Motivaation puutostila

Nojasin laitumen puiseen aitaan ja seurasin Cariadin syömistä laitumella. Tamma huomasi mut ja hörähti vähän, se käveli rennosti luokseni ja pysähtyi puolen metrin päähän. Cariad katseli mua hetken aikaa, kunnes kävelin laitumen portille ja puin hopeanmustalle viininpunaisen riimun päähän ja päästin sen portista ulos.

Talutin hopeanmustan viileän tallin suojaan ja kiinnitin tamman käytävälle. Hain satulahuoneesta harjakassin ja rupesin harjaamaan kiiltäväkarvaista puoliveristä verkkaisesti. Mun oli pakko ratsastaa sillä tänään, mutta Kalla CUPin jälkeen mun motivaationi oli ihan hukassa.

Olimme hypänneet Auburnissa 120cm radan, jonka olisi pitänyt olla jo lastenleikkiä kisahevoselleni. Loistamisen sijaan tamma oli pistänyt ihan ranttaliksi, tullut täysin kuuroksi avuille ja oikeasti hävinnyt kaikille. En tiennyt kehtaisinko enää näyttäytyä Auburnissa edes meidän maneesivuoroillamme ja olin vältellyt Cariadin liikuttamista ratsain viimeiseen saakka. Tiesin, että pohjalta oli suunta vain ylöspäin, mutta mä epäilin jo syvästi olisiko parempi hankkia hopeanmustalle joku muu ratsastaja. Meillä toimi kaikki maastakäsin, mutta selässä ei. Onneksi se oli melko tuore ongelma, joten kaikkea ei oltu vielä menetetty.
Vedin sukaa hitain liikkein tamman kylkeä pitkin ja uppouduin ajatuksiini täysin.

Alexander oli vihdoin antanut mun ajaa. Kai se oli saanut pösöstä ja sen nostalgiaviehätyksestä jo tarpeekseen.

Tai sitten se vaan petasi itselleen mukavan tilaisuuden vinoilla mulle.

”Sä ajat kuin mummo.”
Mä tiesin ettei se ollut totta, mutta mun jalka jännittyi silti kaasulla. Hengitin syvään ja rentoutin jalkani ennen kuin vahingossakaan annoin Alexanderille sitä tyydytystä, että olisin kiihdyttänyt vauhtia.

Purtsin pihassa Alexander kehui kovaäänisesti:
”Hyvin sä kyllä parkkeerasit! Pihahan on tietysti suunnilleen tyhjä. Ei paljon riskiä naarmutella.”

Pyöräytin silmiäni ja olin tyytyväinen, kun Alexander ei huutanut suomeksi. Purtsi oli pieni ja hiljainen paikka, mutta aina oli riski, että joku kuulisi, ja mä en pitänyt siitä että musta puhuttiin sellaiseen sävyyn muiden kuullen. Mua alkoi aina hävettää, enkä mä diilannut hyvin häpeän kanssa.

”Hae sä Granni, mä laitan sen kamat valmiiksi”, sanoin Alexanderille, kun astuimme tallin ovista sisään.
”Yes, honey”, Alexander kuittasi kuin Hyacinthin alistunut miesparka ja lähti matkoihinsa hyväntuulisesti hyräillen.

Jäin hetkeksi tuijottamaan Alexanderin perään, ennen kuin keräsin Grannin harjapakin ja varusteet kantoon. Matkalla karsinalle huomasin Heidin olevan paikalla.
”Heidi! Mitä suunnitelmissa?” kysyin melko rentona, mutta vain melko. Alexanderin ja kenenkään tuttuni asettaminen samaan tilaan aiheutti vähän jännitystä.

Mä velloin edelleen ajatuksissani, kun Jusu käveli talliin. Nainen ehti hakea varustehuoneesta tavaraa ja tulla takaisinkin, enkä mä siltikään huomannut sitä. Hätkähdin vähän, kun Jusun ääni tavoitti lopulta mun karkailevat ajatukseni.

