Scusa! (avoin)

Onneksi mamaaaa suostui viemään mut Auburniin, vaikka sillä oli "parempaakin tekemistä". Rohkenin epäillä, se ei nimittäin tarkentanut mitä se parempi oikein oli vaikka kysyin. Epäilykseni nousivat entisestään, kun sillä olikin sitten aikaa mennä Isben luo kahville. Cheater!! Isbe vaan ei ollut kotona, joten äiti lähti tosi pian niitten tärkeämpien juttujensa pariin ja jupisi jotain turhista ja pitkistä automatkoista. Olisi nyt vaan hoitanut mulle oman kuljettajan jos se oli ongelma, olin kyllä ehdottanut sitä.

Mulla oli myrkynvihreä pikee, koska jotenkin sellainen tuima sävy sopi mun ihoon. Jalassa mulla oli varuiksi mustat ratsastushousut ja aika hienot ratsastussukat. Sanoin äitille että menin moikkaamaan mun tähtiratsua, mutta oikeastaan mulla oli ihan muita suunnitelmia. Olisi melkein parempikin, jos en törmäisi Isabellaan, koska tämä oli vähän sellainen tiedusteluretki.

Huomenna olisi kenttäkisojen eka päivä (mälsää koulua) mutta nyt tallissa oli rauhallista. Ainakin vielä. Ehkä kaikki valmistautuisi illemmalla. Kiersin ensin vanhan tallin, sitten uuden hienon. Uudessa tallissa luki Isben heppojen nimiä ovissa, ja muutaman omisti Amanda. Silitin haltioituneena Fiveofive-tamman kylttiä ja pohdiskelin millainen se oli. Harmi kun sisällä ei ollut yhtään heppaa. Kiertelin seuraavaksi tarhat, mutta päädyin vain potkimaan ruohopaakkuja kiukuissani. Missä ihmeessä kaikki Isabellan hevoset oikein oli?

Turhautuneena palasin vanhaan talliin. Ehkä siellä olisi edes jotain väkeä, joista joku voisi livauttaa mulle niitä tietoja mitä kaipasin.

Mulla oli ollut suunnitelmissa olla kamalan tehokas tänään tallilla, mutta mun hämmästykseksi Thomas ei ollutkaan saanut tarpeeksi aamun painostavasta perhetapaamisesta ja oli änkenyt tallille mukaan. Jotenkin oltiin vielä päädytty yksityistallin loungeen, jossa kahvinkeitin oli tehnyt tehtävänsä ja nyt me istuttiin sitten kupit käsissämme pöydän ääressä.

Olin vältellyt vanhaa tallia melko tehokkaasti, koska jostain syystä en halunnut lähiaikoina törmätä Isabellaan. Suunnitelma oli onneksi toiminut ainakin tähän asti ja osasin jo vähän rentoutua.
"Aattelin jos vaan juoksutan Effin tänään, niin ei mee niin pitkään", totesin Thomakselle ja hymyilin. Mä olin salaa vähän ylpeä miehestä ja siitä miten se oli käyttäytynyt abuelan luona.

Mä en voinu kuvitella yhden perhetapaamisen olevan niin älyttömän stressaava. Guess I was wrong. Bit time. Kaikki onneks meni pienen välikohtauksen jälkeen edes hieman paremmin ja aamiaisen päätteeksi Sarahin mummi kertoili jo hauskoja muistoja kun Sarah oli ollut ihan junnu.

Mulla ei kuitenkaan ollut aikomusta päästää naista omille teilleen niin helposti, vaan seurasin naisen perässä tallille. Yksityistallin loungessa istuessamme mietin koko ajan sitä, milloin Isabella syöksyisi ovesta sisälle. Sarahin ääni kuitenki repi mut takasin siihen hetkeen.

Hymyilin Sarahille ja silittelin tämän kämmentä pitäessäni naisen kättä omassani kahvikuppien vieressä.
"Muistuta mua, etten ikinä lyö sun kanssa vetoo mistään. Pahimmassa tapauksessa joudun uudestaan hevosen selkään", naurahdin ja muistelin sitä typerää kisaa perijättären kanssa. Samaan ajatukseen mahtui myös tajuaminen suomen kielen jäämisestä päälle aamiaisen jälkeen. Damn.

Kuulostelin nokkelasti tallikäytävällä, sillä olin varma että kuulin jostain puhetta. Ahaa! Jotkut oli tietysti siellä rahvaiden tiloissa. Hymyilin leveästi ja kipitin tieni nurkan taa.

"Scusa! Anteeksi, ei ollut tarkoitus tuppautua", sanoin liiotellun kohteliaasti. Samassa tunnistin miehen. Se oli se tallimestarin veli. "Oh! Mister Raynott. I remember you. How are you?  I didn't think you were a rider."
Kulmani rypistyivät kummastuksesta, sillä mies ei tosiaan ollut vaikuttanut hevosihmiseltä. Yhtään. Yleensä sen tavallaan vaistosi ensimmäisellä tapaamisella, vaikka olisikin kiire balettiharjoituksiin.

