Auburn Anniversary, Kalla CUP 2. osakilpailu

 Auburn Anniversary  
(Kalla CUP:n 2. osakilpailu)

Kalla CUP saa jatkoa vuoden toisten osakilpailuiden merkeissä, kun alkaneen kesäkauden korkkaavat kesä- ja heinäkuun vaihteessa kaikille avoimet este-, koulu- ja kenttäkilpailut.

Kesäkuussa juhlitaan yksivuotista Auburnia, joten teema on synttärihulinan mukainen: tällä kertaa kilpailijat pääsevät muistelemaan kulunutta vuotta kaksiosaisella kuittauksella. Ensimmäiseksi ilmoittautumisen yhteydessä osallistuja kirjoittaa vapaavalintaisen takautuvan tekstin. Näitkö ennen joulua jotain epäilyttävää, mikä sittemmin jäi unholaan? Kävitkö mielenkiintoisen keskustelun toisen tallilaisen kanssa? Jännittikö viime kesänä sopeutuminen Auburnin porukkaan? Tapahtuiko ensimmäisellä vierailulla Auburnissa jotain kummallista? Niin tai näin, hyppää hahmosi saappaissa yhden tai useamman kuukauden päähän menneeseen, ja kirjoita tilanne jossa nykyhetki on vielä tulevaisuutta. Ei ole väliä, oletko tallilainen vai ulkopuolinen, kunhan takauma liittyy jollain tavalla Auburniin. Tekstin pituudella ei ole merkitystä ja vaikka startteja olisi useampi, yksi takauma/hahmo riittää.

Kun osallistumisen viimeinen ilmoittautumispäivä on mennyt, Amanda kokoaa muistot. Jokainen osallistuja saa sähköpostiinsa ohjeet 4.6. kuittauksen kirjoittamista/piirtämistä varten. Yhdessä kaikkien osallistujien takaumista koostetaan Masquerade-osakilpailuista tuttu jatkotarina, mikä julkaistaan tulosten yhteydessä. Muista noudattaa annettuja ohjeita tuotoksessasi! Kuittausaikaa on runsaasti ja pituus on jälleen vapaa, joten stressiä tuotoksesta ei tarvitse ottaa! Katso kuittausajat ja deadlinet kutsun alusta.

Kalla CUP pitää tälläkin kertaa sisällään kolme eri lajia. Perjantaina 29.6. kilpaillaan kouluratsastuksessa ja sunnuntaina 30.6. rataesteillä. Koulukilpailut ratsastetaan ulkokentällä ja rataesteet hypätään derbyllä. Verryttely tapahtuu molemmissa lajeissa maneesissa. Tallin karsinat sekä hoitopaikat ovat kilpailijoiden käytettävissä.  

Osakilpailu jatkuu kenttäratsastusviikonlopulla 6.-8.7. Kenttäkilpailut ovat kolmipäiväiset: perjantaina ratsastetaan koulukoe kentällä, lauantaina rataesteet derbyllä ja sunnuntaina kilpailu päättyy maastokokeeseen. Kaikkien lajien verryttely tapahtuu maneesissa. Maastoestekokeelle lähdetään kartanon parkkipaikalta, minkä vuoksi autot parkeerataan sunnuntaina kartanon edustalle. Arvonta on kenttäratsastuksessa pitkä: jokainen osakoe arvotaan erikseen ja kokonaismenestys ratkaisee.

Tuttuun tapaan nälkäisiä kipailijoita palvelee maneesin katsomon toisen kerroksen laadukas buffet, josta voi päivän mittaan käydä ostamassa syötävää. Tarjolla tällä kertaa on kesäistä keittoa, täyttäviä salaatteja ja jälkiruoaksi holitonta kuohuvaa sekä (tietenkin) syntymäpäiväkakkua. Buffetin yhteydessä toimii kilpailuiden kanslia.



Suorittaminen:

Kirjoita osallistumisesi yhteyteen vaadittu ennakkotehtävä: takauma. Vaikka startteja olisi useampi, yksi tuotos/hahmo riittää. Minimi tai maksimi kuittausrajaa ei ole. 4.6. osallistuneille lähetetään sähköpostilla ohjeet lopulliseen tuotokseen.

Katso deadlinet ja ohjeet kuittaukseen kutsun alusta. Tulokset julkaistaan 8.7. Kuittausaikaa on siis aikavälillä 4.6-8.7.

Kouluratsastus

Luokka 1. KN Special (ohjelma He B/KN Special 2009)
Luokka 2. Helppo A (ohjelma He A:10 2011)
Luokka 3. Vaativa B (ohjelma Va B:1 2009)
Luokka 4. Vaativa A (ohjelma Va A:0 2015)

Esteratsastus

Luokka 1. 80 cm (arvostelu A.2.1)
Luokka 2. 100 cm (arvostelu A.2.1)
Luokka 3. 120 cm (arvostelu A.2.1)

Kenttäratsastus

Luokka 1. Tutustumisluokka (He C/ 80 cm/ 80 cm)
Luokka 2. Helppo luokka (He B/ 95 cm/ 90 cm)

Osallistuminen:

- Osallistua voi vain sähköpostiin auburninkartano@gmail.com
- Otsikoksi Auburn Anniversary
- Valmiit tuotokset samaan sähköpostiin (auburninkartano@gmail.com) 6.7. mennessä

Muodossa:

Laji
Luokka
Ratsastaja  - [ *url=http://-alkuinen osoite]Hevosen nimi[/url* ]
Throwback-teksti

Poistathan tähdet ja välit. Saat 4.6. kuittausohjeet samaan sähköpostiin, jolla olet lähettänyt ilmoittautumisviestisi.

Lajikohtaiset osallistujalistat löytyvät alta omista viesteistään.

JATKOTARINA - AUBURN ANNIVERSARY TUOTOKSET

Kaikki tiet vievät Auburniin

***

Oli jälleen kisa aamu ja nojailin kaikessa rauhassa kentän aitaan. Julia ravasi Valerien kanssa kentällä ja näytti onnelliselta. Nuori tamma taisi tänään liikkua hyvin. Oikeastaan taisi oli väärä sana, se liikkui hyvin tänään. Banskun muutettua Auburniin olin vasta päässyt näkemään kuinka hyvin molemmat olivat kehittyneet. Valerie ei ollut enää niin taidoton nuori teini, vaikka teini vielä olikin. Se oli saanut lihasta ja taitoa. Kuten myös Julia, joka oli tähän asti tuntunut haluavan ratsastaa vain puskaponeilla.

Hymähdin itsekseni ja mietinkin samassa sitä pettymyksen määrää, minkä olin kokenut, kun Julia oli kertonut muuttavansa pois Vientareesta. Ajatukseni palasivat erityisesti hetkeen, kun Julia oli kertonut koko asian.

"Mä muutan", Julia tokaisi ja meinasin tukehtua kahviini.
Köhin hetken aikaa ja laskin kupin pöydälle. Vientareen pieni kahvila oli täysin tyhjä meitä lukuun ottamatta. Myyjä putsasi laseja tiskin takana ja toinen täytti kylmäkaappia.
"Miten niin? Mihin? Miks?"
"Kallaan. Sain karsinapaikan Valerielle."

Katsoin ystävääni yllättyneenä ja samalla myös pettyneenä. En oikein tiennyt mitä sanoa. Tuntui, että Julia rikkoi pyhän kolminaisuuden. Julia oli aina ollut läsnä, kun olin asunut Vientareessa. Käytännössä me molemmat asuimme Milan luona ja tuntui kuin voisin jutella Julian kanssa vaikeista asioista kaikista eniten. Olihan mulla myös Mila ja Tuomo, mutta jotenkin Mila ei ottanut asioita ihan tosissaan.

"Siis… mistä sait?" kysyin ihmeissäni. "Kauanko oot tiennyt?"
En ollut kuullut Julian mainitsevan muuttoa sanallakaan. Mistä kaikki tämä oli edes lähtöisin?
"Auburn Estatesta", Julia kertoi. "Oon kyselly jo muutaman viikon muistakin paikoista, mutta Auburn oli ensimmäinen, joka otti meidät sisään.."
"Siis hetkinen. Se uus ylhäisötalli?" kysyin ihmeissäni. "Julia, sehän maksaa maltaita! Miten ihmeessä sulla on varaa?"
Olin kuullut Auburn Estatesta vain vähän. Se oli kahden sisaruksen ylläpitämä suuri talli kartanon pihalla. Semmoset paikat eivät todellakaan voineet olla halpoja. Mahtoikohan Julia haukata nyt liian suuren palan kakkua purtavaksi?

"Sain harjoittelupaikan Kallan sairaalasta."
Silläkö Julia ajatteli elättää Valerien? Pahoin nyt pelkäsin, että nainen todella tulisi pian maitojunalla kotiin. Rinnsteinissä Valerie oli saanut elää Kirpun kanssa melkein ilmaiseksi. Auburnissa Julia tuskin saisi niin halpaa ylläpitoa kasvatillemme.
Niin ja hetkinen! Julia oli tiennyt aikeistaan jo MUUTAMAN viikon!
"Mikset oo aikaisemmin kertonut?" kysyin loukkaantuneena. "Sä aiot kuitenkin muuttaa kauas ja jätät mun vastuulle vai Kirpun? Ei se ihan niin mene Julia…"
"Kalla on vain sadan kilometrin päässä", Julia huomautti. "Tuun viikonloppuisin tänne ja… Kirpulle voidaan etsiä vuokraaja."

Tuhahdin ja hörppäsin kahvikuppini loppuun. Saatoin olla lapsellinen, mutta todellakin tunsin itseni petetyksi. Tätäkö meidän ystävyys todella merkitsi Julialle? Eikö se todellakaan ollut minkäänarvoista, kun Julia ei voinut edes kertoa aikaisemmin aikeistaan?
"Joo, no, pidä hauskaa", tokaisin ja lähdin kahvilasta muuta sanomatta.
Sillä hetkellä vihasin Auburn Estatea ja vihasin myös Kallaa. Tuntui siltä, että koko typerä murju oli vienyt parhaan ystäväni. Ei Julia ollut se, joka rikkoi pyhän kolminaisuuden, sen teki Auburn Estate."

Harmittihan minua vieläkin, ettei Julia ollut kertonut koko asiaa, mutta ei niin paljoa. Nähtyäni kaksikon edistymisen, en voinut olla niin itsekäs, että olisin enää vihoitellut Julialle asiasta. Sitä paitsi… itsekin olin jättänyt Vientareen taakseni ja muuttanut kauemmas sekä tuonut hevoseni Auburniin. Tietysti me oltiin jotain asian tiimoilta juteltu, puhdistettu vähän ilmaa, mutta noh… ehkä asia oli parasta haudata nyt jo viimein kokonaan maan alle.

Vilkaisin kelloani. Ei vielä paljoa, mutta päätin irtautua kentän aidasta ja lähteä tarhoille hakemaan Banskua sisälle.

