Awkward small talk

Esteleiri loppui yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Pian sitä jo huomasi lastanneensa hevoset jälleen traileriin ja ajavansa takaisin Kallaa kohti. Leiri oli ollut hyvin antoista. Hanin kanssa saatiin hyviä vinkkejä ja päästiin treenaamaan paremmin kuin kotona sitä treenaisin. Lisäksi me päihitettiin monta lahjakkaampaa esteratsukkoa harjoituskisoissa puhtaalla radalla. Ainoastaan Rasmus sai meitä paremman radan. Oli hauska huomata miten katras sisaruksia dominoi.

Me aloitettiin Isben kanssa matka hiljaisuudessa. Radio soitti Spotifysta musiikkia ja annoin Isabellan valita mitä kuunneltiin. Pieni näyttö koelaudalla näytti livekuvaa Hanista ja Ankasta. Ne olivat matkustaneet rauhallisesti yhdessä. Hani keskittyi alkumatkan lähinnä heinäverkkoonsa. Se oli rauhallinen matkustaja, mutta jälleen sitä oli saanut rohkaista reippaasti astumaan sisälle koppiin. Ankka sen sijaan oli astunut rennosti ramppia pitkin.

Naputtelin musiikin tahtiin rattia ja pidin katseeni edellä ajavan trailerin perässä. Rasmus ja Jusu siellä ajoivat jälleen meidän edellä. Pidin turvavälin hyvänä. Oli hieman sateinen päivä.

”Ihanaa päästä taas kotiin”, huokaisin rikkoen hiljaisuuden.
Säädin musiikkia hieman hiljemmälle. Toivottavasti Isbeä ei haitannut pieni small talk.
”Leiri oli kyllä hyvä, mutta kaipaan jo omaa kotia”, naurahdin ja vilkaisin brunettea vierelläni. ”Pääsee tekemään viimeiset valmistautumiset cupiin.”

Olin vaipuneena omiin ajatuksiini, kun Inna rikkoin matkustushiljaisuutemme.
"Sanos muuta. Vihdoin uskaltaa hengittää", naurahdin. "Oli kyllä hirveän hyödyllistä valmentautua pitkästä aikaa, mun täytyisi varmaan oikeasti panostaa siihen. Mä menestyin parhaiten, kun Verneri valmensi –"

Ai kamala, pitikö nyt ihan oikeasti heti mainita Verneri?

"– tai siis, joku piiskaamassa ja katsomassa ratsastusta ulkopuolelta olisi hyvä. Ehkä me sitten edettäisiin Ankan kanssa, vaikka mitenkään älyttömän huonosti meillä ei ole edes mennytkään", jatkoin. Meinasin höpötellä enemmänkin, mutta se olisi jo outoa. Vernerin mainitsemista ei voinut peitellä liikaa. Ja apua, tällaisiako mä mietin? Ystävän seurassa.

"Miten teillä muuten menee?" kysyin sitten varovasti, ja nappasin pokkana Innan laukusta yhden banaanin. Ne olivat varmaan Banskulle tarkoitettuja, mutta kamala välipalan nälkä pääsi iskemään. Vilkuilin kuskina toimivaa Innaa sivusilmällä, mutta ei se huomannut. Ei ainakaan ennen kuin oli liian myöhästä. Ehkä se keskittyi kysymykseen Verneristä, koska juuri heistä mä olin kysynyt, vaikken sitä tarkentanutkaan. Oikeastaan olin vähän kiinnostunut, miten niillä parisuhteessaan meni.

Sitä paitsi, kai tämäkin asia olisi vain käsiteltävä pois päiväjärjestyksestä. Varsinkin, kun jossain mielenhäiriössäni olin sopinut Juuson kanssa Vilalla starttaamisesta. Pitäisiköhän meidän puhua siitäkin? Herra varjele. Hyvä etten tehnyt ristinmerkkiä banaanikuoret käsissäni, kun tajuntaani iski ymmärrys siitä, että Inna ei ehkä tiennyt minun ja Juuson seikkailusta mitään.

Miksi, oi miksi, olin taas vajonnut dick sandiin* ihan väärällä hetkellä ja väärän miehen kanssa. Tässä sitä nyt oltiin, iloisesti juttelemassa miehistä joita kokeiltiin ristiin.