Mister Raynottin vieressä istui joku nainen, ja niillä oli ihan varmana ollut kädet sillain yhdessä. Ewwww. Nyrpistin pikkuisen sille naiselle, koska se oli tuntematon ja yleensä oli hirveän mälsää tutustua uusiin aikuisiin. Sitä paitsi se oli pojan kanssa tollein tallilla. Eikö sitäkään kiinnostanut hevoset? Hoksasin kuitenkin, että jos halusin tietää jotain, mun piti olla tosi kohtelias. Isbekin teki sitä jatkuvasti.

Niinpä  mä hymyilin ja pakottauduin esittäytymään.
"Hei, mä oon Viivi. Tiedät varmaan Isabellan joka omistaa tän koko kartanon. Mä oon sen tytär", sanoin ja ojensin kauniin tummalle naiselle käteni. Se muistutti vähän mun italiansukulaisia ja mietin hetken, olisiko se kanssa niin tulinen.
"Mulla on vaan sellainen pieni ongelma että mun äiti on jossain, ja en löydä mun hevosia. Tai meidän hevosia mutta mä varmaan ratsastan niitä enemmän nyt kesällä", harmittelin. "Oon ollut ulkoisilla mailla tai siis mitenkäs se oli, ulkomailla? kun pitää välillä katsos vierailla isälläkin. Mulle ei tullut mieleenkään ettei mun hepat olis karsinassa tai tarhassa."

Väläytin ihastuttavan hymyn ja vilkuin keittiöön. Höh, mitä kukkua! Vain amerikkalaista kahvia! Missä oli espressoni? Harmistuneena kaivelin jääkaapista lemonadea mutta mitään kivaa makua ei ollut. Laitoin sitten vain hienoon jalalliseen lasiin vettä, koska siinä oli sellaista rikasta tunnelmaa.

Se oli molemmilla joku automaattinen reaktio, kun ovi kävi, niin molemmat veti kätensä vauhdilla pois. Mä yritin näyttää kamalan rennolta, mutta silti mulla oli sellainen olo, kuin olisin jäänyt kiinni rysän päältä.

Tulija oli nuori, mutta tyylikkään näköinen tyttö, joka mittaili mua katseellaan ja tunsi tietävän Thomaksen varsin hyvin. Viiviksi esittäytynyt tyttö puhui ja mitä pidemmälle se pääsi, sitä hämmentyneempi mä olin. Puhuiko toinen nyt ihan palturia, vai oliko tytön sanoissa jotain perää? Toisaalta kyllähän Viivin olisi pitänyt tietää, että missä Isabellan hevoset olivat, jos kerran oli sanomansa mukaan tämän tytär.

"Moikka, mä olen Sarah, Amandan Effin vuokraaja", esittäydyin hymyillen ja seurasin Viivin kulkua jääkaapilla. Mä en oikein osannut vastata Viivin sanoihin mitenkään, koska en jostain syystä halunnut ehdottaa Isabellan etsimistä.

Joko meille oli muodostunu tässä pienessä ajassa jokin telepaattinen yhteys, tai sitten ihmisen DNA:ssa oli jokin, joka pakotti näyttämään mahdollisimman syyttömältä, vaikkei käytännössä ollut tehnyt mitään kiellettyä. Eihän?

"We meet again. Pitkästä aikaa", God help us. Isabellan tytär?! Mä aloin voimaan pahoin, mut ryystin kahvia painaakseni sen epämiellyttävän tunteen syvälle mun sisuskalujen alle piiloon. Ja olin lähes sataprosenttisen varma, että nämä kaksi naista olivat sukua. Tai no nainen ja tyttö. Herranen aika. Se likka ryysti vettä skumppalasista. Miksi niitä edes oli loungessa?

"Isabella never mentioned a kid", kuiskasin Sarahille. Viivi ei mitenkään voinut kuulla tuota kommenttia, ellei junnua oltu varusteltu jollain superkuulolla.

"Ai höh. Ettekö te tosiaan tiedä mitään? Hitsi kun mun on pitänyt olla poissa."

Siirryin lasini kanssa pöydän ääreen ja katselin tyyppejä vähän aikaa tuimasti ja ystävällisesti. Sillein vähän molempia tunteita samaan aikaan. Se oli varmaan aika sopiva katse kartanonomistajan ainoalle tyttärelle. Lopulta nöyrryin ja vedin teatraalisesti huokaisten puhelimen taskustani. Valitsin Isben numeron.