Käänsin pääni Jusuun ja hymyilin vaisusti. Musta ei lähtenyt sitä mulle ominaista leveää hymyä, enkä ollut sellainen ihminen, joka ainakaan ystäviensä edessä alkaisi sellasta feikkaamaan.
"Moi", tervehdin alkajaisiksi ja rapsutin Cariadia korvan takaa.
"Mä en oikein tiedä. Pitäisi käydä ratsastamassa varmaan", jatkoin ja katsahdin hopeanmustan vaaleanruskeita silmiä.

Muistin taas Jusun ja käännyin katsomaan naista.
"Mitäs sulle kuuluu?" hymy oli ehkä vähän jo leveämpi.

Heidi ei vastannut mun tervehdykseeni yhtä iloisesti kuin yleensä. Mä säikähdin vähän! Se saattoi näkyä mun kasvoilla, mutta sitten mä muistin taas, ettei mun säikkymisestä ollut mitään apua kenellekään, joka oli... mitä? Surullinen? Alakuloinen? Mistä mahtoikaan olla kyse?

Liikautin vähän päätäni ravistellakseni itseni tilanteen tasalle. Siinä määrin kuin mä nyt ikinä olin tilanteen tasalla.

”Hmh? Ah, no, mä en ratsasta”, aloitin. ”Mun... no tossa se tuleekin. Alexander ratsastaa tänään.”

Viittasin Grannin ja sitä juuri talliin taluttavan veljeni suuntaan.

Jusu silmiinnähden hämmentyi mun olotilastani ja se sai mut rypistämään otsaani. Paistoiko mun itsesäälissä rypeminen oikeasti noin kauas? Mä olin kovaa vauhtia päättämässä, että kaivaisin itseni sieltä ylös, kun Jusun vastaus ja lähestyvät kavionkopseet herättivät mut. Vaikka mä ystävien edessä saatoinkin olla vähän huonolla tuulella, niin en halunnut antaa itsestäni sellaista ensivaikutelmaa kenellekään toiselle.

Jusun lause jäi kesken Alexanderin suhteen, kun mies askelsi talliin välinpitämätön Granni perässään. Tamma liikautti vähän korviaan käytävällä seisovan Cariadin suuntaan, josta saattoi päätellä, että tammat laidunsivat keskenään. Cariad mun vieressä otti myös ryhdikkäämmän asennon vieraan miehen edessä.

Mä hymyilin jo vähän aidommin, oli ehkä ihan hyvä saada vähän ihmisseuraa, että pääsi välillä irti omasta ajatuskulustaan.
"Moi", tervehdin miestä, jolla oli melko paljon samankaltaisia kasvonpiirteitä Jusun kanssa.

Alexander:
Jusun hevonen oli nyrpeä ja iso ja kaikkea muuta kuin sellainen, jonka mä olisin pikkusiskolleni parittanut. Mulle se oli kuitenkin herttaisen yhdentekevää. Hevoset oli työvälineitä. Vein Granni-hevosen talliin ja kohtasin ponityttöjen kokoontumisajot.

”Hei vaan hei”, vastasin Jusun tallikaverille. ”Alexander. Jusun isoveli.”

Josefina tarkkaili meitä sivusta. Kyllä mä huomasin sen sivusilmällä. Jusufifi oli aina ollut sellainen; huolissaan siitä, mitä mä keksisin tehdä. Huolissaan ylipäänsä kaikesta.

Mä en ollut huolissani mistään. Mä virnistin rennosti ja kaivelin muististani kaikki tiedot, mitä mulla oli tästä tallista ja sen hevosista ja niiden omistajista Jusun puheiden ja aikaisempien käyntien pohjalta. Olin kiertänyt tallin kerran ja painanut mieleen kaiken karsinoiden ovista liikenevän tiedon.

”Sä olet varmaan Heidi?”

Näin pienessä tallissa ei ollut suurta erehtymisen vaaraa. Olisi ehkä vähän kiusallista, jos hopeanmustaa ei olisi hoitamassa sen omistaja.

