Kuvittele meidät yhteen

Mua hävetti aivan suunnattoman paljon edellisen päivän ensimmäinen ratsastuskerta Lefalla. Amanda oli ollut totta kai katsomassa ja mun ainut ajatus oli ollut, että päivän suurin aprillipila on mun ratsastustaitoni. Mä todentotta toivoin, että Amanda uskoi sen, että mun taidot vain ovat hieman ruosteessa tauon jälkeen. Mutta nainen ei ajanut mua pois ja täällä mä taas olin, Auburnissa, ja vieläpä yhtenä kappaleena. Ainakin toistaiseksi.

Tallissa oli hiljaista. Käytävää pitkin kävellessäni huomasin kuitenkin tutun hevosen karsinassa. Hitto, Nita. Brunette ei vieläkään tiennyt mun paluusta takaisin hevospiireihin ja mä taas en tiennyt miten asiasta kertoisin. Naista ei kuitenkaan näkynyt missään, joten jatkoin matkaani silläkin riskillä, että tämä näkisi mut Lefan kanssa.

Ja se kohtaaminen tapahtui taluttaessani energiaa pursuavaa ruunaa takaisin talliin. Siinä se astui muutaman metrin päässä Armin karsinasta ulos. Helvetin kuustoista, en ollut kerennyt miettimään yhtään mitä sanoa. Nitan ilme kertoi kaiken oleellisen.
"Öhmm... Moi", sanoin tavallista varovaisemmin pysäyttäen Lefan niille sijoilleen. Ruuna vaikutti hieman hämmentyneeltä yllättävästä pysähdyskohdasta, mutta yllättävän hyvin malttoi odottaa.
"Mulla ois vähän.. Kerrottavaa", naurahdin varovasti yrittäen rikkoa jäätä välillämme. "Vuokraan nykyään Lefaa."

Okei, olis se voinut olla vähän sujuvampaa kuin epämääräistä naureskelua, mutta olipahan nyt sanottu.

Mä päätin luovuttaa maastoseuran kanssa. Talli oli oikeastaan tyhjä, ketään ei näkynyt missään. Joten mä hain koulusatulan, oi autuutta estesatulan jälkeen, muiden varusteiden kera ja kuskasin ne karsinalle. Ehkä kaiken hulinan jälkeen maasto yksin ei olisi kamalan paha. Mä sain jo satulan laitettua tammalle, kun käytävällä kuului kavioiden kopinaa. Mä tietenkin uteliaana sieluna, hah, astelin ulos karsinasta jo valmiina kysymään maastoseuraa.

Mun naama kyllä venähti pitkäksi, kun näin käytävällä seisovan parivaljakon. Okei, hevosesta mulla ei ollut täyttä varmuutta, mutta narun päässä seisova mies oli tuttu. Mä katsoin kaksikkoa sellaisella ilmeellä, joka sai Nikon pysäyttämään ruunikon ja moikkaamaan mua vähän vaikeasti. Ruunikko sai myös nimenkin, kun mies ilmoitti vuokraavansa Lefaa. Mä vain kykenin tuijottamaan miestä. Missä välissä? Eikö tämä juuri tullut vasta Kanadasta?

Ruunikko liikahteli levottomasti Nikon vieressä. Lopulta multa pääsi pieni huokaisu. Kai mä Nikoa ja Lefaakin voisin kysyä maastoseuraksi.
"Lähetkö käppäilymaastoon vai suunnittelitko jotain muuta jo? Me oltais just lähdössä, mut voidaan kyllä odotella", selitin ja jätin kommentoimatta miehen uusia hevoskuvioita. Mä voisin sitten maastossa halutessani tivata Nikolta kaikkea. Ainakin Kanadareissusta mä haluaisin kuulla.

Joten kai mä lopulta toivoin miehen lähtevän mun seuraksi.

Huokaus paljasti, että Nitalla oli paljon kysyttävää. Oikeasti paljon. Mutta se ei sanonut asiasta mitään, saatoin siis itsekin hengähtää. Tai no, kuinka paljon sä voit hengähtää, kun toinen pyytää sua (käppäily)maastoon ja oot vasta palannut satulaan?
"Tota, kai mä voin", sanoin vähän empien. Lefan mielenkiinto Nitaan alkoi hiipua ja ruuna alkoikin seilaamaan käytävällä ilmaisten selvästi haluavansa johonkin muualle kuin keskelle käytävää. "Mun on varmaan parempi mennä laittaan tää kuntoon jos te kerta ootte jo kohta valmiita."