"Ciao! Hei mitä hittoa missä kaikki hepat on? Mä vasta tulin iskältä eikä kukaan oo kertonut mulle. Mun piti kuitenkin ratsastaa tänään."
Linjalla oli hiljaista ja odottelin vastausta sydän pamppaillen. Ei me oltu sovittu ratsastuksesta, mutta Isbe oli ollut lähiaikoina hajamielinen.
"Ööömm, ai hei rakas! Anteeksi en yhtään muistanut että sä tulet tänään. Hevoset on tietenkin laitumella, niin kuin joka kesä."
"No aha. Varmaan sä oot vienyt ne laitsalle ilman mua! Mutta kiitti. Nähdään. Bye."

Lopetin puhelun nopeasti, eikä Isbe ehtinyt kieltääkään mitään. Olipa ollut nokkela ajatus puhua vain hevosista! Nyt mä voisin ratsastaa kellä vaan, käytännössä katsoen luvallisesti.

"Mommyn pitäis kyllä saada joku huonoimman äidin palkinto. Oli se onneks tilannu mulle taksin lentokentältä mutta kiva tollein unohtaa! Muutenkin oon aina osallistunut laitumelle laskuun, se on semmoinen perinne."
Vilkuilin kaksikkoa ja pöyhin tukkaani. Kuulustella vai ei? No jos vähän.
"No, millainen Effi oikein on? Onko se aunt Amandan uusi heppa? Hitto en oo sitäkään ehtinyt nähdä. Ootko sä Thomas ponipoika?"

Thomaksen sanat saivat mun epäilykset nousemaan vielä korkeemmalle, mutta en siltikään uskaltanut ruveta ääneen epäilemään Viiviä.
Meinasin juuri kysyä, että mitä hevosta tyttö eritoten tarkoitti, kun tämä kaivoi puhelimensa esille ja soitti ilmeisesti Isabellalle.

Puhelu oli lyhyt, mutta linjan toisessa päässä ei älähtänyt suuria huudahduksia, joka olisi paljastanut valheen.
Onneksi Viivi vaihtoi puheenaiheen Effiin, se oli ainakin turvallinen alue.

"Effi on aika säpäkkä kouluhevonen ja on se aika uusi. Se on sellainen ruunikko dominant white, näyttää vähän kirjavalta", vastasin ja jätin tarkoituksella ponipoika-kommentin Thomakselle.

Kenttäkisojen ollessa viikonloppuna, mä ajattelin käydä treenaamassa Armin kanssa kunnolla ennen niitä. Mä en ollut aivan varma siitä, miten me mahduttaisiin kisojen aikana tekemään mitään. Kuitenkin ennen tamman metsästystä laitumelta, tosin harvemmin sitä tarvitsi oikeasti metsästää, mä ajattelin käväistä loungessa kahvilla.

Ja mä meinasin käännähtää heti ovella takasin ja lähteä sittenkin heti hakemaan Armia. Mutta en viitsinyt, kun loungessa olevat varmasti olivat huomanneet mut. Ensimmäisenä mä olin nimittäin rekisteröinyt Viivin paikalla olon. Mä kun luulin päässeeni pikkutytöstä eroon kun Tie tähtiin kisat loppuivat. Mutta ei sitten.

Seuraavaksi mä rekisteröin Sarahin, jonka läsnäolo ei aiheuttanut ärtymystä. Luojan kiitos edes joku fiksu ja mukava ihminen oli paikalla. Sitten mä katsahdin tämän viereen, tutunoloiseen mieheen. Mulla meni hetki tajuta, että tämä oli se tyyppi Pionista. Mitä hittoa nämä kaikki tekivät täällä yhdessä ja ilmeisesti keskustelukin oli käynnissä.
"Moi", mä sanoin yhteisesti kaikille, torjuin mielihaluni paeta ja kävelin kaatamaan itselleni kahvia.

Mä olin vastaamassa sille nenäkkäälle pikkulikalle siitä, mitä mä oikein tein täällä ja aikomuksena oli tehä hyvin selväksi, että mähän en meetwurstilla pomppis mihinkään.

Tilanne otti kuitenkin uuden suunnan kahvilasta tutuksi tullee bruneten saapuessa paikalle. Miten kaikki eksy tänään just tänne ? Oliskohan silti pitäny vaa jäähä Sarahin matkasta ja mennä himaan vetää kät.. siis tekee ruokaa.
"Heipä hei...", vastasin tulijalle.

Pöydän alla otin Sarahin kädestä kiinni ja rutistin sitä saadakseni naisen huomion. Kuitenkaan siinä onnistumatta. Hengitin syvään ja päätin selviytyä tilanteesta kuin mies. Ainakin yrittäisin.

"Ai, kuulostaa kivalta. Amanda on kyllä huipputyyppi, varmaan hauskaa vuokrata sen heppaa", sanoin kasuaalisti osoittaen sanani Sarahille.