***

Luku 2
Sarjasysääjä

KERTOJANA DANIEL SUSINEVA

Daniel Susineva oli aikaisin liikkeellä omine hevosineen. Mies halusi tehdä päivästään niin kiireettömän kuin pystyi. Koska aikaa oli riittämiin, kouluhevoskasvattajalla oli oiva tilaisuus tirkistellä tarhoissaan nuokkuvia ratsuhevosia. Tammoja ei tiluksilla nyt näkynyt, mutta Daniel ei jäänyt ihmettelemään niiden puuttumista. Kenties ne olivat laitumilla tai vielä tallissa.

Yksi tarhailevista oreista kiinnitti Danielin huomion. Suurimerkkinen musta kouluratsu oli ollut tovin hänenkin tallissaan. Kouluratsastaja oli ottanut Banana Manian ratsutukseen ja myyntivälitykseen ystävänpalveluksena ja päätynyt siirtämään sen seuraavan ystävän omistukseen. Inna Paakkanen oli ihastunut typerännimiseen kouluratsuun juuri niin kuin Daniel oli odottanutkin. Siitä oli alkanut kiemurainen elämänvaihe. Daniel upposi omiin ajatuksiinsa, jotka kuljettivat hänet kuukausien taa.

"Syydin väkeä Auburniin kuin mikäkin sarjasysääjä. Ensin lähti Zeta, raastavan raivostuttava ja huikaisevan hieno silmäterä. Mun ensimmäinen GP-hevoseni, jonka olin ihan itse sille tasolle nostanut lukuisten yritysten ja erehdysten saattelemana. Nyt siitä sai nauttia Amanda Sokka.

Inna Paakkanen oli kuin olikin ostanut hänelle kaupittelemani puoliveriorin. Tanskalaissukuinen musta ori oli hieno ja valehtelematta esimerkillisen lupaava. Koska kivitalli oli silloin ollut vielä rakennusasteella, sille ei ollut tilaa Vänrikinmäellä. Menin sanomaan, että "hae Auburniin, siellä on tallipaikka auki". Inna haki ja Bansku lähti Vänrikinmäeltä Kallaan.

Ja nyt katselin Joel Linnanmäkeä, joka pohti lausahdustani. Mies oli vuokrannut Lynnin Sheilaa jo hyvän aikaa ja aavistelin, että treenikärpänen oli peruuttamattomasti puraissut häntä. Joel teki meillä tallivuoroja kokintyönsä ohessa, mutta ei mulla ollut tarjota niin paljon tunteja kuin se olisi halunnut ja tarvinnut itsensä ja Aadan elättämiseen - etenkin, jos se halusi hankkia oman hevosen ja kilpailla sen kanssa.

"Oikeastaan... mä voisin harkita", Joel Linnanmäki sanoi.
"Joop, netistä se ilmoitus löytyy. Jos haluat suosituskirjeen, kysy vaan, niin teen."
"Siitä voisi olla hyötyä. Jos Lynn oikolukee sen."

Joel oli juuri murjaissut vitsin. En pannut pahakseni. Mä en ollut suuri kirjoittaja. Miehen sanoissa oli perää. Auburnin kartanossa tuskin olisi jaksettu edes naurahtaa suosituskirjeelle, joka vilisi virheitä, niin kuin mun tekstit yleensä."

Zeta ja Joel ja Bansku ja Inna. Daniel havahtui mietteistään juuri sopivasti nähdäkseen kaukaa lähestyvän Innan, joka oli kai hakemassa hevostaan tarhasta. Mies katsoi viisaimmaksi liueta paikalta. Hänen ja Innan välit olivat kaiken sählingin jälkeen hyvät, mutta Daniel uumoili silti, että Hepanholma-keissin kaikki vaikutukset hänen parisuhteeseensa - avioliittoonsa, hyvänen aika! - eivät olleet vielä kuluneet loppuun. Siispä hän tunnusti välttelevänsä Innaa työympäristön ulkopuolella. Vaimon suhtautuminen huolestutti salaa yhä.

Vakavailmeinen kouluratsastaja asteli parkkipaikalle. Hevoset pitäisi viedä niille varattuihin lainakarsinoihin.

***

Luku 3
Komeita oreja

KERTOJANA MARKUS VIKLA

"Huomenia" kuulu ääni mun selän takaa. Taisin säpsähtää sitä enemmän kuin Wintteri.
"Huomenta vain" vastasin tummahiuksiselle miehelle. Mun aivot tais olla hieman unessa, sillä meni useempi hetki rekisteröidä miehen kasvot. Olipa hän komea. Mies käveli omalle trailerilleen ja pian traikun perästä näkyi vaalea takamus. Jos mies oli komea, hevonen oli jumalallinen. Wintter hörähti uudelle tuttavuudelle ja jouduin pitämään hevosta vähän tiukemmassa otteessa.
"Oliko hän se Sokkien oma kasvatti?" utelin varovasti. Mies katto muhun pehmeä hymy kasvoillaan ja nyökkäsi.
"Kallan Fallfudge, nuorehko tamma" mies vastasi ja taputti voikkoa kaulalle.
"Kaunis" totesin. Samassa tajusin miettiväni miltä itse näytin muiden udellessa Wintteristä.

"Loppujen lopuks, en tiedä yhtään miksi mä Wintterin ostin. Mut toisaalta, mulla oli pitkään suunnitelmissa ostaa oma hevonen. Joku, jonka kans kehittyy ratsastajana. Mun taso oriin nähden ainakin oli miinuksen puolella, mut eiköhän se täs ajan kans parane entisestään kuin kohisten. Ainakin ensimmäinen osakilpailu meni paremmin ku ajattelin (jos siis alkujännitystä ei muistele).

Sitä tunnetta mä en ikinä unoha, jonka koin taluttaessani ensimmäistä omaa hevostani talliin odottamaan seuraavia haasteita mun kans. Enkä sitä ilmettä Jonin kasvoilla, ku sain näyttää sille Wintterin kuvan ekaa kertaa. Muistan sen päivän ku eilisen.

Ville tuli auttaa mua varusteiden kanssa ja päätettiin samantein kattoo mihin tästä orista mun käsissä oli. Mun sininen huppari sopi hienosti orin karvapeitteeseen ja miten hienosti meijän yhteistyö alko pelaa alusta alkaen. Tai ainakin se tuntu siltä satulaan.

Salaa haaveilin pitkästä ja rauhallisesta maastoreissusta Jonin ja tämän tamman kanssa, mut tiesin ettei se tulis onnistuu. Ei nii pitkää, ku ruunaisin Wintterin ja sitä mä en aikonu. Varsinkaan Chickchickin jälkeen."

Mä en ollu kertaakaan kyseenalaistanu mun päätöstä ostaa Wintteri. Olihan meijän meno ollu joskus aika päätöntä, varsinkin alussa, mut  oltiin kehitytty kaksikkona aikas paljon, jos siis multa kysyttiin. Jon oli pariin otteeseen käyny kuvaamassa meijän menoa ja omaan silmään sattu kaikki maholliset epäkohdat, Jon sen sijaan osotti mulle ne asiat, joissa me onnistuttiin yksikkönä.

Nyt rakas valkea odotti hieman kärsimättömänä kilpailuiden alkua ja halusi päästä näyttämään kaikille osaamisensa. Mua vähän jännitti, miten meillä menis tänä vuonna. Lähtiessäni viemään yli-innokasta oria kohti talliin, mua jopa vähän pelotti, oliko Amanda Sokka yhtä nyrpeenä kattomassa meijän suoritusta, kuten nainen aikasemmin oli valmennuksen aikana tehnyt. Tuskimpa.

***

Luku 4
Karkulaiset

KERTOJANA ELLIE VON BRANDT

Ellie oli potenut aavistuksen huonoa omatuntoa, sillä hän oli viimeaikoina viettänyt Auburnissa aivan liian vähän aikaa. Riepukin oli varmaan jo ehtinyt unohtaa, kuka hänen vuokraajansa edes oli. Matkustelut Euroopassa ja yleinen elämäntilanteen pohtiminen olivat kuitenkin vieneet Elliestä kaikki mehut ja tallilla käyminen oli tuntunut ylivoimaiselta haasteelta. Kalla Cup kuitenkin lähestyi lähestymistään, eikä Ellie voinut saati halunnut perua osallistumistaan. Siispä hän oli päättänyt jatkaa taas aktiivista treenaamista, etsien motivaatiota vaikka sitten pakotteesta. Siihen oli tarjonnut mahdollisuuden koulukilpailut, joiden järjestelyissä Ellie lupautui auttamaan. Huokaisten nainen laski vaalean laatikon maahan ja käännähti ympäri lähteäkseen kohti seuraavaa askaretta. Samassa suuri valkea hevonen rymisteli pitkin tallikäytävää hänen ohitseen saaden Ellien hypähtämään säikähtäneenä lähemmäs seinää. Valtava deja vun tunne iski vaaleahiuksisen naisen mieleen ja hetken aikaa talviset muistikuvat välähtivät Ellien silmien edessä.

"Valkoiset lumihiutaleet leijailivat taivaalta alas verkkaiseen tahtiin, laskeutuen sitten Ellien tummansiniselle takille. Vaaleahiuksisen naisen toisessa kädessä oli mustat ohjat, joiden päässä käveli suuri, kimo ruuna, joka oli piristynyt purevasta pakkasesta jopa normaaliakin virkeämmäksi. Ratsastus oli sujunut tavallisesti - ei kovin huonosti, muttei tavattoman hyvinkään. Ellie oli vaipunut ajatuksiinsa ja luotti rauhallisen ratsunsa seuraavan häntä kiltisti. Ulkona oli jo pilkkopimeää, vaikka kello oli vasta seitsemän. Yhtäkkiä tallin ovi pamahti voimalla kiinni saaden Riepun hätkähtämään ja loikkaamaan sivummalle. Löyhässä otteessa olleet ohjat lipesivät Ellien kädestä ja vaalea hevonen oli vapaa. Ruuna oli kerännyt runsaasti energiaa kevyen viikon aikana eikä äskeinen ratsastus ollut saanut sitä rauhoittumaan, joten se ei epäröinyt päästessään purkamaan energiaa vapaasti tallin ympäristöön. Paniikki valtasi Ellien mielen kun tämä siirsi katseensa sulkeutuneesta tallin ovesta poispäin laukkaavaan hevoseen. Kuka ihme oli mennyt paukauttamaan oven sellaisella voimalla? Lähtiessään hölkkäämään Riepun perään Ellie yritti muistella, ketä oli tallissa nähnyt, muttei saanut päähänsä kuin iltatallia tehneen Isabellan, eikä tämä taatusti paiskonut ovia kuin mielipuoli. Luojan kiitos Riepu oli viisas hevonen, joka parin kunniakierroksen jälkeen pysähtyi ja jäi tyynesti odottamaan taluttajaansa. Ellie nappasi ohjista kiinni ja talutti kimon pikavauhtia omaan karsinaansa. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä!"