*sanaselitys, omalla vastuulla:

Mä vilkaisin sivusilmällä Isabellaa, kun se muutti lauseensa sisältöä heti mainittuaan Vernerin. Olinko mä oikeasti niin pelottava ihminen, että edes Isbe ei uskaltais puhua mun kanssa Verkusta? Vai pitikö mun tunteita säästellä noin pahasti?

”Kysy siltä, josko se kerkeis taas”, ehdotin Isabellalle olkiani kohauttaen. ”Tai on niitä tietty paljon muitakin…” mutisin perään ihan varmuuden vuoksi.
Mä olin jo hiljalleen päässyt yli siitä pettymyksestä, ettei kumpikaan ollut kertonut seurusteluhistoriastaan. Alkuun mä olin ajatellut, että riitinkö mä Verkulle, kun sillä oli historiaa tuollaisen ihmisen kanssa kuin Isabella Sokka. Sitten mä tajusin olevani typerä. Jos Verkku haluaisi olla Isabellan kanssa, se olisi varmasti palannut jo yhteen naisen kanssa.

En mä sitä sano, etten mä yhä miettiny asiaa. Mä en kuitenkaan halunnut.

Yllätyin todella, että Isabella tiedusteli miten meillä meni Verkun kanssa. Ensin se selkeästi vältteli Vernerin nimeäkin. Nyt se halusi tietää miten meillä meni. Kysymys oli kylläkin erityisen varovainen. Mä en oikeastaan tiennyt mitä sanoa. Voisinko kertoa vapaasti Isabellalle vai kaunistella asioita? Toisaalta Isabella oli tuntenut Verkun mua kauemmin.

”Ihan hyvin kai”, vastasin lopulta. ”Ei meidän suhteessa sinällään mitään ongelmaa oo. Mua vaan… siisku sen kanssa on niin vaikee puhua välillä. En mä tiedä minkälainen se oli ennen Afganistania, mutta tämmönen asioiden salailu kuin mulle ei vois kertoa..” siinä saattoi olla myös pieni piikki Isbelle. ”..ärsyttää. Mutta sit taas en mä halua udella liikoja..”

Ehkä menin liian syvällisiin asioihin, mutta tuntuipa hyvältä sanoa asiasta edes jollekin. Erityisesti jollekin, joka tunsi Vernerin entuudestaan. Julialle mä en vaan voinut puhua mitään Vernerin menneisyyden jutuista.

"Niin... enpä tiedä. Me kyllä tapeltiin aika paljon, tai no, minä huutelin hevosen selästä vastaväitteitä", naurahdin viitaten Vernerin valmennuksiin. Ei se varmaan enää toiminut. Joku ihan ulkopuolinen olisi parempi. Toisaalta Verneri oli ollut tulisen persoonani kanssa kärsivällinen, ja todennäköisesti takonut järkeä päähäni silloin aikanaan.

Inna ei  ihan heti vastannut uteluihini ja ehdin jo pelästyä, olinko kysellyt liikaa. Mutta sitten nainen avautui, ehkä rehellisemmin kuin olisin kuvitellutkaan. Toki pientä piikittelyä oli myös ilmassa, ja tunsin sen varsin hyvin omassatunnossani. Auts. Olisi pitänyt kertoa aikoja sitten.

"Anteeksi, etten kertonut. Jotenkin ajattelin, että se olisi enemmän sun ja Vernerin välinen asia... Vaikka olisi kai pitänyt arvata, ettei Verkku tajua kertoa. Siinä onkin vastaus sun kysymykseesi - se on aina ollut vähän tuollainen. Todella rehellinen, mutta ei se välttämättä oma-aloitteisesti ymmärrä kertoa", huokailin.

Verneri ei ollut mikään juoruilija, joten asiat joutui selvittämään suorilla kysymyksillä. Onneksi se sentään vastaili niihin, kunhan ymmärsi kysyä tarpeeksi täsmällisesti.
"Väittäisinkin, ettei se salaile tahallaan. Onhan se vähän raskasta joutua itse kyselemään, ja varsinkin juuri sen palveluksen jälkeen siitä on tullut vieläkin hajamielisempi. En edes tiedä mitä siellä tapahtui, me erottiin pian sen jälkeen. Ja voihan se olla, että juuri siitä se ei edes halua puhua", selitin arvaillen ja katselin samalla tiukasti Innaa.

"Ja eksistä puheenollen... Vietin kesällä yhden illan Juuson kanssa", möläytin. Sydän rupesi lyömään todella nopeasti, joten kiirehdin jatkamaan. "Törmäsin siihen taas, ihan pari viikkoa sitten. Se hyppää Cupissa pari luokkaa Vilalla, niin ehdin itse keskittyä Ankkaan."