Vaan sitten loungeen tuli Nita. Muistin sen nimen oikein hyvin, mutta nyökkäsin vaan. Jotenkin se vaikutti vaivautuneelta, mutta ei kai se minusta johtunut? Tapitin väkeä oikein tarkasti ja oi kyllä. Mister Englishman vaikutti vähän vaikeelta. Oliko se ihastunut Nitaan vaikka hiplasi aiemmin Sarahin kättä? Ehkä se oli vähän kuin isä - casanova, niinkuin nonna sitä kutsui. Hiplaili niitä naikkosiaan paljon ja toi mulle uusia äitipuolia. Interesting!

"Moi Nita! Aika vaisut tervehdykset teillä ponipojan kanssa", sanoin virnuilevan vihjailevasti ja katsoin sitten haastavasti mieheen, jolla oli aika vakavat kasvot. Oli ihan tosi hauskaa sotkeutua aikuisten juttuihin (isin mielestä yleensä ei).

"Onhan se", vastasin Viiville ja hätkähdin, kun loungen ovi kävi. Thomas kaappasi mun käden omaansa pöydän alla ja mä huomasin sen epätoivoisen puristuksen. Mun aivot juoksi tuhatta ja sataa, kun yritin miettiä mistä se juonsi juurensa, ehkä vain tästä hullunkurisesta tilanteesta.

"Moikka", sanoin Nitalle ja hymyilin naiselle ystävällisesti. Viivi kuitenkin näki tilanteessa jälleen jotain draaman juuria.

"Ootko menossa Armilla ratsastamaan, vai olitko jo?" kysyin Nitalta ja yritin parhaani tehdä epämukavasta tilanteesta edes vähän siedettävämmän. Mun peukalo silitti rauhoittavasti Thomaksen kättä edelleen pöydän alla, mies taisi aika paljon toivoa jääneensä sittenkin pois matkastani.

Ainakin sain vahvistuksen sille, että loungen välttely oli tähän asti ollut ihan fiksu päätös.
Sopasta puuttui enää itse Isabella, jonka saapumista huomasin jjopa hieman toivovani, jottei meidän tarvitsisi huolehtia Viivin tallilla oloa.
Vaikka eipä se ollut mun vastuulla, jos tyttö päättäisi jonkun hevosen metsästää laitumelta ja mennä sillä ratsastamaan.

Mä katsoin ilmeettömästi Viiviä, hemmetin kiusankappale. Mun puolesta tyttö voisi painua sinne mistä tulikin, tosin mä en ollut ihan varma mistä tämä oli. No, jokatapauksessa pois Auburnista. Mun teki mieli kysyä, mitä tämä täällä edes teki, mutta nipistin suuni kiinni. Eipä ollu mun asia.

"Menossa vasta, aattelin vetästä tänää kunnon treenit ennen kun kisahälinää", totesin hymyillen pienesti, vaikka olihan tilanne hemmetin outo. Viivi nyt oli Viivi. Miehen olin tavannut kerran Pionissa, olisikohan ollut Thomas tai jotain sinnepäin, ja silloin tällä oli ollut jotain juttua ilmeisesti Isabellan kanssa. Ja nyt tämä oli täällä Sarahin kanssa. No, eipä ollut tämäkään mun asiani.

Mä jäin seisomaan kahvikuppini kanssa kahvin luo, mua ei jostain kumman syystä inspiroinut mennä lähemmäs muita. Tässä oli ihan hyvä.
"Miten teillä on menny Effin kanssa?" kysyin vuorostani Sarahilta, muistellen meidän maastoreissua. Sen lisäksi, että tamma oli erikoisen näkönen, se oli erikoinen myös luonteeltaansa.

Hemmetti mä halusin kadota paikalta ja metsästää Armin laitumelta, jonka kanssa säästyttiin kaikelta säätämiseltä.

Viivi selkeesti nautti siitä, että sai olla äänessä. Paljon. Ja kovalla volyymillä. Sen pikkulikan tapittaessa mua, päätin hämmentää sen mieltä ja virnuilin sille ihan kuin kenelle tahansa täysi-ikäiselle nuorelle naiselle. Miettikööt sitä omassa pienessä mielessään.

Nita ja Sarah ainakin pääsivät keskustelun makuun yllättävän hyvin ja tunsin itseni ihan liian juntiksi tähän porukkaan. Hevoset eivät olleet mun cup of tea, joten pysyttelin mieluummin ihan hiljaa. Nitan mainitessa tulevat kisat, päätin toivottaa onnea vähintään kohteliaisuutena.