Muutaman sekunnin kuluttua Ellie havahtui kuvitelmistaan ja tajusi hevosen ravaavan käytävällä vapaana. Sen kummempia ajattelematta Ellie pinkaisi hevosen perään ja nappasi tämän riimusta kiinni. Hevonen seisoi hieman jännittyneenä, muttei tuntunut pyrkivän enää karkuteille. Takaa kuului juoksuaskelia. Tallikäytävää pitkin juoksi nyt tutun näköinen mies, jonka Ellie tunnisti Markus Viklaksi. Naisen kasvot muuttuivat viileän ilmeettömiksi, eikä häntä kiinnostanut jäädä juttelemaan miehen kanssa pidemmäksi aikaa kun olisi pakko.
"Tää on ilmeisesti sun. Pidä huoli, ettei se enää karkaile", vaaleaverikkö ilmoitti ennen kuin Markus ehti sanoa sanaakaan, ja tyrkkäsi hevosen tälle.
"Kiitos..?" Markus sanoi hivenen epäröiden naiselle, mutta Ellie oli jo matkalla ulos kohti kouluratsastuskenttää.

***

Jatkuu...

Väsymys ei ottanut laantuakseen, mutta mä yritin parhaani esittäessäni pirteää. Ihmistä ei oltu luotu heräämään näin aikasin lomalla ja vielä rakentamaan rataa. Mutta sitähän mä en sanoisi tai antaisi sen näkyä kenellekään, etenkään Amanda Sokalle. Me odoteltiin lämpimässä aamussa Ellietä rakentamaan rataa. Mua kyllä vähän epäilytti, joutuisinko mä raahaamaan kaikki valkoiset aidat itse. Mun vuokrahevosen omistaja ei ollut muuttunut juurikaan reilun puolen vuoden takaisesta, kun tapasin naisen ensimmäistä kertaa, mutta mä ehkä olin.

"Mä olin ensimmäistä kertaa käymässä Auburnissa. Kyllähän mä olin tiennyt tilusten olevan hulppeat, mutta silti se pääsi yllättämään. Mua hiillostamassa oli hemmetin pitkä blondi. Hän päättäisi mun tulevaisuudesta Auburnissa, jos sitä edes tulisi. Jäätävä katse tuntui porautuvan mun sieluun asti, mutta hei. Mitä sitä ei tekisi hoitohevosen takia?"

Jep, mä olin muuttunut. Marraskuun alusta oli jo vierähtänyt tovi, vaikka tuntui, että vasta eilenhän mä pääsin tutustumaan Armiin. Ja siinä ohessa Amandaan. Enää mä en jaksanut välittää jäisestä katseesta, se oli asia, johon piti vain tottua. Kyllähän mä toisinaan pelkäsin naista ihan hitosti, mutta en ehkä samalla tavalla kuin aluksi. Mä en tiedä oliko hyvä vai huono asia, että mä olin rakastunut niin Armiin kuin Auburniinkin niin syvästi, että mä kestin ilman ongelmia Amandan kaltaista ihmistä. Mua ei kyllä helposti saisi lopettamaan täällä käymistä.

Mun ajatukset keskeytyivät vaalean Ellien saapuessa paikalle. Jäätävä katse Amandalta sai mut palaamaan ihan tosissaan maan pinnalle. Seuraavaksi mä sain kipaista kantamaan kouluaitoja. Ensinnäkään, vaikka mä en pelännyt niin pahasti perijätärtä, mua ei huvittanut koettaa onneani laiskottelemalla tai hidastelemalla. Ja mä kuitenkin halusin pitää vuokrahevoseni.



Mama kuskasi mut Auburniin, mikä oli vähän nöyryyttävää. Mammalla kun oli ihan tavalliset, vähän jopa kakkaiset tallivaatteet mitkä ei kyllä mitenkään sopineet tänne. Huiskin sen matkoihin mahdollisimman pian ja harmittelin, että mulla ei enää ollut Isabellan tarjoamaa ihan omaa kuljettajaa. Mun hevoset tai no ponit oli tuotu Auburniin jo eilen, joten pärjäsin hienosti ilman mitään hitsin hoitajia. Vaikka toisaalta, oma groomi olisi kyllä cool... Ihan vaan näön vuoksi. Porca miseria! Olikohan liian myöhäistä löytää joku? Mitähän Amanda Sokka ajattelisi, jos taluttaisin ratsuni kisapaikalle itse! Se ei varmana tehnyt mitään likaista omalla tilallaan. Sen saappaat oli aina niin kiiltävät, että meidän koulusta mukamas toiselle puolelle Suomea muuttanut Tero asui ihan varmana piilossa Auburnin satulahuoneessa ja pyyhkäisi neiti Sokan saappaat aina ennen ja jälkeen ratsastuksen.

Hiippailin parkkipaikalta kenttää kohti pienen jännityksen vallassa, ja siellä Se nytkin oli! Käskyttämässä alamaisiaan ihan kuin joku ruhtinatar. Nojasin aitaan ja tutkailin silmät kurtussa noita onnekkaita tyttöjä. Ne oli kyllä mua vanhempia ja harmiksi aika nättejä. Toinen oli mun tähtikilpakumppani Nita, toinen vähän liian amandamainen blondi. Kihistelin kateudesta ja hypistelin omia tummia italiaaaanokutrejani. Toisaalta Amanda Sokka ei ehkä kelpuuttaisi liian rumia kantamaan sen kukkaruukkuja, joten ymmärsin kyllä. Tuskin se noista tytöistä tykkäsi, mutta sen sijaan mulla oli unelmia. Me tultiin toimeen.  

“Yks tietty sunnuntai muutti mun elämän. Se oli 25.3 eli maaliskuuta, muistan sen tosi tarkkaan koska päätin muistaa. Mä olin edellisenä päivänä ollu Susi-jotain miehen kouluvalkassa, mikä oli vähän mälsää kun halusin vaan hypätä. Isbe oli Kanadassa - se oli poissa jo kolmatta päivää, eli mä aloin jo höperöityä. Mietin ihan liikaa mun päässä kaikkia juttuja vaikka Markus käviki välillä palvelemassa. Niinpä sunnuntaina 25. maaliskuuta mä rohkaistuin ja menin ihan noin vaan Auburnin halliin tai mikä onkaan - sinne isoon huoneeseen aamiaiselle.

Siellä se oli, varmaan just istunut pöytään höyryävän kahvimukin kanssa. Sen hiukset oli vaaleat ja kimaltavat ja iho täydellisen kuulas niinku Lumikilla. Aamutakki oli ihanku jollain kuninkaallisella. Tuijotin aika kauan, ehkä jopa suu auki. Sitten se katsoi muhun ja ne silmät oli jäiset. Niin hienot! Se oli varmana oikea Frozenin prinsessa, eikä sittenkään Lumikki. Se sanoi jotain, mutten kuullut kunnolla. Mä olin meinaan päättynyt muuttua just tollaseks. Musta tulis tulevaisuudessa Auburnin uusi jääprinsessa ja kartanon valtiatar. Ihan sama vaikka mun pitäis sitten harjoitella kouluratsastusta, mutta mä olin päättänyt voittaa Amandan suosion.”

Tuhahtelin turhautuneena muistolle, mutta sain siitä voimaa. Tänään mä ihan totta kisaisin koulussa (vaikka salaa olin ajatellut vasta huomista oikeana kisapäivänä) ja päätin ratsastaa tosi tosissaan. Sillein viileästi ja hitsin hyvässä ryhdissä niinku Amanda. Toivottavasti mun poni vaan ei pysähtyisi ja pukittaisi laukkapohkeista. Täytyisikin puunata Pallo erityisen hienoksi – ulkonäöllä saisi ihan varmana lisäpisteitä kun Amandakin oli niin menestynyt, ja oikeastaan... ehkä mun tartteisi keksiä sille uusi lempinimi ja valehdella että se oli hieno ori eikä mikään pullaruuna. Pallo oli niin epäcool, että tänään kisoissa starttaisi neiti Blankley ja Baker. Hymyilin leveästi ja lähdin talsimaan päättäväisesti talliin puunaamaan ratsuani. Leipoisin meistä voittajia. Amandan olisi pakko tulla onnittelemaan, ja sitten mä pääsisin puhelemaan sille viileästi. Siitä mun perijättären ura alkaisi.



Kalla Cupin toisen osakilpailun ensimmäinen aamu valkeni kirkkaana ja lämpötilakin tuntui kesältä, kerrankin.  Kaiken järjen mukaan oloni olisi pitänyt olla suorastaan loistava. Epin kanssa oli mennyt koko ajan paremmin: viime viikonloppuna olimme voittaneet metrin luokan Sjöholman kilpailuissa, treeneihin oli alkanut löytyä rutiinia ja tuntui siltä, että voisimme päästä sijoille myös Kalla Cupissa.

Mutta ei. Kaikki tämä hulina – Auburnin kunnianhimoiset ratsukot valmistautumassa päivän kilpailuihin kuin kyse olisi elämästä ja kuolemasta – toi mieleeni vain ensimmäisen osakilpailun. Viimeiset päivät, kun saatoin vielä sanoa Lottaa tyttöystäväkseni. Kyseinen punapää laittoi käytävällä kuntoon Epiäkin isompaa raudikkoa, uutta vuokrahevostaan. Kaikki oli muuttunut, ja minä olin yksin.

"Mitä sä siinä yksin mökötät, eikö sun pitäisi olla auttamassa kilpailijoita?" Viviennen kimeä, brittiaksentilla korostettu ääni särähti korviini. Niin, yksinpä hyvinkin.

""On parempi erota."

Hetkeksi mun maailma pysähtyi. Räpyttelin silmiäni ja toistin Lotan sanat päässäni. Mua ei oltu koskaan jätetty. Paitsi nyt. Yhtäkkiä se kattoon noussut fiilis onnistuneesta estetreenistä, joka oli saatu jopa videolle, lopahti pohjamutiin. Mun olisi pitänyt odottaa tätä - ja tavallaan mä olinkin - mutta silti se yllätti. Ja se tuntui helvetin paskalta.

"Oon samaa mieltä", henkäisin. No voi nyt vittu. Halusin samantien vetää sanat takaisin, se oli kuulostanut niin ilkeältä. Fakta oli, että olin pyöritellyt ajatusta päässäni jo pitkään. Olin ihastunut päätä pahkaa ja syöksynyt suhteeseen. Punapää oli aivan helvetin kaunis. Meillä oli ollut hauskaa, erityisesti makuuhuoneen puolella, mutta.. Jotain oli puuttunut koko ajan. Mitä pidempään olimme olleet yhdessä, sitä kauemmas nainen oli tuntunut lipuvan. Saavuttamattomiin, vaikka oli aivan vieressä. Halusin jotain syvempää. Siis todella syvää. Halusin jonkun, jonka sielu vetäisi vertoja valtamerelle. Sinne mä voisin sukeltaa, mustiin vesiin. Ehkä mä sitten halusin kuun taivaalta, ehkä mulle ei riittäisi mikään."

