Well, this is weird

Se välähti mun mieleen heti kun heräsin. Auburnin jatkot, huvimaja, Nita mun sängyllä. Ei helvetti. Hieroin ohimoitani, en suinkaan päänsäryn takia vaan siksi, että mietin mitä tuli tehtyä. Tai no, ei siinä mitään miettimistä ollut, koska muistin vallan hyvin koko illan kulun. Kuulin hiljaisia ja varovaisia askeleita muualta asunnosta, joten kurotin yöpöydän virkaa toimittavalle jakkaralle katsoakseni puhelimesta kelloa. Kohta kymmenen.

Kaivoin nopeasti jonkun t-paidan ja shortsit kaapista ennen kuin siirryin alkovista olohuoneen puolelle, vaikkakin tässä vaiheessa sillä tuskin oli mitään merkitystä oliko mulla vaatteita vai ei. Mutta karu fakta iski suoraan mun palleaan huomatessani Nitan seisovan keskellä mun olohuonetta puhelin kädessään. Pelkissä alusvaatteissa. Mitä mä olin kuvitellut, että Nita ahtautuisi takaisin mekkoonsa? Ei helvetissä.
"Ömm, huomenta", mutisin niskaani hieroen. "Oota hetki, älä liiku." Palasin takaisin alkoviin ja mun vaatekaapille kaivaen sieltä edes jotain, mitä Nita voisi pukea päälleen. En uskonut tämän tahtovan mennä takaisin kotiin sen kummemmin mekossa kuin pelkissä alusvaatteissaan.
"Tossa, pue noi", hymyilin brunetelle varovasti ojentaen samalla hupparin ja collegehousut tälle.

Nitan saatua buranaa istuimme pienen yksiöni keittiössä syömässä aamupalaa. En tosin tiennyt saattoiko mun jugurttiani aamupalaksi kutsua, olin todella huono syömään etenkin aamuisin.
"Mikä olo?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Mulla oli todella harvoin huono olo juomisen jälkeen, mutta tiesin niistä harvoistakin kerroista olon olevan todella hirveä.

Sentään toisella meistä oli vaatteet päällä. Nikon käskiessä mun olemaan liikkumatta, mun teki mieli kysyä, että ajatteliko se mun lähtevän tälläin johonkin. Miehen palatessa mä sain itselleni vaatteet, onneksi edes tällä aivot toimivat.
"Kiitti", mumahdin. Mä kiskoin päälleni hupparin ja housut, jotka olivat mulle auttamatta liian isot. Noh, voitti se alusvaatteilla hengailun. Luojan kiitos mä en nähnyt itseäni, sillä mä olin varmasti hehkeän näköinen. Oletettavasti hiukset täysin sekaisin ja eiliset meikitkin olivat vielä naamassa. Ajatuksesta kiusaantuneena mä haroin hiuksiani, mutta sillä ei todennäköisesti ollut mitään vaikutusta.

Niko tarjosi mulle buranaa, kuinka kilttiä, joten olisi jotain toivoa saada päänsärky katoamaan. Miehen pienessä keittiössä me syötiin hiljaisuudessa jugurttia. Tai mä lähinnä leikin sillä, koska mulla ei liiemmin ollut nälkä tai tehnyt mieli syödä mitään. Mua ahdisti hiljaisuus, joka meidän välillä vallitsi. Se oli toisaalta kiusallinen, mutta ei kuitenkaan ollut.
"Menettelee, vois se parempikin olla. Sä et näytä ollenkaan niin pahalta, miltä mä varmasti näytän", vastasin huokaisten, kun blondi rikkoi hiljaisuuden.

Mä tuijottelin jugurttiani, tietämättä mitä sanoa. Oltaisiinko me kuin mitään ei olisi tapahtunut? Mä en ehkä pystyisi siihen. Tai mitään ehkä, mä en pystyisi siihen.
"Tota, pitäskö meiän puhua? Tai jotain?" avasin lopulta suuni ja nostin katseeni niihin sinisiin silmiin. Mä muistin niiden katseen viime yönä. Mä muistin miltä miehen huulet tuntuivat. Ei helvetti. Oliko tämä vain joku hairahdus? Viinipäissään tehty virhe? Mun päässäni pyöri miljoona ajatusta, joista mä en saanut tolkkua.

Seurasin bruneten jugurtinsekoittelua huvittuneena. Hyvä, etten ollut ainut jolle ei oikein maistunut.
"Usko pois, oon nähnyt paljon pahempaakin aamulla herätessä", irvistin Nitalle. Totta puhuen toinen ei edes ollut pahan näköinen, hiukset olivat aivan varmasti takussa, mutta noin muuten. "Ja hei, mulle harvoin tulee huono olo tai mitään illanvietoista."

"Äh, tota.. Mä.. Mä en tiedä", takeltelin Nitan yllättävälle kysymykselle. Tai no, tiesinhän mä sen kysymyksen jossain vaiheessa tulevan esiin. Pitäisikö meidän puhua? No totta kai, mä en vaan tiennyt mitä me puhuttaisiin. Olin aina ollut huono puhumaan, mutta nyt se tuntui vielä vaikeammalta.
"Kai meidän on pakko. Ainakin jossain vaiheessa", huokaisin ohimoani hieroen. Jos mulla ei aikaisemmin aamulla särkenyt päätä, niin nyt särki.

