Riepun päiväkirja

Virnistin voitonriemuisena omalle peilikuvalleni. Se tuijotti minua takaisin puhelimen näytöltä, joka oli jo ajat sitten pimennyt ja piilottanut aamuisen tekstiviestin. Auburnin vuokraajahaun tulokset oli vihdoin ilmoitettu, ja myös upea puoliveriruuna Riepu oli saanut oman vuokraajansa - joka olin tietenkin minä! Valinnan tulos ei tietenkään yllättänyt, tiesinhän minä, että minut valittaisiin. Heti ensikohtaamisesta lähtien olin tiennyt Riepun olevan juuri minulle sopiva hevonen, ja miten kaunis se olikaan. Sen siniset varusteet sointuisivat varmasti täydellisesti yhteen oman tyylini kanssa. Vajosin hiljalleen omiin haaveisiini, ja kuvittelin jo kiitäväni puhtaanvalkean ratsun kanssa suurella nurmikentällä esteiden yli, molemmat sävy-sävyyn sinisiin pukeutuneina.

Ajatuksistani minut havahdutti ruskearaidallinen kissa, joka hyppäsi syliini kehräten ja rapsutuksia kerjäten. Noustessani seisomaan siirsin kissan tyynesti sivuun ja pudistelin vaatteisiini tarttuneita karvoja. Samalla katseeni osui ruskeaan möykkyyn, joka makasi liikkumattomana keittiön lattialla.
"Mama!" huudahdin tympääntyneenä. "Kille on tuonut taas sisälle jonkun rotanraadon. Kohta meidän keittiössä juoksee vaikka minkälaista ötökkää!"
Kukaan ei vastannut huutooni. Tyypillistä. Kumarruin silittämään Killeä, joka kiehnäsi jalkaani vasten. Suloinen kissa se oli, vaikka en sietänytkään sitä törkyä, mitä se sisälle mukanaan kantoi. Onneksi omassa asunnossani oli tahratonta ja siistiä.

"Mä lähden nyt tallille, tschüs!", huikkasin, vaikken turhaan elätellyt toiveita siitä, että joku kuuntelisi. "Meen varmaan sieltä suoraan kämpilleni, nähdään joskus..."
Suljin oven takanani ja harpoin kohti parkkipaikkaa. Vanhempani asuivat hieman syrjemmällä suuressa omakotitalossa, jossa oli lääniä ja pihaa vaikka muille jakaa. Upouuden valkoisen Mercedeksen valot välähtivät minun lähestyessäni sitä. Olin saanut vanhemmiltani 18-vuotislahjaksi auton, joka tuntui olevan osittain vain hyvitys siitä, ettei heistä kumpikaan ollut lainkaan kotona syntymäpäiväviikollani. Vaikka kai tämä aikuistuminen tarkoittaa sitä, että vanhemmat osallistuvat tavallistakin vähemmän elämääni. Mercedes hyrähti käyntiin ja liikkui sulavasti ulos talon pihasta.

Auburniin ei ollut vanhemmiltani pitkä matka, omasta asunnostani sen sijaan kilometreja tuli lähes kolminkertaisesti. En kuitenkaan pannut sitä pahakseni, mieluummin käytän vähän enemmän aikaa tallimatkoihin, jos vaan puitteet perillä ovat kunnossa. Ja Auburnissahan ne olivat. En ollut hetkeen nähnyt vastaavantasoista tallia, viimeksi luultavasti Saksassa. Toivoin, ettei aavistuksen heikompi suomenkieleni aiheuttaisi tukalia tilanteita, onneksi hevosille voisin jutella saksaksi. Siitä ajatukseni riensivätkin takaisin pääasiaan, Riepuun. Me tulisimme ruunan kanssa kyllä varmasti toimeen, toinen oli ihmisten laita. Saatoin olla joskus hieman liian kärkäs mielipiteissäni ja aiheuttaa muissa mielipahaa, eikä anteeksipyynnöt kuuluneet vahvuuksiini. Luultavasti olisi vain paras yrittää hillitä kielensä ja puhua mieluummin vähän vähemmän.

