Kellonaika on nyt 20.10.21 1:35

1 osuma on löytynyt haulle 0

Auburn Anniversary, Kalla CUP 2. osakilpailu

Luku 13
Tammat on tammoja

KERTOJANA GABRIELLA STERN

Auburnissa kävi kuhina todella aikaisin aamulla. Osa kilpailijoista oli aivan hermoraunioita, toiset tuntuivat muuten vaan juoksevan pää kolmantena jalkana. Itse lukeuduin valitettavasti ensimmäiseen kastiin ja pyytelin aina etukäteen kisahoitajilta anteeksi, sekä jälkikäteen - monesti. Ihme, että kukaan edes ylipäätänsä suostui vielä siihen pestiin. Pesukarsinalla näytti olevan tuttu parivaljakko ja tepastelin yllättävänkin pirteänä heidän luokse.
"Moi! Onnea kisaan!" huikkasin iloisesti.
"Hei vaan. Kiitos, sitä tarvitaan.", kirjavaa tammaansa pesemässä ollut Julia vastasi hymyillen kuitenkin hieman jännittyneen oloisena. Valerie ei selvästikään arvostanut tätä toimenpidettä ja säikähti selän yli lentäneitä pisaroita. Tamma alkaa hermostuneena stepata pesukarsinaa laidasta laitaan korskuen samalla.
"Ihan rauhassa vaan, kyllä Valeriekin vielä malttaa rauhottua.", totesin yrittäen kuulostaa vakuuttavalta, vaikka tiesin että nämä tsempit ei tullut täysin sydämestä.
"Phyh, tammat..", vaaleatukka tuhahti jatkaen hevosen pelleilystä huolimatta pesemistä.

Tammoista juolahtikin mieleeni..

"Jos ihmissuhteet ei ole helppoja, ei hevostenkaan kanssa aina ole ruusuilla tanssimista. Tammat varsinkin monesti ovat hyvin tuulella käypiä. JB Mirameir on yleensä mutkaton, vaikkakin monipuolinen hevonen. Ja niin se oli sinä eräänä kauniina päivänä maastolenkillä metsässä aina sinne asti, kun puskasta pomppasi joku tirppa lentoon. En nähnyt mikä se oli, mutta ilmeisesti kuitenkin riittävä järkyttämään arvon kiimahirviön mielen. Minasta tuli kiiman aikaan vähän säpsy ja levoton ja oli aina kuun asennosta riippuvainen, millä tuulella raudikko sattui olemaan. Tamma ei episodin jälkeen tiennyt ollenkaan, millä askellajilla olisi suostunut tulla tallin pihaan. Itsellä oli seuraavana päivänä kaikki lihakset aivan jumissa, kun hevosen selässä joutui oikeasti taiteilemaan, jos mieli kestää kyydissä loppuun saakka. Muistan saaneeni tallilla Jonnyltä oikein makeat naurut, mutta se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa. Rouva Erelas antoi miehelle seuraavana päivänä semmoset kyydit, että oksat pois."


"Damn! Miunhan oli tarkotus nähdä Jonny.", kiekaisin hieman varomattomasti palatessani haavemaailmasta tähän maailmaan. Pahoittelujen saattelemana livahdin etsimään miestä, jonka kanssa olin puhunut tapaavani tallilla heti aamusta. Hitto mihin sekin osasi aina karata, liekö edes koko tontilla..

***

Luku 14
#AuburnForLife

KERTOJANA JONATHAN RAYNOTT

Olin saanu nukuttuu edellisyön yllättävän hyvin ja vaikka mulla oli paha tapa stressata ja jännittää kisoja enemmän ku tarpeeks,  tänää mulla oli jotenkin rauhallisempi fiilis. Mä en ollu hakemassa palkintosijoja sen enempää kuin edellisvuonna. Rankingvoitto oli tullu meille yllätyksenä, ja meillä puhun Eelasta ja itestäni.