Minähän en mokomalle räkänokalle näyttäisi, miten arkaan paikkaan se oli osunut. Purin hammasta ja ilmeeni muuttui apaattisesta vihaiseksi.

"Painu helvettiin", sihahdin, ennen kuin ehdin ajatella sanojeni seurauksia. Isabellan vihaisen katseen välähtäessä mielessäni meinasin jo pyytää anteeksi, mutta tytönhupakko oli jo karannut paikalta. Sehän meni hienosti.  Tuntui typerältä, että reagoin näin voimakkaasti. Että kaikista maailman ihmisistä Isabellan nenäkäs kummityttö oli päässyt ihoni alle, vaikkakin tietämättään. Vedin syvään henkeä ja marssin loungeen, hilliten itseni paiskaamasta ovea. Suljin silmäni hetkeksi, kokosin itseni ja pistin rutiininomaisesti kahvipannun porisemaan. Ehkä höyryävä kuppi kuumaa pelastaisi tätä päivää edes aavistuksen.



Kahvi ei maistunut miltään. Ehkä siksi, koska se oli kylmää seistyään kupissa jo toistakymmentä minuuttia, tai ehkä siksi, että Verneri oli vastoin tapojaan kaatanut siihen maitoa. Oli syy mikä tahansa, sotaveteraani ei tuntenut heräävänsä millään tähän päivään. Janna oli huomannut sen aamulla autossa, kun Sessa oli lastattu traileriin ja kaksikko oli startannut tallinsa pihasta kohti Auburnia.
"Kaikki muutkin tulevat trailereilla, tajuutko miten junttia olis ratsastaa kisoihin?", Janna oli pyöritellyt silmiään ja peittänyt kädellä kasvonsa, kun isoveli oli mutissut jotain turhasta ajelusta vain muutaman kilometrin päähän kartanolle. "Sä et tajuu!"
Pari risteystä ja trailerin parkkeerausta myöhemmin, sotaveteraani oli paennut kilpailuaamun häslinkiä välittömästi Auburnin tallirakennuksen kotoisaan loungeen, vajoten ajatuksiinsa.

Verneri tuijotti puista pöydän pintaa räpäyttämättä silmiään. Yöllinen painajainen ei hellittänyt otettaan, vaan kuivasi yhä miehen kurkkua. Pahinta siinä oli se, ettei se ollut vain painajainen. Se oli muisto.

"Elokuvat valehtelivat ja kaunistelivat totuutta. Se ei ollut kaunis, teräväreunainen reikä ja muutama ohimolta valuva kirkkaanpunainen pisara. Se oli repinyt ja sotkenut Rahkosen kasvot tunnistamattomiksi. Verneri haistoi ja pystyi käsin tuntemaan kuoleman. Sotilas huusi - huusi niin lujaa, että tunsi keuhkojensa pian repeävän. Ääni murtui ja katosi. Jäljelle jäivät kyyneleet, joiden läpi Verneri ei nähnyt enää mitään.

Mies istui polvillaan hiekkamaalla, kädet selän taakse sidottuna ja kaatui haukkomaan happea Rahkosen päälle. Tummahiuksinen odotti avun saapuvan, vaikka oli liian myöhäistä. Muiden pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Verneri tiesi uneksivansa, sillä hän oli elänyt tämän hetken ennenkin, mutta siitäkään huolimatta mies ei kyennyt herättämään itseään. Ainoa toivo tilanteen uudelleen elämisessä oli se, että kun heidät pian pelastettaisiin, tällä kertaa Rahkonen voisi taianomaisesti selvitä."

Loungen ovi pamahti auki, ja sisään marssiva violettipää sai Vernerin havahtumaan todellisuuteen. Tuohtunut nainen ei suonut sotaveteraaniin mulkaisuakaan, vaan paineli suorinta tietä kahvinkeittimelle.
"Huomenta", Verneri mutisi jättäen osan "hyvää" tarkoituksella pois tervehdyksestään. Tässä aamussa ei ollut kertakaikkiaan mitään hyvään viittaavaakaan.
Rivakoin ottein kahvinkeitintä valmisteleva violettipää vaikutti kuitenkin aivan liian pahantuuliselta sosialisointiin. Totta puhuen, Verneri tunsi painon keuhkojensa päällä vain kasvavan: Inna, hänen oli löydettävä Inna. Brunetella oli taianomaisen rauhoittava vaikutus mieheen ja se oli juuri sitä, mitä Verneri tällä hetkellä tarvitsi kaikkein eniten.

Sotaveteraani nousi pöydän äärestä huolimattoman voimakkaasti ja arvopuinen pöytä narahti valittaen. Pois, vauhdilla pois täältä. Verneri lähti sanaakaan sanomatta ja sumentunein ajatuksin kohti uloskäyntiä. Maailma oli mykistynyt pulssin kiihtyessä. Pelko ja paniikki kintereillään tummahiuksinen mies riuhtaisi oven auki poistuakseen.

Viimeinen kuminauha ja Cocon harja nökötti siististi letitettynä valmiina päivän koitokseen. Tilda huokaa syvään, jouhet ja nauhat eivät tahtoneet tänään pysyä käsissä vähiksi jääneiden yöunien vuoksi. Nainen tarttuu sukaan ja pyyhkäisee tamman vielä varmemmaksi vakuudeksi kerran läpi. Coco maiskuttelee narua suussaan ja sen korvat heilahtelevat yrittäen päättää mihin tallin hälinästä ne keskittyisivät. Kahvia, Tilda ajattelee painokkaasti taputtaen hajamielisesti tammansa kaulaa ollessaan ajatuksineen jo loungessa höyryävän pannun äärellä.

Tilda ehtii juuri tarttua ovenripaan ja nykäistä kun tajuaa oven kolahtavan vauhdikkaasti melkein otsaansa. Nainen ehtii närkästyneenä henkäistä hänen tunnistaessaan sitten ovesta rynnistävän hahmon Kaajapuron Verneriksi. Miehellä ei selvästikään ole päällä vain kilpailuaamun kiirestressi vaan tämä näyttää sekavalta ja kasvot ovat kurtistuneet hätäiseen ilmeeseen. Sen enempää Tilda ei ehdi analysoida miehen syöksähtäessä vauhdilla naisen ohi sivuilleen katsomatta. Tilda hieroo melkein oven runnomaksi joutunutta otsaansa ja miettii miten oli yhä yhtä pihalla Vernerin kanssa kuin heidän ensimmäisissäkin tapaamisissa, tasapainoili ja mietti mihin suuntaan yrittäisi tilanteita ohjailla.

"4.12.2017 Istunto

Tilda heilauttaa huokaisten läppärin näytön kiinni ja nojautuu hiuksia otsalta sukien taaksepäin tuolissaan. Nainen vilkaisee rannekelloaan. Kymmenen minuuttia. Ehtisi vielä laittaa kahvin tulille. Tilda nappaa mennessään kurkkupastillirasian pöydänkulmalta mukaansa ja painelee työtilansa pieneen keittokomeroon.

Seuraava asiakas sai Tildan aina vähän varpailleen, tai ehkä ennemminkin jännityksellä odottamaan koska miehen suojakuoressa jokin kohta sanoisi poks. Mies ei vieläkään ollut ottanut puheeksi Auburnin taannoisia humalanhuuruisia juhlia eikä Tilda voinut olla varma oliko tämä ylipäätään tunnistanut hänet. Jos Verneri Kaajapuro oli ollut yhtään niin humalassa kuin terapeuttinsa, todennäköisyys saattaisi olla sen puolella.

Tilda oli yrittänyt tunnustella asiaa. Hän oli käynyt uudestaan läpi, että jos he törmäisivät tapaamisten ulkopuolella olisi Vernerin päätettävissä tervehtisikö hän. Tilda ei työntekijänä tietenkään osoittaisi tuntevansa miestä oli sitten kyseessä kaupan kassajono tai lähipubi tai jokin muu vapaa-ajanviettopaikka. Mies oli hymissyt ymmärtämisen merkiksi.

Kahvikuppi seisoi tyhjänä pöydällä. Verneri oli tyhjentänyt sen ensimmäisen viiden minuutin aikana. Tilda laskee omansa myös alas ja pyörittelee verkkaisesti kynää toisessa kädessään. Vernerin jalka nytkähtelee aika ajoin ja katse kiertää kehää kengän kärkien ja oven välillä. Mies ei näyttänyt tietävän nojautuisiko terapeutistaan mahdollisimman kauas vai olisiko valmiina syöksymään kohti ovea, ollen jännittyneen kumarassa asennossa.

"Oisko sulla jotain erityistä tänään mielen päällä?"

Hiljaisuus huoneessa venyy ja vanuu. Tilda ristii jalkansa toisin päin ja odottaa. Verneri oli joka tapaamisessa äärimmäisen kohtelias, yritti kyllä vastata ja valitsi sanojaan tarkkaan, mutta mihinkään ei päästy pureutumaan kovin syvälle. Tilda oli puhunut miehen kanssa siitä, että prosessi otti aikaa ja Verneri määräisi tahdin. Todeten kuitenkin myös, että jos mies ei antaisi prosessiin mitään, ei se tulisi liikahtamaankaan mihinkään ja mieshän oli täällä omasta motivaatiostaan, eikö? Tilda ei kokenut tuntevansa Verneriä vielä niin hyvin, että olisi osannut arvioida paljonko painetta voisi mieheen kohdistaa. Tapaamiset etenivät siis kiduttavan hitaasti ja Verneri varoi mainitsemasta ketään lähipiiristään nimeltä.

"Mä vähän mietin olisitko kertonut mulle tänään jotain siitä ajasta ennen kuin sä lähit Afganistaniin. Mitä sun elämään kuulu?"

Verneri ei ollut sanallakaan vielä vihjannut mikä hänen motiivinsa oli lähteä. Sen jos minkä Tilda halusi kuollakseen tietää. Miehellä oli varmasti isompi rooli Auburnin historiassa kuin tämä antoi ymmärtää. Tilda kaataa pressopannusta lisää kahvia miehen kuppiin ja tunnustelee sopivan, hieman eteenpäin kumartuneen asennon. Ei liikaa etäisyyttä, mutta ei liian lähellä, ja jää odottamaan."