Brunette kahvinkeittimen vieressä varmasti oli muistanu mut kahvilasta ja siitä miten koko outo tilanne oli päättynyt. Se varmasti sai mieleensä muistikuvat, joissa mä lähes hätääntyneenä juoksin Isabellan perään. Harvoin tuli naisten vanavedessä kuljettua kuin eksyneenä koiranpentuna. Isabella onnistui siinä ja ihan varmasti pehmitti mun aivot. Haloo! Mä olin parisuhteessa! Naisen kanssa (ei sillä että miehistä olisin ikinä ollut kiinnostunut)!

"I'm gonna take a little walk, be right back", sanoin Sarahille lähes kuiskaten. Annoin pienen pusun tämän poskelle ja nousin ylös pöydän äärestä, suunnaten ovelle ehkä liiankin hätäisen oloisena.

Vasta loungen ulkopuolella tajusin, miten hyvässä suojassa mä äsken olin ollut. Neljän seinän sisällä. Täällä kuka tahansa vois nähä mut ja laittaa huhuja liikkeelle. Musta ja...? Kenestä? Jos vastaan tulis sellanen kaveri, joka yhtään ties kuka tai millanen ihminen mä olin, Kallan Sanomissa olisi varmasti seuraavana päivänä lööppi siitä, miten nuori poika vikittelee Auburnin viattomia hevostyttöjä (ja -naisia).

Jätin tallirakennuksen taakseni ja astelin suurista ovista raittiiseen kesäilmaan. Eipä tätäkään enää paljoa olisi jäljellä. Hyvillä tuurilla kuutisen viikkoa. Seisahduin pihan keskellä olevan suihkulähteen viereen ja jäin katsomaan kuin hypnoottisesti suihkuavaa vettä. Miten kauniisti se kimmelsi auringon valon osuessa juuri oikeasta kulmasta.

Sarah vastaili mulle hirveän nätisti, mutta sitten ne alkoivat rupatella Nitan kanssa. Ratsastamisesta sun muusta, eikä kumpikaan kysynyt multa mitään saati pyytänyt niiden mukaan! Haloo, täällä ollaan vielä.

Kiukkustelin vähän ja ruttasin paitaa. Sitten keräilin itseni niinkuin ison tytön kuuluu ja rykäisin ääntä kuuluviin.
"Onko Rillalla nykyään ihan oma hoitaja? Entä Ankalla?"
Mua vähän harmitti, etten tiennyt tällaisia juttuja. Muutenkin olisin tietysti halunnut kokeilla jotain Amandan hevosta. Sillä oli parhaat, vaikka kyllä vääränlajiset. Amandan heppoja en kuitenkaan viitsinyt ottaa ilman oikeeta lupa-lupaa (eikä vaan "lupaa" mikä mulla nyt oli), koska Amanda saattoi olla joskus aavistuksen hapan ja sellainen tuima. En halunnut aiheuttaa sille yhtään mielipahaa, ettei meidän ystävyys kärsisi.

Mua vähän pisti, että tytöt oli niin hyviä kavereita ja jäin ulkopuolelle. Mutta sitten mietin, että oli ne aika vanhoja kyllä. Varmasti tosi tylsän aikuisia. Teki silti mieli vähän vielä hämmentää, tai edes selvittää se ponipojan juttu. Musta oli kummaa, ettei se vieläkään ollut vastannut mun kysymykseen (jonka olin esittänyt sitä paitsi monta kertaa).
"Arrivederci!" huikkasin tytöille ja viuhahdin loungesta sillein melkein juosten mutta kävellen. Lisättyä kävelyä, tai jotain.

Se veikeä englantilainen haaveili suihkulähteellä. Ei näyttänyt yhtään virnistelevältä eikä nololta tai kiukkuiseltakaan. Tää oli uus ilme, enkä keksinyt muuta kuvaavaa sanaa kuin haaveilu.
"Ciao ponyboy. Are you a ponyboy or not? I didn't get your answer. It's rude not to answer at all. Besides, I am Isabella's daughter. And my ears work just fine. I hear better than adults just so you know."

Artikuloin selkeästi ja koetin tavoittaa hienostelevaa sävyä puheeseen, jota grandma joskus käytti. Otin oikein kipakan asennon suihkulähteen viereltä ja pistin kädet puuskaan. Yritin katsoa Mister Raynottia just sillein vaativasti, kuin miten Isabella katsoi kun se halusi tietää jotain.

Thomas poistui paikalta jättäen mut Viivin ja Nitan kanssa loungeen.

"Aika vaihtelevasti, ei se vieläkään tunnu luottavan muhun, mutta pikkuhiljaa alan saamaan sen kulkemaan ihan oikeinpäin. Edelleen aika pitkä matka tasaiseen suoritukseen silti", vastasin Nitalle hymyillen.

"Mä en itse asiassa tiedä, mä olen vasta niin lyhyen aikaa ollut täällä, että en tunne vielä kaikkia. Osaatko sä Nita sanoa?" Viivin kysymykseen oli hieman hankala vastata.