Mun olo oli todella ristiriitainen ja hämmentynyt. Jos mä väittäisin, että Nita olisi mulle pelkkä ystävä, mä valehtelisin ja pyytäisin heti jonkun vaikka lyömään mua. Brunetelle en kyllä olisi voinut sanoa mitään, tiedä vaikka tunne olisi yksipuolinen. Olihan Nita juonut aika paljon viiniä illalla, hänen olisi helppo pistää koko asia sen syyksi. Mä taas.. Noh, voisinhan mäkin syyttää kuningas alkoholia, se on eri asia uskoisiko kukaan.

Mä kohotin kulmiani Nikon selittelyille.
"Pitäskö toi ottaa kohteliaisuutena? Ja..." mä kysyin ja nostin keskarini pystyyn. Ei mennyt nallekarkit tässä tapauksessa tasan, jos toiselle ei tullut huono olo helposti ja musta tuntui välillä, että mä kärsin krapulasta jos oon juonut vähänkin.

Musta oli jotenkin tyydyttävää, okei huono sanavalinta ehkä tässä tilanteessa, nähdä asian olevan Nikolle yhtä hankala kuin mulle. Mä pistin lusikallisen jugurttia suuhuni, irvistin ja pakotin itseni nielaisemaan sen, mähän en lähtisi oksentamaan sitä mihinkään. Toisaalta mä en ehkä pystyisi syömään mangojugurttia enää ikinä.

Mä en meinannut kestää, kuinka söpöltä Niko näytti niin hämmentyneenä. Tää kaikki olisi ehkä helpompaa, jos mä en pitäisi miestä niin monelta kantilta katsottuna niin puoleensa vetävänä. Mä en tiennyt oikein mitä mä halusin, vielä vähemmän mitä Niko halusi, mutta kaikkein vähiten mä halusin, että meidän välit menisi tässä. Sitä mä en kestäisi.

"Onhan tää ihan hiton outoa. Mutta mä en ainakaan kadu mitään", totesin hiljaa, tietämättä kuuliko blondi. Mä pystyin vain tuijottamaan sitä kirottua jugurttia edessäni.

Mun teki mieli sanoa toteamukseni todellakin olleen kohteliaisuus, sillä jopa Saara näytti varsinaiselta harakanpelättimeltä. Okei millon mä olin alkanut miettimään eksääni? Näköjään tästä hetkestä alkaen. Miksi? Sitä ei moni tiedä, en edes minä itse.

Jos en ollut jo tarpeeksi hämilläni tilanteesta, sai Nitan varovainen ja hiljainen toteamus mut vielä pahemmin sekaisin. Mä meinasin tipahtaa korkealta tuolilta sen hämmennyksen vuoksi ja mun silmistä paistoi varmasti pakokauhu vilkaistessani vastapäätä istuvaa naista. Kuulinko mä ihan varmasti oikein? Mitä hittoa mun pitäis vastata siihen? Mitä tapahtuisi, vastasin mä miten tahansa? Mä en tuntunut saavan mistään ajatuksesta kiinni ja se pelotti mua.

"Mua hirvittää sanoo tää ääneen mut.. Muakaan ei kaduta", virnistin lopulta puolittaisesti nostaen katseeni takaisin Nitaan.
"Sen ääneen sanominen hirvittää siks, koska tässä on viimesen vuoden aikana tapahtunut niin paljon kaikkea. En mä tiiä voinko mä sanoo niin et en tunnistais mikä on oikein tai väärin. Mä... En mä tiedä", huokaisin nousten pöydän äärestä. Kaadoin jugurtin roskikseen, mun vähäinenkin ruokahaluni katosi avautumiseni aikana.

Mä uskalsin nostaa katseeni Nikoon, tämän sanoessa samaa kuin mä. Olihan se jo edistystä asiassa, kumpaakaan ei kaduttanut. Miehen virnistys sai automaattisesti mut hymyilemään hieman. Oliko sillä pakko olla niin suuri vaikutus muhun?

Seuraavaksi musta tuntui, että mies lipui valovuosien päähän musta. Mä en tiennyt miten mun pitäisi reagoida tai tehdä. Avautuminen sai mut hämilleni. Edelleen Nikon Helsingin liikkeet olivat mulle täysi mysteeri. Sattuneista syistä mä olin vähän pysytellyt kauempana ja jättänyt miehen rauhaan. Tämä ei ollut halunnut vielä puhua, joten mä en vielä ollut painostanut mitenkään. Enää mä en ollut varma, halusinko.

Mä nousin myös ylös, jättäen jugurtin pöydälle. Olkoot siinä.
"Hei. Mulle sä voit aina puhuu tai olla puhumatta, tapahtupa meiän välillä sit mitä tahansa", puhuin varovasti ja kiedoin yhtä varovasti käteni Nikon ympärille. Mä en tiedä mistä se tuli ja miten mulla riitti rohkeus siihen. Mä muistin kyllä tehneeni saman illalla huvimajalla, mutta tilanne oli täysin eri. Mun aikeeni olivat eri, enkä mä nyt ollut viinipäissäni. Mutta se tuntui aika hiton hyvältä. Olla miehen lähellä.