Yritin mahdollisimman rauhassa laittaa Lefan kuntoon, mutta kieltämättä tieto siitä, että kaveri oli saanut jo hevosensa kuntoon sai mut kiirehtimään. Lefakin huomasi sen ja pakko myöntää, että mun varpaat oli vielä suuremman uhan alla kuin kahtena aikaisempana päivänä. Okei, Niko, hengitä. Nita ei tapa sua vaikka joutuisikin oottamaan hetken. Nappasin satulahuoneesta estesatulan mukaani, sillä se jotenkin tuntui luontevammalta.

Tarkistin vielä ennen karsinasta poistumista, että mulla oli varmasti kaikki. Itsellä kypärä ja saappaat (jotka molemmat olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla muuttotavaroiden seasta pölyisinä, tiedä sitten miksi ne olin tuonut Helsingistä mukanani) sekä hevosella oikeat varusteet.
"Valmis", hymyilin tovin odottaneelle Nitalle. Kieltämättä mua hieman hirvitti koko maastoon lähtö, mutta uskoin Armin olevan rauhallista seuraa Lefalle ja Nitan tasoittavan mun hermojani. Kiristin vyön ja ponnistin hevosen selkään.
"Ai niin", aloitin varovasti "- mä oon ratsastanut Lefalla vain kerran, Amandan silmän alla."

Niko myöntyi maastoseuraksi ja katosi laittamaan ratsuaan kuntoon. Armi saisi siis hetken oleskella satula selässään, mutta tamma tuskin välittäisi asiasta sen kummemmin. Suitset saivat vielä odotella, kun mä kiskoin kypärän rauhassa päähäni ja tungin hanskat taskuun. Mä rapsuttelin hetken tammaa, joka nautti saamastaan huomiosta ja rennosta meiningistä.

Mä yritin arvioida Nikon tarvitsemaa aikaa, koska mua ei huvittanut odotuttaa Armia liian pitkään kaikissa varusteissa. Odotellessani viritin ratsastusloimen, sillä ulkona ei ollut vieläkään mikään lämmin ja me otettaisiin aika rennosti maasto. Ainakin se oli tarkoitus. Mutta silti kevät voisi jo tulla. Lämmittelin kuolaimet harvinaisen huolellisesti ja pitkään, ennen kuin pistin Armille suitset päähän.

Armi odotti kärsivällisesti mun istuessa sen selässä, kun Niko ja Lefa tulivat tallista. Miehellä ei kauaa mennyt, kun tämä oli jo selässä. Mä vilkaisin Nikoa tämän ilmoittaessa ratsastuskertojensa määrän.
"No sitten sulle on aika näyttää Auburnin maastoja", virnistin patistaessani Armin liikkeelle. Tai eihän sitä tarvinnut patistaa, tamma lähti tyytyväisenä askeltamaan kun tajusi pääsevänsä ihan oikeasti maastoon. Kai sitäkin alkoi kyllästyttää kokoajan valmennuksissa ja kisoissa käyminen.

"Meillä on sit ollu viiteen päivään kaks estevalmennusta, yks kouluvalmennus ja yhet estekisat, että me ainakin voitais ottaa ihan rauhassa tää reissu", selitin Nikolle. Armia ei hetkauttanut toisen nelijalkaisen hötkyilyt ja itseasiassa tamman rauhallisuus tuntui auttavan edes hiukan. Armi sai mennä pitkin ohjin ja mun puolesta valita vauhdinkin, mulla ei ollut kiire mihinkään ja mentäisiin tällä kertaa ihan tamman ehdoilla.

Nita vain virnisteli mun aavistuksen paniikinomaiselle toteamukselleni. Oliks sillä jokin pakkomielle saattaa mut aina tukaliin tilanteisiin? Lefa ei meinannut malttaa pysyä pöksyissään tajutessaan meidän lähtevän maastoon, joten ohjasin ruunan Armin perään toivoen tamman pysyvän edes jonkinlaisena stopparina mikäli tarve vaatii. Mä en pystynyt muuta kuin nyökkäämään Nitan kertoessa menneestä viikosta.