Aleksander varmisti ja tarkensi sukulaissuhteensa Jusuun heti alkajaisiksi. Jusu vilkuili veljeään huolestuneen näköisenä ja mä yritin kaivella muistoistani tietoja, mitä nainen olisi kertonut veljestään. Jostain syystä mun päähän ei noussut ajatustakaan, joko Jusu ei ollut kertonut mitään, tai en vain muistanut.

Mä ehdin myös vähän hämmästyä sitä, että Alexander tiesi mun nimen.
"Kyllä", vastasin lopulta ja hymyilin hetken vähän leveämmin.

"Ja tää tässä on Cariad", esittelin vielä, tamma katseli edelleen Alexanderia hieman epäilevästi.
"Vai pääset sä Grannilla ratsastamaan", totesin hieman kysymyksen muodossa. Mua kiinnosti tietää lisää Jususta ja tämän veljestä.

Alexander:
Oikeassa oleminen ilahdutti mua aina.
”Jusu on tietty vaan kertonut susta paljon”, tokaisin leppoisasti, enkä malttanut olla härnäämättä pikkusiskoani. ”Ehkä sä olet sen ainoita ystäviä täällä tai muut ei vaan ole sellaisia, joista kehtaisi isoveljelleen kertoilla.”

Mä näin, miten Jusu halusi kuristaa mut. Paitsi ettei jusut kyenneet niin väkivaltaiseen ajatteluun. Tuskin se oli koskaan edes tökännyt mua sormellaan hermostuessaan muhun.

”Jooh, kai mä kokeilen Grannia”, sanoin huolettomasti, niin kuin mulle olisi ollut täysin yhdentekevää, saisinko mä ratsastaa sisareni harrastehevosella vai en. ”Menee muuten ratsastuskamat tällä lomalla hukkaan.”

Mulle selvisi aika nopeasti kuva siitä, mitä Alexander toi esille siskostaan. Enkä mä pahemnin pitänyt siitä arvostelevasta äänensävystä, millaisella mies Jususta puhui. Ainahan sisaruksien kesken piti vähän nälviä, mutta toki omasta mielestäni Jusu ei ansainnut sellaista kohtelua keneltäkään.

"Ymmärrän kyllä miksi ei ole kertonut", mä vastasin ja virnistin Jusulle, kun Alexander keskittyi katsomaan Grannia.

"Granni onkin hieno hevonen, sä olet onnekas, että Jusu haluaa sun kokeilevan sitä", jatkoin ja hymyilin. Jusu oli tehnyt tamman kanssa suuren työn päästäkseen tähän pisteeseen, Grannin motivointi oli hyvin haastavaa välillä ja Jusu oli onnistunut siinä todella hyvin.

”Aiotko sä mennä kentällä?” kysäisin Heidiltä, ennen kuin Alexander ennätti laukaisemaan mitään typerämpää.

Veli vilkaisi mua sen näköisenä kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta ryhtyi sen sijaan sutimaan Grannia harjalla. Mä norkoilin Heidin ja Cariadin luona ja rapsuttelin harmaasävyistä tammaa. Alexander varustaisi kyllä Grannin korkeimman omakätisesti tänään, päätin visusti. Mä en ollut täällä Alexanderin hevosenhoitajana vaan sen ratsun omistajana.

”Ja miltä Cariad on nyt tuntunut?” tiedustelin ystävällisesti.

Äiti oli ollut kylässä edellisten cup-osakilpailun aikana, enkä ollut juuri raaskinut jutella Heidin kanssa, jotten altistaisi tätä äidin ei-niin-mieltäylentävälle seuralle. Oma iloni Grannin toisesta sijasta oli latistunut tehokkaasti äidin virheanalyyseistä kisojen jälkeen, joten tuskin äidillä olisi ollut mitään piristävää sanottavaa Heidillekään.

