Why don't you live a little? (off)

5.3.18, Kahvila Pioni
ei avoin, mukaan @Thomas R.

Mä tuijotin valkoista sivua mun tietokoneella. Mä olin kokeillut tehdä mun esseetä kirjallisuudesta taiteenlajina jo hyvän tovin, mutta aihe ei kiinnostanut mua pätkän vertaa. Olisin halunnut heittää aiheella äikän opettajaa päin näköä. Mä olisin keksinyt hauskempaakin tekemistä, kuin istua Pionissa koulun jälkeen ja yrittää saada tekstiä tyhjään Word-tiedostoon.

Naputtelin sormillani pöydän pintaa. Mä olin vaihtanut mun perinteisen vaahtokarkkiakaakaon johonkin hienoon makukahviin. Työntekijä oli vähän ihmetellyt vaihdostani, mutta olinhan mä nyt täysi-ikäinen. Ei enää voinut vedellä jotain pienten lasten kaakaoita. Joten mä opettelisin nyt juomaan niitä makukahveja. Ajatusteni vakuudeksi siemaisin vähän kahvistani.

Tuhahdin harhautuneille ajatuksilleni, siirtäen katseeni tyhjyydestä takaisin läppärin näytölle. Naputin muutaman sanan, pyyhin ne pois ja naputin uudestaan. Nojasin päätäni käteeni ja epätoivo alkoi iskeä. Mä tekisin mitä vaan muuta, ainakin melkein, kuin sitä esseetä. Mutta kukaan tuttu ei ollut pelastamassa mua kirjoittamiselta.

Katoin Pionin kahvilan ikkunoita jo pidemmältä. Ei paskemman näkönen paikka, ei se kyllä vetäis vertoja meijän omalle kantakahvilalle Englannissa. Mikään täällä ei ollu nii hyvää kun siellä. Tai no olihan sitä olemassa yksi poikkeus.

Avasin oven ja pienen ovikellon kilkatus sai mun niskavillat nousemaan. Hyi, vihasin tollasia. Miksei ne mammat siellä tiskin takana voi olla siinä perkeleen tiskin takana. Vai jäikö 7 Päivää lukematta aamulla? Hä?! Tiskin taakse asteli näpsäkän näkönen nuori likka. Jaha. Nyt ne palkkas tänne jo lähes alaikäsiä osaamattomia isintyttöjä.

Sain tilaukseni liian imelän hymyn kera ja silmiä mulkaisten jatkoin matkaani kohti ikkunapöytää. Kahvila oli lähes tyhjä, lukuunottamatta tummahiuksista nuorta läppärinsä kanssa. Varmasti jonkin sortin koululalinen. Ainakin näin tyhjä Word-tiedosto mulle kertoi. Likka naputteli pöydän pintaa enemmän ja vähemmän äänekkäästi.
"Excuse me-" katsoin likkaa ja saadessani kasvot itseäni kohti, hymyilin sitä hymypoika-hymyä ja olin valmis kohtaamaan likan. "-Hi, umm.. Honey, that clacking... Please, do everyone a favor and quit it."

Mä olin saanut istuskella aika rauhassa. Mä en kuitenkaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt muihin kahvilassa oleviin tai sinne tuleviin. Kyllähän mä kuulin kellon aina kun ovi aukesi, mutta mä olin sulkenut kaikki äänet ulkopuolelle. Sen takia mä hätkähdinkin kun mua puhuteltiin, tai ainakin oletin kahvilaan ilmestyneen miehen puhuvan mulle.
"Oho, sori. Mä en tajunnu tekeväni tota", puhahdin kättäni vilkaisten, siirtäen sen sitten syliini. Olinko mä juuri vastannut suomeksi? Ja mulle oli puhuttu englanniksi. Enhän mä tiennyt edes ymmärsikö toinen suomea.

Mua hävetti ja mä tuijotin vain läppärini näyttöä. En halunnut katsoa enää niitä komeita, hymyileviä kasvoja. Voi hitto. Mä olisin halunnut kadota maan alle, mutta se ei tainnut olla mahdollista. Mua itseänikin ärsytti kun ihmiset naputteli pöytää tai leikkivät kuulakärkikynällä. Nyt mä olin tehnyt sitä itse ja jopa niin, että joku oli sanonut siitä. Mä en tiennyt mitä tehdä, joten mä toivoin miehen jatkavan sinne minne olikaan menossa, jotta mä voisin kohta livetä paikalta. Kotona olisi ihan hyvä jatkaa esseen kirjoittamista. Tai edes aloittaa se.