Kävelimme hetken hiljaisuudessa miettien miksi ihmeessä me lähdettiin. Taivas näytti ihan siltä, että sieltä tulisi kohta vettä. Lefakin olisi varmaan kannattanut ratsastaa ensin kunnolla maneesissa, mutta eipä sille enää mitään voinut tehdä. Ruuna selvästi olisi halunnut mennä kovempaa, mutten antanut. Mutisin ruunikolle rauhoittelevia sanoja toivoen, että niillä olisi jotain vaikutusta. Olin ehkä hieman kateellinen Armin ottaessa koko reissun niin rennosti, että Nita pystyi antamaan tälle aivan pitkät ohjat. Tuskin tyttö piti niistä lainkaan kiinni.

"Ollaanks me vaan hiljaa koko matka?" virnistelin Nitan ja Armin perässä. "Vaikutit tallissa siltä, et sulla olis asiaa enemmänkin kuin yhdelle maastoreissulle." Mä halusin puhua, mutten todellakaan tiennyt mistä. Nita saisi päättää puheenaiheen, tunsin olevani tälle parikin selitystä velkaa.

Mä saatoin hieman pettyä siitä, ettei Niko kysynyt miten meillä meni kisoissa. En kuitenkaan halunnut itse lähteä sitä hehkuttamaan, joten mä pidin suuni kiinni. Sen johdosta me käveltiin hiljaisuudessa, hevosten äänet olivat ainoat, jotka kuuluivat. Armi sävähti jotain, mutta mä en kerennyt edes reagoida, kun tilanne oli sen osalta ohi.

"En mä tiedä mitä mä kysysisin ekana. Ensin sä muutat tänne takasin ilmottamatta kenellekään, sit sä lähet Kanadaan hoitajaksi ja sit kun tuut takasin niin sulla on yhtäkkiä vuokrahevonen. Ei sun perässä pysy millään", ähkäisin. Armin korvat pyörähtivät siihen malliin, että sekin oli kuullut pienen särähdyksen mun äänessä. Helvetti. Eihän Niko ollut mulle millään tasolla tilivelvollinen, joten miksi mä käyttäydyin tälläin?

"Ettekö te uskalla tulla tähän viereen kävelemään vai onko Lefalla niin hyvät näkymät ettei se halua?" sain virnistettyä miehelle, kun kiersin vartaloani, jotta näin takana tulevan ratsukon hyvin. Oikeasti mä tiesin hyvin, että Armi oli hyvä vauhdin hillitsijä innokkaalle Lefalle, jonka takia ratsukko tuli meidän perässä. Mutta silti mä toivoin niiden tulevan viereen, sillä juttelu oli nyt kamalan hankalaa.

Huokaisten ohjasin Lefan Armin rinnalle, silläkin uhalla, että ruuna keksisi ottaa jalat alleen. Mä ymmärsin Nitaa, viimeiset viikot olivat olleet aikamoista pyöritystä. Hiljaisuus palasi jälleen aavistuksen painostavana miettiessäni mitä sanoa, Nita halusi kuitenkin jonkinlaista selitystä kaikelle.

"Mä voin sanoa suoraan, et mikään noista ei ollut suunniteltu juttu. Ensinnäkin mun oli vaan pakko päästä pois Helsingistä, mä en pystyny oleen siellä enää. Ja vuoden mä oon vaan miettinyt, etten todellakaan palaa hevospiireihin takas. Luultavasti en ois palannu jos en ois sua tavannu", sanoin hetken kuluttua yrittäen metsästää Nitan katsetta. Lefa kulki edelleen korvat visusti eteenpäin pörheänä, mutta tuntui tasoittuneen aikaisemmasta.

"Mut nyt kun oon taas päässy hevosten makuun", mun oli pakko irvistää tolle lauseelle, se kuulosti niin väärältä, "- niin ei mua taida hevillä täältä pois saada. Kuviot on niin erit ku viimeks." Silitin Lefan tummaa kaulaa saaden ruunan pärskähtämään.