Jep, hyvä Isbe. Pysy hevosaiheissa ja painota ratsastusapua, jota Juusolta saat. Niin Inna ei sitten tajua ratsastamisen muita merkityksiä. Tai tajuaa varmasti, muttei keskity niihin liikaa. Tai. Niin.

Vilkaisin Isabellaa ja huomasin sen pitelevän banaaninkuoria käsissään. Missä vaiheessa se oli sen kerennyt syödä? Ja oliko se käynyt mun laukulla? Ei sillä oikeastaan edes ollut väliä. Matkaevääksi olin ne tarkoittanutkin ja loput Banskulle. Pieni sovittelevaele viikon poissaolon jälkeen!

Isabella pahoitteli, ettei ollut kertonut niiden suhteesta.
”Ei se mitään, mutta kai mä olisin toivonu asian tulevan esille nopeammin kuin puolen vuoden jälkeen”, vastasin ja naurahdin perään.
Jäin miettimään Isabellan sanoja Verkun rehellisyydestä. Ehkä en ollut tosiaan esittänyt oikeita kysymyksiä. En vain millään halunnut udella liikaa armeija-ajoista. Olin luottanut siihen, että Verneri kertoisi itse, kun on siihen valmis. Me oltiin oltu yhdessä kuitenkin vasta puolivuotta.

Mä olin juuri vastaamassa Isbelle Verkun hajamielisyyteen, kun se laukas ilmoille suuremman pommin. ”Siis, mitä?” kiljaisin.
Käänsin melkein kokonaan ylävartaloni Isabellaa kohti ja jalkani painoi kaasua. Onneksi huomasin sen ennen kuin törmäsimme edellä ajavaan traileriin ja päästin jalkani kaasulta. Mikäli Isabella ajatteli hevosensa turvallisuutta, sen ei ehkä olis kannattanu sanoa noita sanoja, kun mä ajoin!

”Siis hetkinen”, nostin käteni ylös hieman rauhallisemmalla äänensävyllä. ”Sä ja Juuso? Sherman? mun eksä? Miten? Miks? Millon?” aloitin.
Oliko Isabella Sokka mennyt sotkeutumaan Juusoon? Ja nyt Juuso ratsastaisi Isabellan hevosta Kalla Cupissa? Ei hyvä tavaton sentään, miten koko ajatus häiritsi mua!! Kyllä, se on kahden huutomerkin arvoinen asia.

Kokosin hetken itseäni ajatuksen parissa. Kävin päässäni läpi päässäni pikakelauksella, miksi asia häiritsi mua niin paljon? Me ei oltu seurusteltu enää Juuson kanssa. Se ei ollut mulle tilivelvollinen. Isabella ei ollut mulle tilivelvollinen miesseikkailuistaan. MUTTA SILTI!

En tiedä puhuiko Isabella sinä aikana, kun koko ajatuksiani. Mä siis joko keskeytin sen tai rikoin pitkän hiljaisuuden.
”Asia ei kuulu mulle”, aloitin järkevänä aikuisena naisena. ”Mutta se häiritsee mua”, kerroin heti mielipiteeni. ”Onko se jotain.. vakavaa?”
Käänsin katseeni brunetteen vieressäni. Nyt en saanut mielestäni Harry Potter ja kuoleman varjelukset tyylistä kohtausta, jossa Ron Weasley katsoo Hermionen ja Harryn suutelevan keskenään. Yyh, kunpa Isbe ei olisi ottanut asiaa esille ennen kuin olin juonut pullollisen viiniä…

Melkein naurahdin, kun Inna mainitsi kepeästi, että asia oli pysynyt häneltä salassa puoli vuotta. Aika uskomatonta oikeastaan, kun otti huomioon, että olimme ainakin omalla mittapuullani ystäviä. En kuitenkaan naurahtanut, onneksi. Ehkä me vain puhuttiin enemmän nykyisistä seikkailuista, eikä Verneri vain ollut tullut puheeksi? Kai. Ehkä. En jotenkin halunnut ajatella, että välttelisin aihetta, tai että minulla olisi erossa vielä itseni kanssa jotain käsiteltävää.