Nainen havahtuu ajatuksistaan ja on kahden vaiheilla lähtisikö Vernerin perään. Vetäen taas yhden syvän henkäyksen Tilda toteaa päässään ettei tämä kuulunut hänen työtehtäviinsä ja oli aika alkaa vetää tarkempia rajoja, vaikka inhimillisyys huusikin tarkistamaan miehen voinnin. Täydessä tallissa siihen tarttuisi kyllä joku muukin. Tämä toisaalta myös voisi olla käänteentekevä kolaus miehen tiukalle muurille, jota istunnoissa nakutettiin tuskastuttavaa tahtia rikki, nainen huomaa pohtivansa. Tilda siirtelee hetken levottomana painoa jalalta toiselle. Ei, kahvia, Tilda toteaa viimein itseään komentaen ja tarttuu uudestaan loungen ovenkahvaan kihisten samalla uteliaisuudesta. Keitä loungesta löytyisi ja mitä he osaisivat sanoa Vernerin vauhdikkaasta poistumisesta?



Kisapäivän aamu oli lämmin ja aurinkoinen, se toi hymyn huulilleni, kun kävelin Auburnin tallirakennukseen sisälle, jossa kaikki cuppiin osallistuvat hevoset asuivat viikonlopun ajan.
Olihan se ollut aika riski tuoda kaikki kolme "hyvin" käyttäytyvää kisaratsuani Auburniin, mutta kun kerran oli annettu tilaisuus tuoda kaikki kilpailevat hevoset luxuspuitteisiin, niin olin tarttunut tarjoukseen ahnaasti. Sitä paitsi teki ihan hyvää Zeville ja Caille joutua vieraaseen ympäristöön, vaikka kumpikin oreista oli paukutellut karsinoiden seiniä ensimmäiset viisi minuuttia niin kovin, että olin varma, että jompi kumpi Sokan siskoksista olisi rynnännyt paikalle ja häätänyt meidät kauas.

Onneksi pojat olivat sittemmin rauhoittuneet ja nyt koulupäivän alkajaisiksi ajattelin herättää ensin itseni kahvikupillisella, ennen kuin rupeaisin hoitamaan hevosten aamurutiineja. Cai pitäisi ratsastaa tänään rennoksi, jotta se huomenna jaksaisi hypätä kaksi rataa.

Matkalla kohti loungea askeleeni pysähtyivät kuin seinään, kun loungen ovi avautui vauhdikkaasti ja myrskyisen näköinen Verneri Kaajapuro marssi lyhythiuksisen naisen ohitse, jonka muistelin olevan nimeltään Tilda, suunnistaen suoraan ulos tallista. Miehen silmät olivat pyyhkiytyneet ylitseni, kuin en olisi ollutkaan siinä, vaikka tämä oli melkein törmännyt minuun ulos lähtiessään.

Mieleeni tulvi syksyinen muisto Auburnin juhlista, joissa Verneri oli vähän samaan tapaan käyttäynyt, kuin olisi ollut ilmaa vain.

"Seurasin kuinka alkoholi painui avecini kurkusta alas vähän turhan kovalla tahdilla. Verneri Kaajapuro oli pyytänyt minut vähän epävirallisesti kisahoitajansa nimikkeellä mukaan Masquerade tanssiaisiin, mutta olikin vastoin odotuksiani ottanut kainaloonsa Ellien, ei sillä, että olisin itse haaveillut miehen kainaloon, mutta tämän seura olisi ollut kyllä tervetullutta. Olin vieras vieraiden ympärillä, eikä tilanne ollut ihan niin helppo, kuin miltä annoin sen vaikuttaa. Minua jännitti ja ihan pikkaisen myös kismitti se, että Verkku oli luvannut olla apunani toisiin tutustumisessa, mutta olikin sitten keskittynyt ennemmin alkoholiin ja hameväkeen.

Siemaisin uudelleen shampanjaa ja yritin keskittyä small talkiin. Hitot miehistä, mä kyllä pärjään yksinkin, tuhahdin ja hymyilin vähän leveämmin."

Meinasin avata suuni ja kysyä Tildalta, että mitä ihmettä äsken oli tapahtunut. Nainen ei ollut vieläkään huomannut minua, vaan näytti vaipuneen ajatuksiinsa ja pysähtyneen loungen ovelle. Minun olisi tarvinnut vain vähän selvittää kurkkuani ja nainen olisi havainnut läsnäoloni.
Mietin esittäytymistä ja tilanteesta utelemista vielä hetken, mutta päätin sitten, että oli parempi lähteä Vernerin perään. Kahvin vieno tuoksu houkutteli kyllä, mutta Verneri oli näyttänyt siltä, että kaipasi vähän ystävän huolenpitoa, en osannut antaa asian vain olla. Suunnistin siis tallista ulos siihen suuntaan, mihin Verneri oli kadonnut hetki sitten.



Aamu on ihanan aurinkoinen ja lämmin, minun makuuni oikeastaan turhankin lämmin. Kävelin kohti kenttää hyräillen päässäni jotain radiosta kuulemaani ja huomasin kentällä koulurataa rakentamassa Ellien ja Nitan. Amanda käskytti näitä kentän reunalla ja tarkkaili tarkkaavaisesti, että jokainen kouluaidan pala on tismalleen suorassa.
"Ette olis apua tarivinnut? Mulla olis hetki aikaa", tarjouduin ja vilkaisin Amandaa hymyillen. Naisen katse oli tuttuun tapaansa jäätävä, mutta siihen on tässä jo hyvin kerennyt tottua.
"Ei kiitos, Ellie ja Nita hoitavat homman kyllä", Amanda vastasi asiallisesti ja palasi sitten huutelemaan kouluaitoja kantaville naisille.

Lähdin siis ripein askelin kävelemään takaisin kohti tallia, kun Heidi kävelee minua vastaan. Moikkaan naista aurinkoisesti, kun huomaan että tämähän on kalpea kuin lakana. Nainen näyttää todella säikähtäneelle, mistä tulee heti mieleen eräs marraskuinen ilta:

"Olin juuri saanut iltatallin valmiiksi ja tarkistin että kaikki ovet ovat varmasti kiinni. Ulkona on pilkkopimeää ja suoraan sanottuna hiljainen talli on hieman hirvittäväkin. Lopulta sanon hevosille heipat ja naksautan valot pois. Nappaan kassini oven suusta ja astelen ulos kylmään talvi-iltaan. Suljen oven huolella perässäni ja lähden kävelemään parkkipaikan suuntaan. Muutamat pihavalot valaisevat tietäni ja kartanon muutamista ikkunoista hohtaa valoa pihalle. Ollessani kartanon puutarhan vierellä, kuulen jostain rasahduksen ja pysähdyn hätkähtäen. Katson ympärilleni ja silmiäni siristäen yritän nähdä äänen aiheuttajan. Katson puutarhan suuntaan ja hetken ajan olen aivan varma että keskellä puutarhaa seisoo joku hahmo. Kylmät väreet menevät selkääni pitkin, mutta kun räpsäytän silmiäni pari kertaa, hahmo katoaa. Puistelen päätäni hämmentyneenä ja lähden nopeasti harppomaan parkkipaikalle autoni luokse. Aina täällä tuntuu tapahtuvan jotain kummallista..."

Hätkähdän samassa ajatuksistani, kun Heidi vastaa tervehdykseeni ja yrittää selvästi virittää kasvoilleen huolettomampaa ilmettä. Minun tekisi hurjasti mieli kysyä tältä onko kaikki kunnossa tai tapahtuiko jotain outoa, mutta en suoraan sanottuna ole ehtinyt missään välissä tutustumaan Heidiin kovinkaan hyvin, joten tuskin hän minulle murheistaan avautuisi.
"Onnea päivän kisoihin!", saan lopulta sanottua, väläytän Heidille pirteän hymyn ja jatkan matkaani kohti tallia.



Ratsastus on taas alkanut maistua, kiitos Gabriellan. Onneksi aurinkoinen sää ja ratavalmisteluiden alkaminen rajoittivat treenejämme, muuten en olisi tullut tamman selästä vielä aikoihin alas.
Valerie ravistaa kauttaaltaan hionnutta ruhoansa. Amandan valmennuksessa ilmenneisiin puutteisiin oltiin pureuduttu viikon aikana huolella. Mulla oli vahva fiilis siitä, että kalenterissa häämöttävä valmennus tulisi olemaan vähäpuheisen valmentajan osalta hiljaisempi.
"Yöh, sä tarviit kunnon pesun", tuumaan löyhkäävälle hevoselleni. Ehtisin hoitaa sen vielä vallan mainiosti, ennen kilpailujen ja kisahoitajan pestin alkua.

Olen aikeissa nostaa kättä sinihiuksiselle Minkalle, mutta tämä näyttää keskittyvän johonkin aivan muuhun, ympärilleen hätäiseen vilkuiluun.

"Takaraivossa tuntuva jomotus saattaisi voimistua vielä aamuun mennessä, mutta toivoin todella sen jäävän vain tähän iltaan. Pitikin mennä putoamaan, se tuotti varmaan huonoa onnea huomisen kisoihin.
"Hei.. Voitasko lähtee yhtämatkaa?" Minka kysyi varovasti aavistuksen vapisevalla äänellään, kun käännähdin silmäilemästä voikon tammani harjamartoa avonaiselle karsinanovelle. Kurtistin kulmiani pohtivasti mutten kyseenalaistanut naisen pyyntöä kauempaa. Halusin kotiin itsekin mahdollisimman pian.
"Tietysti", vastasin päätä lyhyemmälle ystävättärelleni, joka nyökäten jatkoi tallitöitään, selvästi vilkuillen ympärilleen huolestuneena. Se sai minut mietteliääksi, joten kiirehdin päästämään Valerien irti päällään kiristävistä varusteistaan.

Marraskuinen ilta kääntyi pian yöhön, kun minä ja Minka viimein suljimme tallin ovet perässämme.
"Onks kaikki ihan hyvin?" Sain viimein kysyttyä sinipäältä, joka käännähti ympäri kuullessaan ääneni.
"Ihan ku mä oisin nähny jotain siel hautausmaalla", nainen sanoi selvästi hiljempaa, johon pudistelin tietysti vain päätäni. Pitkälle venynyt päivä painoi varmasti meitä molempia, enkä ihmetellyt laisinkaan mikäli väsähtänyt mieli olisi tehnyt laukatessaan temppujaan.
"Tuskin siellä mitään oli, meet nyt vaa kotii ja nukut hyvin. Huomenna se jo naurattaa", hymyilin lohduttavasti silmiään hierovalle ystävälleni ja lähetin tämän autolleen mitä pikemmin.

Korjatessani taustapeiliä ennen peruttamista, näin takanani vilahtavan jotain valkeaa. Olin joko saanut pudotessani pahemman tällin tai Minka ei sittenkään ollut höpissyt omiaan.
En kuitenkaan jäänyt ottamaan siitä selvää, vaan painoin kaasua kohti isompaa tietä, ja lujaa."

