Puutostila(t) (avoin)

Mun ja Lefan yhteistyö parani kerta kerralta ja olin pikkuhiljaa löytämässä mun kadonneet vatsalihaksetkin. Ja ratsastustaidot nyt muutenkin, tunnuin yhdisteleväni palasia yhteen useammin kuin ikinä aikaisemmin. Äskeinen sileän treeni olikin saanut vietyä musta mehut täysin, joten tunsin olevani oikeutettu istumaan loungessa jalat penkille nostettuina ja saada nauttia hetken vain hiljaisuudesta.

Sitä hiljaisuutta ei kestänyt kauaa Honorini pärähtäessä soimaan. Hiljaisuuteen upottuani säikähdin kieltämättä ihan kiitettävästi, mutta onnistuin olemaan tiputtamatta kapinetta lattialle. Näytöllä vilkkui siskoni nimi.
“Joo?” vastasin. Olin törmännyt Lauraan sattumalta keskustassa ja tämä oli ollut haljeta onnesta. Sekin oli yllättänyt mut, sillä viimeksi nähtyämme toinen suunnilleen vihasi mua. Tosin mitäpä saattoi odottaa murrosikään ehtineeltä tytöltä veljen ilmoittaessa muuttavansa kaiken mukamas hauskan ytimeen. Kuulin loungen oven aukeavan, mutta siitä välittämättä keskityin siskooni.
“Ei, en mä voi viedä sua treeneihin tänään. No kun oon tallilla!” huokaisin silmiäni pyöräyttäen. Laura ei kaihtaisi keinoja, mikäli se jotain halusi. Kuten vaikka kyydin treeneihin Murronmaalle.

Mä tarvitsin kahvia. Nyt heti. Sen ajatuksen voimalla mä suuntasin heti tallille päästyäni loungeen. Mä en suonut ajatustakaan vielä muulle. Koulupäivä oli ollut suoraan sanottuna perseestä. Osana huonoon päivään oli se, kun koulun kahviautomaatti oli hajalla ja koko rakennuksesta ei saanut kahvia. Tai ehkä opettajat saivat, mutta se ei paljoa lohduttanut. Mä en myöskään kerennyt hakemaan mitään mistään tai kukaan mun kavereistakaan. Joten päivä oli ollut huono, tosin ei pelkästään sen kahvin takia. Tai sen puutteen siis.

Sen enempiä ympärilleni katsomatta mä suuntasin loungessa suoraan kahvin luokse. Luojalle kiitos, sitä oli siellä valmiina. Mä kyllä huomasin jonkun olevan samassa tilassa mun kanssa, mutta mä en välittänyt. Mun kahvinpuute alkoi olla sen verran paha, etten mä saisi mitään järkevää suustani. Tilanne oli sama kuin aamusin. Kun mä olin vihdoin saanut kahviani, mä käännyin katsomaan kuka loungessa oli. Mä tunnistin Nikon ja virnistin kahvikuppini takana. Puutteista puheenollen. Nita! Ajatukset kuriin.

Ajatukset alkoi selkiytyä hitaasti mutta varmasti. Mitenhän mä olin päässyt hengissä tallille? Mä kuitenkin tajusin, että Niko puhui puhelimeen. Eli mä olisin voinut tunnistaa tämän jo aikoja sitten. Hienosti menee, mutta menkööt. Mä odottelin hieman etäämmällä, että tämä saisi puhelunsa puhuttua loppuun. Ilmeisesti mä en osannut vieläkään käyttäytyä ihan normaalisti Nikon seurassa.

"Moi", mä hymyilin blondille, kun tämä laittoi puhelimensa pois.

Ei auttanut itku markkinoilla, jouduin kaikista yrityksistäni huolimatta kuskiksi siskolleni. Olisinpa mäkin saanut edes hieman tuollaista suostuttelutaitoa osakseni.
“Hmh, joo. Puol kuus käy”, mutisin otsaani hieroen. Huokaisten lopetin puhelun ja laskin puhelimen pöydälle. Mun teki mieli oikeasti jättää menemättä, koska en kovin mielelläni lähtenyt synnyinkotiini. Edes pihalle, sekin olisi jo liikaa.