Tamma liikku rennosti, mut silti varmana ja energisenä maneesissa. Uuden tallin rakennus oli hyvällä mallilla ja työmiehet teki uskomattoman nopeesti hommaa eteenpäin. Ja toden totta siitä tuli pienehkö ongelma myös treenaamiseen. Jos välttämättä halusin antaa Eelalle liikaa mietittävää, menisin kentälle, mut jos halusin treenata rauhassa ilman ylimääräsiä virikkeitä, menisin maneesiin.

Isabella oli puhunu uuden tallin rakentamisesta ja usein olinkin bongannut naisen katselemasta työmiehiä. Meidän molempien harmiksi, 4/5 työmiehistä oli lähempänä viittäkymppiä ja omasivat "tavallista" isomman elintasomahan. Tuliskohan mulle sellanen kun olisin yhtään pidempään Auburnissa töissä. Vai olikohan mulla sellanen jo tulossa? Olinhan mä tallilla vajaan vuoden jo ollu. Ja ei helvetti miten paljon siihen aikaan olikaan mahtunut.

"En mä Kallaan muuttaessani voinu kuvitella millasiin tilanteisiin mä vielä joutuisin. Edes Auburniin töihin pääseminen tuli täysin puun takaa. Vielä suurempana yllätyksenä oli oma vuokrahevonen, Eela, jonka kanssa meijän yhteistyö on parantunu silmissä tän vajaan vuoden aikana. Tamma on opettanu mulle ihan älyttömästi ja ollaan me pariin vähän nolompaankin tilanteeseen jouduttu (sorry vielä Isbe siit valmennuksen välikohtauksesta). En mä kumminka olis vaihtanu mitään pois. Taikka muuttanu mitään. #AuburnForLife"

"Mitäs velipoika ?" Gabriellan ääni palautti mut takasin hetkeen ja siirsin tamman laukasta raviin. Hymyilin Gabille ja ohjasin Eelan lähemmäksi naista.
"Viimesiä treenejä enne kisoja" huikkasin. Vilkasin rannekellosta aikaa ja olihan siinä melkein tunti vierähtänyt. "Jännittääkö ?"
"No eipä oikeastaan. Mie yritän lähtee kisoihin mahdollisimman rennoin mielin" tummaverikkö vastasi. Naurahdin kommentille.

"Jos joku pystyy olemaan kisapaikalla rentona, se oot sinä" vastasin naiselle ja pysäytin tamman tämän viereen. Ajattelin pitää loppuverkan maneesissa, mut Gabriellan ehotus lähteä yhessä maastoon, vaikutti enemmän kuin mieleiseltä. Saisimpahan itsekin muuta katseltavaa, kuin maneesin seinät ja muuta juttuseuraa, kuin mykkä tamma.

***

Luku 15
Kotiutunut purppurapää

KERTOJANA MATILDA TAMMILEHTO

Auton ovi pamahti kiinni perässäni, kun nostin toisella kädellä aurinkolasit silmilleni ja vilkaisin tallipihaa, joka tulisi tänään täyttymään erinäköisistä kouluratsukoista. Mun oma kisarupeamani olisi edessä vasta huomenna, mutta koska mulla oli vapaata, olin päättänyt viettää päiväni katsomossa. Kouluratsastusta oli mielenkiintoista seurata lähietäisyydeltä ja samalla mä näkisin huomisen, entuudestaan aika tuntemattoman kisaratsuni Fellun tositoimissa kouluaitojen sisäpuolella.

Oli sekin ollut yksi erikoisten sattumien sarja: ensin mä olin jutellut Rasmuksen kanssa ja päätynyt ilmoittautumaan sen ratsulla kahteen luokkaan. Sen jälkeen olin maininnut asiasta sivulauseella Isabellalle, jolla oli ollut jo varasuunnitelma Haukan lähtöä ajatellen. Amandan Fellulla voisi varmaan startata jotain. Siinä ei oikeastaan oltu jätetty mulle montaakaan vaihtoehtoa, vaikka enhän mä olisi kieltäytynyt muutenkaan.