Kurtistelen kulmiani ja vaistomaisesti katselen olkieni ylitse; ei mitään hälyyttävää. Näkiköhän nainen kisojen alla taas omiaan? Vai olinkohan antanut tälle ihan liian pienin perustein mielessäni vääränlaisen maineen?
Päätän seurata naista talliin, ja tarkastella tilannetta etäältä.
Minka kuulee perässään ison hevoseni askeleet, hätkähtää niiltä sijoiltaan ja tervehtii minua sitten iloiten. Nainen ei myönnä mitään, mutta jokin vaikuttaa olevan pielessä.
En ehdi kysyä tarkemmin, sillä kilpailupäivä on Minkalle takuulla kiireinen. Sen sijaan hymähtelen Valerielle, joka nautiskelee viilentävästä pesuhetkestä alahuuli lörpöttäen.

***

***

***

Janna nojasi kentän aitaan ja huokaisi syvään. Amanda Sokka oli täydellinen kaikessa, myös ärsyttävyydessä. Teinityttö mulkoili kouluaitoja kantavia tallilaisia, joista ainakin toisen hän tunnisti Ellie von Brandtiksi ihan vain siksi, koska kaunis blondi sattui muistuttamaan häkellyttävän paljon Amandaa - ja myös vuokraamaan perijättären hevosta. Janna oli yrittänyt jo hyvän tovin uida syvemmälle Auburnin piireihin toimimalla Amandan kisahoitajana ja auttamalla tallitöissä, mutta tuli silti jatkuvasti blondin mallin torjumaksi.

"Kiitos mutta ei kiitos", oli ollut Amandan tyly vastaus, kun Janna oli tarjonnut apuaan radanrakennukseen.
Nyt mustahiuksinen tyttö potki kengänkärjellään ruohoa aidan alla ja murhasi ihmisiä katseellaan. Tallipihalla pyöri jos jonkinlaista tallaajaa ja kaikilla tuntui olevan kiire - Janna sen sijaan oli valmistellut Sessan ajoissa, jotta olisi voinut olla avuksi jossain muualla ennen ratsaille kipuamista. Mutta ei väkisin...

Samassa polkkatukan katse kiinnittyi Isabellaan, joka marssi kohti kenttää reippaasti, mutta arvokkaasti.
"Isabella!" Janna heilautti kättään ja viittoi brunettea luokseen. "Voinko mä auttaa sua? Tarviitko apua varustamisessa, ehkä kävelyttämisessä, oikeestaan missä vaan?"
Isabella käveli kyllä teinityttöä kohti, mutta ei ollut aikeissakaan pysähtyä. Perijätär soi hänelle vain nopean teennäisen aristokraattihymyn ja kosketti vauhdissa Jannaa olkapäälle.
"Ei nyt Janna, ei nyt."

Ja niin yhtä pahoittelevaa hipaisua myöhemmin, Isabella Sokka oli poissa. Janna yritti vielä inttää vastaan, muttei saanut kevyttä änkytystä enempää sanottua ääneen. Bruneten ilme oli tuttu, ja se toi polkkatukalle muiston mieleen.

"Taas ne riiteli. Janna vetäytyi syvemmälle torkkupeittoon ja painoi kaukosäätimestä television ääntä kovemmalle. Tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa - ei, tätä oli jatkunut jo pitkään. Verkku väitti kiven kovaan, että kaikki on hyvin, samoin Isabella, mutta silti tunnelma oli kireä. Polkkatukka naurahti ääneen, kun Sinkkuelämän Samantha sanoi jotain typerää peniksistä. Äiti ei olisi halunnut, että Janna katsoisi tätä ohjelmaa, mutta Isben ja Verkun kotona äidin mielipiteillä ei ollut merkitystä. Ei kenelläkään ollut aikaa vahtia, mitä esiteini seurasi telkkarista. Janna vilkaisi kuvaa Isben yöpöydällä, jossa brunette onnellisesti halasi muikeasti hymyilevää Verkkua. Kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Isbe ja Verkkuhan olisivat ikuisesti yhdessä, eikö?"

Ikuisesti yhdessä, paskanmarjat. Janna irrottautui kentän aidasta ja kääntyi lähteäkseen kohti tallia. Aina hän voisi kiillottaa Sessan showshinella niin puhtaaksi, että tuomarit kirjaimellisesti häikäistyisivät heistä.



Vedän karsinan oven kiinni ja pistän sen säppiin. Sintti tutkii heti uuden karsinan nurkasta nurkkaan ja korvat höröllä katselee ympärilleen. Meillä on vielä rutkasti aikaa ennen edes verryttelyn alkua. Perhoset lentelevät vatsassani. Minua hermostuttaa. Päässäni pyörii kaikki mahdolliset skenaariot mitä mahtaa mennä pieleen. Palaisimmeko Vänrikinmäelle huono maku suussa viimeisistä kisoistamme pitkään aikaan? Minä lähtisin Saksaan hevostilalle harjoitteluun. Sintti jäisi Innan vastuulle.

Minun pitäisi saada ilmaa. Vedän syvää henkeä ja jätän Sintin karsinaan, kun lähden itse ulos haukkaamaan raitista ilmaa. On aamu, ja ilma on hyvin lämmin. Auringon edessä ei ole yhtään pilveä. Täydellinen sää kilpailla.

Löydän tieni suurempia ajattelematta suihkulähteelle ja istahdan sen kivetykselle. Katseeni eksyy kentälle. Ilmeisesti jollain muullakin on vaikea päivän alku. Nuori teini-ikäinen ja polkkatukkainen tyttö marssii suu mutrussa pois kentältä. En tiedä miten tuo teinityttö sai minut ajattelemaan ensimmäistä kertaani Auburnissa, koulukisoissa katselijan näkökulmasta.
                                                     
"En ollut moneen vuoteen tekemisissä hevosten kanssa, kun valmentajani ja äitini painostuksella pakottivat minut mukaan katsomaan pramean tallin kisoja. Auburn Estate oli suuri ja sellainen paikka, jossa olin ennen kilpaillut ja valmentautunut. Ennen tapahtunutta onnettomuutta. Valmentajani ratsasti vaativan A:n nuorella kouluhevosellaan, sijoittui ja yritti jälleen ylipuhua minua ostamaan hevosta. En suostunut, minua ahdisti jo valmiiksi ne kaikki hienot hevoset ympärilläni."

Jotenkin muisto helpottaa oloani. Olen päässyt ajatusteni kanssa huomattavasti pidemmälle kuin mitä vuosi sitten ne olivat. Oma hevonen ja jopa kisastartit. Huokaisen. Meillä menee tänään hyvin, sen päätöksen teen. Nousen päättäväisenä ylös suihkulähteen reunalta ja seuraan ohitseni mennyttä tyttöä talliin. Olen juuri tallinovella, kun kuulen sisältä hevosen hirnuntaa ja ryskettä. Mistähän mahtaa olla kyse?

Astun sisään talliin.



Aamuinen aurinko helotti taivaalla Jemiinan pyyhkiessä hikeä otsaltaan. Oli perjantai, Kalla CUPin kouluratsastuksen toiset osakilpailut. Jemiina oli ollut ohjaamassa vieraiden ratsukkojen trailereita paikoilleen parkkipaikalla, jotta suurimmilta yhteenotoilta vältyttäisiin. Milloin oli toisen traileri liian lähellä ja milloin maa oli liian epätasainen heidän arvokkaille autoillensa. Pienoinen vittuuntuneisuus sai blondin näyttämään hapanta naamaa vastaan kävelleelle naiselle. Aivan sama, hän ajatteli, kerkeää sitä myöhemminkin hymyilemään.

Muutama kuukausi takaperin, kun vastuutehtäviä kilpailupäiville jaettiin, Jemiina oli melkein innoissaan ottamassa liikenteenohjaajan pestiä vastaan. Tehtävään kuului ohjata ratsukoiden trailerit paikalleen, mutta kukaan ei maininnut valittavista rikkaista penskoista, saatika heidän vielä enemmän valittavista äideistään. Ja huomenna oli edessä vielä sama homma. Onneksi kenttäviikonlopun Jemiina sai viettää vain ja ainoastaan Rillan seurassa nauttien joka hetkestä.

Jemiinan saapuessa talliin, hän kuuli hirveää meteliä. Muutama kauhistuneen näköinen nuori seisoi lähettyvillä karsinaa, jossa vaalea puoliveritamma hirnui ja riekkui hädissään. Se potki karsinan seiniä ja yritti aina välissä nousta takajaloilleen. Jemiina lankesi itsekin niille sijoilleen ja tuijotti kauhistuneena hevosta. Väkisin hänen mieleensä hiipi muisto melkein vuoden takaisesta tapahtumasta Tevin kanssa:

"Rakas päiväkirjani,

Tänään mun oli tarkotus käydä treenaamassa Tevin kanssa koulua kentällä, mutta eihän siitä mitään tullu. Se alko jo kun lähdin hakemaan oria tarhasta. Tevi vaan tuijotti kenttää, eikä millään suostunu ohittamaan sitä. Meijän oli pakko kiertää maneesin ja lantalan takaa talliin. Tallissa Tevi oli tosi nätisti ja rauhassa, mutta sitten kun oltiin menossa kentälle, niin hän päätti vetää sellasen shown, että huh huh! Tevi hyppi pystyyn ja riepotteli mua ihan miten sattuu. Sen silmät ja sieraimet oli varmaan lautasen kokoset kun se kahto kentälle. En tiiä mikä kummitus siellä oikein ratsasti. Lopulta päädyin lähtemään maastoon rauhalliselle jäähdyttelylenkille, Tevi oli nimittäin ihan hikinen. Mitähän muut sanoo kun kerron. En oo ennen tälläseen törmänny..."

Jemiina havahtui ajatuksistaan, kun karsinalle ryntäsi vaaleatukkainen pisamilla varustettu nuori nainen. Nainen kertoi hevosen olevan hänen ja ihmetteli tämän käytöstä. Sintiksi kutsuttu nuori tamma oli omistajansa sanojen mukaan rauhallinen ja kylmäpäinen myös kisapaikoilla. Jemiina huomasi naisen olevan hyvin huolissaan, vaikka tämä yritti selvästi piilotella tunteitaan – ja ehdottikin, josko tamma siirrettäisiin pois karsinasta. Pihlaksi esittäytynyt nainen nyökkäsi ja haki riimun ottaakseen hevosensa kiinni. Hetken Pihla sai houkutella tammaansa, kunnes se lopulta hieman hengähti ja antautui omistajalleen kiinni. Sintti oikein kiilsi hiestä.

Jemiina oli ohjannut Sintin omistajineen ulkona olevalle hoitopuomille, jossa Pihlalla oli mahdollisuus pestä ratsunsa. Nuori nainen kiitti ja alkoi saman tein viruttelemaan vettä tammansa päälle, heillä oli nimittäin rata alkamassa lähiaikoina. Jemiina nyökkäsi, jätti ratsukon touhuilemaan ja lähti kohti loungea. Aamu oli saanut naisen hyvin janoiseksi, joten kaapissa odottava vesipullo olisi nyt poikaa.