Mua oli kaduttanut mun avautumiseni lähes heti kun olin sen tehnyt. Miks mun piti olla niin typerä? Nita tuntui olevan tarpeeksi hämillään meistä muutenkin ja nyt sekoitin hänen päätään vielä enemmän. Hyvä, että olin kerennyt vetämään henkeä Nitan tullessa iholle, jos niin saattoi sanoa. Automaattisesti halasin naista takaisin, samalla hokien itselleni, etten saisi palata entiseen.
"Voidaanko istua? Musta tuntuu etten pysty puhumaan tässä", huokaisin hiljaa.

En muistanut mun pienen sohvan olleen niin epämukava istua. Ei se varsinaisesti sohvasta johtunut, vaan siitä tilanteesta. Mun oli aika puhua. Asiasta, josta en ollut puhunut kenellekään. Se oli varmasti ollut suurimpia virheitä mun elämässä, puhumattomuus siis.
"Kaikki alkoi joku reilu vuos sitten. Kuulin kavereilta, että mun tyttöystävä pyöris jonkun muun jätkän kanssa kaupungilla ja et niillä olis aika läheisetkin välit. Selvis sit, että Saara sääti mun hyvän kaverin kanssa. Erottiin ja samalla loppu mun hevosharrastuskin, just ennen kuin kisakausi alkoi kunnolla. Homma levis sitten ihan kunnolla käsiin ja veikkaan, että jos oisin eksynyt yhtään vääriin piireihin... Sillon mä luultavasti en ois tässä", kerroin varovasti. Mun oli nieleskeltävä kyyneleitä enkä kyennyt katsomaan Nitaan päinkään. Kivi kuitenkin vierähti mun sydämeltä saatuani avattua tuntojani jollekulle, sillä edes mun hyvät ystävät eivät tienneet koko totuutta.

Suoraan sanottuna mua pelotti Nitan reaktio ja jätin pahimmat asiat kertomatta. Sen, että Ramu oli Saaran hevonen. Sen, että mä vaihdoin naisia useammin kuin sukkia. Nita näki mut varmasti edelleen kilttinä poikana, mutta mun elämä oli heittänyt niin volttia, etten itsekään oikein tuntunut tietävän millainen mä oikein olin.

Hetken nieleskeltyäni uskalsin nostaa katseeni Nitaa kohden.
"Mä en oo se sama tyyppi kuin joskus", kuiskasin antaen ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) kyyneleen vierähtää poskelle.

Mä en osannut oikein tulkita Nikoa sillä hetkellä. Enhän mä osannut tulkita edes itseäni. Miehen ehdottaessa istumista, mä vain nyökkäsin hiljaa ja seurasin tätä. Hetken mä arvoin istunko tämän viereen pienelle sohvalle vai menisinkö takaisin pöydän ääreen, seisoisin tai jopa istuisin lattialle. Mä päädyin kuitenkin istahtamaan sohvalle, se tuntui fiksuimmalta ja kuitenkin luontevimmalta.

Mulla ei ollut hajuakaan miten päin olla siinä sohvalla. Mä annoin blondin puhua, keskeyttämättä tai sanomatta mitään. Musta tuntui hiton pahalta miehen puolesta. Mä yritin ajatella itseni samaan tilanteeseen. Jos mulla olis poikaystävä ja esimerkiks Minja säätäis sen kanssa, mä haluaisin varmaan kuolla.

Mä säikähdin aika hitosti, kun Niko puhui siitä, ettei välttämättä olisi tässä. Jos asiat olisi mennyt vähän toisin. Vaikka pettäminen oli inhottavaa, niin toisaalta varmasti ainakin osittain sen ansiosta mä olin saanut Nikon takaisin mun elämääni.
"Toi on niin väärin, enkä mä tajua miten kukaan pystyi tekemään sulle noin. Mutta mä oon helvetin onnellinen, että sä oot tässä", yritin hymyillä hieman valjusti.

Nikon katseessa oli jotain erilaista, jotain mitä mä en ollut nähnyt tai huomannut ennen. Se tuntui repivän mutkin hajalle. Mä yritin pääni sisällä huutaa, että kyllä se oli sama ihminen joka mun vieressä istui. Ei ne muutamat vuodet erossa olleet muuttaneet mitään. Mutta oli ne. Mäkään en ollut sama ihminen. Huomatessani kyyneleen, mä pyyhkäisin sen automaattisesti pois, sillä en mä kestänyt nähdä mulle tärkeän ihmisen itkevän. Mun käsi jämähti Nikon poskelle, enkä mä tiennyt mitä tehdä.

Hitonmoisen tilanteen valitsit sit jäätyä.

Mua huvitti tilanne tosi paljon. Mä olin kasvattanut itelleni kovan kuoren, joka ei koskaan aikaisemmin ollut hajonnut, korkeintaan rakoillut. Mutta nyt mun muurit tuntui romuttuvan täysin, saatoin melkein kuulla sen murtumisen. Mä olin melkein jo unohtanut Saaran, mutta paluu hevospiireihin oli saanut mut muistamaan naisen uudelleen. Mä en tiennyt olisiko mun pitänyt olla onnellinen vai vihainen asiasta.