Mä en saanut mitään heittoa takaisin mun mukakekseliäästä jutusta, mutta ainakin ratsukko tuli meidän viereen. Armi vilkaisi nopeasti viereen ilmestynyttä ruunaa, mutta jatkoi sen kummempia välittämättä eteenpäin. Ai että tamman kanssa oli taas helppoa, ainakin tällä hetkellä. Me mentiin taas hetki hiljaisuudessa, mutta mä odotin lähinnä Nikon sanovan jotain.

"Kerrot mulle joku päivä mitä siellä Helsingissä tapahtu, käykö?" huokaisin. Juttu kuulosti siltä, ettei Niko a) ollut valmis vielä puhumaan siitä ja b) niin isolta jutulta, ettei sitä puhuttaisi yhden maastoreissun aikana.
"Enkä mä osaa sanoo heppajutuista mitään, kun en mä edes tiedä miks sä oot lopettanu ylipäätään. Ja mä en osaa olla pahoillani tästä, koska nyt mulla on oikeesti joku tuttu tallilla", hymähdin tuijottaen Armin harjaa.

Mä vihdoin nostin katseeni vieressä ratsastavaan mieheen. Missä vaiheessa kaikesta oli tullut niin vaikeeta? Mä halusin olla lapsellinen ja sanoa, etten haluaisi olla aikuinen, jos se tarkoittaisi tälläisiä juttuja. Mutta oikeasti, mä en taaskaan tiennyt mitä sanoa. Mulla oli ollut miljoona ja yksi kysymystä, mutta nyt ne kaikki joko katosivat päästä tai tuntuivat turhilta.

Mä en ollut ihan varma, sopisiko mun kysymykseni siihen hetkeen tai halusinko mä edes tietää vastausta. Mä en loppujen lopuksi tiennyt Nikon kuvioista mitään. Mutta silti mä avasin suuni ja toivoin, etten joutuisi heti katumaan. Maastossa mä en pääsisi karkuun, varsinkin kun oli tarkoitus tehdä kevyt maastolenkki.

"Joko se huijaus paljastu jollekin vai piditkö kulissia yllä Kanadassakin?" kysyin tuijottaen tiukasti eteenpäin.

Nita vaikutti vaitonaiselta tuijotellessaan vain Armin ruskeaa harjaa. Mun teki vaan mieli ottaa toinen halaukseen, mutta hevosen selässä ajatus oli vaikea toteuttaa.
"Mä lupaan et kerron kaiken, joskus", hymyilin brunetelle, joka vihdoinkin nosti katseensa muhun. Hymy oli kuitenkin vähän väkinäinen. Vuoden takaista oli edelleen vaikea miettiä, mutta vielä vaikeammaksi mä koin siitä puhumisen. Kellekään en ollut halunnut asiasta puhua, varmaan kukaan ei edes tiennyt syitä.

Uskalsin antaa Lefalle pari senttiä pidempää ohjaa todettuani ruunan pysyvän (toivottavasti) käsissä. Nitan kysymys sai mut hieromaan otsaani, osin Kanadan reissun takia ja osin häpeän vuoksi.
"Gabi oli kuulemma heti alunalkaen epäillyt, muiden kanssa ei tainnu tulla puheeks", vastasin. Niin, mä en pahemmin muistanut siitä viimeisestä illasta, joten en voinut vannoa, etten ois siitä puhunut jonkun kanssa. Nitan vakavuus sai mut kuitenkin huolestumaan. "Ei kai se noin vakava juttu ollu? Siis se mitä tapahtu sillon tarhoilla? Tai jos se ei oo se mikä sua vaivaa niin mikä sit? Sä tiiät kyllä et voit puhuu mulle."

Mua oikeasti huolestutti Nitan käytös. Oltiin nähty viimeksi ennen kuin lähdin Kanadaan ja silloin tyttö oli ollut pirteä oma itsensä. Nyt taas tämän käytös oli täysin päinvastaista. Mitä hittoa tässä välissä oli tapahtunut?