Mietin mihin Thomas oli kiireellä lähtenyt ja pitäisikö mun seurata sitä, kun Viivi ryntäsi loungesta ulos. Meinasikohan se seurata Thomasta vai mennä hakemaan jonkun hevosen ratsukseen?

Mitähän siitä olisi pitänyt ajatella, kun mies paineli pois paikalta. Mikä oli toiselle ollut liikaa? Mä kuitenkin jouduin seuraavaksi keskittymään Sarahin puheeseen.
"No, toivottavasti teillä lähtee kohta sujumaan. Vaikka se tarkottaakin sit et mulle tulee uus vastustaja", naurahdin.

"Mäkään en kyllä oikeen tiiä, ihan kun Rillalle olisi jossain vaiheessa otettu hoitaja mut en oo varma", mä pohdin. Ei mitään hajua mistä mä olin kuullut asiasta vai olinko kuullut. Mua ei ollut liiemmin kiinnostanut tälläiset jutut viimeaikoina. Kaikissa muissa jutuissa oli jo ihan riittävästi.

Seuraavaksi loungesta katosi Viivi.
"Toivottavasti se ei seuraa Thomasta, Viivi on kyllä yks kiusankappale, jonka mä toivoin jo kadonneen Auburnista", hymähdin sen enempiä ajattelematta. Ei mulla oikein ollut hajuakaan, muistinko mä edes miehen nimen oikein.

Kauaa mä en ylhäisessä yksinäisyydessäni ehtiny olee, kun pikkunen kipakka likka tuli mun perästä. Helvetin kuustoista. Täällä ei selkeesti ollu yksityisyyttä. Jos jostain, niin siitä Jonathan oli oikeessa.

Puhetulva ryöppys mun päälle, sulosella englannin kielellä ja koko tilanteen kruunas Viivin pikkuaikuismainen asento. Mua alko hymyilyttää, enkä todellakaan aikonu peitellä sitä. Luojan kiitos tää muksu oli sen verran nuori, ettei mun tarvinnu pelkää kenenkään ohikulkijan luulevan yhtään mitään ylimäärästä.

"Listen, kiddo, I'm not used to share my personal life with kids", totesin kuitenkin ystävälliseen sävyyn. "Grown up stuff, you understand, don't you", lisäsin ja nojasin takamuksella suihkulähteen reunaa vasten.

Likka ei mitenkään voinut olla vanhempi kuin 11- tai 12-vuotias, mutta valitettavasti mä tunnistin Isabellan piirteitä tytössä. Kuitenkaan edes Jonathan ei ollut maininnut mulle Isabellan omasta tyttärestä. Ikinä. Aivan. Jonathan. Otin puhelimen taskusta ja näpyttelin veljelle nopean viestin.

Plz tell me Isabella doesn't have kids... Nope, why? Nvm

Pidin puhelimen kädessä niin pitkään, kunnes sain vastauksen. Hymyilin helpotuksesta. Luojan kiitos Isabella ei ollut MILF.
"Oh, by the way, I know you're not Isabellas kid."

"Che cavolo!" kirosin lähinnä itsekseni, kun Mister ei vieläkään vastannut mun kysymykseen. Ehkä se oli yksi niistä, joita nolotti olla ponipoika. Tuimistin ilmettä entisestään, mutta mua alkoi hassusti hymyilyttää (varsinkin kun che cavolo oli mun lemppari kaikista kiroiluista. Ketä ei naurattanut sanoa mitä kaalia?!). Thomaskin virnisteli, mutta se ei onneksi nähnyt mun hymyä kun keskittyi puhelimeen.  

Sitten se väitti tietävänsä etten ollut Isabellan tytär. Tuijotin sitä silmiin, mutta ponipoika ei kääntänyt katsetta pois. En menettänyt pokerinaamaani, koska olin siinä hyvä, vaan vastasin tosi tyynesti ja ylpeällä äänellä.
"Well, I'm not her daughter like that. I have another mom who's more like mom. I'm adopted if you must know. I might not live here but I'm going to inherit this all. Why do you care anyway mister? You can't be Isabella's son can you? I think you're bit too old and I'm not going to share this place with bastards", selostin tuimasti. Olipa sillä otsaa kysellä kaikenlaista ja jättää itse vastaamatta!

Pyörähdin balleriinamaisessa kaaressa ympäri ja palasin loungeen vauhdilla, mutta kävellen.
Tallissa ei saanut koskaan juosta.
"Tytöööööt! Tuutteko hakemaan heppoja laitumelta? Vaikka ihan sama. Pärjään kyllä yksinkin", sanoin mieltäni muuttaen.

Lähdin päättäväisesti tallista ulos, mutta varoin visusti käyttämästä suihkulähteelle vievää ovea. Toivottavasti laidun olisi siellä missä joskus ennenkin.