Tuttu ääni sai mut havahtumaan takaisin tähän maailmaan.
“Ai, moi. Se olit sä”, hymähdin katsoen tiskipöytään nojaavaa brunettea. Me ei oltu keretty näkemään sitten Tie tähtiin -finaalin jälkeen, mä olin ollut kiinni töissä ja Nita (oletettavasti) koulussa. Oli siis todella mieluisa yllätys olla samaan aikaan tallilla.
“Mitä kuuluu?” kysyin vetäen viereeni tulleen Nitan istumaan syliini ja suukottaen tätä kevyesti. Nita oli tutun kevyt, eihän tuon kokoinen tyttö paljon mitään painanut.

Me ei oltu puhuttu Auburnissa mitään meistä ja oli ollut työn ja tuskan takana salata kisoissa asiaa. Vaikka ei se mua olisi haitannut, että porukka tietäisi. Sanattomasta sopimuksesta olimme kuitenkin pyrkineet pitämään matalaa profiilia. En tiennyt miksi, ehkä koko suhteen tuoreuden takia.

“Joko kävit ratsastamassa?” kysyin arkisesti. Auts, joko se arkisuus koitti?

"Minäpä minä", virnistin. Oli ehkä hieman huolestuttavaa, millaisen ikävän sitä sai kehitettyä ihan muutamassa päivässä. Koska loungessa ei ollut muita kuin me, tai sitten joku oli piiloutunut erittäin hyvin, mä astelin Nikon viereen. Mulla oli tarkoituksena istua miehen viereen, mutta tämä vetäisikin mut syliinsä. Okei, tämäkin oli ihan hyvä. Tai mitä mä selitin, mä en sillä hetkellä olisi varmaankaan halunnut olla missään muualla. Mä sain oikein suukonkin. Oih ja voih.

"Koulua, hevosia ja kahvin puutetta", hymähdin. Mä olin jopa käynyt ihan hyvin koulussa ja silti onnistunut kaivamaan aikaa kahdelle hevoselle. Se ei ollut ihan helppoa, kun hevoset olivat eri talleilla. Mutta Ramidankin kanssa alettiin pikkuhiljaa edistyä, mä sain vähän kiinni, miten tammaa ratsastettiin. Viimeinen kohta ei ihan Nikolle tainnut avautua.
"Ooks sä tehny muutakun töitä?" virnistin ja tökkäisin miestä sormellani olkapäähän. Mä join vähän kahviani ja laskin sitten kupin kädestäni.

"En oo, vasta tulin. Aattelin vähän tuuppailla Armin kanssa, tuntuu nimittäin vähän eiliset hypyt Ramidan kanssa", mä huokaisin pyöritellen harteitani. "Entä sä?" kysäisin sitten vielä toiselta. Mä en mahtanut itselleni mitään, kun vilkaisin loungen ovelle päin. Mä toivoin vain, ettei kukaan sattuisi tulemaan nyt tänne. En mä tiedä välitinkö mä lopulta siitä kuitenkaan, että muut saisivat tietää meidän jutusta. Mä käänsin katseeni takaisin Nikoon ja hymyilin varmaan ihan typerästi.

Vai että kahvin puutetta. Mä en pystynyt estämään virneen leviämistä kasvoillani. En ollut tiennyt Nitan olleen niin kova kahvin juoja, että kärsisi sen puutteesta. Mä taas.. No, kyllä sitä nyt joi mutta parikin kuppia päivässä sai mulle aikaan päänsäryn. Mutta näköjään Nitalle oli kahvi alkanut maistumaan.

“Hei, mä oon omillani asuva mies. Millä sä luulit et pystyn maksaan vuokran?” nauroin nipistäen Nitaa kyljestä. Muahan ei tökitä ilman seuraamuksia!
Mä tosiaan olin ollut aivan maksimiaikoja töissä, en tosin omasta tahdostani. Meillä oli parikin sairaslomalaista, eikä varamiehiä, joten tein oikeasti pitkiä päiviä. Mutta se näkyisi sitten tilipäivänä ja raha jos mikä kelpasi aina. Ja se vapaa-aika mikä mulla oli, oli kulunut lähinnä nukkuen ja muuten leväten. Parina päivänä olin pakottautunut ratsastamaan Lefan, mutta muuten olin lähinnä vain maannut sängyssä Netflixin kera.