Oli vielä melko aikaista - varsinkin minulle - olla tallilla. Olin halunnut kuitenkin päästä vielä ratsastamaan Vilalla ennen huomista estekilpailuamme ja ajattelin, että parasta olisi tehdä se ennen koulukilpailujen alkua. Vajaan tunnin ratsastettuani olin tyytyväinen tammaan ja suuntasimme takaisin talliin. Ratsastuksen jälkeen minulle jäi vielä hyvin aikaa katsoa tavarani valmiiksi seuraavan päivän kilpailuja varten. Kuuntelin musiikkia järjestellessäni samalla hieman kaappiani, kun yhtäkkiä viereinen kaapin ovi lävähti auki. En ollut kuullut kenenkään tulevan - luultavasti korvillani olleista kuulokkeista johtuen - joten säpsähdin kaapin avautuessa niin että meinasin tiputtaa kädessäni olevat valkoiset kisahousut lattialle. Nopeasti äkkäsin kuitenkin Jemiinan, joka heilautti vesipulloa kädessään ja katsoi minua pahoittelevan näköisesti, mutta näytti yhtäkkiä hieman huolestuneelta.

Sitten Jemiina selitti viime kesänä sattuneen tilanteen, jossa hänen poninsa Tevi ei ollut suostunut ollenkaan menemään kentälle.

"Jemiinan tarina palautti mieleeni ensimmäiset kisani, kun voitin ja kuulin vessan oven takaa muiden puheet juurikin samaisessa paikassa, jossa nyt seisoimme. Näin filminauhan lailla tapahtumien kelautuvan mielessäni, vaikkei niissä paljoa mitään nähtävää ollutkaan. Olin kuullut toiset puhumassa oven takana kummituksesta, joka mahdollisesti tulisi häiriköimään minun ja Vilan suoritusta."

Olin koko ajan luullut jutun olleen täysi pila. Tai niin olin ymmärtänyt. Jemiinan kertomus muutti kaiken. Kummituksen täytyi olla olemassa, mikä muukaan voisi selittää Tevin käytöksen. Tai nämä puheet... Olin jo alkanut viihtyä Auburnissa, enkä ollut sittemmin palannut tähän ikävään muistoon, Vila oli viimeisen vuoden aikana kehittynyt paljon. Olimme voittaneet sen kanssa ensimmäisen yhteisen koululuokkamme, eikä se ollut minusta koskaan vaikuttanut pelokkaalta tallilla. Toisaalta olin viimeisen vuoden aikana ollut hankalassa paikassa kotona, joten ehken ollut ollut aina niin valppaana tallilla? Jemina huikkasi heipat ja jätti minut putsaamaan ratsastussaappaitani ja pohtimaan tätä kummien tapahtumien vyyhtiä.

Harvinainen koko viikonlopun mittainen vapaa. Ja missäpä muuallakaan mä sitä viettäisin kuin tallilla, osin siitä syystä, että mulla oli hommia tekemättä huomista kisapäivää ajatellen ja osin siksi, että tyttöystäväni kisaisi tänään. Kisaisihan Nita huomennakin, ja vielä mun kilpakumppanina, mutta mikä estäisi mua tulemasta paikalle myös tänään?

Okei, okei. Nita tuntui stressaavan aikaisempia kisoja enemmän, joten kädet luovuttamisen merkiksi ilmaan kohotettuna päätin poistua takavasemmalle. Tunsin olevani vain kaikkien tiellä, sillä tunnuin olevan aivan hukassa kun mulla ei ollut mitään varsinaista tekemistä. Niinpä otin suunnakseni loungen vain huomatakseni, etten ollut ainut vilinää paennut. Hiljaa tuolillaan istui blondi tyttö, suunnilleen ikäiseni, putsaamassa saappaitaan.
"Moi", huikkasin ennen kuin huomasin tytöllä olevan nappikuulokkeet korvissaan. Ilmeisesti tämä ei ollut kuullut tulemistani saatika tervehdystäni. Tyttö näytti todella tutulta, olikohan hän samoissa valmennuksissa kuin minä? Mahdollisesti. Havahduin mietteistäni tytön huomatessa mut.
"Ai, sori. Mä en huomannu et tänne tuli joku muukin", toinen pahoitteli.
"Ei mitään, en tohtinu häiritä", naurahdin kävellessäni toisen ohi.
"Kisaamaan menossa, vai?" blondi kysyi laskien kuulokkeet pöydälle. Tämä katsoi mua hyvin arvioivasti.
"Ei, vasta huomenna. Tänään oon vaan katsojan roolissa", vastasin päätäni pudistellen. Ojensin käteni kohti tyttöä aikeissa esitellä itseni. "Niko, vuokraan Lefaa."
"Aivan! Mehän ollaan samassa esteryhmässä", tämä hoksasi ojentaen kätensä. "Josefin, Vilan vuokraaja. Ja kisaan huomenna muistaakseni samassa luokassa sun kanssa." Nuoren naisen kasvoilla kävi ovela virnistys viimeisen lauseen kohdalla.
"Muistelinkin, et jossain mä sut oon nähny mut en ollu ihan varma", naurahdin siirtyen lähemmäs kahvinkeitintä. Kuppi kahvia tekisi nyt hyvää.
"Ootko sä sit ihan uus kasvo täällä?" Josefin kysyi jatkaen saappaiden puhdistamista.
"No, miten sen nyt ottaa. Maaliskuussa alotin. Ja vauhdilla aloitinkin", hymähdin kurottaen kohti pahvista kahvimukia pöydän reunalla.

"Jotenkin todella hassua, että olin vain pari viikkoa aikaisemmin käynyt tallilla ensimmäistä kertaa vuoteen ja saanut ventovieraalta kutsun kisahoitajaksi. Kanadaan. Hämmennys oli edelleen valtava pakatessani tavaroita, mitä uskoin tarvitsevani, lähtöä edeltävänä päivänä. Enhän mä tuntenut matkaan lähtijöistäkään kunnolla ketään. Olinko mä unohtanut jo kaikki ihan perusasiat hevosenhoitoon liittyen? Ransu oli kuitenkin kunnon kisahevonen, tai niin ainakin uskoin, ja itse olin ollut tekemisissä lähinnä tuntipuksujen ja harrastehevosten kanssa. Jos mun takia menisi hevoselta jotain rikki, jänne tai jotain? Miksi mä edes sain kutsun koko reissulle? Huokaisten lähes paiskasin matkalaukun kannen alas ja vedin vetoketjun kiinni samalla todeten, että turhaan jännitin reissua. Hevosenhoito oli kuin pyörällä ajaminen, ei sitä unohtaisi hetkessä. Voisinko silti kuitenkin vielä paeta tilannetta? Ai en? Hitto."

Mua hymyilytti vanhojen muistelu. Mä olen aika onnekas, vaikkei aina sitä uskoisi. Kevät oli kyllä täynnä pelkkiä sattumuksia aiheuttaen kunnon dominoefektin alkaen Kallaan paluusta, jota seurasi paluu hevosympyröihin Nitan innoittamana ja se, että seurustelen mulle tärkeimmän ihmisen kanssa. Josefin katsoi mua vähän ehkä epäröiden, joten koin tarpeelliseksi lähteä jälleen takavasemmalle.
"Mutta, mä sain haluamani -" kohotin kädessäni olevaa kahvikuppia "- joten ei muuta kuin tsemppiä huomiseen." Loungen ovi narahti aavistuksen avatessani sen ja sen enempää miettimättä otin suunnakseni laitumen käydäkseni moikkaamassa Lefaa ennen huomista koitosta.



Reippaana poikana mä olin perjantaina päättänyt tulla seuraamaan Auburn Anniversaryn koulukisaosiota. Ehkä saadakseni ajatukset pois seuraavan päivän estekisoista, joissa starttaisin itsekin, ehkä viettääkseni erittäin harvinaisen vapaapäivän jotenkin tehokkaasti.

Mä saavuin tallille aikaisin ja lähdin tervehtimään Laraa laitumelle. Se oli liikkunut eilen hyvin ja saisi pitää tänään vapaan, mutta ajattelin, että jos se olisi esim. hinkannut harjansa puuta vasten ja näyttäisi ihan variksenpelättimeltä juuri kisojen aattona, nyt mä ehtisin vielä tehdäkin asialle jotain.

Hevosilla oli kuitenkin kaikki hyvin, lauma laidunsi rauhassa eikä näin aamusta ötököitäkään ollut liikaa. Mä kuljeksin hetken laitumella, mutta Lara ei halunnut tulla rapsuteltavaksi, joten lähdin aika pikaisesti vaeltamaan takaisin tallille. Matkalla mä törmäsin Nikoon, joka määrätietoisesti talsi kohti laitumia. Mä heilautin kättäni ja sain kädenheilautuksen takaisin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään vaan me ohitettiin toisemme kohteliaassa hiljaisuudessa. Niko oli yksi niistä tallilaisista, joiden kanssa mä en ollut vieläkään vaihtanut sanaakaan. Koskaan. Tiesin kyllä blondin nimen ja varmaan sekin tiesi mun, mutta siinä kaikki. Toisaalta ei tyyppi ollut käynyt Auburnissa kuin vasta muutaman kuukauden.

Ei kyllä sillä, että mä olisin mitenkään voinut sanovani tuntea alusta saakka tallilla käyneetkään. Osan kanssa meillä ei tuntunut olevan mitään yhteistä, osaa näkyi niin harvoin etten osannut sanoa vaikka olisi ollutkin. Sen mä olin kyllä jo tallipaikkaa vuosi sitten hakiessani osannut arvata.

"Kun mä olin astunut ulos toimistosta oltuani pitkän aikaa Kallan sisarusten grillattavana – siltä se nimittäin oli tuntunut, vaikka joskus olin etsinyt tallipaikkaa niinkin että minä grillasin ja tallinomistaja yritti selittää esim. miksi hevosilla ei ollut talvella vettä ulkona – jäin seisomaan hetkeksi siihen tallipihalle ja tuijotin suihkulähdettä.

Oliko mulla ja Laralla mitään mahdollisuuksiakaan päästä tänne? Ja vaikka päästäisiinkin, viihdyttäisiinkö me täällä? Lara varmasti. Entä mä? Millaisia tyyppejä muut olisivat ja tultaisiinko me kartanon omistajattarien kanssa toimeen sitten kuitenkaan? Ilmassa leijaili hirveästi kysymysmerkkejä, mutta vastauksia ei saisi kokeilematta.

Mä en ollut ratsastanut tosissani enää hetkeen. Oli toki totta että mulla oli edelleen voitontahtoa, nälkää ja tavoitteita, mutta eivät nekään aina pelastaneet jos jotain muuta – sinnikkyyttä, onnea tai hyvä hevonen – puuttui. Ehkä mustakin tulisi vain yksi niistä ex-poniratsastajista joilla oli takana loistava tulevaisuus.