"Mä luulen, että siihen on vielä pitkä matka", vastasin naurahtaen.
"Se väitti olevansa Isabellan lapsi, mutta mä jotenkin epäilen sitä suuresti. Mistä sä tunnet sen?" kysyin Nitalta kummissani.

Eipä mennyt kauaakaan, kun Viivi pelmahti takaisin loungeen vauhdilla. Se tyttö osasi kyllä säikäyttää ihan joka kerta, kun ilmestyi paikalle.
"Öhh", ehdin älähtää ennen, kun Viivi häipyi taas paikalta. Tuijotin hetken tytön perään ja sitten Nitaan.
"Pitääköhän meidän varmuudeksi seurata, ettei se karkuuta koko laumaa laitumelta?" irvistin, sillä en olisi toivonut lapsenvahtivuoroa vielä kaiken häslingin lisäksi.

Hivenen järkyttyneenä mä katsoin Sarahia, mutta tämä ei ainakaan vaikuttanut pelleilevän.
"No ei todellakaan ole. Ja siis Isabella joutu sen vahdiks tai jotain tossa keväällä ja Viivi osallistui sit meidän kans yksiin Tie tähtiin kisoihin", mä selitin.

Hetken mun selittämisen jälkeen tyttö ilmestyi takaisin ja katosi yhtä nopeasti. Hemmetti, miksi se ei voinut ottaa vähän rauhallisemmin?
"Se vois olla ihan fiksua, mä en ainakaan halua lentää täältä sen takia kun päästettiin toi yks yksin hakemaan hevosia laitumelta. Ja mun pitäs jokatapauksessa hakea Armi sieltä", huokaisten laskin kahvikuppini alas.

Melko vauhdikkaasti me lähdettiin tytön perään. Lapsenvahtina toimiminen ei nyt ihan kuulunut suunnitelmiin, mutta pakko se olisi kestää, koska mä pelkäsin oikeasti hevosten juoksevan kohta irti pitkin pihoja. Koko ajan mulla oli pieni toive siitä, että joku ilmestyisi pelastamaan meidät. Mulle kelpaisi tällä hetkellä ihan kuka tahansa, jos pääsisin eroon Viivistä.

Mä en edes ehtiny harkita mitään vastausta sille nulikalle, kun toinen jo viiletti takasin talliin. Jäin itekseni naureskelemaan äskeiselle tilanteelle ja hetken olin jo karata tallin mailta pois. Tiedä vaikka törmäis Isabellaan. Päätin kuitenkin mennä tytön perässä loungen suuntaan ja päästessäni kahvihuoneen ovelle, ketään ei ollut paikalla.

Olin ehkä vartin pois ja kaikki olivat kadonneet sillä aikaa. Mitä helvettiä tää nyt meinas. En kuitenkaan ollut niin tuttu tallin rakennusten ja maiden suhteen, että olisin lähtenyt vaeltamaan, joten päätin jäädä keittämään vähän lisää kahvia ja selaamaan vaikka uutisia puhelimesta. Taikka Tinderiä. Vaikken oikeestaan sitä enää edes tarvinnut.

Istuskelin kaikessa rauhassa pöydän ääressä jo toisen kupposen kanssa, kun mua ei enää yhtään huvittanut pysyä neljän seinän sisällä yksin puhelimeni kanssa. Vielä vähemmän olisin halunnut lähteä seikkailemaan talliin. Tai muihin rakennuksiin. Niimpä otin kolmannen kupin. Aikaahan tässä vain tapettiin.

Kiidin tallitietä myrskytuulen lailla ja käännyin vaistomaisesti parkkipaikan jälkeen oikealle. Jep, tämä meni ihan varmana laitsalle ja mökille. Säntäsin kärsimättömästi juoksuun - siis kuinka pitkä matka tänne olikaan? Olisi pitänyt pölliä mönkkäri ja käskeä joku ajamaan sitä, ja ratsastaa sitten takaisin. Hitsi kun parhaat ideat tulivat aina liian myöhään.

Mutta siinä se vihdoin oli, laitumen hiekkainen porttialue. Ihan kuin joku heppojen parkkipaikka, naureskelin itsekseni. Konkkasin vähän aikaa yhdellä ja jalalla ja ravistelin kiviä kengistäni, kun tulin seuraavan pulman eteen. Riimuja ja naruja oli siististi sellaisessa katetussa naulakossa, joka näytti vähän maalaisten postilaatikkoviritelmältä (mutta hienommalta). Siinä ei vaan ollut ollenkaan nimilaattoja niin kuin satulahuoneiden naulakoissa, ja riimuja oli muutenkin vähemmän kuin naruja. Ehkä joillain oli ne päässään.