Nita oli suloinen vilkaistessaan automaattisesti loungen ovelle, aivan kuin sieltä olisi jotain kuulunut. Mutta huone pysyi hiljaisena, meidän keskustelua lukuunottamatta.
“Sä saattaisit tarvita hierontaa”, mutisin virnistäen ovelasti. “Ja mä tulin just ratsastamasta. Tein aika perustreenin, taivutuksia sun muuta.” Lefa oli tuntunut aika hyvältä kunnon taivuttelutreenin jälkeen, mitä nyt kyttäili yhtä kentän kulmaa jatkuvalla syötöllä ja näytti vaihtelun vuoksi osaavansa pukittaa.

Olin juuri sanomassa jotain, kun kuulin loungen oven avautuvan. Ilmeisesti Nitakin kuuli sen, sillä käänsimme katseen yhtäaikaa oven suuntaan.

Työmiehet olivat toilailleet tallilaajennuksen kimpussa siihen malliin, etten kestänyt enää katsoa mokomaa räpiköintiä kauan suunnitellun lisärakennuksen parissa. Sen sijaan hävisin toimistoon soittamaan napakan puhelun urakoitsijalle. Hieroin ohimoitani ja pyörittelin astutussuunnitelmien papereita käsissäni. Kahvia. Tarvitsin kahvia.

Kävellessäni tallikäytävän halki kohti loungea en voinut olla miettimättä, miksi toimistossa ei ollut omaa keitintä. Eipähän tarvitsisi jalkautua rahvaan pariin. Lisäsin uuden keittimen mielessäni hankintalistalle, kun muistin, että olin kuin olinkin ajatellut asiaa aiemmin. Nyt, niin kuin silloinkin, tulin samaan johtopäätökseen: jos toimistossa olisi keitin, joutuisin keittämään kahvini itse. Loungessa joku muu oli jo ehtinyt tehdä sen. Ilahduin valmiin kahvin ajatuksesta ja askeleeni kevenivät huomaamatta. Yritin sysätä syrjään pirullisen huomautuksen, että juuri nyt kahvi saattaisi olla loppu tai juomakelvontonta. Todennäköisyys oli kuitenkin puolellani, sillä auburnilaiset olivat melkoista kahvikansaa.

Avasin loungen oven ja keskityin siihen, että kasvoillani olisi pieni ja kohtelias hymynhäive astuessani tilaan. Harjoiteltu ilmeeni pääsi kuitenkin pilaantumaan hämmästyksellä noin sadasosasekunniksi, sillä suoraan edessäni Nita istui Nikon sylissä melkoisen romanttisesti.
"Päivää", toivotin nuorelle parille neutraalisti, sillä tokenin nopeasti.

Astelin heistä välittämättä kahvipannun luo ja kaadoin kuppiin juomaa, jota nuuhkaisin ensin arvioivasti. Palamisaste oli vielä siedettävä - ainakin uuden keittämisen vaivaan nähden. Ajattelin jo poistua tahdikkaasti, kun en sitten kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta.
"Teillä on kyllä hirveän mielenkiintoinen kuvio! Ajatella, ensin kerrotte seurustelevanne ja sitten selviää, ettei se olekaan totta. Kanadan matkakin todisti omalla tavallaan Nikon sinkkuuden puolesta ja nyt te olette näin! Kiehtovaa", analysoin kaksikolle. Saattoihan se olla hieman ilkeää, mutten malttanut olla leveilemättä kyvylläni kuulla kaikki olennaisimmat juorut.

Nuoren parin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, joskaan en aivan osannut tulkita niitä.
"Oletteko te nyt virallisesti yhdessä?" aloitin, mutta epäröin sittenkin. "Tai siis... anteeksi tahdittomuuteni! Tietenkään teidän ei tarvitse kertoa. Olisi vain mielenkiintoista kuulla viimeisimmät käänteet, työntekijäni kun eivät aina välttämättä ole tietoineen täysin ajan tasalla. Se on harmillista, kun kyse on suhdejuoruista."
Kiukustuin itselleni heti sanomani jälkeen, sillä muotoilin asiani huonosti. Juoru-sanan käyttö oli minulta mautonta. Sitä paitsi, nyt kuulosti siltä, että tallityöntekijöiden työnkuvaan kuului siepata juoruja ja kertoa niitä minulle. Vai hetkinen, meniköhän se juurikin niin?