Likka näytti siltä, kuin eteen olis isketty syytteet maanpetoksesta. Olin viimesen kuukauden aikana tullu siihe tuloksee, et Isabellan kanssa oleminen pehmitti mun aivot, sillä mä rehellisesti olin tarjoutumassa auttaa tätä pientä eksyksissä olevaa olentoo. Jep. Olin menettämässä järkeni. Kiitos Isabella Sokka.

"I couldn't help notice that empty Word-file ? Need some help ?" ja olisinhan mä voinu sen kielen myös suomeks vaihtaa, mut näköjään mun aivot ei ollu vielä niin hereillä tässä päivässä. Kysymättä neidiltä (ainakaan en mitään sormuksia nähnyt) istahdin sen viereen, neliönmuotoisen pöydän ääreen.

Mies kysyi tarvitsinko apua ja mä sain aikaan vain irvistyksen tämän mainitessa tyhjän sivun. Ennen kuin kerkesin tajuta, niin tämä istui jo vieressäni. Hienoa. Oikeasti aivan mahtavaa. Mä just tarvitsinkin jonkun tuntemattoman siihen katsomaan, kun mä en saanut aikaiseksi yhtään mitään. Mies oli jatkanut englannilla, mutta oli ilmeisesti ymmärtänyt mun jutut. Joten mä päätin myös jatkaa suomella, mähän en englantiin vaihtaisi ellei olis aivan pakko.

"Aihe on kirjallisuus taiteenlajina. Jos siitä keksit jotain, niin antaa tulla", huokaisin. Mun ajatukset oli ehkä lievästi höystetty stereotypioilla ja yleistyksillä, mutta mun mielestä vieressäni istuva mies ei vaikuttanut siltä, että lukisi mitään. Ainakaan sellaista kirjallisuutta, josta tässä nyt puhuttiin. Niistä muista miesten lukemisista en edes halunnut tietää. Mä en ollut edes varma, halusiko mies tosissaan auttaa mua.
"Tarvis sellaset kuutisen tuhatta merkkiä. And as you see, mulla ei oo yhtään", käännyin virnistämään vieruskaverilleni.

Mä olin niin valmis lyömään läppärin kannen kiinni ja livahtamaan kotiin, siellä ei ainakaan olisi komeita häiriötekijöitä.

Brunette vilkuili mua vähän liiankin uteliaasti silloin tällöin. Olikohan mulla naamassa jotain?
"So, it's an essay, about on particular book or about literature it self ?" katoin nuorta likkaa vaaleisiin silmiin. En mä tienny olisko musta yhtään tässä tilanteessa apua, mut ainahan sitä vois yrittää. Seuraavana mun pitäis joko vaihtaa kieli suomeen, tai sit tää likka kääntäis mun ohjeet ja vinkit ihan päälaelleen suomen kielen tönkköisyyden takia.

"Because, if you need to write about one or two books, I recommend Huckleberry Finn by Mark Twain as one of them" en tienny oliks tytöllä harmaintakaan hajua siitä, kuka Mark Twain olisi tai mikä hemmetin amerikkalainen metsämustikka.

Mies katsoi mua silmiin ja mä vähän saatoin hämmentyä siitä. Mä jouduin tosissani keskittymään tämän sanoihin. Toivoin tämän vaihtavan kieltä itse, sillä mä en kehdannut sanoa mitään. Kyllähän mä englantia ymmärsin, mutta en oikein tykännyt puhua. Ja aina oli vaarana, että ymmärtäisin väärin. Mun taitoni olivat kuitenkin rajalliset ja mä ymmärsin helposti väärin ihan suomenkielisiä lauseitakin. Mitenhän mä olin päätynyt tähänkin tilanteeseen?