Olin juuri aikeissa lähteä katselemaan kisapäivän aamun meininkejä, kun mun katse pysähtyi Eelaan. Tamman vierellä käveli Gabriella, jonka kasvoja korosti lämmin hymy. Jonathan pyöräytti päätään juuri sopivasti ja mä nyökkäsin tervehdyksen mahdollisimman luontevasti. Vielä talvella  mä olisin saattanut muina naisina katsella muualle kuin en olisi huomannutkaan muutaman hassun metrin päässä kävelevää ratsukkoa. Silloin mä olin ollut hyvin epävarma siitä, odotettiinko multa reaktiota vai olisinko mä vain voinut ominaiseen tapaani ignoorata kaikki ja kaiken.

"Mä en varmaan ikinä oppisi Auburnin kartanon tiluksilla vallitsevaa nokkimisjärjestystä. Oli perijättäriä, tallimestaria, hevosenomistajia, vuokraajia ja hoitajia. Osa oli sitä kuuluisaa "jalat maassa" -kastia, joka tuntui käyvän tallilla silkasta talleilun ilosta, aivan kuin Auburnin puitteilla ei olisi väliä. Sitten oli niitä, jotka näyttivät joka päivä - siis myös tallikäytävällä - olevan valmiita ratsastusvaatekatalogin kuvauksiin rasvattujen saappaidensa ja meikattujen kasvojensa kanssa, auringon kanssa kilpaa kiiltelevistä ratsuista puhumattakaan.

Ja sitten oli yksi Matilda ja sen mustankirjava ori, joka näytti suurimman osan päivästä pelottavalta kylmänviileän katseensa kanssa. Ja mulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, mihin väliin mut saattoi arvojärjestyksessä hevosen [i]ylläpitäjänä
sijoittaa.

Jo parissa viikossa mä olin oppinut sen, että perijättäristä Amanda käveli lähes poikkeuksetta nokka pystyssä vaaleiden kiharoiden ponnahdellessa naisen hartioilla ja selällä napakoiden askelten tahdissa. Oli pelottavan ihailtavaa, kuinka pieneksi jopa minä saatoin tuntea itseni blondin läheisyydessä. Yhtä määrätietoisesti käytäviä tamppasi myös Isabella, jonka olin kuitenkin nähnyt osallistuvan myös tallitöihin: tässä oli selvästi perustavanlaatuisin ero, jonka olin tähän päivään mennessä ehtinyt havaita.

Auburn muutoin oli mulle vielä yksi suuri mysteeri. Olin kuullut parin asiakkaan mutisevan jotain kartanosta, mutta ei-niin-sosiaalisena kioskityöntekijänä mä en ollut halunnut esittää tarkentavia kysymyksiä. Mulle ei ollut henkilökohtaisesti mitään merkitystä, mitä paikasta puhuttiin. Mulle ei ollut merkitystä, mitä mun tittelistäni Haukan ylläpitäjänä oltiin mieltä. Mua ei myöskään häirinnyt, etten osannut nimetä kuin kourallisen tallilaisista ja hevosista. Mulle merkityksellisintä oli se, että Haukka oli selvästi sopeutunut uuteen kotitalliinsa, meillä oli vihdoin puitteet laadukkaaseen treenaamiseen ja mä tiesin, että me viihdyttäisiin täällä niin kauan kuin mustankirjava mun päiviäni vielä värittäisi."[/i]

Nyt mä olin kuitenkin kotoutunut Auburniin siinä määrin, että mä tiesin voivani tervehtiä ketä halusin - tai vastaavasti olla tervehtimättä. Useimpien kohdalla mä yritin olla kohtelias, mutta loput tiesivät todennäköisesti syyn hiljaisuudelleni. Nykyään mä olin nykyään hevosenomistaja, enkä enää vain ylläpitäjä. Mä olin tottunut siihen, että kanssatallilaiset tykkäsivät kulkea viimeisen päälle siisteissä vaatteissa ja että Auburnissa luksus oli yhtä kuin arki.

Huomasin muutaman loittonevan selän kartanon kulmilla ja muutamalla askeleella Eelan vanavedessä huomasin porukan valuvan kohti derbyä, jonne huomisen esterata näytti rakentuvan. Koska mä voisin kantaa korteni kekoon olematta kuitenkaan väkisin sosiaalinen, päätin aloittaa oman kisakatsomoreissuni pienellä jumpalla - se menisi melkein salitreenistä, koska kiitos eilen ratsastuksen jälkeen itsensä likaiseksi piehtaroineen Zelian mä joutuisin vielä illemmalla pesemään tamman enkä todennäköisesti jaksaisi enää raahautua urheilemaan.