Nitan lohduttaessa mun vatsassa muljahti, hyvällä tavalla. Musta alkoi pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että olin yrittänyt täyttää Nitan jättämää aukkoa Saaran avulla, koska mun elämä ja ajatukset olivat muuttuneet täysin lähes heti Kallaan paluun jälkeen. Ja nyt musta tuntui siltä, että mun ei ois koskaan pitänytkään lähteä Kallasta. Millaista mun elämä ois ollut, jos olisinkin jäänyt tänne?

Mä värähdin vähän Nitan pyyhkäistessä mun poskelle vierähtäneen kyyneleen. Mä en osannut lukea Nitaa yhtään siinä tilanteessa. Naisen katse oli jotenkin hätääntyneen hämmentynyt mutta samalla tämän käsi oli ja pysyi mun poskella. Mun pää tyhjeni nanosekunnissa kaikista ajatuksista ja sen enempää miettimättä kurottauduin lähemmäs brunettea ja huomattavan paljon varmempana suutelin tätä.

"Sori, mä en ois saanu tehdä noin", takeltelin erkaantuen Nitasta. Hitto vie, koita nyt hyvä mies päättää mitä teet ja haluat. Tai etenkin mitä teet.

Mun sisälläni kävi järki ja sydän aikamoista myllerrystä, siinä sohvalla istuessani. Jos mä olin ajatellut herätessäni tilanteen olevan outo, mä en tiennyt mikä sana kuvaisi tämänhetkistä tilannetta. Outoa potenssiin miljoona. Se menisi ehkä lähelle.

Mä olin iloinen Nikon tehdessä aloitteen, sillä mä en uskaltanut. Kai mä olin tajuamattani toivonut, että mun ele saisi miehen tekemään jotain. Mun pieni sydämeni värisi, kun Niko suuteli mua. Mä olin aika mennyttä naista, vaikka en sitä pystyisi myöntää kenellekään. Hyvä kun itselleni. Ja jos totta puhuttiin, mä olin ollut jo pitkään mennyttä naista. Nyt mä vasta sen tajusin. Meillä kummallakin oli ilmeisesti omat painajaiset koettu viime vuosien aikana, mutta me saatettaisiin voittaa ne helpommin yhdessä. Mä halusin uskoa siihen.

"Ei sun tarvii pyytää anteeks", mä henkäisin. Jostain mä sain jonkun ihmeellisen rohkeuspuuskan. Nyt mä puolestani suutelin miestä, hieman vaativammin. Voi hitto. Mitä ihmettä mä tein? Mitä ihmettä me tehtiin?

"Hitto sun kanssas", mutisin vasten Nitan huulia tämän suudellessa vuorostaan mua. Mä halusin uskoa naisen ajattelevan samoin kuin minä, mutta mä en uskaltanut sanoa ajatuksiani ääneen. Jos mä vain kuvittelin kaiken? Entä jos kuvittelin tämänkin? Mun teki mieli nipistää itseäni, varmistaa kaiken olevan totta.

Sen enempää miettimättä vedin bruneten syliini. Tilanne oli samalla liiankin tuttu ja samalla kuitenkin aivan vieras. Mä aloin aavistella paniikin lähestyvän. Ja se tulisi lujaa, todella lujaa. Mun toinen aivopuoliskoni tuntui vilkuttavan punaista valoa, mutta en pystynyt lopettamaan.
"Eiks sulla oo koulua tänään?" mutisin. Sulavaa Niko, todella sulavaa. Mitä helvettiä sun päässäs liikkuu? Oikea vastaus on - ei mitään.

Ensin mä suutelin Nikoa takaisin, sitten mä olin jo sen sylissä. Se oli hämmentävää, mutta mä valehtelisin jos väittäisin, etten haluaisi olla siinä. Mulla oli siinä kaikesta huolimatta turvallinen olo, jota mulla ei tullut ihan jokaisen kanssa. Ei sen kaiken jälkeen. Mutta että mä sanoisin mitään Nikolle? Ei.

Kun blondi kysyi multa koulusta, mä jäädyin hetkeksi. Sitten tapahtui jotain, mitä mä en itsekään odottanut. Mä repesin ihan hillittömään nauruun. Mä en mahtanut sille mitään, vaan nauroin siinä Nikon sylissä. Tilanne ei olisi voinut olla yhtään oudompi. Mun vatsaan sattui ja mun silmät vuotivat.
"Tää on vaan niin outo tilanne. Me. Ja et sä oot huolissas mun koulunkäynnistä", hihitin kun sain nauruani hillittyä vähän. Tuntui, että mun oli pakko selittää mun purkaukseni.

Mä hätkähdin kun asunnossa alkoi soida Ida Paulin ja Kalle Lindrothin Hosun. Mulla kesti hetki rekisteröidä, että se oli tosiaan mun puhelin, joka soi. Mä olin vielä leikannut sen alkamaan melkein siitä kohti, kun Ida laulaa miten yks asia johti toiseen. Hienoa.
"Sori, mun on pakko vastata, jos jollain sattuu olemaan jotain tärkeetä", mumisin ja kiipesin Nikon sylistä. Soittaja voisi olla tuohtunut Minja tai se voisi olla oikeasti jotain tärkeetä.