"Ihan kirjallisuudesta itestään", hymähdin. Mun oli pakko antaa miehelle pisteitä, että tämä oli suositellut ihan oikeaa kirjaa. Ainakin mä oletin sen olevan joku oikea kirja, mulla kun ei ollut hajua mikä kirja oli kyseessä. Mä tykkäsin lukea silloin tällöin, mutta nekin painottuivat paljon murhamysteerien puolelle. Parhaat kirjat olivat mun mielestä murhamysteerit höystettynä pienellä romantiikalla. Mä olin vaan pahasti jumahtanut yhden kirjailijan kirjoihin, niistäkin osasta kyllä puuttui ne murhamysteerit.
"Mä oon vähän jumahtanu lukee vaan yhen kirjailijan kirjoja niin tää on vähän, hmmm, vaikeeta."

"Aivan, sorry, Thomas" ojensin kättäni likkaa kohden, joka ei vieläkään oikein tienny miten päin olla. Voi olla et mun mumiseminen englanniks oli osasyyllinen toisen epämukavaan oloon, tai ainakin sellaselta fiilikseltä se näytti. Likalla oli nätit kasvot, niitä voisi katella vähän pidempäänkin. Vaikkapa mun säng.. Thomas. Ei. Ei enää. Turpa kiinni. Hys.

Jumahtaminen tiettyyn kirjailijaan kuulosti tutulta. Itselläni oli tasan yksi lempikirjailija ja monta muuta miellyttävää sen lisäksi. Keräsin ajatuksiani vähän kasaan ennen kuin avasin suuni, ihan vain ettei tulisi puhuttua ääneen salaisia mietteitäni.
"Remes ilman muuta suomalaisista kirjailijoista menee kärkeen" totesin naiselle olettaen tämän tietävän kuka Ilkka Remes on.

"Nita", vastasin tarttuessani miehen käteen. Thomasin kasvoilla kävi joku ihmeellinen ilme, jota mä en ainakaan osannut tulkita. Ehkä parempi niin, ties mitä miehen päässä liikkui. Välillä mä toivoin, etten kuulisi edes omia ajatuksiani, saati sitten jonkun toisen. Ihan kuin Thomas olisi hetken keräillyt itseään, joka vahvisti mun mielipidettäni entisestään ajatusten lukemisesta.
"Mä en niin lue kotimaisten kirjailijoiden kirjoja, mut ainakin joku Remeksen kirja oli ihan hyvä", totesin. Mä en viitsinyt sanoa omaa lempikirjailijaani, koska voisin vaikka vannoa, ettei mies tietäisi sitä kuitenkaan.

Musta tuntui, että joku kahvilaan eksynyt vanhempi miesasiakas katseli meitä oudosti. Mitähän me oltiin nyt tehty ansaitaksemme sellaiset katseet? Ihan sivistyneesti istuttiin siinä ja keskusteltiin. Siirsin katseeni läppäriini, jossa auki oleva tiedosto näytti edelleen tyhjää. Huokaisten mä rupesin sulkemaan konettani, akkukin loppuisi kohta.
"Pitää varmaan kokeilla uusiks kotona kun ajatus kulkee", totesin samalla kun suljin läppärin kannen. Mä melkein toivoin pääseväni nyt livahtamaan niin sanotusti karkuun, vaikka mä toisaalta halusin jäädä siihen. Ristiriitaista totta tosiaan.

Nitaksi esittäytynyt likka pisti merkille about viiskymppisen miehen oudon silmienpyörityksen meijän suuntaan. Mikäköhän sekin oli olevinaan. Pitäis huolta omista asioistaan.
"Ihme kyylä" totesin puolittaiseen ääneen enemmän itelleni kuin kaikkien kuultavaksi. Tajusin myös unohtaneeni oman kahvini, joka hyvää vauhtia oli jäähtymässä pöydällä. Otin suullisen mukista ja oli se vielä toistaiseksi ihan juotavaa. "Onneksi kylmä kahvi kaunistaa" naureskelin pienen virneen kera.

Naisen sulkiessa läppärin kannen ja toetessaan kokeilla myöhemmin uudestaan, mulla kiinnostus heräs taas vähän enemmän. Jouduin kylläkin muistuttelee itelleni, ettei tällä likalla välttämättä ollut ikää mihinkään mulle "normaaliin" juttuun, joten jäitä hattuun Raynott.
"Mitäs sä sitten opiskelet jos kirjallisuus on teille taiteenlaji eikä harrastus taikka työ" kysyin rehellisesti uteliaana.