Cariad oli ollut vähän kummallinen niissä kisoissa. Mistä se sitten johtui - kuumuudesta, laiduntamisesta, kiimaoireilusta vaiko vaan ihan hetkittäisestä notkahduksesta?

"Pakko sinne on jossain vaiheessa mennä", vastasin Jusulle ja ilahduin naisen ovelasta hiljennystaktiikasta. Osasi Jusukin omalla tavallaan käsitellä veljeään, tieto helpotti mun oloa kumman paljon. Jususta oli muodostunut mulle aika tärkeä ystävä ja naisen onnesta oli tullut omakin onneni. Mulla oli sellaiset ystävät aika harvassa.

"Mä itseasiassa oon mennyt sillä vaan maastossa ja tehnyt maastakäsin juttuja kisojen jälkeen. Mulla on vähän sellainen olo, että ollaan tarvittu taukoa toisistamme, kisoissa se oli ihan outo, ei lainkaan oma itsensä. En mä vieläkään sen kanssa mielelläni menisi kentälle, mutta en voi pitää sitä liian kauan pelkällä maastoliikunnalla. Se on kuitenkin vielä nuori, vaikka kokenut onkin."
Sanat soljuivat suusta yllättävän helposti ja mulle tulikin parempi olo heti, kun olin saanut ajatukseni puettua sanoiksi.

"Mä oon jopa miettinyt jos pitäisi ottaa sille hetkeksi joku toinen ratsastaja, koska sitten se ainakin saisi vähän vaihtelua esteillä. Mä en vain tiedä kuka Cariadille sopisi, kun se on niin kuuma ja herkkä."
Verneri olisi ainakin varma vaihtoehto, mutta miehellä oli kiireitä omienkin hevosten kanssa, jonka lisäksi tummaverikön aika kului naisensa luona, joten on ollut edes kysynyt Verkulta.

Kuuntelin Heidin puhetta pää vähän kallellaan. Jotenkin etäisesti tunnistin ilmiön. Mun junnuheppa oli ollut alkuun aikamoinen työmaa. Se oli periaatteessa kiltti hevonen ja todella hyvin koulutettukin, mutta syystä tai toisesta musta tuntui alkuun kuin olisin hakannut päätä seinään sen kanssa. Ehkä se oli ollut siirtymäshokki poneista hevosiin.

Näkökulmanvaihdos senkin tilanteen oli ratkaissut. Ratsastaminen nuorilla raakileilla oli auttanut arvostamaan ruunaa.

”Jos sä todella haluat jonkun toisen ratsastavan sillä, olis tossa toi Alexander”, ehdotin pehmeästi ja vilkaisin veljeäni. ”Se ratsastaa ihan millä vaan.”

Alexander naurahti ja nyökkäsi mun sanojen vakuudeksi.

”Ja sitten sä voisit kokeilla tota mun Grannia. Kun ei mulla nyt ole ridakamoja mukana ollenkaan”, tarjosin.

Ja niin Jusu oli ratkaissut mun ongelman, ainakin siltä päivältä. Tottakai mua epäilytti vähän, koska en ollut nähnyt Alexanderin ratsastavan koskaan, mutta jos Jusu oli sitä mieltä, että mies pärjäisi, ei mulla ollut mitään kokeilemista vastaan.
"Kyllä se mulle sopii", tokaisin ja katsahdin Alexanderia, jota ei ratsun vaihdos juurikaan liikuttanut.

Pistimme kuitenkin omat hevosemme kuntoon, Jusu rapsutteli Cariadia edelleen, eikä puuttunut Grannin varustamiseen lainkaan.
Cariad sai päälleen viininpunaiset pintelit kaikkiin jalkoihin ja putsit takasiinsa. Samansävyinen satulahuopa vaaleanruskean estesatulan alle, martingaali ja micklemsuitset oliivikuolaimilla. Jos kerran sain toisen ratsastajan tamman selkään, niin voisin hyvin hypyttää sitä ja nähdä itse vähän hopeanmustan liikkumista. Kenties näkisin myös mahdollisen ongelman syyn ulkopuolisena.