Hymyilin pehmittääkseni melko julkean uteluni vaikutusta ja keskityin kahviin. En ollut pätkääkään vaivautunut, mutta annoin nuorille hetken tokenemiseen ja nautiskelin kahviani liioitellun hitaasti.

Mä mulkaisin Nikoa esittäen loukkaantunutta. Kehtasikin nipistellä mua kyljestä. Mä en osannut sanoa mitään Nikon vuokran maksamisiin, joten tyydyin vain virnistelemään.
"Tarjoudutko vapaaehtoseks? Ja kerkeetkö tulla mun seuraks kun ratsastan Armin?" virnistin Nikon hieromiskommentille. Enhän mä oikeasti tarvitsisi seuraa, mutta aina voisi kysyä. Ja ehkä mies voisi vähän katsoa meidän perään, vaikka olikin esteratsastaja. Ja vaikka kuvata, jotta mä näkisin miltä meidän meno näytti maastakäsin.

Mä käänsin uudestaan katseeni loungen ovelle, mutta tällä kertaa se avautui. Isabella. Voi hemmetti. Miksei se voinut olla joku muu? Okei, ehkä ei Amandaa, mutta ihan kuka tahansa muu. Mä mutisin jonkinmoisen tervehdyksen, sillä mä tiedostin sillä hetkellä turhankin hyvin istumapaikkani. Mä olin jo automaattisesti nousemassa ylös Nikon sylistä, mutta miehen kädet pitivät mut paikallaan. Ei sitten.

Hyvä ettei mun suu loksahtanut auki, kun perijätär puhui meidän aikaisemmista kuvioista. Mitän tämä tiesi kaiken tuon? Tosin enhän mä tiennyt, mitä kaikkea Kanadassakin oli puhuttu. Ei saatana. Mä halusin vain vajota maan alle. Mitähän kaikkea muuta Isabella tiesi? Ehkä parempi, etten mä tietäisi mitä tämä tiesi.

Mä olin jo vastaamassa perijättärelle jotain myöntävän oloista, kun tämä jatkoikin. Oliko Jonny tai Gabi puhunut meidän jutuista Isabellalle? Voi suhdejuorut. Mä en jotenkin osannut ajatella itseäni juorujen kohteena. Yhdessä Nikon kanssa. Mä en saanut sanaa suustani, mä olin niin hämmentynyt koko tilanteesta. Mä vain katsoin Nikoa epätoivoisesti, toivoen tämän vastaavan jotain Isabellalle. Joka näytti nauttivan kahvistaan kaikessa rauhassa. Ei hemmetti.

Hymähdin brunetelle.
"Tarjoudun ja kerkeen, ihan hetkeks", suukottaen tätä uudelleen. Kello oli jo paljon ja jos ajattelin heittää siskoni vielä treeneihin, mulla ei ihan hirmuisesti olisi aikaa.

Isabellan astuessa sisään, tunnelma muuttui jotenkin vaivaantuneeksi. Nita sai vaivoin tervehdittyä perijätärtä, enkä mäkään sen paremmin tuntunut saavan sanoja suustani. Mutta, kuten todettu, ei meidän juttu mikään salaisuus ollut. Niinpä Nitan yrittäessä nousta ylös mä vain tiuksensin otettani toisen reisistä. Yritin hymyillä tälle rohkaisevasti, vaikkakin mun hymy muistutti varmasti lähinnä irvistystä.

En tuntenut Isabellaa järin hyvin, olihan Lefakin Amandan omistuksessa. Mutta mitä olin pari kertaa ollut naisen valmennuksissa ja mukana Kanadan reissulla, niin nainen oli paljastunut jämäkäksi. Tai luultavasti sekään sana ei riittänyt kuvaamaan tätä.
Mun sisältäni karkasi epämääräinen tyrskähdys Isabellan pohtiessa meidän kuviota.
"Joo, mun ensimmäinen vierailu täällä sai aika... Mielenkiintosen käänteen heti alkuunsa", mutisin tuskin kuuluvasti ja aavistuksen vaivaantuneena toivoen, ettei Isabella jatkaisi Kanadasta puhumista. En ollut Nitalle puhunut reissusta kovinkaan paljoa, eikä se houkuttanut juurikaan.