Naurahdin hieman, kun Thomas huomasi saman miehen kuin minäkin. Kyllä, ihme kyylä nimenomaan. Ihmiset voisivat noin niin kuin yleisesti ottaen hankkia omat elämät. Tai sitten sanoa suoraan, jos oli joku ongelma. Miehen mainitessa kylmästä kahvista, vilkaisin omaani. Sekin taisi olla jo ihan kylmää, onneksi makukahveissa se ei tarkoittanut heti sen olevan juomakelvotonta. Ainakaan mun kohdalla.
"No sit munki kannattaa varmaan juoda tää", naurahdin nostaessani omaa kahvikuppiani.

"Totah, mä jumitan vielä lukiossa", mumahdin. Mä toivoin, ettei mies ollut pitänyt mua kamalasti vanhempana. Kyllähän mä tiesin olevani aika junnu, olinhan mä kerennyt olla vasta ihan pienen hetken täysi-ikäinenkin. Mä yritin tulkita Thomasin kasvoilta tämän järkytyksen määrää, siemaisten sitten sitä kaunistavaa kahviani. Kuinkahan noloa olisi survoa läppäri laukkuun ja karata paikalta? Aika helvetin noloa, jos me törmättäisi joskus uudestaan. Joten laskin rauhassa kahvini pöydälle läppärin viereen.

Naurahdin Nitan kommentille, joka kertoi naisen myös ainakin osittain unohtaneen oman kahvinsa. Lukiolaiseksi tyttö näytti hieman kypsemmältä, mutta selkeasti likka oli mua nuorempi. Sitä selkeesti kiinnosti mun reaktio, sillä lähes herkeemättä se katto mun kasvoja ja yritti saada fiiliksestä selvää. Vähän aikaa mietin, pitäskö mun mainita ite oma työpaikkani ja etten opiskelisi enää, mutta päätin olla hiljaa ja pehmeällä ilmeellä kerroin vain opiskeluistani aikanaan.
"Ite olin amiksessa, en oikein ajatellu saavani lukiosta mitään irti" totesin.

Mä huokaisin pääni sisällä helpotuksesta, kun Thomas ei heti rynnännyt pois kuultuaan mun olevan vielä lukiossa. Omasta tilanteestaan mies ei kommentoinut, vaan kertoi opiskeluistaan, jotka selkeästi olivat jo takanapäin.
"Mä en keksinyt mitään alaa, joten suuntasin lukioon. Oon kyllä monta kertaa meinannu lopettaa", hymähdin. Lopetus oli käynyt mielessä, harva se päivä olin valmis heittämään hanskat tiskiin, mutta en koskaan tehnyt mitään lopullista päätöstä.

"Mä en tiedä vieläkään sopivaa alaa niin pakko jatkaa loppuun vaikka väkisin. Ei porukat kattelis pitkään täysikästä tytärtä jos vaan vetelehtisin kotona", nauroin. Se oli ihan totta. Jimikin olisi lentänyt aikoja sitten ulos, jos veli ei kävisi töissä. Mä haaveilin tosin, että veli ottaisi mut mukaan kun muuttaisi omaan kämppään. Kurtistin kulmiani ajatellessani kuinka yksinäistä isossa talossa olisi, kun Jimi muuttaisi pois.

Nita näytti yht äkkiä huolestuneelta. Normaalisti olisin tässä vaiheessa koskettanut naishenkilöä leukaan tai poskipäille, lohdutuksena tietenkin. Nita vaikutti liian viattomalta ja mulla oli neiti Sokan takia asioiden tärkeysjärjestys hukassa. Niimpä mä pidin näppini itelläni ja tyydyin vastaamaan huolestuneella ilmeellä.
"Everything okay ?"

Brunette oli selkeesti vaivaantunu, ainaki jollain tasolla. Mun pitäis nyt keksii jotain, millä likkaa sais vähän rentoutettuu. Eihän kukaan jaksais olla kankeena ku rautakanki montaa tuntia. Niiku koko keho. U know. Heh.

Mun ajatukset harhaili, mun olisi pakko pitää ne kurissa ja yrittää keskittyä pysymään kahvilassa. Varsinkin kun seurani tuntui havaitsevan jokaisen mielenliikkeeni.
"On joo, ajatukset vaan harhailee", hymyilin pahoittelevasti.