Parkeerasin autoni tallin pihalle ja nousin ylös painostavaan kesäilmaan. Toivottavasti ei alkaisi satamaan, en halunnut kastua. Olin pukeutunut ihan tavallisiin farkkuihin ja tennareihin, sillä en ajatellut tänään ratsastaa. Ensimmäinen päivä oli ihan hyvä käyttää vain tutustumiseen ja ehkä hevosen varusteiden ihailuun. Olin kuitenkin ottanut muutamia ylimääräisiä vaatteita ja ratsastuskamppeitani mukaan, sillä toivoin voivani säilyttää niitä kaapissani täällä tallilla. Auburnin tilukset näyttivät yhtä kutsuvilta kutsuvilta kuin aiemminkin, enkä olisi voinut parempaa tallivalintaa tehdä.

Nähtävästi joku muukin oli päättänyt tulla tallille heti hyväksynnän saatuaan, sillä porukkaa riitti. Olin viimekerralla tutustunut paikkaan vain hyvin pikaisesti, joten minulla ei ollut aavistustakaan, mistä löytäisin Riepun, saatika sen karsinan. Päätin aloittaa huhuilun tallista, jospa siellä olisi joku, joka voisi esitellä minulle vähän paikkoja. Tallissa ensimmäisenä huomioni kiinnitti pitkä, vaalea nainen, joka näytti siltä, kuin olisi kävellyt paikalle suoraan mainoskuvauksista. Tunsin pienen kateudenpilkahduksen nostavan päätään, minäkin olisin halunnut olla pitkä ja mallinmittainen, mutta olin vain nipinnapin 160 senttiä. Onneksi sentään suurin osa pituudestani oli jakautunut jalkoihin, enkä näyttänyt tappijalkaiselta kääpiöltä. Kuitenkin tämän pitkän kaunottaren vieressä näytin auttamatta lyhyeltä.

Naisen kääntyessä minua kohti tunnistin tämän Riepun omistajaksi, Amandaksi. Hetken aikaa annoin ristiriitaisten tunteideni jyllätä mielessäni, mutta työnsin sitten kateuden taka-alalle, ja lähestyin naista.
"Ellie von Brandt", esittäydyin topakasti ojentaen kättäni. "Riepun uusi vuokraaja."
Amanda tarttui käteeni ja tunsin naisen arvioivan katseen itsessäni. Samalla tajusin naamalleni pinttyneen tympeän ilmeen, jota yritin oitis korjata hivenen ystävällisemmäksi. En sentään halunnut tarkoituksella antaa hemmotellun kakaran ensivaikutelmaa, vaikka kuulemma monesti siltä vaikutin. Enhän minä edes ole hemmoteltu, saati sitten kakara!

"Amanda Sokka. Mä voinkin näyttää, missä Riepu majailee", nainen tarjoutui ja lähti johdattamaan minua tallissa takaisin siihen suuntaan josta olin tullutkin, pysähtyen sitten aivan tallin toiseen päätyyn.
"Tässä on Riepun karsina, sen vieruskaverina on Leevi", Amanda osoitti karsinaa. En voinut olla hyötyliikuntaa vierastavana ihmisenä ajattelematta sitä, miten tuskastuttavan pitkä välimatka karsinalta oli satulahuoneeseen ja tallitupaan. No, liikuntaa se hyötyliikuntakin olisi, kai.
"Se onkin nyt tarhailemassa, katotaan se samalla kun haet sen sisään", Amanda ojensi käteeni riimun ja riimunnarun, ja pieni ylireagoiva mieleni sai Amandan neutraalin ehdotuksen kuulostamaan komentelulta. Tuntui, kuin naamani olisi jäänyt jumiin tympeään ilmeeseen.