Sitä paitsi musta tuntui että Auburnin kartanossa oli jotain outoa. Vaikka piha kylpi auringossa ja kaikki oli viimeisen päälle priimaa, jotain synkkyyttä rakennuksissa oli. Tulipalo jonka syytä ei saatu selville? En mä tiennyt että se oli edes mahdollista nykypäivänä. Toisaalta paikka oli kun sellainen, että se varmasti paljastaisi salaisuutensa vasta pidemmän ajan kuluessa, pikkuhiljaa, kerros kerrallaan. Nähtäväksi jäisi.

Pääsisihän sieltä aina pois, jos ei viihtyisikään. Eikö niin?"

Mutta kyllä mun näin vuoden jälkeen täytyi myöntää, että erakkoluonteeni oli viihtynyt Auburnissa ihan hyvin. Eikä tallilla ollut tapahtunut läheskään niin paljon dramaattisia tilanteita kuin olisi voinut kävijöiden tyypin perusteella päätellä. Kartanon ja Sokan sisarusten historiassa oli kyllä aivan varmasti jotain outoa, se nyt oli käynyt vuodessa selville, mutta mä olin päättänyt ettei mysteerien selvittäminen ollut mun tehtäväni. Mä yrittäisin elää omaa elämääni, siinäkin kun oli ihan riittävästi tekemistä.

Mä saavuin tallipihalle juuri, kun isosta autosta astui ulos kukas muukaan kuin Josefina. Ei kai sen pitäisi kisata koulua? Ja olisiko paikalla itse äiti Rosengård?



Äiti ei pitänyt viivyttelystä. Niinpä hän luotsasi auton päättäväisesti Auburniin, vaikka meillä ei käytännössä ollut mitään syytä mennä sinne koko päivänä. Estekilpailut olisivat vasta huomenna. Susanne Rosengård oli kuitenkin saanut päähänsä, että hänen täytyi saada tavata perijättäret.

"Huomenna olen tietysti liian kiireinen, kun olen sinun groomi", äiti ilmoitti ykskantaan, kun ehdotin, että hän voisi hoitaa juttelunsa silloin kun olisimme joka tapauksessa paikalla.
Seuraavaksi olin ehdottanut, että mun ei tarvitsisi lähteä mukaan. Se oli ollut typerä ehdotus, tietenkin. Kyllähän munkin piti opetella solmimaan sosiaalisia suhteita ja luomaan verkostoja.

Mä en siis ehtinyt jännittää niinkään paljon lauantain kisoja. Mulla oli muuta jännitettävää, esim. äidin ja perijättärien muodostama yhtälö. Arvelin, että oli ihan hyvä olla kauhuissaan yhdestä asiasta kerrallaan. Ensin juttutuokio, sitten kilpailut. Pyörittelin puhelinta kädessäni ja olin tyytyväinen päätökseeni. Auburnin parkkipaikan lähestyessä mä pohdiskelin jännittämistä yleisesti.

Ehkä ne pohdinnot ja se, että heti autosta noustessani kohtasin Rasmus Alsilan, ohjasivat mun ajatuksia menneille poluille.

Mä olin kilpaillut paljon. Mua ei olisi pitänyt jännittää lainkaan. Mulla ja mun nuorella hevosellani ei ollut menestyspaineita, sillä niin uramme alussa me olimme. Luokka oli pieni, eikä rataa oltu rakennettu epäreiluksi tai erityisen tekniseksikään, olihan alkukausi ja vasta Kalla CUP:n ensimmäinen osakilpailu. Radat kävisivät varmasti tiukemmiksi sarjan edetessä.

Vaan niin, me olimme nyt Auburnissa. Auburnissa kaikki oli vakavampaa, ihmiset kunnianhimoisempaa ja kilpailuasut fiinimpiä. Mulla oli ohjien päässä räpiköivä vauvahevonen, jonka käytöksestä mulla ei ollut mitään takeita. Kuinka paljon saattoi jännittää juuri ennen kuin lähti verryttelemään vaivaista 80 senttimetrin rataa varten?

Transsinomaisessa tilassa mä verryttelin Grannin. Henki alkoi taas kulkea, kun piti keskittyä ratsastamiseen. Kaikki hyvin. Me selvittäisiin.

Lähdimme hyvissä ajoin kävelemään kohti derbykenttää. Istuin korkealla Grannin selässä sileä nahkasatula allani ja tunsin tamman suun kevyenä painona ohjien päässä. Meitä vastaan käveli jalkaisin kisa-asuinen mies, vielä paljain päin, ei selvästikään aivan heti aikeissa nousta hevosensa selkään. Mä tiesin kyllä, mikä oli ruskeatukkaisen hevonen. Olin itsekin ratsastanut Laralla.

Rasmus Alsila ja Living Art kilpailisivat tänään samoissa kilpailuissa meidän kanssamme. Eri luokissa - mutta Rasmus oli täällä, paikan päällä. Tulisiko hän katsomaan rataamme? Hermostuttava ajatus. Ei sitä tiennyt, miten Granni räpeltäisi. Miten minä räpeltäisin. Henkäisin tukahdetusti. Jännitys oli palannut ja derbykentän portit lähestyivät uhkaavasti.

"Moi?" tervehdin Rasmusta vähän hätääntyneenä - seistä nyt parkkipaikalla oman äitini kanssa ja kohdata R. Alsila.
"Hei?" Rasmuksen ulosanti oli onneksi ihan yhtä sulavaa kuin munkin, ja mä huomasin hymyileväni huojentuneena.
"Mitä kuuluu?" kysäisin kohtalaisen rennosti.
"Kävin katsomassa Laraa", Rasmus vilkaisi mun äitiä vastatessaan ja vaikutti olevan vähän hämillään, mutta niin kai se aika usein vaikutti. Mitään se ei kuitenkaan kysynyt.
Huokaisin vähän ja esittelin sitten mun äidin.
"Tässä on mun äiti."
"Susanne Rosengård", äiti lausui nimensä viileän asialliseen sävyyn ja ojensi kätensä. Rasmus hätkähti kuin sähköiskun saaneena ja oivalsi omaksi onnekseen tarttua kättelyntarjoukseen.
"Öh! Rasmus? Rasmus Alsila? Mun pitää mennä?"

Parkkipaikalla käyty keskustelu edusti mun ja Rasmus Alsilan parasta osaamista. Punastelin hieman katsellessani tallille kävelevän Rasmuksen selkää. Äiti ei onneksi ehtinyt kiinnittää meihin kamalasti huomiota. Se oli nähnyt jotakin mielenkiintoisempaa: hevosia, joita purettiin trailereista. Mäkin käännähdin katsomaan niitä. Yhtäkkiä mun puhelin lipsahti mun otteesta, ihan kuin mä olisin hienot hevoset nähdessäni kerrassaan unohtanut piteleväni esinettä kädessäni.



Nojaan bemarin rattiin, huokaisen, pakotan itseni ylös. Ei kai se niin hankalaa olisi. Pyytää anteeksi, siis.
Eillinen kohtaaminen Saviojilla ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mun ei todellakaan ollut tarkoitus vaikuttaa niin kapeakatseiselta, sillä torjutuksi tuleminen oli kohdallani harvinaista. Kai sillä oli jotain tekemistä karkeiden sanavalintojeni kanssa. Mä haluan kipeästi paikata tilanteen.

Aamuaurinko raivaa tietään yksinäisten pilvenhattaroiden takaa. Koulukilpailut alkavat aivan näillä näppäimillä. Auburnin kartano vetää puoleensa tyylikästä kilpailijakuntaa, kuten arvata saattoi. Nämä ihmiset todellakin tiesivät minne olivat tulleet, toisinkuin minä.

"Musta tuntui, että oltiin Caelicolan kanssa vihdoin sillä tasolla, että voitaisiin edetä kotikentältä kilparadoille. Kun siitä Luodille olin ohimennen maininnut, oli tämä vain kohauttanut olkiaan ja käskenyt ilmottautua johonkin Auburn Estaten estekisoihin, mikäli olin oikeasti sitä mieltä. Siellä hänen ja Paakkasen ykköshevoset mitä ilmeisemmin majoittuivat, eikä epäilystäkään miksi Luoti oli halunnut meidät kisaamaan juuri sinne - tietysti siksi, että voisi tarkkailla meitä tiukasti katsomosta.

Mä olin tehnyt työtä käskettyä ja ilmoittautunut tänne Au-mikä? -tallin kilpailuihin. Luodista sai sellaisen käsityksen, että kilpailut saattoivat olla yksityistallin pienet keväthyppelöt. Niimpä mä en ottanut niistä stressiä, tietäessäni olevani todella hyvä esteratsastaja. Mähän veisin niitä amatöörejä mennen tullen.
Mutta kun navigaattori johdatti meidät kyseisen never heard -tallin pihaan, en ollut uskoa silmiäni. Taisin sittenkin aliarvioida vaaleaverikön. Se pirullinen nainen. Ainakin tiesin, että meidän välille oli syntymässä kilpailunhaluinen suhde. Ei siitä silti olisi meille Caelicolan kanssa vastusta."

Ohi harppoo useita kilpailijoita ja heidän apukäsiään hyvin tiiviiseen tahtiin. Niinkin tiiviiseen, että eräs pudottaa puhelimensakin tallipihan soratielle. Yleensä en ollut kovinkaan viitseliästä sorttia, mutta tämä neito näyttää olevan ihan omissa maailmoissaan. Miten muutenkaan virittäytyisin kohteliaaseen mielentilaan?
"Sulla kävi tuuri", sanon tarttuessani naisenalun olkapäähän. Hän hypähtää miltei ilmaan kosketukseni voimasta.
"Ai, niinkö?" Keveä ääni henkäisee ja sinisten silmien katse kohtaa omani.
"Tää pelasti just sun kännykän isommilta naarmuilta", tokaisen sankarillisesti pyyhkäisten tomuja kosketusnäytön pinnasta.
"Oih! Kiitos siis, tälle pelastajalle nimeltä..." Pitkänhuiskea nainen kiittää kömpelösti.
Katseeni harhautuu hetkeksi, osuen tuttuun tummaverikköön tallipihalla pyörittelemässä peukaloitaan. Silloin ajatukset ja puhe yhdistyvät tismalleen väärällä tavalla.
"Paakkanen.. Siis, Lukas", sanon päätäni pudistellen ja työnnän puhelimen naisen kouraan.
"Innan velikö?" Tämä ihmettelee avoimesti johtopäätöstään, johon kurtistan vain kulmiani. No, selvitköön se aikanaan hänelle.
"Mun täytyy mennä. Onnea kisoihin", jatkan outoa kohteliaisuuskohtaustani ja pölähdän hämmentyneen naisen ohitse. Julian on oltava jossain lähellä. Päätän etsiä häntä aivan ensiksi tallista.