Mä tunsin itseni niin idiootiksi. Enhän mä tiennyt, kuinka pitäisi reagoida kun tuntematon mies istahti viereen ja kysyi voisiko auttaa koulutehtävän kanssa. Miksi se edes istui siinä vielä? Miksi se oli ylipäätään istunut? Thomas olisi voinut hyvin jatkaa matkaansa, huomautettuaan mulle naputtamisesta. Tuskin kirjallisuudesta keskusteleminen niin mielenkiintoista saattoi olla.

"Eikö sulla oo muuta tekemistä kun auttaa neitoa hädässä esseen kanssa?"

Kotoa lähtiessä olin pukenut päälleni tummansiniset pillifarkut, joissa oli tyylikkäästi revityt yksityiskohdat. Jaloissa mulla oli vaaleanruskeat karvavuorelliset talvikengät ja takissa, joka korosti ihanasti mun vyötäröä, oli muhkea karvahuppu. Olin letittänyt hiukset sotkuisen näköisesti toiselle olalle.

Mä olin noin puolessa välissä mun shoppailukierrosta, keskustassa oli ihania pikkupuoteja, josta löytyi laadukkaita vaatteita ja somisteita. Olin löytänyt jo pari paitaa ja yhden superkivan sähkönsinisen mekon ja ne roikkuivat mun kädessäni, kun astelin Pioniin.

"Vaniljalatte, kiitos", annoin tilaukseni hymyillen aidosti, tänään oli hyvä päivä.

Tutkiskelin Nitan kasvoja. Naisella oli varmasti vähän epämukava olo, mun tapittaessa toista kuin avutonta hiirtä kissan kynsissä.
"No jos tätä mitenkää voi auttamiseks sanoo" naurahin ja väläytin sen lähes täydellisen Pepsodent-hymyn nuorelle. Oliko musta oikeesti tullu näin pehmo sen tietyn bruneten takia, etten enää uskaltanu yrittää muita naisia. Varmasti tää Nitakin olis aikamoinen ilmestys mun kämpillä. Ja taas ajatus harhailee. Nyt, Thomas, keskity!

Samas näpsäkän näkönen neiti asteli Pionin ovista sisään ja suuntas suoraan kassalle. Likka ties oman arvonsa, nii hyvin se itteään kanto. Ja olihan se erittäin miellyttävä silmälle. Kun vaaleahkot silmät kohtas mun katseen, ihan ku refleksinä, mä virnuilin uudelle tuttavuudelle. Johan saatais tähän päivään vähän menoa, ainakin toivottavasti.

Mä olin ajatellut, että niitä näki vain mainoksissa. Ja ehkä jossain leffoissa ja sarjoissa. No nyt ainakin mä näin semmosen ihan livenä. Ja se oli osoitettu mulle. Nimittäin sellainen hymy, jota esiteltiin hammastahnamainoksissa. Ja muihinkin hampaisiin liittyvissä.
"No, ainakin yritys oli hyvä", naurahdin jotenkin vapautuneesti. Mä rentouduin ja vasta siinä kohti tajusin, kuinka paljon olinkin jännittänyt miehen seuraa.

Seurani hiljeni ja tämän katse kääntyi kassalle. Mä seurasin katseellani samaan suuntaan, bongaten vaaleasinihiuksisen tytön. Tai naisen. Mä en ollut ihan varma, ikien arvioiminen oli kamalan vaikeaa. Miehen virneestä päätellen mä voisin livahtaa kohta pois, ilman että kukaan kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Toinen oli niin paljon itsevarmemman oloinen jo pikaisen päätelmän perusteella, paljon kauniimpi kuin minä ja mitähän kaikkea.

Vaivihkaa mä pakkasin läppäräni laukkuuni, kun Thomas tuijotteli tyttöä. Mut valtasi epävarmuus, eikä mulla ollut hajuakaan mitä tekisin. Joten mä jäin odottelemaan mitä tapahtuisi, osittain mielenkiinnolla ja osittain jopa kauhulla.

Voi minkä katseen mä sain osakseni, enkä keksinyt sen antajassa mitään vikaa. Jätkä näytti ulkomaalaiselta, koska ei tuollaisia vain syntynyt tässä maassa. Mä vilautin sille flirttihymyä ja nappasin mun kahvitilauksen mukaani.