Ja sitten Innalla jotenkin... no, napsahti. Pelästyin ihan tosissani, varsinkin kun Innan reaktio näkyi hetkellisesti ajamisessakin. Silmät varmasti lautasenkokoisina ja sydän ahdistuneena hakaten en osannut sanoa ensin yhtään mitään. Ei mun ollut koskaan tarvinnut tavata kenenkään eksiä tai etenkään kaveerata niiden kanssa. Vernerillä ja mulla ei ollut ollut eksiä. Eikä mulla ollut nyksiä. Ei mitään vakavaa vieläkään, ei Vernerin jälkeen. Ja apua, se mun kai täytyisi Innallekin selittää.

Innan äänesävy muistutti ihan pikkaisen jo paniikkia. Nainen tykitti kysymyksiä, mutta en osannut, tai oikeastaan uskaltanut vastata niihin heti. Lievästi järkyttyneenä ystäväni reaktiosta yritin hengitellä ja odottaa, että saisin puheenvuoron. Sitten Inna vähän rauhoittuikin, sanoi suoraan, että eihän se sille kuulunut, mutta häiritsi. Voihan paska paska paska.

"No siis... Apua. Ensinnäkin, anteeksi. Ei mun ollut tarkoitus pimittää mitään, mutta kun en tullut heti sanoneeksi, niin se jäi", totesin rehellisesti, mutta nieleskelin silti jännityksestä.
"Unohdin sen varmaan juuri sen takia, että siitä ei tosiaan tullut tai tule mitään. Siis vakavampaa, mitä kysyitkin. Suoraan sanottuna me pantiin kerran, joskus loppukesästä, sen jälkeen ollaan juteltu ehkä kahdesti, kun ollaan törmätty. Me saatetaan, tuota, panna joskus uudestaan, jos tilanne siihen johtaa, mutta ei meidän välillä ole muuten mitään kemiaa. Flirttiä joo, mutta ei romantiikkaa. Ja vaikka olisikin, niin tiedät kyllä, etten mä etsi mitään suhdetta. Eikä varmaan Juusokaan, ei se vaikuttanut siltä", vastasin.

Hitsit mua hävetti heti, kun Isabella pyyteli anteeksi sitä ja Juusoa. Nojauduin autonpenkkiin ja jos olisin vain millään saanut ensireaktioni pois, olisin haudannut sen syvälle maahan ja heittänyt kärpässieniä päälle, ettei kukaan vain uskaltaisi kaivaa sitä takaisin ylös. Hieno, lapsellinen reaktioni, kuin milläkin teinillä. Tässä oltiin kaikki kuitenkin aikuisia ihmisiä ja meidän erosta Juuson kanssa oli kohta puolivuotta.

Sitä paitsi mähän olin ollut se, joka oli sanonut eron hetkellä, ettei enää rakasta. Ehkä mun reaktio johtui siitä, että me ei oltu Juuson kanssa käytännössä puhdistettu ilmaa eron jälkeen. Mä olin silloin toivonut, että meistä vois tulla vielä ystäviä. Sekin kuulosti niin tyhmältä nykyisin.

”…eikä varmaan Juusokaan, ei se vaikuttanut siltä”, Isbe lopetti pitkän vuoropuheensa, jonka aikana olin alkanut hävetä itseäni.

Mua silti vähän mietitytti, oliko Juuso todella sanonut Isabellalle, ettei se kaipaa mitään suhdetta. Silloin, kun me oltiin vielä yhdessä, Juuso oli jo valmis paljon vakavampaan kuin mitä meidän tilanne edes oli. Se olis halunnut aivan varmasti naimisiin ja muksuja. Ehkä ero oli vain vaikuttanut siihen niin paljon, että se ei enää halunnut vakavia suhteita.

”Sori”, pyysin lopulta anteeksi. ”Mä reagoin tyhmästi”, sanoin hiljaa ja katsoin ystävääni pahoittelevasti. ”Tehkää mitä teette ihan vapaasti, mutta ootko sä varma, ettei Juuso kaipaa mitään muuta?” varmistelin Isabellalta.

Aika ei tuntunut kuluvan millään. Vasta, kun Inna vastasi ja naisen ääni kuulosti tasaisemmalta, uskalsin hellittää. Olin puristanut banaaninkuoria nyrkissäni aivan muusiksi. Silloin ymmärsin, että ihan todella välitin Innan reaktiosta. Kerrankin ystävyys meni miehen edelle, ja mielessäni kutsuin Innaa jo ystäväksi.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", sanoin rauhallisesti, ja jatkoin vielä varovaisemmin. "Vaikka no... ehkä teidän täytyisi selvittää vielä asioita Juuson kanssa? Tai äh, en tiedä. En oikeastikaan ole paras puhumaan tästä. Mekin Vernerin kanssa vain lakattiin olemasta eron jälkeen. Ei me oikein... no, käsitelty kaikkea. Molemmilla oli omia traumoja."