Mä pystyin vastaamaan Nikon hymyyn aika valjulla hymyllä, mutta ainakin jollain. Mikä helvetti mua vaivasi. Mä en ollut enää ihan satavarma siitä, haluaisinko puristaa kaiken tiedon ulos miehestä vai olisiko mun parempi olla tietämättä mitään. Hetkeksi mut jo valtasi ajatus siitä, kuinka olisi ollut parempi, jos Niko ei olisi edes palannut Kallaan. Miksiköhän se oli edes Kallaan palannu? Olisihan mies voinut muuttaa ihan minne tahansa muuallekin Helsingistä, kuin takaisin tänne.

"Gabi olikin vähän sen näkönen, ettei se menny ihan täysin läpi", pohdin ääneen, vaikka ite ajatuksissani tartuin sanaan tainnu. Ei tainnu tulla puheeksi muiden kanssa? Mä en ollut ihan varma mitä ajatella tästä kohtaa, mutta jätin sen omaan arvoonsa, sillä Nikon kysymys, tai itseasiassa kysymykset, saivat mut hieman hätkähtämään.

Miten mä voisin puhua miehelle siitä mikä mua vaivasi, kun mä en itsekkään tiennyt?
"Ei se siitä joh..." aloitin, kun Lefa päätti pelastaa mut. Ainakin jollain tasolla. Ruunikko keksi jotain jossain ja säikähti sitä. Tietenkin se liikkui meitä kohti ja tuli aivan Armin kylkeen kiinni. Tamma heilautti päätään hieman närkästyneenä ruunan lähentelyistä. Nappasin ohjia varmuuden vuoksi hieman lyhyemmiksi, vaivaantuen faktasta, että mun ja Nikon jalat olivat kiinni toisissaan. Voi helvetin kuustoista, miksi se häiritsi mua? Ei sen pitäisi häiritä, joten miksi se häiritsi.

Nita oli suloinen pohtiessaan ääneen. En ollut aivan varma tajusiko tyttö tekevänsä niin, mutten ollut ikinä ajatellut sitä huonona asiana. Gabi oli oikeasti fiksu tyyppi, jonka huijaaminen olisi varmasti vaikeaa. Mä meinasin sanoa sen ääneen, mutta koin paremmaksi olla hiljaa, saattaisin muuten puhua ohi suuni ja ihan kaikkea ei Nitankaan tarvinnut tietää.

Mun tasapaino horjahti ruunikon pompatessa metrin sivuun. Onneksi Nita ja Armi oli siinä jonkinlaisena esteenä ja rauhoittajana, joten ensinnäkin pysyin kyydissä ja toiseksi Lefa tasaantui nopeammin. Arvelin kuitenkin ruunan olevan säikympi loppumatkan, joten otin ohjat takaisin kunnon tuntumalle.
"Mitä mörköjä säkin oikein näät.." mutisin ruunalle ohjaten sen kauemmas rautiaasta tammasta.
"Niin mitä sä olit sanomassa?" kysyin Nitalta Lefan oltua takaisin ruodussa.

Se siitä keskeytyksestä, Niko ei ollut moksiskaan ja kohta jo kyseli, mitä mä olin sanomassa. Mä melkein toivoin, että Lefa olisi saanut isomman sätkyn ja/tai mies olisi unohtanut koko aiheen. Mulla ei ollut mitään hajua mitä sanoa.
"En mitään", pudistin päätäni ja katsoin Nikoa, koska jos mä tuijottelisin jonnekkin muualle, ei mun sanominen menisi millään tasolla läpi.

Hetken aikaa me ratsastettiin hiljaisuudessa, joka tuntui painostavalta. Mun olisi pakko sanoa jotain, sillä mä sanoisin kohta jotain ihan väärää jos odottaisin.
"Ei se juttu haittaa mua. Miks haittais? Pitäskö sen sit haitata?" multa kuitenkin lipsahti kysymykset, vaikka tarkoitus oli vain sanoa, ettei juttu haittaisi mua.

"Mä oon vaan varmaan väsyny viime viikosta", huokaisin.

Mä en voinut kuin huokaista bruneten toteamukselle. Sitä selvästi painoi joku asia, mut ei halunnu vaan sanoo sitä mulle - enkä mä halunnut pakottaa toista puhumaan. Mä ymmärsin sen hyvin, olin lähes mitään sanomatta lähtenyt aikoinaan. Nitan asia oli siis todella arka - tai mä en ollut tytön luottamuksen arvoinen. Ja pakko myöntää, se fakta sattui.