Lisäksi mua kutkutti ajatus Grannin ratsastamisesta. Se oli kuitenkin Jusun silmäterä ja vaikka olin nähnyt naisen ratsastavan sillä useasti, en ollut keksinyt koskaan haaveillakaan itse sen selkäänpääsystä.

Alexander:
Mua miedosti huvitti vähän arvioiva katse, jolla mua katsottiin ennen kuin päätös hevostenvaihdosta tehtiin. Olkoon vaan huolissaan - mua ei hermostuttanut lainkaan. Jos hevonen oli jollakin tapaa kaheli, ei se takuulla ollut mun ensimmäinen eikä pahin sellainen. Jos hevonen olisi ihan tylsä ja mitäänsanomaton, ei mun tarvitsisi ratsastaa sillä toiste.

Mulla ei siis ollut järin suuret odotukset hevosen suhteen. Jos olisin ollut nöyrä, olisin intoillut siitä, että jokaiselta uudelta hevoselta oppi jotain, oli se laadultaan millainen vaan.

Mä en kuitenkaan ollut niin nöyrä. Joskus ratsastus oli vaan ratsastusta.

”Granni on valmis”, sanoin pian. Olin vähän vaikuttunut siitä, ettei Jusu ollut pistänyt tikkua ristiin hösätäkseen hevosen ympärillä. Tamma näytti ihan uskottavalta mustassa huovassaan ja ruskeissa nahkoissaan. Tiesin, että mäkin olin ihan uskottava ja pätevä.

”Haluatko sä antaa siitä jotain briiffausta?” käännyin vaaleatukkaisen ja sievän Heidin puoleen rennosti hymyillen. Pärjäisin ilmankin, mutta jospa se rauhoittaisi naikkosen mieltä.

Aleksander sai Grannin kuntoon rutiininomaisesti, joka valoi muhun vähän uskoa miehen hevosenkäsittelytaitoihin. Me oltiin samaan aikaan valmiita.

"Se on herkkä, nopea ja kärsimätön. Suusta se on erityisen herkkä, kuuntelee istuntaa parhaiten ja ottaa nokkiinsa, jos alat neuvomaan sitä liikaa lähestymisissä. Mutta oikeiden säätöjen löydyttyä sulla ei pitäisi olla ongelmia, tosin viimeaikaisten suoritusten perusteella en mene vannomaan. Se voi johtua musta, mutta nythän me mahdollisesti nähdään johtuuko vaiko ei", ohjeistin ja virnistin vähän.

Mä otin Grannin ja Alexander Cariadin ja kävelytettiin tammat kentälle. Autoin Jusua muutaman esteen pystyttämisessä.
"Mitenkäs Grannin säädöt?" kysyin naiselta ja silmäilin Grannia ohjien päässä.

Alexander:
Kuuntelin vähän nyökytellen Heidin selostusta hevosestaan. Nopeita hevosia oli niin monenlaisia ja nopeus itsessään siinä määrin puhujasta riippuvainen käsite, että arvelin kuitenkin saavani hevosesta parhaiten selkoa selästä käsin. Hevonen kuitenkin kuulosti oikeastaan aika kivalta.

”No sehän varmaan passaa hyvin”, arvelin ja nappasin Cariadin itselleni.

Herkkyys oli hyvä asia. Olihan sitä uppiniskaisia tynnyreitäkin radoista läpi, mutta kyllä hommat oli niin paljon mukavampia kevyempien hevosten kanssa. Kuuma, vahva ja jähmeä oli musta ehkä työläin hevostyyppi.

Sitten mä kuuntelin itse jo Cariadin selässä istuen Jusua, joka kuvaili omaa hevostaan melko täsmälleen sellaiseksi, ja olin yhtäkkiä tyytyväinen hevosenvaihdosta.

”Granni on kaikkea muuta kuin herkkä, jos se sellaiselle päälle sattuu”, sisko tunnusti. ”Se menisi mieluummin vaan kovaa. Se ärsyyntyy nyppimisestä. Välillä se ärsyyntyy kaikesta muustakin. Oikealle se on jäykempi.”