Mitä pidemmälle perijätär pääsi pohdiskeluissaan, sitä epätoivoisemmaksi Nitan ilme muuttui. Mä puristin tätä varovasti, ja mahdollisimman huomaamattomasti, reidestä, ikään kuin rohkaisuna. Ei toinen kuitenkaan saanut sanoja suustaan, joten mun oli jatkettava. Ja mikäli puhuisin sivu suuni, saisin aivan varmasti tuntea sen nahoissani.
"Kai sen voi julkistaakin", virnistin katsoen ensin Isabellaa ja sitten Nitaa, "kyllä me ollaan yhdessä." Sen ääneen sanominen tuntui todella oudolta, mutta samalla hyvältä. Hyvästä ystävästä tyttöystäväksi? En olisi koskaan arvannut niin käyvän oikeasti.

Hetkinen. Juorut? Olin uusin kasvo Auburnissa ja heti juorujen kohteena. Kuinka moni tiesi jo? Kaikkiko?

Tilanne Julian kanssa oli kärjistynyt aiemmin eniten pelkäämääni asiaan - ystävän suuteluun. Kuka nyt ystävää suutelisi? Ei kukaan, eihän? Haahuilin tallissa päämäärättömästi, enkä saanut mitään aikaiseksi. Hoin itselleni koko ajan, kuinka ystävyys Julian kanssa oli saanut kiusallisen käänteen ja kaikki olisi pilalla. Järki väistyi tunteiden tieltä ja heittäydyin taas kerran tunteiden vietäväksi. Siitä ei ikinä hyvä seuraisi, olihan se jo monet kerrat nähty. Ystäviäkään ei tällä hetkellä ollut liikaa, joten yhden menettäminen tekisi aika ison loven ihmissuhteiden määrään. Sillä lailla sitten niin.

Ainut järkevä ajatus, jonka päähäni sain sillä hetkellä, oli se että tilanne vaatisi kupillisen oikein vahvaa kahvia. Marssin päättäväisesti kohti loungen ovea ja kuulin sieltä vaimeaa puheen sorinaa, mutten tunnistanut puhujia. Avasin oven, joka tietenkin juuri silloin päätti narahtaa aika kovaäänisesti.
"Ohhoh, se tarviis vähän rasvaa." tokaisin, ennenkuin tajusin edes vilkaista loungessa olijoita. Suustani saattoi päästä eriskummallisia ääniä, kun verkkokalvoni rekisteröivät sylikkäin istuvien henkilöllisyyden. Jopa itse Isabella Sokka oli erehtynyt rahvaan pariin.

Loihdin naamalleni vakuuttavimman pokerinaaman ikinä. Gabriella Stern on joko erittäin, erittäin epätoivoinen tai sitten se oli oikeasti alkanut kehittää (vääränlaisia) tunteita vaaleatukkaista miestä kohtaan. Tai tunteita kaikkia niitä kohtaan, jotka edes vähääkään antavat huomiota. Voi nyt sentään! Kanadan reissu ja kaikki muukin oli antanut ymmärtää, että se tunne olisi molemmin puolinen, mutta sen jälkeen emme olleet hirveästi miehen kanssa puhuneet. Todellisuudessa en ollut valmis mihinkään vakavaan, mutta kai nyt jokainen ihminen saa nauttia huomiosta ja toisen ihmisen välittämisestä, saahan?

Ravistelin kaikki ajatukset päästäni ja tervehdin loungessa olijoita iloisesti lampsien samalla tiskipöydän ääreen hakemaan itselle kahvia. Ah, sopivan pitkään painunutta. Sellaista kahvia tarvitsin juuri nyt.
"Mitäs teille?" huikkasin tiskipöydän äärestä. Todella laimeaa small talkia, mutta tähän hätään ei irronnut parempaa. Isabella huikkasi jotain kiireeseen viittaavaa, kulautti kahvinsa yhdellä kulauksella kitusista alas ja hävisi paikalta. No, se nyt oli täysin perijättären tapaista. Jäljelle jäimme siis vain me kolme, minä, Niko ja Nita.