Tuijottelin hetken aikaa autotietä ja sen vierustaa reunustavaa maisemaa. Oli ohiviliselviä puita, hirviaitaa, syksyn värejä ja yhä nopeammin tummuva taivas. Pian iskisi taas kaamosmasennus, enkä kokenut olevani erityisen valmis. Pikapano piristää, niinhän ne sanoivat, vaan en ollut saanut sellaistakaan hetkeen. Enkä osannut ajatella ottavani sitä Juusolta. Katseeni harhaili yhä maisemassa, kun sitten mietteliäänä vastasin Innalle. En tainnut tuntea Juusoa lainkaan.

"Nyt kun sanoit, niin en ole enää ollenkaan varma. Minä en halua mitään enempää, eikä Juusokaan varmasti minun kanssani. Ehkä se sitten kulisseissa etsii tyttöystävää, jos se on enemmän sellaista seurustelevaa tyyppiä? Meidän välillä mitään romantiikkaa ei kuitenkaan ole. Ei me olla edes käyty missään treffeillä. Pantu vaan. Mistä puheenollen - voi hyvä luoja alan olla puutteessa!" puuskahdin, ja nauroin sitten perään. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus avautua, ei ainakaan nyt, kun puhuttiin Innan miehistä.
"Sori. Ei ollut tarkoitus jakaa tällaista tietoa, mutta en vain ole hetkeen jaksanut juosta baareissa tai rupatella tyhjänpäiväisyyksiä Tinderissä, ja nyt se alkaa tuntua. Sinkkuelämä on oikeasti aika rankkaa, olet onnekas!"

Naurahdin taas levottomasti, ja siirsin vihdoin koko huomioni Innaan. Sinkkuilu oli todellakin kohtalaisen rankkaa, ainakin Kallan kokoisessa kyläpahasessa, jossa potentiaaliset miehet olivat enemmän tai vähemmän kiven alla. Muutenkin piti nähdä hirveästi vaivaa. Mikä tarkoitti vain sitä, että taisi olla taas korkea aika hankkia joku vakituinen. Se olisi niiiin kätevää, kunhan tämä joku sopiva vain ilmaantuisi elämääni pelastavan panoprinssin lailla. Ilman sen kummempaa vaivannäköä, kiitos.

Inna vaikutti enemmän omalta itseltään, joten uskalsin jopa vitsailla omalla tilanteellani.
"Jos jonkunlainen hedelmällisyyden jumala on olemassa, niin saisi kyllä lähettää kikkeliä luokseni", sanoin vakavana ja huokaisin teatraalisesti. Pokka ei kuitenkaan täysin pitänyt, vaan ryhdyin virnuilemaan typerästi.

Oikeasti puute oli kuolemanvakava asia. Liiallisessa laajudessa sellainen tila vaikutti mielialaan ja toimintakykyyn. Ja tämä asia on tosi kuin vesi, vaikka pohjautuukin pelkästään omaan väitteeseeni.

Isabella oli oikeassa. Mun ja Juuson todella pitäis selvitellä välejä vielä joskus. Mähän olin toivonut meidän voivan olla vielä kavereita eron jälkeen. Kaikki kauna tuli kuitenkin herra Shermanin puolelta. Mun teki mieli esittää jatkokysymys, kun Isbe kertoi molemminpuolisista traumoista. Totesin kuitenkin, että tässä oltiin nyt jo puhuttu turhankin dramaattisesti, joten ehkä keskustelua voisi viedä keveämpään suuntaan.

”No, en mä tiiä mitään sen intresseistä nykyisin”, naurahdin Isben kerrottua heidän vain panneen. ”Sillon mun kanssa se oli ainakin kovasti halukas naimisiin ja saamaan muksuja. Siinä oot kuitenkin oikeessa, että meidän pitäis keventää välejämme.”