”Good luck”, naurahdin Heidille samalla kun kehotin hänen oman hevosensa käyntiin. Ensituntumalta hevonen olisi voinut vaikka ollakin joku ratsuista entisellä työnantajalla.

Nousin Grannin selkään ja kuuntelin Jusun vastauksen. Mulla olisi siis työsarkaa, sillä suurin osa omista hevosistani olivat Cariadin tapaisia, herkkiä ja kuumia.

"Sillä on sitten aika kevyt takapää", lisäsin vielä Alexanderille ja virnistin.

Jo pitkin ohjin kävellessä pyysin tamman takapäätä aktiivisesti mukaan ja pyörittelin meitä runsaasri ympyröillä. Granni vain oli, se ei kamalasti näyttänyt mielipidettään, mutta olisihan sillä vielä runsaasti aikaa.
Mä katselin Cariadia ja olin tyytyväinen sen ratsastajan istuntaan, en keksinyt siitä mitään korjattavaa. Molemmat kuitenkin vasta kävelivät alkulämpöjä, todellinen ratsastus alkaisi sitten, kun ruvettaisiin oikeasti töihin.

Mä jäin katselemaan ratsukoiden työskentelyä läpikotaisin huolestuneena. Huolestuneena siitä, että mitä jos Granni olisi aivan poikkeuksellisen hirveä. Se oli keskivertopäivinäänkin aika hankala känkkäränkkä, ja sitä paitsi mä epäilin, että mä olin tehnyt siitä sellaisen ihan itse. Vaikka Granni olikin aina ollut vähän outo, ehkä joku taitavampi olisi saanut tehtyä siitä kivemman.

Sitä mä pelkäsin ehkä kaikkein eniten - että Heidi saisi nyt tuta kaikki tamman virheet ja heikkoudet, jotka oikeastaan olivat mun omia virheitä ja heikkouksia. Sitten Heidi tietäisi, miten kehno ratsastaja mä oikeasti olin.

Lisäksi huolestutti Alexander. Se oli vähän absurdia: kyllähän mä tiesin, että se oli ratsastanut kaikenlaisilla viripäilläkin menestyksekkäästi. Nyt, kun mä olin itse suunnilleen nostanut sen Heidin hevosen selkään, mä pelkäsin, että velikin paljastuisi huonoksi vähän niin kuin mun hevonen eli minä itse.

Mutta siinä ratsukot sitten menivät, eikä kummankaan tekemisessä näyttänyt olevan mitään hälyttävää vikaa. Alexander sai tuta ensimmäiset pukit jo ensimmäisen laukannoston jälkeen, mutta tuhahti vain ja jatkoi ratsastamista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Granni tuijotteli välillä Cariadia epäluuloisena.

"Anna Grannille tilaa, Alexander", mä huokaisin. "Se jännittyy, jos menette läheltä."

Alexander nyökkäsi huolettomasti. Mä tiesin, että se ajatteli, miten Granni ikinä toimisi kilpailuiden ahtaissa verkoissa, jos se ei tullut toimeen kentällä olevan toisen hevosen kanssa. Ei siitä ollutkaan kyse - mä en vaan halunnut Heidille yhtään lisäharmia mun typerän hevoseni toimesta.

Granni oli oikeastaan aika kiva, laiska ehkä vähän alkuun, mutta se saattoi ihan johtua siitä, että tamma oli yötäpäivää laitumella. Tummanruunikko keskittyi Cariadiin melko paljon, mutta ei asia häirinnyt mua, kuten se ilmeisesti Jusua oli häirinnyt.
"Ei se haittaa", kiirehdin sanomaan ja hymyilin.
"Hyvin tää kulkee", jatkoin ja tein väistöjä pienissä pätkissä ravissa uralta sisälle ja takaisin uralle.