Kaikeksi onneksi Niko hoiti puhumisen Isabellan kanssa, kun musta ei ollut siihen. Miehen puristus mun reidestä ei sitten auttanut yhtään. Mä saatoin vain toivoa, ettei perijätär sitä huomannut. Siitäkös tämä vasta repisikin jotain. Kyllä me ollaan yhdessä. Joo, me oltiin puhuttu asiaa jo keskenään. Mutta se ei poistanut sitä, miltä se tuntui, kun toinen sanoi sen ääneen jollekin muulle.

Ihan kuin Isabellassa ei olisi ollut jo tarpeeksi, niin Gabriella liittyi myös seuraan. Ja mä edelleen hemmetti vieköön istuin siinä Nikon sylissä. Mutta ei toivoakaan, että mä pääsisin siitä pois. Mä en osannut oikein tulkita Gabin äännähdyksiä ja ilmettä suuntaan tai toiseen. Joten mä päätin antaa olla. Mitä väliä sillä oli, että mitä meistä ajateltiin. Oikeasti oli sillä väliä, mutta nyt ei vain jaksanut välittää.

Gabin kysellessä kuulumisia, Isabella poistui tahdikkaasti. Mä en tiedä olisiko pitänyt olla helpottunut vai mitä. Me jäätiin kuitenkin kolmestaan ja musta tuntui, että mun pitäisi sanoa jotain. Enhän mä nyt voinut olla ihan hiljaa koko ajan ja antaa vain Nikon puhua.
"Kohta pitäs lähtee Armi liikuttamaan", mä totesin tylsästi. Me oltiin tallilla, joten hevoset tuntuivat tällä hetkellä hyvältä puheenaiheelta. Mä en välttämättä halunnut palata ruotimaan mun ja Nikon suhdetta. Silti mä liikahdin hieman miehen sylissä ja nojauduin huokaisten hieman lähemmäs.

Mä nielaisin aavistuksen vaikeasti Gabin astuessa rennosti sisään loungeen. Naisen epämääräisestä äännähdyksestä ei voinut erehtyä, jos siis tiesi syyn. Yritin kuitenkin parhaani mukaan pitää naamani peruslukemilla, sillä en halunnut Nitan tietävän mitään. Ainakaan toistaiseksi. Uskoin sen olevan parempi vaihtoehto tällä hetkellä.

Isabella lähti lähes samalla oven avauksella millä Gabi tuli sisään huoneeseen. Mä kerkesin kuitenkin jäätyä jäädessäni miettimään Gabia. Olin vähän jopa järkyttynyt ajatuksistani: tyttöystävä istuu sylissä ja mä mietin jotain toista? Mikä mua hitto vie vaivaa? Mä olin hämmentynyt, pelkäsin omia ajatuksiani. Pudistin kuitenkin päätäni, vanha Niko saisi jäädä unholaan. New year, new me, vain puoli vuotta uudenvuoden jälkeen.

Vaivoin pystyin pitämään murahduksen sisälläni Nitan liikahtaessa ja nojauduttua lähemmäs mua. Jälleen hetkellinen jäätyminen, kunnes sain taas kiinni ajatuksista.
"Mm, mun pitäis kohta lähtee kuskiks. Pitäs viedä sisko treeneihin", pihahdin. Mihin mun äänikin katos?! Mä tunsin oloni jopa hieman epämukavaks siinä ja hetken jo mietin pakenevani juuri sillä samaisella sekunnilla.

Loistavaa. Tilanne äityi erittäin kiusalliseksi, ihankun niitä tilanteita ei olisi tälle päivää ollut jo tarpeeksi. Kylläpä sitä osasi sotkea asiansa ihmissuhteiden parissa oikein mallikkaasti. Kaikki mikä alkaa lupaavasti kaverimielessä, kaatuu jossain vaiheessa johonkin ihan tyhmään juttuun kun otetaan tunteet mukaan. Ollapa on/off-nappi. Tunteettomana ois paljon helpompaa. Kun ei ois tunteita, ei välittäis kenestäkään - saati siitä ettei ole kavereita. No anyway. Ihmisillä on tunteet ja ne on perseestä.

Pyörittelin kahvikuppia kädessäni ja odotin vastauksia laimeaan kysymykseeni. Ah, meniskö tämä tilanne nopeasti ohi? Myönsin itselleni, että olin kateellinen Nitalle. En välttämättä siitä, kenen sylissä tämä istui - vaan nuori pari näytti kaikesta huolimatta hyvin suloiselle. Kyllä sitä itse kukin kaipaa aina välillä hellyyttä, mukavia sanoja - sitä aidon välittämisen tunnetta.