Piinaava hiljaisuus. Taas. Mä en tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Ennen me puhuttiin kaikesta avoimesti, hyvä että meidät sai hiljaiseksi. Nyt kumpikaan ei tuntunut tietävän mistä puhua. Kuului vain kavioiden osuminen pehmeään maahan, välillä sohjoutuneen lumen kahinaa toisen hevosen astuessa sellaiseen kohtaan. Muuten oli melkeinpä täysin hiljaista.

"Hei, kaikki okei. Ei se mua haittaa, jos suakaan ei. Mä en keksi syytä miks sen pitäis", naurahdin katsoen Nitaa. Todentotta, toinen näytti vähän väsyneeltä. En yhtään ihmetellyt miksi Nita halusi rennon käyntimaaston, olihan aikaisempi viikko kuulostanut vähän vauhdikkaalta.

"Musta tuntuu, et sä tarvit ison kupin kahvia sit kun päästään takas", virnistin. Harvinaista kyllä, mäkin kaipasin kupillista kahvia.

Mua ärsytti. Kaikki. Ihan oma itseni, Niko, kaikki. Oliko sen pakko olla niin rauhallinen ja järkevä? Miks mä kävin jotain tunteiden vuoristorataa läpi, vaikka mä en edes tienny miksi tai mistä. Tai sitten mä olin vain tyhmä. Ja Nikon paluu ja mies itse aiheutti mussa enemmän tunteita, kun mä olin osannut arvata.

"Niin, ei siinä kai mitään. Mut kuvittele meidät oikeesti yhteen, olishan se aika hassuu ja outoo", naurahdin. Hassua tosiaankin, todella hulvatonta. Ja oudosta ei tarvitsisi edes puhua. Mulla ei ollut hajuakaan, pystyisinkö mä oikeasti seurustelemaan miehen kanssa, jota pidin oikeastaan veljenäni. Ehkä voisin, ehkä en. Mutta mitä mä tulkitsin Nikoa, niin eipä mun sellaista tarvitsisi edes miettiä syvällisemmin. Mies piti mua varmaan edelleen ihan pikkutyttönä.

"Joo, se kuulostaa hyvältä. Mä voisin nukkua vuorokauden ympäri", totesin puoliksi tosissani.

"Meidät yhteen?" kysyin yllättyneenä. "Mä... Se on aika vaikee kuvitella. Ihan oikeesti."

Okei, pakko myöntää et olin joskus junnuna miettinyt sitä. Ja vieläpä aivan tosissani, mutta työnsin sen ajatuksen kerta toisensa jälkeen taka-alalle. Yläasteella jo meidän pelkkä kaveruus tuntui olevan iso juttu, kahdestakin syystä. Ensinnäkin meidän kahden vuoden ikäero ja toisekseen sen takia et Nita oli tyttö. Jep, aika ahdasmielistä porukkaa.

"Sun pitää ottaa nyt rennommin. Saat vielä burnoutin tai jotain kun oot koko ajan menossa millon mihinkin", totesin. Ihan sama suhtauduinko Nitaan ystävänä vai ihastuksen kohteena, toisen hyvinvointi oli mulle oikeasti tärkeä asia.

Mä ehkä hieman petyin tai sitten en, mutta Nikon reaktio oli juuri se mitä ajattelinkin. Me oltaisiin vain hyviä kavereita, ei mitään muuta.

Se ei ollut aina helppoa, lähinnä muiden mielipiteiden takia. Olihan se ihan kamalan outoa ja kiellettyä, kun parin vuoden ikäerolla olevat tyttö ja poika olivat kavereita. Maailmanloppu toisille ja sitä rataa.

"Kisaaminen vaatii ilmeisesti veronsa", hymähdin. Loppumaasto sujui leppoisasti ja me juteltiin vähän sillain, kuin normaalistikin. Mä yritin vain sysätä omat tietyt ajatukset syrjään, ainakin toistaiseksi. Tallilla kumpikin hoiti ratsunsa pois ja sitten suunnattiin hakemaan sitä kahvia.

// end