Rupesin juuri kuumeisesti tiirailemaan riimuja tarkemmin, kun kuulin askeleiden alla rahisevan soran ja tuttuja puheääniä. Niinpä niin, tytöt olivat seuranneet kuitenkin. Tein päätöksen tosi nopeasti ja nappasin naulakosta ainoan oliivinvihreän riimun. Isabellalla oli viimeksi ollut aika samansävyinen huopa Ankalla ratsastaessaan ja ainakin se sopi väriltään mun paitaani mikä oli jo sinänsä aika hyvä valintakriteeri.  

Hymyilin viattomasti.
"Tulin vain hakemaan Ankkaa", selitin  mahdollisimman viattomasti, ja pujottauduin laitumelle lankojen ali. Vihelsin oikein kunnolla, sillein sormien avulla (isi on opettanut) ja kuinka ollakaan, pieninä pisteinä näkyvät hevoset alkoivat lähestyä. Jotain kimoa oli ensimmäisten joukossa, joten jäin coolisti ja itsetyytyväisesti seisoskelemaan käsi lanteilla. Isbekään ei koskaan kävellyt laitumen perälle.

En pitänyt erityisempää kiirettä, mutta jotain outoa Viivin puhelussa oli ollut. Soitin varuiksi Ceelle, jonka mukaan Viivi oli tullut vain katselemaan hevosia kesälomansa iloksi. Rohkenin epäillä. Mutta no, ainakaan Viivi ei ollut karannut kotoaan.

Kaarsin Aston Martinin jälleen suihkulähteen viereen, johon se sopi huomattavasti paremmin kuin sieluttomaan parkkiruutuun. Ylläni oli kevyt, kirkkaanpunainen mekko ja suuret ruskeat aurinkolasit. Sandaalit olivat äänettömät tallin lattialla, ja niin oli koko tallikin. Paikka oli ihmeen autio ollakseen kenttäcupia edeltävä päivä.

Aloin ärsyyntyä ja pohtia mielessäni Viivin mahdollisia tempauksia. Kurkkasin ensin tyhjään satulahuoneeseen ja pettymyksen jälkeen suuntasin loungeen. Tila vaikutti tyhjältä, mutta pöydällä oli puhelin. Hipsuttelin varovasti lähemmäs - ei se ainakaan Viivin ollut. Näytöllä oli nimittäin keimaileva kuva juuri ja juuri täysi-ikäiseltä näyttävästä kauniista tyttelistä. Hah. Tinder. Kuka kumma, Juliako...?

Reagoin vaistomaisesti vilkaistuani keittiövälikköön. Nopea, hiljainen pyörähdys ja varovaisesti, mutta tarmokkaasti ulos. Pysähdyin vasta kotini sisäpuolella nojaamaan oveen sydän pamppaillen. En viitsinyt vilkaista ikkunasta, mutta tuskinpa Thomas oli huomannut, saati seurannut. Mies oli onneksi ollut selin ja keskittynyt kahvinpurujen laskemiseen. Auto saisi jäädä maisemaparkkiinsa ja Viivi tehkööt mitä huvitti, sillä en tosiaan aikonut palata todistamaan Tommyn ja Sarahin (tai jonkun uuden heppatytön?) kuhertelua minun tallissani. Olisi parempi ottaa rauhoittavat päiväunet ja ratsastaa vasta sitten.

Nitan selitys selvensi hyvin tilannetta, ja mä vähän jopa osasin arvostaa sen kaltaista röyhkeyttä elämässä, mitä Viivillä ainakin vielä oli. Sillä pääsisi oikeassa seurassa vielä pitkälle.

Me seurattii Viiviä reippaasti, mutta tyttö oli tainnut pinkoa ihan huolella, sillä se oli jo laitumella päitset ja naru käsissään, kun me saavuttiin paikalle. Ylpeästi se pujottautui laitumen puolelle ja sai hevoset ainakin liikkelle vihellyksellään. Mulla ei ollut harmainta aavistustakaan, että kuka hevosista oli Ankka tai oliko Viivillä lupa koskea edes kyseiseen hevoseen.
Yhä enemmän aloin toivoa vasten järkeäni, että Isabella saapuisi laitumelle ja ottaisi Viivistä vetovastuun.

Toisaalta, eipä asia tainnut olla vähääkään mun vastuullani.
"Eikö Isabella tule ihailemaan sun hevosten käsittelyä koskaan?" yritin vihjailla ja katsahdin Viiviin. Tyttö taisi käydä imarteluilla.
"Jos ei, niin se kyllä menettää paljon. Sussa on paljon potentiaalia", vihjailin tytölle ja hymyilin.
Osaisikohan Nita ohjata tytön oikeantyyppisen ratsun luokse, tai soittaisikohan se kohta jo Isabellalle, että Viivi oli omatoimisesti hakemassa naisen hevosia ratsastukseen?