Kutsumattomana mä kävelin varmoin askelin suoraan bruneten luokse ja käännyin sitten katsomaan tämän seuralaista. Tyttö oli nätti, mutta näytti kamalan vaivaantuneelta.
"Moikka", mä aloitin pitäen katseeni tytössä.
"Mä saatan vähän häiritä, mutta oon yksin liikkeellä ja te näytitte niin mukavilta ihmisiltä, että ajattelin tulla kysymään jos saisi liittyä seuraan?"

Pidin huolen, että en vilkaissutkaan miestä kohti vielä. Antaisi toisen vähän ihmetellä ensin.

Nita huomas selkeesti mun katseen suunnan ja näin kyllä nuoren pakkaavan läppäriään pois.
"Ei kai sulla mikää kiire oo ?" virnistin Nitalle. "Katotaa iha huviks mitä toi likka meinaa."

Jaa että playing hard to get. Vai sellasta, why not. Mulla ei oo kiire mihinkään. Nita hetken näytti pakenevan paikalta, mut annoin nuorelle sanattoman katseen. Äläs livistä, let's see what happens. Siirsin katseen takasin pöydän vieressä seisovaan nuoreen. Olihan se varmaan vähän outoo odottaa kenenkää vastausta noin pitkään.
"Sure, more the merrier !"

"Eipä kai", hymähdin Thomakselle. Mikä juttu tää nyt oli? Mihin mua tässä tarvittaisiin? Sinitukkainen asteli juurikin niin itsevarmasti meidän pöydän ääreen. Ja toinen katsoi suoraan muhun ja esitti kysymyksen selkeästi mulle. Voi hemmetin hemmetti.

Mä meinasin jo yrittää livistää, mutta mies tajusi sen ja loi mulle sellaisen katseen, että mä pidin takapuoleni tiiviisti penkissä. Mä en tajunnut vastata sinitukkaiselle mitään ja tajusinkin sen vasta kun Thomas vastasi toiselle.
"Mukaan vaan", tokaisin. Vai että mukavan näköisiä ihmisiä, uskoakko tuota. Noh, eikai siitä olisi haittaa jos tyttö liittyisi meidän seuraan. Mä en kyllä ollut vieläkään varma, oliko sinitukkainen mua nuorempi, saman ikäinen vai vanhempi.

Mä jäin jo aika uteliaana seuraamaan tilannetta ja mihin se kehittyisi. Toinen ei ollut huomioinut brunettea ollenkaan, selkeästi se oli tarkoituskin. Hemmetin Thomas kun tartutti muhun sen, että halusin nähdä mitä tapahtuisi.

"Mahtavaa", hymähdin ja istahdin pöytään kaksikkoa vastapäätä, laskien ostokseni viereiselle tuolille ja kahvini pöydälle. Vilkaisin tytön läppärilaukkua ja yritin miettiä mikä kaksikolla oli meneillään.

"Mites te tunnette toisenne?" kysyin uteliaana ja hymyilin siristäen hieman silmiäni katsoessani jätkää silmiin hyvin intensiivisesti, tiesin mun vaaleiden silmien jättävän aina kivan tunteen toiselle, ihan ku oisin kattonu sitä just sen sieluun saakka.

"Mä olen Ava", esittäydyin ja jäin odottamaan vastauksia. Kaksikko istui kyllä sen verran jäykän näköisinä, että tuskin ne ainakaan kovin hyvin toisiaan tunsi.

Minulla piti olla tehokas työpäivä yliopistolla. Menetin kuitenkin hermoni Olliin lounaaseen mennessä ja päätin sittenkin poistua kahvilan kautta kotitoimistoon. Jos kahvila olisi siisti, voisin työskennellä sielläkin. Googlasin, mitä kahviloita Kallasta nykyään edes löytyi ja päädyin ainoaan vaihtoehtoon.

Astuin läppärilaukkua kantaen Pioniin, ja huomasin heti erittäin kummallisen kokoonpanon. Nita ja Tommy?! Ja hetkinen, oliko kolmas pikkuinen Ava? Jopas siitä oli tullut aikuinen! Nita huomasi ensimmäisenä  katseeni, joten päätin mennä rohkeasti tervehtimään.

"Hei Nita! Ja...Tommy", tervehdin. "Ja mitä hittoa, oletko sä Ava? Kylläpäs susta on tullut kaunotar!"
Katselin nuorta neitokaista avoimesti, mutta pidin kieleni kurissa. Ava ei ehkä arvostaisi, jos alkaisin höpistä siitä, miten muistin tämän ihan pikkutyttönä.