Hiekka rahisi tennareiden alla, kun harpoin kartanon vierustaa yrittäen välttää ylimääräisiä kohtaamisia. Vaimea kolahdus sai mut kuitenkin kääntämään katseeni ja huomaamaan itse Isabella Sokan kartanon ovilla.

***

Luku 16
Nyökkäyksiä

KERTOJANA ISABELLA SOKKA

Painajaiset ja lievä ahdistus olivat piinanneet taas. Tavaksi tullut surkea määrä unta sai minut kärttyiseksi, eikä kahvikaan tahtonut herättää tähän päivään. Olin jopa torkuttanut kerran, mikä oli kohtalaisen ennenkuulumatonta. Onneksi tänään oli koulukilpailuiden aamu ja vasta huominen olisi tärkeämpi kilpailupäivä.

Pukeuduin tyylikkäisiin shortseihin ja silkkipaitaan pikaisen ehostautumisen ja aamiaisen jälkeen. Aamut olivat nykyään vaikeita. Piti yrittää ravistella itsensä irti yöllä piinaavista murheista. Surauttelin itselleni smoothien ja aineksia pilkkoessani veitsi sai minut miettimään puukotusta. Olin kohtalaisen varma omasta syyttömyydestäni, mutta joku oli listinyt sukulaisiani.

"En ollut kuullut Kirsistä vuosiin. Miksi olisinkaan? Emme koskaan ehtineet lähentyä, sillä olin jo kauan sitten ohittanut tarpeen jonkinlaiseen varaäitiin Kirsin astuessa isän elämään. Tulimme toimeen, mutta en suonut naiselle koskaan nyökkäystä enempää. Jopa asuessamme samaan aikaan kartanolla onnistuin välttämään syvemmän tutustumisen.

Nyt Kirsi oli laittanut viestiä. Hänellä oli "tärkeää asiaa" ja ilmeisesti se "ei voinut odottaa". Olin samaan aikaan sekä ärtynyt että äärettömän utelias. Annoin ärsytykselle suuremman painoarvon ja poistin viestin.

Samana iltana en saanut unta. Tunnin pyörittyäni heitin pellavaiset lakanat syrjään ja kaivoin puhelimeni laturista. Ihan sama, tavataan sitten."


Havahduin inhottavan ja pimeän joulukuisen yön muistelusta siihen, että seisoin suuri smoothie-lasillinen käsissäni kartanon edustalla. Olinko tosiaan kulkenut tänne itse?

Tallipihalla kuhisee, kaikki valmistautuvat ensimmäiseen kilpailupäivään. Huomaan violettipäisen Matildan ja nyökkään tälle pakollisesti. Elämässäni tuntuu olevan kammottava kasa nyökkäyksen arvoisia tuttuja, mutta vain vähän ystäviä. Ajattelen Matildaa hajamielisesti ja tajuan, etten ole varsinaisesti edes tutustunut valmennettavaani. Vaan oliko siinä edes mitään mieltä? Kannattiko uusia ihmissuhteita edes solmia, jos sukulaiset räjähtivät taivaaseen ja jäljelle jääneetkin käyttäytyivät turhasti?

Etenkin tänä aamuna kaikki sosiaalinen tuntui samantekevältä. Kuka vain saattoi näemmä kuolla selvittämättömästi ja viattomat joutuisivat suurennuslasin alle. Oli parempi keskittyä itseensä, tähän hetkeen ja julkisuuskuvaan. Varmistua kilpailuiden erinomaisista puitteista. Käännähdin, ja suuntasin askeleeni kentälle. Amandasta ei voinut olla varma, joten päätin tarkistaa ratavalmisteluiden tilan itse.
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 20.09.18 15:23
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2018
Aihe: Auburn Anniversary, Kalla CUP 2. osakilpailu
Vastaukset: 14
Luettu: 1613

Takaisin alkuun

Siirry: