Long time, no see (off)

8.3.18, K-supermarket
ei avoin, mukaan @Niko L.

Jimi oli esittänyt toiveen, että mä kävisin ostamassa koulun jälkeen meille jotain ruokaa illaksi. Rakas veljeni kyllä laittaisi sen ruuan mitä todennäköisemmin, joten ehkä se oli vain reilua, että mä kävisin kaupassa.

Suuntasin K-supermarkettiin, jossa me yleensä tehtiin ruokaostoksemme. Nappasin korin kantoon ja rupesin miettimään ruokaa. Kanaa vai lihaa? Vaiko pakastepizzaa? Toisaalta jos Jimi tekisi ruuan, veljeä voisi orjuuttaa keksimällä jotain vaativampaa ruokaa.

Mä päädyin lopulta jauhelihakastikkeeseen, sillä veli teki sitä ainakin hyvin. Lähdin etsimään sopivaa jauhelihapakettia lihahyllyiltä, kun mä pysähdyin hämmentyneenä. Sen hahmon mä tunnistaisin missä vain. Vaikka me ei oltu nähtykkään nyt reiluun kolmeen ja puoleen vuoteen.

"Niko?" kysyin varmistaakseni, että hyllyjä täyttävä henkilö oli se keneksi sitä luulin.

Vuodet Helsingissä olivat tehneet oikeasti hyvää ja nautin siellä asumisesta, joten olin vähän yllättynyt löydettyäni itseni Kallasta kädessäni vuokra- ja työsopparit. Se tuntui todella oudolta, sillä teininä olin ilmoittanut, etten ikinä palaisi takaisin. Mutta, tässä sitä oltiin, täyttämässä Superin hyllyjä ja palvelemassa synnyinkuntani asiakkaita. Luojalle kiitos, että suurin osa ei mua enää muistanut tai tunnistanut.

Kauppa oli aika hiljainen, mutta niin se tuppasi näin torstaisin olemaan muutenkin. Muutama teinityttö näytti kikattelevan käytävän toisessa päässä, mutten enää jaksanut välittää. Keskityin vain latomaan uusia jauhelihapaketteja vanhojen alle. Helvetin hyllyttäminen ja nyppiminen, mietin mielessäni. Miksen vain jäänyt Helsinkiin?

Olin tiputtaa sylissäni olevat paketit lattialle kuullessani tutun äänen sanovan kysyvästi nimeni sivulta. Vilkaisin ensin nopeasti kysyjää, mutta sekuntia myöhemmin mun oli katsottava tarkemmin. Brunette oli kuin olikin mun tuttuni.
"Ei hitto, Nita!" sain juuri ja juuri sanottua välittämättä siitä, että joku asiakas saattoi kuulla kiroilustani. Ladoin nopeasti paketit paikalleen rynnäten halaamaan tyttöä, hyvä etten kuristanut tätä.
"Mitä pikkusisko?" nauroin pörröttäen veljellisesti Nitan hiuksia.

Nauraen mä vastasin siihen karhumaiseen halaukseen. Meidän viime näkemisestä oli aivan liian pitkä aika.
"Älä nyt heti tukahduta mua. Ja ton tavan sä olisit voinu jättää Helsinkiin", nauroin sukiessani hiuksia takaisin paikoilleen. Hiusten pörrötys oli ollut miehen tapa jo ennen tämän muuttoa pois.

Ohitin sulavasti Nikon kysymyksen latomalla itse läjän kysymyksiä. Kolme ja puoli vuotta oli pitkä aika.
"Mitä sä teet täällä? Millon sä tulit takasin? Ja mikset sä kertonu et oot tullu takas?" kysymyksiä vain röyppyi mun suusta. Mä huomasin joidenkin kaupan asiakkaiden katsovan meitä kummeksuen, mutta jatkoivat ostoksiaan hetken ihmeteltyään.