Thomasin katsetta välttelin, sillä uima-allas ja miehen avautuminen olivat vielä turhan tuoreesti muistissa. Avan muuttunut look jotenkin lumosi minut, joten jatkoin kyselyä.
"Mitä sulle kuuluu, entä Jannalle? Tulkaa ihmeessä joskus käymään meillä Auburnissa! Mä en oikein viitsi, hmmm, tulla sinne."

Odotin kohteliaasti vastausta ja menin sitten tavaroideni kanssa tiskille tilaamaan ison kahvin. Mukaan. Vasta sitten mieleeni juolahti, että saatoin juuri keskeyttää nuorten keskustelun melko tökerösti.

Nita jäi paikalleen kattomaan mitä tästä seurais. Toisaalta, kuka mä olin pakottamaan naisen jäämään paikoilleen. Pöytään liittynyt likka katto mua sillä perinteisellä "nään susta kaiken"-katseella. Sorry, that shit doesn't work on me. Katoin rauhallisesti vaaleisiin silmiin. Yrittikö neiti leikkii jotain pelii mun kans kenties?

"Kunhan istuskellaan" siirsin katseen Nitaan. "Killing time" naurahdin ja hymyilin Nitalle rohkaisevasti. Olihan se vähän long shot, ottaen huomioon sen, että pöydässä istui kolme toisilleen täysin tuntematonta henkilöä.
"Nice to meet you, nimi on Thomas" esittäydyin Avalle vuorostani. Ojensin kättäni odottaen naisen tarttuvan siihen jos ei kohteliaisuudesta, niin käytöstapojen takia.

Huomasin Nitan silmien laajenevan. This better be good. Pian pöydän vieressä seisoi  - kukas muukaan  - Isabella Sokka. Brunette selkeästi tiesi Avan pidemmältäkin menneisyydestä. Mun huulille levis kunnon hymy, kun ajattelin Isabellan Avan lapsenlikkana. Samalla nainen vältteli mun katsetta. Se ei ollu mulle ongelma.

Päätin jättää nuorimmaiset pöytään kahdestaan ja poistuin pahoitellen Isabellan perässä tiskille. Astelin naisen viereen ja asetin käteni tämän selälle. Ei liian korkealle ollakseen outoa, tai liian alas ollakseen pervoa.
"What brings you here ? Besides coffee ?" hymyilin naiselle ja yritin saada bruneten katseesta kiinni.

Sinitukalla ja Thomaksella oli joku tuijotuskilpailu heti käynnissä. Mä hymähtelin jotain myöntävän tapaista, kun mies selitti meidän tekemisiä. Brunette hymyili mulle jotenkin rohkaisevan oloisesti, mitenköhän sekin oli tarkoitettu. Mun ihmisten eleiden ja ilmeiden tulkitseminen oli tänään jotenkin hyvin hataralla pohjalla, joten mä jätin sen omaan arvoonsa.

Tyttö esittäytyi Avaksi. Aika nätti nimi.
"Mä olen Nita", hymyilin esittäytyessäni. Mun esittäytyminen kuulosti kyllä kamalan pliisulta Thomakseen verrattuna, mutta mies vaikuttikin olevan vähän enemmän Avan tyyppinen ihmisenä kuin minä. Sitten mä hämmennyin taas huomatessani tutun hahmon tulevan Pioniin sisään.

Huomattuaan, että mä huomasin tämän, tossa ei ollut mitään järkeä, Isabella suunnisti meidän luo. Perijätär tervehti meitä kaikkia nimillä, joten ilmeisesti hän tunsi kaikki. Sinänsä se ei yllättänyt, kun kyseessä oli Kalla ja Isabella. Kerkesin sanoa jonkun tervehdyksen naiselle, ennen kuin tämä alkoi syystä tai toisesta tentata Avalta kaikenlaista.

Ennen kuin mä huomasinkaan, oli Isabella jo siirtynyt tiskille ja Thomas mennyt perässä. Käsi naisen selällä. Mitähän noiden kahden välillä oli? Ja mitä ihmettä täällä taas tapahtui? Kalla oli kyllä eksoottinen paikka.
"Ilmeisesti oot löytäny tänään jotain kivaa?" esitin puolittaisen kysymyksen viitaten Avan oletettuihin ostoksiin ja en keksinyt muutakaan sanottavaa.