Hymyilin naureskellen Isben valitellessa sinkkuelämäänsä ja kuinka onnekas olin parisuhteeni takia. Joo, siinä olin samaa mieltä. Parisuhde toi paljon erilaisia etuuksia. Harmi vain, että parisuhteen toinen osapuoli asui ajomatkan päässä. Viime päivinä olin jo hieman kaivannut, että Verneri asuisi mun kanssa saman katon alla. Saisi nähdä milloin sanoisin sen Verkulle. Kaikki se hiljaisuus ja salailu olivat saaneet mut pitämään tähän asti suuni supussa.

”Hah, eiköhän sitä kikkeliä löydy ihan mistä vaan”, naurahdin. ”Sä taidat hallita sitä paitsi ton sinkkuelämän paremmin kuin mä aikanani. Mun ja Juuson ekan eron jälkeen olin jonkun kahdeksan kuukautta sinkkuna ja koko sen ajan panin Milan veljeä salaa.”

Hitsit, mä tosiaan olin surkea olemaan sinkkuna. Vernerin takia mä en edes kaivannut koskaan sinkkuelämää. Ehkä se kuitenkin olisi opettanut mulle huomattavasti enemmän kuin salasuhde Tuomon kanssa tai tuhoon tuomittu yhteen paluu Juuson kanssa.

”Me voidaan milloin tahansa lähtee sulle kikkelinmetsästykseen”, ehdotin iloisesti naurahtaen Isben vitsailuille. ”Ja soitat vaikka Shermanin hätiin”, naurahdin.
Katselin hetken aikaa naureskellen edessä kulkevaa traileria. ”Meidän välillä on varmaan kaikki ok mun tunteenpurkauksesta huolimatta?” varmistelin hymyillen. ”Ainakin mun puolesta on.”

Tunsin miten ilmapiiri keveni entisestään. Ilma oli helpompaa hengittää ja hartiat putosivat rentoina alas. Missä vaiheessa olin edes jännittänyt niitä? Lopulta mua alkoi jopa naurattaa. En ollut varmasti koskaan kuullut Innan sanovan sanaa 'kikkeli' noin monta kertaa lyhyen keskustelun aikana.

"Kiitos ihana", naurahdin, ja tavoittelin sitten hirveän vakavaa äänensävyä. "Arvostan tukeasi tässä tärkeässä asiassa todella."
Mutta tietenkin oikein purskahdin nauruun. Innaakin hihitytti, onneksi.
"Se oli sitten lupaus, eikö? Juhlimisseura ei olisi pahitteeksi pitkästä aikaa, ja haluan ehdottomasti kuulla siitä Tuomosta joskus lisää. Ja hah, kiitos Juuson tarjoilemisesta. Saattaa vaikka ollakin, että ryhdyn juuri niin epätoivoiseksi. Merkitsee oikeasti paljon, että se olisi sulle okei. Ja totta kai me ollaan okei."

Vilkuilin Innaan edelleen ihan pienesti varuillani, mutta molempien hymy säilyi. En ollut ollenkaan varma Innan esittämistä kehuista sinkkutaitojeni suhteen, sillä juoruja en ollut onnistunut hillitsemään sillä tasolla millä olisin halunnut. Kallassa oli kamalan vaikea löytää seuraa salaa. Täytyi varmaan ottaa oikein asiaksi laajentaa metsästysaluetta, ainakin niin laajaksi kuin se typerien pakkokeinorajoitteiden osalta oli mahdollista.

Loppumatka sujui huomattavasti kepeämmissä tunnelmissa, eikä hymy enää karissut pois. Silti ajatusteni ylle pyrki sadepilviä.

Mitähän Verneri mahtaisi ajatella, kun kaappaisin Innan yhä usemmin seuraksi paheksuttavaan juhlimiseen? Tai mitä jos Juuso oikeasti etsiskeli äitiä tuleville lapsilleen? Joko se ei edes harkinnut minua sellaiseen rooliin, tai sitten olisin kohta liian syvissä vesissä senkin miehen kanssa. En osannut ajatella, kumpi vaihtoehdoista olisi lopulta satuttavampi.
Tai ketä sattuisi eniten. Ihan viimeisimpänä olisin kaivannut vanhoja haavoja avattavaksi.

"Oho, joko me ollaan perillä", puuskahdin, kun Inna pysäköi trailerin kartanon parkkipaikalle. Kopista kuului pientä kolinaa, ja olin onnessani saadessani muuta ajateltavaa. Ties mitä Amanda olisi ehtinyt tehdä poissaollessani, ja asioiden selvittely sekä työkuvioiden saattaminen ajan tasalle olivat juuri sitä, mitä itselleni nyt kaipasin.