Me oltiin junnuina oltu Nikon kanssa naapureita. Jimi ja Niko olivat samanikäisiä, joten kaksikosta tuli automaattisesti leikkikaverit. Kun tilanne meillä kotona oli mikä oli, mut otettiin silloinkin mukaan. Ja mä toivon, että olisi otettu vaikka jätkien ei olisi ollut pakko. Silloin ja edelleenkin mä pidin blondia yhtä lailla veljenä kuin Jimiä sekä Jonia.
"Sun pitää kyllä tulla tapaa Jimiä, raukka saa kohtauksen jos sä yllättäen tuut käymään", virnistin.

Mä vain virnistin Nitan todetessa, että hiusten pörrötys olisi saanut jäädä Helsinkiin. Mä olin tehnyt sitä Nitalle niin pitkään kuin mä vain muistin ja aina se oli vihannut sitä yhtä paljon, tosin mä tiesin Nitan tykkäävän siitä salaa, vaikkei se ikinä sitä myöntänytkään.

"Vouvou, rauhotu hyvä ihminen", nauroin Nitan kysymystulvalle. Asiakkaat vilkuilivat meitä kummissaan, joten jatkoin työtäni jatkaen jutustelua ystäväni kanssa.
"Mä vaan aattelin, että olis varmaan kiva tulla takas. Muutin viime viikonloppuna ja en kertonut siks, kun en tienny et asutko vielä täällä. Et tekisitkö sä sillä tiedolla yhtään mitään", totesin kohauttaen olkapäitäni. "Ja jos totta puhutaan, edes mun perhe ei vielä tiedä, et oon tullu takas. Ei oo hirveesti tehnyt mieli jutella niiden kanssa."

Nita vaikutti siltä, että mun paluu olisi ehdottomasti koko alkuvuoden paras tapahtuma. Eikä se ollut muuttunut tippaakaan. Naurahdin tämän kertoessa, että Jimi saisi kohtauksen nähdessään mut. Sitä jätkää oli kyllä ikävä, mulla ei ollut mitään hajua sen nykysestä meiningistä.
"Pakko tulla kyllä käymään jossain välissä. Mut mitäs sulle kuuluu? Ja hei, kerro lyhyesti. En mä voi töissä vaan vetelehtiä sun kanssas, vaikkakin mun vuoro kohta loppuukin", tökkäsin Nitaa kylkeen.

Niko jatkoi hyllyjen täyttämistä. Niin, sehän oli töissä. Ilmeisesti mies oli saanut työpaikan erittäin nopeasti. Varsinkin jos oli vasta viikonloppuna muuttanut.
"Sähän oot nopee liikkeissäs. Mutta minne mä täältä olisin kadonnu", virnistin ohittaen perhekuviot kokonaan. Ne oli mullakin mitä olivat. Mä tiesin jotain tapahtuneen vähän ennen kuin Niko suuntasi Helsinkiin, mutta sen tarkempaa tietoa mulla ei ollutkaan.

Huidoin mua tökkivän käden pois ja tuhahdin kommentille lyhyesti kertomisesta ja vetelehtimisestä. Enhän mä koskaan mitään jaaritellut Nikon kanssa.
"Noh, eipä sen kummempaa. Kidun lukiossa Murronmaalla, vuokraan yhtä hevosta ja sain tossa ajokortin taskuun", summasin mielenkiintoisimmat ja olennaisimmat jutut. Odotin kyllä mielenkiinnolla reaktiota kahteen jälkimmäiseen juttuun, etenkin hevosiin. Tiesin miehen olleen ainakin nuorena heppapoika, josta olikin saanut kuulla kuittailuja Jimiltä.

"Annas muuten yks jauhelihapaketti siitä. Jimi kokkaa tänään niin mulle napsahti kaupassa käynti."

Hymähdin. Totta, olisihan mun pitänyt tietää, ettei Nitalla olisi alaikäisenä ollut mitään asiaa muuttaa pois kotoa kuin ihan pakottavassa tilanteessa. Ei mullakaan varmaan olisi ollut, mutta lähdin silti.
"Niin no, työnhän mä sain jo aikasemmin. Soppari vaan alko vasta nyt niin sijoitin muuton sit samaan syssyyn", hymyilin. Tuntui hyvältä jutella jollekin tutulle, eikä pelkästään työkavereille.

