Motivaation puutostila

Alexander
No jopas. Jusu oli tainnut saada haalittua täällä tuppukylässä lojaaleja ystäviä ja tuttavia ympärilleen. Mun teki mieli naurahtaa, kun Heidi ryhtyi pitämään siskon puolia. Sisko itse nosti esteitä sen näköisenä, ettei halunnut lainkaan puuttua koko keskusteluun.

"Onhan se niinkin, että hevoskohtaisesti pitää mennä", suostuin antamaan periksi sen verran. "Ja toki, jos on harrastelijaratsastaja... rajat tulee joillakin vastaan."

Katsoin Jusua ja mietin, että hänellä ei kyllä olisi pitänyt tulla. Tyttö oli tuupattu ponien selkään ennen kuin se oli suunnilleen osannut edes kävellä. Joskus mä olin miettinyt, miksi Jusu oli sellainen hiiri, vaikka sillä oli kaikki edellytykset parempaan. Uskallus ja taito eivät vaan kulkeneet käsi kädessä.

Ei Grannissakaan näyttänyt olevan mitään sellaista vikaa, etteikö se olisi voinut hypätä ikätasollaan. Ja kyllä se hyppäsikin. Olin luvannut (tai ilmoittanut) Jusulle esittäväni sen heinäkuun lopussa estevarsojen laatuarvostelussa Jusun ollessa Kanadassa, enkä olisi tehnyt niin, jos hevonen olisi ollut luokattoman huono.

Nyt keskityin kuitenkin Cariadiin. Siitä alkoi löytyä miellyttävää kipinää, kun esteet vähän nousivat.

"Voisi päivää huonomminkin viettää", huikkasin Heidille ja Jusulle, kun olin pari mukavaa hyppyä myöhemmin taas pykälän verran paremmalla tuulella.

Alexanderin vastaus sai mieleni rauhoittumaan, kun tämä myönsi ääneen, että kaikilla hevosilla oli oma tahtinsa. Sivuutin harrastelija-kommentin ja aloin keskittymään ratsastukseen taas.

Granni meni kovaa, eikä mun kannattanut jäädä hetkeksikään matkustelemaan, koska tamma imi ihan jokaiselle esteelle ja olisi hypännyt vaikka tolpan vierestä sivuttain, jos olisi saanut. Se oli toisaalta ihan hyvä ominaisuus estehevosella, että tykkäsi hypätä.

Hyppäsimme joka kerralla hieman puhtaammalla tyylillä ja Granni rupesi kuuntelemaan vähän paremmin, mitä useampi hyppy otettiin alle. Laukkasin sen kanssa juuri pääty-ympyrää, kun kuulin Alexanderin kommentin, joka sai mut yllättäen hymyilemään vähän.
"Samaa mieltä", vastasin vain ja otin vielä yhden lähestymisen isoimmalle okserille, laskien askeleet huolella ja sain Grannin sen yli ilman ongelmia. Tamma joutui ponnistamaan enemmän eteen, kuin ylös ja hypystä tuli pyöreämpi ja tasapainoisempi.
Kiitin tammaa kädellä ja päästin hieman ohjasta, jolloin nuori sai pidennettyä kaulaansa ja venytettyä selkäänsä. Siirsin Grannin raviin ja keventelin sillä puolipitkällä ohjalla.
Mun hymystä näki sokeakin, että mullakin oli ollut todella kivaa hypätä Grannilla.

En oikeastaan ollut hetkeen muistanut, miten jännittynyt mä olin kaikesta. Siis siitä, mitä Heidi pitäisi Grannista, ja siitä, miten Alexander käyttäytyisi ja ratsastaisi, ja siitä, ajattelisiko Heidi, että mun veli oli kamala tai valtavan ihana. Kumpikin olisi vähän paha juttu. En tiennyt tarkalleen miksi, mutta tuntui vaan siltä.

Sitten ratsukot alkoivat lopetella, ja mä muistin taas että olin vähän pidätellyt hengitystäni ja tuijottaa mollottanut hevosia ja ratsastajia kamalan intensiivisesti. Räpyttelin vähän ja hengittelin vapaammin.

"No... ei kai se ollut kovin kamala?" tiedustelin yhä pienesti huolestuneena Heidiltä, joka vakuutti nauraen, ettei Granni ollut lainkaan kamala.

"No, en kai mä ollut kovin kamala?" kysyi Alexander vähän myöhemmin ja täydellisen kiusallaan.

Näytin sille kieltä.

Sitten punastuin, koska hei, olipa lapsellista.

// END