"Voi helvetti", mä kirosin vahingossa ääneen nähdessäni keittiön pöydällä soivan puhelimen näytön.
"Moi Jimi", yritin vastata reippaan kuuloisesti. Mä en tiedä miten mä onnistuin, mutta mä näin Nikon ilmeen mun mainitessa veljeni nimen. Jimi aloitti heti tivaamisen minne mä olin mennyt jatkoilta kun en tullut kotiin ja miksi Minja oli soittanut sille, kysyen missä mä olen. Mä katsoin Nikoa epätoivoisena.

Enhän mä voisi veljelleni sanoa, että joo, mä olin Nikolla yötä ja olin siellä edelleen. Eikä me vain nukuttu. Enhän?

Mun ilme oli varmaan näkemisen arvoinen naisen nauraessa vatsaansa kipeäksi mun sylissä. Myönnettävä on, että mun kommentti Nitan koulusta oli kyllä vähän huonosti ajoitettu, mutta en mä silti odottanut toisen repeävän nauramaan sen takia. Mä pystyin vain katsomaan toisen räkättämistä, vähän ehkä odottaen selitystä.
"Me?" tartuin Nitan selityksestä yhteen sanaan toivoen, ettei tämä kuullut sitä. "Tai no, onhan tää nyt tavallaan aika koomista." En mäkään kuitenkaan voinut olla nauramatta tilanteelle.

Säpsähdin vähän Nitan puhelimen alkaessa soida. Tavallaan en olisi halunnut bruneten nousevan mun sylistä yhtään mihinkään, tavallaan taas juuri sitä halusin. Mua ärsytti se, etten tiennyt varmaksi mitä oikein halusin.
"Mä ymmärrän hyvin. Tyttöjen juttuja", virnistin toiselle, vaikken edes tiennyt oliko soittaja tämän ystävä vai joku muu.

Ei ollut Nitan ystävä ei. Tai sitten Nitalla oli joku ystävä, jolle tämä vastaisi moi Jimi paniikinomainen ilme kasvoillaan, tosin pidin sitä todella epätodennäköisenä vaihtoehtona. En keksinyt kuin yhden Jimin ja se oli Nitan veli. Mun ystäväni. Ei helvetti minkä sopan olimme keittäneet. Tiesin, ettei Nita voisi kertoa olinpaikkaansa veljelleen. En ollut edes varma tiesikö Jimi mun palanneen takaisin. Hautasin kasvoni kämmeniini miettien miten ratkaista asia.
"Et helvetissä kerro sille", murahdin lopulta katsoen Nitaa. Mun katseessa välähti varmasti huoli ja pelko. Mä tiesin Jimin pitävän mua hyvänä tyyppinä, mutten ollut varma pitäisikö enää mikäli kertoisin mun kuluneesta vuodestani.

Mua turhautti vain istua siinä sohvalla, joten nousin hakeakseni oman puhelimeni sängyn vierestä. Nitan mekko oli edelleen alkovin lattialla ja sai aikaan ihollani kylmät väreet. Mä olin niin lirissä.

Mä olin pyöräyttänyt silmiäni Nikon kommentille tyttöjen jutuista. Mutta nyt mä toivoin, että soittaja olisi ollut Minja. En mä sillekään olisi suuna päänä kertonut missä mä olin, mutta se olisi ollut pienempi paha kuin Jimi. Sohvalla istuva mies tuntui olevan yhtä kauhistunut asiasta kuin minäkin. Mun teki mieli ärähtää Nikolle, että tämän kommentista oli todella paljon apua. Mutta mä pidin suuni kiinni ja kehitin päässäni nopean suunnitelman. Sillä välin Niko jo kerkesi nousta sohvalta ja suunnata alkoviin.

Mä en tiennyt halusiko mies olla yksin vai voisinko mä mennä tämän perässä, kun mä sain puhelun hoidettua. Lopulta mä totesin, että me oltiin tässä yhdessä, joten saisi luvan kestää mua vielä hetken.
"Mä sanoin Jimille, että mä menin Petralle yöks koska mä join vähän liikaa. Ja sen takia mä en mennyt kouluun, koska mä jäin Petralle kärsimään krapulastani", selitin hiljaa. Puhelun jälkeen mä olin lähettänyt kaverilleni viestin, jossa selitin jutun ja pyysin olemaan kysymättä miksi naisen pitäisi tarvittaessa valehdella mun olleen tällä yötä.

Mä lysähdin istumaan sängylle huokaisten syvään. Mä aloin olemaan jo aika monen tappolistalla. Minja nirhaisi mut, koska mä en kertonut sille mitään ja olin jättänyt sen yksin tänään. Jimi nirhaisi mut sekä Nikon, jos saisi kuulla tästä jutusta. Petra saattaisi nirhata mut, koska tämä joutui valehtelemaan mun puolesta, jos tarve tulisi. Mä katsoin lattialla olevaa mekkoani. Jep, mä kuolisin nuorena.