Mun kulmat kohos aika nopeesti hiusrajaan Nitan kertoessa ratsastuksesta.
"Okei, mimmonen hevonen? Mä ite lopetin vuosi sitten ne hommat", utelin, pyrkien kuitenkin pitämään itseni kasassa. Se lopetuspäätös ei ollut kaikista mieluisin ja helpoin aihe puhua. Kuitenkin 8 vuotta tuli harrastettua ja mua kovasti kiinnosti hevosista puhuminen, mutten niinkään kaivannut takaisin niihin kuvioihin. Meinasin melkein unohtaa kiinnostukseni takia onnitella ajokortista. Niin ne vuodet vaan vieri, pikkunen Nita oli jo iso tyttö.

"Ai hemmetti, tekeeks Jimi vieläkin niin hyvää ruokaa ku vuosia sitten? Se teki jo sillon törkeen hyvää ruokaa. Tekis mieli takas sen patojen ääreen", virnistin heittäen Nitalle jauhelihapaketin. En ollut ikinä ollut hyvä kokki ja viimeiset kolme vuotta olivatkin olleet aika mielenkiintoisia ruokarintamalla. Ihme, etten ollut polttanut kämppää kokkaillessani. Mua melkein alkoi naurattaa muisto siitä, kuinka olin joskus tehnyt makaronilaatikkoa ja unohtanut sen uuniin. Vilkaisin nopeasti puhelintani, joka ilmoitti yhteen viestikeskusteluun tulleista yli kymmenestä viestistä. Irvistin työntäen puhelimen takaisin taskuuni toivoen, että muutto oikeasti oli hyvä ratkaisu.

Mua nauratti kun näin Nikon kasvoilla juuri sen reaktion mainitessani ratsastuksesta, kuin arvelinkin. Mä tunsin miehen edelleen yhtä hyvin kuin tämän muuttaessa pois. Vaikka me ei oltu pidetty yhteyttä oikeastaan yhtään koko aikana.
"Semmonen nätti punarautias hannovertamma, se on aika tasokas kouluhevonen. Se toimii mun opetusmestarina", selitin hymyillen, mutta jatkoin päätäni kallistaen "mutta miks ihmeessä sä oot ratsastuksen lopettanu?"

"Päivä päivältä parempaa, varsinkin kun mä orjuutan sen tekemään ruokaa. Mä en osaa yhtään kuten varmaan muistat, mutta sen sijaan vastapainoks leivon", selitin naureskellen. Mä olin ihan umpisurkea mitä ruuanlaittamiseen tuli, mutta kun päästiin leipomiseen oli tilanne täysin eri.

"Kaikki okei?" kysyin huolestuneena huomatessani veljeni, ai että oli ihanaa kun Kallassa oli nyt kahta joita pystyi kutsumaan veljeksi, ilmeen puhelinta vilkaistessaan.

Nyökyttelin bruneten kertoessa vuokrahevosestaan. En kouluhevosista tiennyt juuri mitään, kärkinimiä nyt jonkinverran, mutta näin yleisesti. Sen sijaan Nitan jatkokysymys sai mut hieman vaivaantuneemmaksi.
"Ähh... Puhutaan siitä joskus toiste, okei?" sain soperrettua. Edellinen kevät oli ollut aika mielenkiintoinen sillä rintamalla, enkä mielelläni puhunut aiheesta. "Mut sanotaan näin, et draamaa siihen liitty. Paljon."

"Mä en osaa ees sitä leivontapuolta. Mut onneks joku sen osaa", nauroin. Jonkun pitäis oikeesti opettaa mua edes kokkaamaan, se oli kuitenkin ihan perustaito.

"Hmm? Joo, on. Vuokranantajalla vaan jotain asiaa", mutisin tuskin kuuluvasti. Todellisuudessa viestit eivät olleet vuokranantajalta, vaan viestit tulivat Helsingin suunnalta, eksältäni.

Mietin hetken mitä sanoa, kunnes keksin kääntää keskustelun takaisin hevosiin.
"Hei jos mä tulisin sun kaa tallille joku päivä? Katteleen vähän hevosmeininkejä näin pitkästä aikaa", ehdotin. En tiennyt halusiko Nita mua pörräämään vuokrahevosensa tallille, en edes tiennyt missä ja millaisella paikalla se asui. Olisinko edes tervetullut sinne? Sitä sai vain toivoa.