Tamma oli vielä aika raaka, joka näkyi enimmäkseen takaosan ajottaisena heikkoutena ja keskittymisen herpaantumisena. Mä oikeastaan unohdin keskittyä Cariadiin kokonaan.

Granni vastasi apuihin välillä aika viiveellä ja jouduin joitain kertoja napauttamaan sitä pohkeella vähän kovemmin, että sain tamman paremmin kuulolle.
Laukassa sain tehdä hetken töitä, että tummanruunikko laskeutui paremmin kuolaintuelle ja teki enemmän takapäällään. Grannista näki kyllä, että Jusu oli enemmän esteratsastaja, koska itse olin ainakin Cariadin kanssa keskittynyt paljonkin juuri sileätyöskentelyyn, jolloin esteasiat olivat ehkä jääneet hieman toissijaisiksi.

"Miltä se tuntuu?" kysyin Alexanderilta, kun annoin Grannin kävellä välikäyntejä ennen esteille siirtymistä.

Alexander
Ratsastaminen oli mun juttu. Siitä tuli hyvä fiilis melkein aina, paitsi silloin, kun ei sujunut ja alkoi vain ottaa päähän. Sensorttisesta mielipahasta mä pääsin yleensä kuitenkin hyvin nopeasti yli.

Nyt ei ottanut päähän. Olin miedon positiivisesti yllättynyt hevosesta, jolla ratsastin. Se oli aika tasapainoinen ja kohtuullisen suora, se liikkui tyydyttävän elastisesti ja sillä oli vähän omia ajatuksiakin, joita se ilmaisi loikkimalla kipakasti.

Säväyttikö se? Ei varsinaisesti. Jokin viimeinen klikkaus jäi uupumaan.

Sen mä tokaisinkin aika suoraan Heidille, joka kyseli mielipidettä hevosestaan.

"Ihan jees, mutta ei natsaa."

Jusu katsoi mua kauhistuneena. Äh, se oli ihan liian herkkähipiäinen. Ei kaikkia voinut aina kehua, eikä kiertelystä ja kaartelusta ollut apua. Jos pelkäsi koko ajan loukkaavansa, ei saanut asioitaan hoidetuksi.

"En mä sano, että se on huono", jatkoin sitten kuitenkin, mutta Jusu ei saanut hätääntynyttä ilmettä pyyhittyä kasvoiltaan. Jos se aikoi koskaan oikeasti sukeltaa hevosurheiluun, se saisi kyllä kovettaa nahkaansa tai hankkia haarniskan.

"Ihan asiallinen hevonen ja kyllä mä sillä hyppäisin, mutta omaksi en ostaisi", kohautin olkiani.

Mun toinen kulma kohosi vähän Alexanderin vastauksesta. Noh, eipä se hirveä pettymys ollut, sillä mies ei luultavasti ratsastaisi tammalla enää toiste.
"Katotaan ootko samaa mieltä, kun pääset hyppäämään", vastasin virnistäen.
"Jos olet, niin eipä se meidän maailmaa kaada", jatkoin vielä ja hymyilin leveästi.

Nostin laukan ja tein vielä temponvaihteluita ennen, kuin suoristin Grannin ensimmäistä pystyä kohden. Se oli vain 60cm korkuinen, mutta sai tamman syttymään ihan uudelle liekille.
Hillitsin istuntaani ja jouduin myös käyttämään ohjia hidastamaan Grannin menoa. Mun kasvoilla oli tyytyväinen virne, joka varmasti kertoi Jusulle mielipiteeni tummanruunikosta.

Mulla oli aika kamala olo, koska Alexander oli tehnyt sen taas. Tölväissyt. Miksi sen piti aina tylyttää? Eikö se voinut olla ystävällinen ja miellyttävä persoona? Ja vaikka mä miten kauhistelin Alexanderin käytöstä, tavallaan siinä oli paljon myös sellaista, mitä mä ujosti kadehdin. Voi jospa mäkin olisin edes joskus voinut olla edes vähäsen kovapintainen. Sellainen, ettei jokainen sana tai katse tai ilmeen aavistus uponnut syvälle mun sisimpään nakertamaan mun itsetuntoa.

Alexander jatkoi Cariadin kanssa sileällä vielä hieman Heidiä pidempään, mutta sitten kun veli alkoi hypätä, mä muistin kaikki ne lukemattomat kerrat, kun olin katsellut sen hyppäämistä kotona, valmennuksissa ja kisoissa. Se oli niin varma, sulava ja eleetön, eikä sen ilmekään värähtänyt, jos jokin asia ei mennyt täydellisesti. Se vain korjasi virheet.

Oli aika masentavaa, etten mä ollut sellainen ratsastaja kuin molemmat nyt kentällä esteitä ylittävät olivat. Hartiat vähän lysyssä mä asetuin keskemmälle kenttää, ja siinä surkutellessani multa meinasi mennä Heidin hymy täysin ohi.

Kun mä näin sen, mä hämmennyin vähän.

"Haluatteko te, että mä nostan jotakin estettä?" mä havahduin kysymään.

Mä en viitsinyt hypätä Grannilla ihan hirveän montaa kertaa samoja esteitä, otin ne kyllä vähän erilaisista lähestymiskulmista.
Jusun kysymys kuului hyvään aikaan.

"Nosta vaan, ei väliä mitä ja mihin asti. Mitä te olittekaan menneet sen kanssa?"

Annoin Grannin ravata hetken, se kävi kuumana ja sain tehdä aika paljon töitä, että kaahaaminen väheni ja tamma rauhottui edes hieman.

Alexander
Jusu puomityttönä. Kuinka kotoisaa!

"Höja åtminstone den här, typ tre steg", ilmoitin ronskisti ja nyökkäsin ohi ratsastaessani erään pystyesteen ohi.

Jusu nyökkäsi merkiksi siitä, että oli kuullut ja ymmärtänyt. Esteitä nostellessaan sisko vastasi epävarmasti jahkaillen Heidille:
"Kisaratoina kasikyt. Kyllä sillä yksittäisenä voi isompaa..."

Tuhahdin vähäsen. Josefina oli niin varovainen ja varmasti kilpailisi hevosellaan alle metriä vielä kolmen vuoden päästäkin.

"Josefina, ton ikäiset menee sarjakilpailuiden finaaleissa metriä ja vuoden päästä sen pitäisi hypätä ikäluokkakisoissa kymppiä ja viittätoista. Ei se tule valmiiksi kasikymppiä junnaamalla", muistutin ankarasti. "Anna Heidin hypätä sillä jo isompaa, jos et itse uskalla. Sillä varmaan kestää kantti - vai, Heidi?"

Päätin, että tarjoutuisin myöhemmin itse hyppäämään Grannilla. Kyllä veli saattoi siskolleen ystävänpalveluksia tehdä.

Alexander käskytti siskoaan hyvin tottuneen kuuloisesti. Jusu oli luultavasti saanut olla käskytettävänä melko usein nuorempana.
"Saa laittaa kasikyt, tai isompaa, jos haluat. Kyllä mä hyppään", vastasin Jusulle, mutta isoveljelle ei tainnut riittää Jusun vastaus.

"Jusu saa itse päättää, koska Granni on sen hevonen ja mä olen vain lainakuskina. Mun mielestä kannattaa ottaa ihan ratsukon valmiuden mukaan, joillain kestää pidempään, kuin toisilla. Mielummin hyppää itsevarmana, kuin rupeaa muiden mieliksi menee suurempaa ja sitten saa vuosia korjailla toisen tai molempien itsetuntoa."

Ehkä mun ei olisi tarvinnut pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta halusin myös osoittaa Jusulle, että olin hänen puolellaan.
"Eli voin kyllä hypätä, jos sä tahdot", varmistin vielä ja hymyilin Jusulle itsevarmana. Mä olin jo unohtanut koko motivaatiopuutokseni ja vähän jopa odotin, että pääsisin taas oman tammani selkään.