"Ai, me käytiin jo Julian kanssa maastossa. Tammat oli aika villillä tuulella." tokaisin vastapainoksi ja tunsin palan nousevan taas kurkkuun mainitessani vaaleatukkaisen naisen nimen. Alkoi ahdistaa toden teolla. Kulautin viimeisetkin kahvit kitusiin ja pikatiskasin mukin takaisin kaappiin.

"Mutta hei, mie tästä lähden välillä pyörähtämään kotona etten kasvata juuria tänne. Nähdään." totesin tekopirteästi ja melko rivakoin askelin poistuin loungen ovesta pihalle. Huh, en ois kestäny enää yhtään enempää!

Voi kiusalliset tilanteet. Miksi niille ei näkynyt tänään loppua? Voitaisiinpa olla vain normaalisti. Mitä se sellainen olisi? Tylsää ainakin. Ja nyt ei auttanut kuin kestää. Kaikki vain käyttäytyivät niin hemmetin oudosti. Paitsi Isabella, joka oli tuntunut olevan elementissään meidän juttua ruotiessaan. Mikäs siinä sitten. Mä kyllä aloin palata siihen, että olisi pitänyt yrittää pitää koko homma salassa.

"Pitäs varmaan itekkin joku päivä lähteä taas maastoon", mä hymähdin vielä vastaukseksi Gabille, joka oli jotenkin oudon vaisu. En mä ihan tälläistä reaktiota odottanut naiselta. En mä tiedä mitä mä odotin, mutta en tälläistä vaivautuneisuutta. Nikokin oli vähän nolona. Mitähän näidenkin kahden välillä oli? Ja mitä hemmettiä siellä Kanadassa oli tapahtunut? Kerta Isabellakin oli sen tuonut esille.

Mä en kerennyt oikeastaan reagoida mitenkään, kun tummatukkainen oli jo kadonnut. Mä huokaisin ja painoin kasvoni Nikon rintaa vasten.
"Jos tänne tulee vielä joku, niin mä rupeen varmaan kiljumaan", ynähdin miehen paitaa vasten. Mä halusin edelleen vajota maan alle, vaikka paikalla ei ollutkaan kuin Niko. Mulla oli paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Mutta mulla ei tuntunut enää olevan energiaa lähteä edes ratsastamaan Armia. Mä halusin vain jäädä siihen Nikon syliin.

Kuuntelin puolella korvalla Gabin puhetta ja tunnuin hengittäväni ensimmäistä kertaa kunnolla sen jälkeen, kun Isabella pelmahti paikalle. Mä henkäisin syvään bruneten painaessa otsansa mun rintaa vasten.
"Mä en halua tälle päivälle enää yhtäkään kiusallista hetkeä", mutisin. Mä tiesin joutuvani myöhemmin aikamoiseen kuulusteluun liittyen mun vaitonaisuuteeni ja mua pelotti se jo valmiiksi. Annoin hiljaisuuden laskeutua huoneeseen kiedottuani kädet Nitan ympärille, sallien itselleni vaipua omiin ajatuksiini.

Pakostikin viimeisen vuoden tapahtumat palasivat mieleeni. Tämän hetkisessä tilanteessa oli paljonkin tuttuja piirteitä, se oli pakko myöntää. Itse asiassa vastaavaa oli tapahtunutkin, useinkin. Ja mua hävetti, että olin jälleen samassa tilanteessa, vaikka olin vannonut itselleni, ettei niin tulisi enää käymään. Mihin se seepra raidoistaan pääsisi, valitettavasti.

Sivelin peukalollani Nitan selkää havahtuessani takaisin todellisuuteen. Vilkaisin kelloa kiroten samalla omaa hajamielisyyttäni.
"Ei hitto, mun pitää lähtee. Laura oottaa jo", ähkäisin. "Nähään joku päivä, hyvää treeniä!" Suukotin toista vielä ennen kuin nousin ylös lähtien loungen ovelle.

Onpahan siskon treenien verran aikaa miettiä, että mitä oikein on tullut tehtyä. Ja että mitä tulisin tekemään tai jättäisin tekemättä tulevaisuudessa.

// end