"Okei. Tää ei ookkaa ehkä ihan paras paikka ja aika draamoille. Ja onhan meillä muutenki yli kolmen vuoden kuulumiset käymättä", myönnyin heti. Jos asisassa oli Nikon mukaan paljon draamaa, mulla ei ollut aihetta epäillä sitä. Mutta nyt kun asia oli tuotu esille, mä paloin halusta kuulla. Myös kaiken muun, mulla oli ihan pimennossa mitä kaikkea veljelle oli kerennyt käydä Helsingissä asumisensa aikana.

Mä en uskonut hetkeäkään vuokranantajaselitystä, mutta jätin asian sikseen. Nyt kun Niko oli Kallassa, mulla olisi kyllä aikaa piinata tätä kysymyksilläni ja puristaa jokainen tiedonmurunen irti. Epäilyksiäni vahvisti Nikon aiheenvaihto takaisin hevosiin. Mä kuitenkin olin mukana, nyt ei ollut tosiaan oikea aika eikä paikka käydä asioita läpi.

"Joo ehdottomasti tuut!" hihkaisin innoissani. Se oli ihan aitoa innostusta, vaikka taustalla mä olin huolissani Nikosta. Mitä kaikkea Helsingissä olikaan tapahtunut?
"Me harjotellaan nyt esteitäkin muutamia kisoja varten, niin sähän voisit auttaa niiden kanssa", hymyilin valloittavaa suostutteluhymyäni pikkusiskon oikeudella. Ihan oikeasti mä tarvisin apua esteiden kanssa, Isabella tuskin kerkeäisi niin paljoa auttaa kun mä tarvitsisin.

"Joo, työaika ei oo ehkä se paras mahdollinen aika käydä kuulumisia läpi", naurahdin tönkösti. Toisaalta en ollut aivan varma haluaisinko Nitalle kertoa mun Helsingin vuosista, mutta toinen puoli taas oli sitä mieltä, että tämän kuului tietää. Vaikka se itseä sattuisikin. Ja vaikka kuinka yrittäisin estellä, kaivaisi Nita kaiken tiedon aivan varmasti esiin tavalla tai toisella.

"Mulla on sunnuntaina vapaa töistä, voin sillon pyhittää aikani täysin sulle ja sun koulutammalles", totesin käyden läpi vuorolistaa päässäni. Toivoin koko sydämestäni muistavani listan oikein, olisi paskamaista ensin luvata ja sitten perua heti perään.

"Mun taitaa olla parasta jatkaa töitä", naurahdin nyökäten käytävän päässä mulkoilevaa vuoropäällikköä kohden. Olisi saavutus saada potkut alle viikon sisään aloittamisesta ja se saavutus ei kuulunut mun toiveisiin.

Outo naurahdus särähti mun korvaan pahasti. Ilmeisesti Helsingissä oli tapahtunut yhtä sun toista, eikä mies välttämättä haluaisi kertoa kaikkea mulle. Mutta jos se yhtään tunsi mua, se kertoisi suoraan. Veli sattui tietämään, että mä en luovuttaisi, ennen kuin mä arvelisin kuulleeni oikeasti kaiken.

"Joo, sunnuntai käy. Mulla on lauantaina ja maanantaina valmennukset, että ei hirveesti viitti tehdä mitään sillon sen kanssa", pohdin. Mulla ei muistaakseni ollut sunnuntaina mitään ja nyt mulla oli hyvä syy raivata se päivä tyhjäksi, jos olisi tarvetta.

"Jep, sovitaan myöhemmin siit sunnuntaista", vastasin vilkaistessani Nikon viittaamaa tyyppiä, joka oli ilmeisesti joku miestä ylempiarvoisempi. Mä en halunnut aiheuttaa veljelleni heti potkuja tai mitään, joten mä jatkoin ostoksiani. Mulla oli nyt kaksivaihtoehtoa: kertoisinko mä Jimille jo Nikon paluusta vai antaisinko Nikon ilmestyä meille joku päivä. Jälkimmäinen houkutteli, mutta en tiedä onnistuisinko salaamaan asian.

// Loppu