"Mä voisin jäädä tänne sun kanssa piiloon koko maailmaa", sanoin katsoen miestä, josta en enää tiennyt, mitä tämä oli mulle.

Mä kerkesin selata Instagramin etusivun helposti läpi ennen kuin Nita tuli varovasti alkoviin. Naisesta huokui tietynlainen rauhallisuus, mutta varovainen selitys puhelusta sai mut huokaisemaan raskaasti.
"Ollaan me kyllä aikamoinen soppa keitetty", naurahdin vaikeasti. Mun kävi vähän sääliksi Nitaa. En itse ollut tilivelvollinen kellekään, asuinhan yksin eivätkä vanhempani olleet järin kiinnostuneita tekemisistäni.

"Jää. Mä en pistäis pahakseni", hymyilin viereeni sängylle istuneelle naiselle vetäen tätä lähemmäs. Olinko edes ristiriitainen ihminen? Halusin Nitan olevan mun lähellä, mutta hetken kuluttua toisen kosketus tuntui polttavan ikävästi. Mä en voinut muuta kuin huokaista syvään. Mä tosiaankin tarvitsin jotain, jonkun, jonka avulla pääsisin kunnolla takaisin jaloilleni. Niko vol 3 olisi ihan hyvä juttu.

"Tietääkö Jimi mun olevan täällä? Tai siis että mä oon palannut?" kysyin. Mä en itse ollut ollut yhteydessä ystävääni eikä Jimikään sen kummemmin ollut ottanut yhteyttä muhun. Oliko Nita puhunut musta mitään veljelleen? Tosin nyt en tiennyt pystyisinkö katsomaan miestä silmiin lainkaan, tilanne oli niin outo. Ja sekava, ainakin omasta mielestäni.

Niko osui naulan kantaan, eikä meillä kummallakaan tuntunut olevan hajuakaan, miten tilanne ratkaistaisiin. Mutta oliko sillä lopulta mitään merkitystä?
"Sanoppa muuta", tuhahdin. Mutta ainakin me jo puhuttiin ja tunnelma ei ollut ihan niin vaivautunut.

Mua hymyilytti automaattisesti, kun mies veti mut lähemmäs. Kai se oli aika selvää, että mä halusin jotain enemmän, kuin pelkän yhden yön jutun. Mutta Nikosta mä en tiennyt. Mä en pystyisi palaamaan siihen, että me oltaisiin kuin sisarukset.
"Mä voinkin jäädä. Paitsi että mulla alkaa muistaakseni viideltä estevalmennus, sinne mun on pakko mennä", mä naurahdin nojautuessani blondiin.

Mä jouduin tosissani miettimään vastausta Nikon kysymykseen, koska mä en ollut varma.
"Öh, mä en oo muistaakseni maininnu sille. Eikä se oo puhunu mitään, joten todennäkösesti ei tiedä", mä pohdin. Mä ymmärsin Nikon huolen asian suhteen. Mä olin kuitenkin tämän kaverin pikkusisko, vaikka me oltiin Nikon kanssa ihan yhtä lailla kavereita kuin tämä oli Jiminkin kanssa. Ja mun veljeni oli vielä todella suojelevainen mun suhteen, vaikka en mä voinut sitäkään syyttää, kun otettiin huomioon kaikki vuosien aikana tapahtuneet.

"Jimi kyllä tulee epäilemään jotain, jos saa kuulla mun tietäneen jo pidempään, että oot tullu takasin. Ei se oo tyhmä. Enkä mä tykkää valehdella sille", huokaisin. Mä olin elämäni aikana valehdellut veljelleni vain todella vähän, sillä mä vihasin sitä. Muille mä saatoin helpommin valehdella, mutta en Jimille. Mua vähän pelotti, että mä olin Nikon vuoksi, okei myös itseni, valehdellut veljelleni. Aikamoinen soppa todellakin.

Huomion arvoinen asia; Nita ei ainakaan pelännyt mua tai muuta vastaavaa. Brunette nojautui mua vasten aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina, mutta vaikka tilanteessa oli vanhaa ja tuttua, oli siinä myös uutta. Ja paljon.
"Pitäiskö mun tulla kattomaan sun valmennusta?" härnäsin toista.

"Jimille on jossain vaiheessa ihan pakko kertoo", huokaisin. Mun oli kuitenkin heti perään pelastettava lausettani. "Ei nyt ihan kaikkea, mutta jotain."
Me oltiin oltu Jimin kanssa parhaat kaverit nuorempina. Tuntui siis oudolta, etten ollut ilmoittanut tälle vieläkään siitä, että olin taas täällä. Mun oli pakko tehdä asiaan muutos. Mä en oikeastaan tiennyt halusinko tavata Jimiä, mutta tiesin sen tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin.

"Asutteko te vielä samassa paikassa kuin pari vuotta sitten?" kysyin hetken kuluttua virnistäen ovelasti.

Tuttua ja turvallista, mutta pienellä lisämausteella maustettuna. Eikä ehkä ihan niin pienellä. Mä olin joskus toivonut tätä ja miettinytkin paljon, mutta mä en ikinä uskonut olevani siinä. Mä olin aina ajatellut Nikon pitävän mua pikkusiskonaan, mutta ehkä se ei pitänyt ihan paikkaansa.
"Uskallakin. Luuletko et mun valkasta tulis mitään jos sä kököttäisit siellä kattomassa?" pyöräytin silmiäni.

"Joo ei todellakaan kaikkea. Semmonen sivistynyt versio, niin me pysytään ehkä hengissä ja Jimi säilyttää mielenterveytensä", virnistin. Oikeasti mua pelotti hitosti, miten Jimi reagoisi yhtään mihinkään. Mä olin tietyistä syistä jättänyt kertomatta tälle tietyistä asioista, koska niin oli parempi meidän kummankin kannalta. Mutta tässä tapauksessa mun olisi pakko, Niko oli aivan eri juttu. Jos Niko ja Jimi rupeaisi kaveeraamaan taas, me ei varmaan pystyttaisi olemaan samassa huoneessa normaalisti. Ainakaan mä en pystyisi.

"Asutaan jo. Mitä sä..?" ihmettelin miehen virnistelyjä. Mitä se suunnitteli? Ei kai se meinannut nyt heti mennä Jimin juttusille? Ei hemmetti. Siitäpä riemu repeäisi kun Niko veisi mut kotiin, mä olisin pukeutuneena sen vaatteisiin ja kävisi ilmi, että mä olin juuri valehdellut veljelleni puhelimessa. Mä pidin suuni supussa ajatuksistani, toivoen parasta ja peläten pahinta.

"Älä näytä noin kauhistuneelta", nauroin Nitan tuijottaessa mua suu auki ja silmät lautasen kokoisina. Saatoin vain kuvitella mitä toisen päässä liikkui tällä hetkellä. "Aattelin yllättää veljes yllätysvisiitillä myöhemmin, varmaan alkuviikosta vasta."

"Suosittelen kyllä miettimään miten kotiin pääset noissa ilman, että Jimi huomaa mitään. Vai änkeydytkö takasin tohon mekkoon", totesin nyökäten ensin Nitan päällä olleisiin mun vaatteisiin ja sitten tämän mekkoon. Kumpikaan vaihtoehto ei omasta mielestäni ollut järin mieluisa. Kaiken järjen mukaan siis.

Meidän ylle laskeutui jälleen hiljaisuus. Mä aloin pakostikin miettimään milloin hiljaisuus meidän välillä oli muuttunut näin piinaavaksi ja ahdistavaksi. Mä en keksinyt taaskaan mitään sanottavaa, en tuntunut saavan oikein mistään mun päässäni pyörivästä ajatuksesta kunnolla kiinni.
"Mun on tunnustettava jotain", kuiskasin lopulta toisen ruskeiden hiusten sekaan. "Olit ihan helvetin kaunis eilen."

"No voikun kiva. Ajattelitko heti kaiken kertoa vai säästeletkö parhaat palat myöhemmäks? Ihan sillä, että pitääkö mun olla paikalla vahtimassa ettei tuu ruumiita", naurahdin. Toisaalta, Jimi tunsi Nikon ja tiesi tämän olevan hyvä tyyppi. Tosin mä en tiennyt, olisiko se tässä tilanteessa vain pahempi juttu. Miksi kaiken piti olla niin vaikeeta?

Nikon sanojen ansiosta mä katsoin taas lattialla olevaa mekkoani. Se oli hieno, mutta mä en välittäisi silti enää pukeutua siihen ihan heti.
"Mun muistaakseni Jimi lähtee kahdelta töihin ja mä ajattelin voivani piilotella täällä sun kanssa siihen asti", hymyilin valloittavasti. Sitä paitsi, Nikon vaatteet olivat yllättävän mukavat, vaikka olivatkin mulle aivan liian isot.

Mä olin ajatellut päässeeni jo hämmenysvaiheesta tänään yli, mutta miehen kuiskaus sai mut hämmentymään pahanpäiväisesti. Mulle ei oltu varmaan koskaan sanottu niin. Enkä mä tiennyt, mitä mun pitäisi vastata.
"Et säkään hassumman näkönen ollut", sain henkäistyä. Mulle oli ollut aina vaikea ottaa kehuja vastaan, varsinkin tälläin ja nyt se oli vielä vaikeampaa kuin ikinä.

Mun virne vain syveni Nitan naureskellessa Jimistä.
"Joo, aattelin kertoo kaiken ihan viimeistä yksityiskohtaa myöden", totesin lopulta ilme vakavana. En mä kauaa vakavana pystynyt olemaan, sillä mun suupieli alkoi nykimään pari sekuntia toteamukseni jälkeen. "Ei vaan, aattelin mennä vähän vaan jutteleen pitkästä aikaa."

"Käy hyvin mulle, tosin mulla alkaa työvuoro jo yhdeltä. Saat kyllä hengata täällä ihan niin pitkään kun sua vaan huvittaa. Kunhan et sotke", sanoin vilkaistuani kelloa. Olin melkein unohtanut koko työvuoron, onneksi asia tuli Jimin kautta puheeksi. Olin muutenkin aina viime tingassa joka paikassa ja töihin meno viime hetkellä oli todella stressaavaa.

"Hassumman näkönen? Mähän olin paikan komein", pukkasin Nitaa kylkeen. Näin kuinka vaikeaksi toinen meni, joten pieni vitsi ei ollut ilmeisesti pahitteeksi. En edes ollut varma keitä kaikkia kartanolla oli ollut.

"Ai niin, jos sä haluut käydä suihkussa niin kaikin mokomin. Sieltä löytyy pyyhkeitä kaapista, meikinpoistoainetta multa ei sattumoisin kyllä löydy.." mutisin. Mä aloin epäillä itselläni jotain kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai muuta vastaavaa, sillä mä aloin taas vaipumaan syvälle epävarmuuden suohon. Miten tää oli oikeasti näin vaikeaa? Me oltiin kuitenkin tunnettu Nitan kanssa vuosikausia ja puhuttu paljon eri aiheista, ja vielä aivan avoimesti. Nyt kuitenkin kumpikin tuntui olevan aivan lukossa.

Toisaalta, tilannekin oli aivan eri kuin pari vuotta sitten.

Mä katsoin hetken Nikoa kulmat koholla, sillä mä melkein uskoin tätä.
"Idiootti", puhahdin muka suivaantuneena, mutta virnistys oli vaikea pitää poissa toisen virnistellessä. Hitto kun se oli niin tarttuvaa ja kaiken lisäksi virnistys puki miestä, sekä aiheutti mussa tunteita joita en välittäisi nyt käydä läpi taas.

"Tylsää. Ja minäkö sotkisin? Enhän mä ikinä", hymyilin viattomasti. Okei mä en aina ollut ehkä ihan siistein ihminen ja Niko tiesi sen. Ja oli aina kiusannut mua asiasta. Toisaalta mä olin kiusannut miestä siitä, kuinka tässä oli paljon homomaisia piirteitä. Ei mulla mitään homoja vastaan ollut ja nämäkin piirteet olivat lähinnä niitä stereotypioita mitä oli olemassa.

Mä vapauduin hieman Nikon vitsaillessa tilanteessa.
"No jaa, eipä siellä hirveesti vertailukohtia ollu. Joten ei paljoo vaadita et oli paikan komein. Mut ehkä mä voin myöntää, et puku puki sua aika hiton hyvin", virnistelin. Jos mä johonkin olin erityisen heikkona miehissä, se oli puvut. Se oli saattanut edesauttaa mun käytöstäni eilen. Jos mä olin muutenkin korviani myöten ihastunut Nikoon, niin puku päällä se ei ainakaan vähentynyt.

Suihkukommentti kirvoitti musta taas virnistyksen, vaikka Niko vaikutti jotenkin vaisulta. Meidän päivä tuntui olevan yhtä vuoristorataa tunteiden osalta. Mä hetken mietin kehtaisinko sanoa tai tehdä jotain siihen suuntaan, mihin mun ajatukseni olivat ensin vieneet. Mutta hitto vie, oliko mulla mitään menetettävää? Okei, jos tarkkoja oltiin, mun välit kokonaan Nikoon voisi mennä tässä. Mutta elämässä piti ottaa riskejä.

"Suihku kyllä vois tehdä terää. Mutta siellä on kyllä kamalan tylsää yksin", hymyillen mä siirryin toista kertaa tälle aamulle miehen syliin.

Oli mun vuoroni kohottaa kulmia. Nita ei todellakaan ollut siisteimpiä ihmisiä, ainakaan sen perusteella mitä hänen huonettaan olin nähnyt, joten toivoin sydämeni pohjasta naisen kommentin olevan sarkastinen. Sen viattoman hymyn taakse kun saattoi helposti piiloutua, enkä mä sentään avoimen kirjan lailla Nitaa lukenut. Vaikka me hyviä ystäviä oltiinkin, ainakin toivon mukaan.

Mä hymähdin huvittuneesti Nitan todetessa, ettei mulla paljoa haastajia ollut eilen. Mä en kokenut oloani kovin hyväksi puvussa (kuka nyt kokisi), mutta se, että muut kokivat puvun sopivan miehelle tuntui hyvältä. Erityisesti kun sen kuulee tietyltä ihmiseltä. Ja hetki hetkeltä musta alkoi tuntumaan, että Nita oli mulle se tietty henkilö. Ainakin kommentti puvun sopivuudesta mulle aiheutti lämpimän läikähdyksen mun sisällä.

Hyvä, että mä kerkesin edes miettiä ajatuksiani loppuun kun brunette oli jo kavunnut takaisin mun syliini hajareisin. Siellä on kyllä kamalan tylsää yksin. Se lause sai mut hymyilemään typerästi, eikä sitä tunnetta helpottanut se, että Nita tuntui hymyilevän yhtä leveästi. Mä mietin ehkä sekunnin mitä tehdä, kunnes kuroin ne muutamat sentit välillämme umpeen suudellen toista. Se nainen aiheutti mulle kylmiä väreitä painautuessaan lähemmäs mua.
"En mä voi kieltäytyäkään tosta ehdotuksesta", henkäisin nousten samalla ylös edelleen sylissäni olevan Nitan kiljahduksen saattelemana.

// End