Tarhoille päästyämme Riepua ei ollut vaikea tunnistaa tummempien hevosten joukosta. Se näytti yhtä komealta kuin viimekerrallakin, ja vihdoin sain loihdittua kasvoilleni aidon hymyn. Pujahdin sisään tarhaan, jossa ruuna seisoskeli tyynesti paikallaan, korvat suunnattuina meihin.
"Sä varmaan pärjäätkin sen kanssa tästä eteenpäin", Amanda totesi aavistuksen kysyvään sävyyn. Nyökkäsin.
"Joo. Mä varmaan vain tutustun maastakäsin tänään Riepuun," selostin suunnitelmani puolihuolimattomasti, tarkkaillen yhä tiiviisti kimoa hevosta. Amanda vastasi minulle jotain myöntävää, mutta keskittymiseni oli jo täysin ruunassa, joka oli lähtenyt hitaasti askeltamaan minua kohti.

Amanda palasi takaisin omiin hommiinsa ja jäin kahden Riepun kanssa, joka oli tullut luokseni ilmeisesti herkkujen toivossa. Se hamuili käsiäni ja taskujani, joista ainoassakaan ei valitettavasti ollut mitään hevoselle annettavaa.
"Mä annan sulle jotain sitten tallissa, okei?" hymähdin hevoselle pujottaessani riimun sen päähän. Riepu lähti seuraamaan minua kiltisti, kuin mikään muu ajatus ei olisi käynyt sen mielessäkään. Sen mutkaton luonne tuntui minusta rauhoittavalta, mikään hevosessa ei tuntunut toimivan ärsykkeenä kiivaalle luonteelleni. Toisaalta, saisi nähdä, miten hyvin pelaisimme ratsukkona yhteen.

Talutin Riepun karsinaansa, jossa riisuin riimun sen päästä. Olin muistellut jonkun maininneen kimolla olevan jonkinlaista vetopaniikkia, joten parempi olla sitomatta sitä kiinni. Toisaalta se ilmeisesti oli niin kiltti, että kiinnisitominen oli muutenkin täysin turhaa. Koska en aivan vielä jaksanut kipittää varustehuoneeseen hakemaan ruunan harjoja, päätin hetkisen aikaa ihan vaan rapsutella ja silitellä ruunaa. Sitä ei tuntunut lainkaan haittaavan pieni rapsutteluhetki, vaan se tuntui olevan täysin tyytyväinen oloonsa. Heti alkuun ei Riepulta tuntunut löytyvän sellaista paikkaa, mistä rapsuttaminen olisi ihan voittamatonta, mutta eiköhän tutustuessa ne lempirapsuttelukohdat löydy.

Vaikka hevosen paijaaminen olikin mukavaa, oli kuitenkin jossain vaiheessa lähdettävä hakemaan niitä harjoja. Varustehuone oli ihailtavan siistissä kunnossa, ja näkyvän nimikoinnin ansiosta Riepun varusteet löytyivät helposti. Käytin hetken aikaa ihan vain sen varusteiden läpikäymiseen, jotta tietäisin myöhemmin, mitä odottaa. Yksi suosikkipuuhistani tallilla oli, hämmästyttävää kyllä, varusteiden putsaus, joten päätin pitää huolen, että kimon tavarat olivat aina kunnossa, järjestyksessä ja tahrattoman puhtaat. Ripustin meksikolaiset suitset takaisin koukkuunsa ja nappasin harjapakin mukaani. Myös sen sisältö paljastui pääosin siniseksi, kuten kaikki muutkin ruunan varusteet. Onneksi pidin sinisestä, olisi ollut kammottavaa, jos kaikki Riepun varusteet olisivat olleet pinkkejä tai keltaisia.

Riepu ei ollut ylipäätään kovin likainen, kiitos vielä toistaiseksi kuivan sään, mutta päätin silti käydä sen melko tarkkaan läpi harjaten. Samalla kävisi ilmi, jos ruuna olisi jostain paikasta herkkä, tai kutiaisi helposti. Toistaiseksi Riepu oli ollut hyvinkin rauhallinen hevonen, eikä reahoinut vahvasti mihinkään muuhun, kuin ulottuvilla oleviin herkkuihin. Olin muistanut napata matkaani sen lupaamani yhden porkkanan, jonka syötin ruunalle harjauksen päätteeksi. En ollut suunnitellut tekeväni mitään sen kummempaa harjauksen lisäksi, mutta tunsin kummaa vetoa päästä tarkastelemaan lähialueen maastoja. Voisin hyvin ottaa Riepun mukaan taluttaen.

Vaikka ruuna seuraisikin luultavasti vain ihan kiltisti perässä, pääsin siitä huolimatta pukea sille päähän suitset. Hevosten kanssa voi kuitenkin aina sattua mitä vaan, eikä tuntenut ruunaa ja sen käytöstä oikeastaan vielä kovin hyvin. Amanda luultavasti nirhaisi minut, jos onnistuisin vahingossa päästäämään Riepun vaikka auton alle. Niimpä lähdimme suitsin ja suojin varustautuneina talsimaan tallipihalta kohti maastoa. Amanda oli vinkannut parhaan suunnan kertoessani lenkkiajatuksestani hänelle, joten lähdimme kyseiseen suuntaan reippaasti kävellen.

Riepun rauhallisesta elämänasenteesta olisi voinut kuvitella ruunan olevan laiska, vähän perässä vedettävää mallia, mutta todellisuudessa se käveli reippaasti korvat höröllä, muttei missään nimessä lähtenyt ohittelemaan, vaan pysyi omalla paikallaan vieressäni. Kävelylenkki tuntui oikein nautittavalta, enkä ollut oikeastaan tajunnutkaan, että talutteluretket voisivat olla näin mukavia. Suurimmaksi osaksi kokemukseni hevosten taluttamisesta muutoin kuin tallin ja kentän väliä olivat hevosten kanssa, jotka joko steppailivat suuntaan jos toiseenkin tai tempoivat jatkuvasti päänsä lähimpään pusikkoon, jossa näkyi jotain syötävää. Riepu ei kuulunut näistä kumpaankaan joukkoon.

Emme tehneet älyttömän pitkää lenkkiä, sillä alkoi tulla myöhä. En ollut syönyt mitään sitten melko myöhäisen aamupalan, joten nälkä alkoi tuntua jo tuskalliselta, ja sai minutkin ärtyneeksi. Päätin palauttaa Riepun takaisin talliin, jonne se sai kuulemma toistaiseksi jäädäkin. Vilkaisin myös ohimennen viereisessä karsinassa seisoskelevaa ruunikkoa, joka katseli ylväänä ja ryhdikkäänä ratsinastaan. Se vaikutti melko nuorelta, mutta hyvin komealta. Pikkuhiljaa mahassa vellonut nälkä alkoi kasvaa sietämättömän suureksi, ja minun oli pakko hyvästellä Riepu. En kuitenkaan voinut olla pyyhkimättä huolellisesti sen suitsia ennen niiden palauttamista takaisin paikoilleen. Kun jokainen hihna ja solki kiilsi puhtauttaan, saatoin vihdoin kiiruhtaa autolleni, jolla kurvaisin lähimpään kiinalaiseen hakemaan noutoruokaa. Se kruunaisi muutoinkin kaikin puolin loistavan päivän.

Ellie von Brandt

Ei ollut kovinkaan yllättävää, ettei hellepäivien suora kestäisi kovinkaan kauaa edes Heinäkuussa. Tänä aamuna heräsin vaakatasossa ikkunaruutuihin ropisevaan sateeseen, joka ei tuntunut laantuvan edes puoleenpäivään mennessä. Siinä vaiheessa totesin olevan turha odottaa sään parantumista peittojen alla ja päätin raahautua keittiöön tekemään aamiaista. Kaksion hiljaisuus tuntui painostavalta, ja käänsin radion päälle. Ruoanlaitto oli paljon mukavampaa hyvän musiikin tahtiin. En ollut kummoinenkaan kokki, joten gourmet-aamiaisen virkaa sai toimittaa avocadovoileipä ja kourallinen pensasmustikoita. Olinkin tuoreiden marjojen suurkuluttaja, sillä ne olivat helppoa ja hyvää syötävää ilman ylimääräistä vaivannäköä.

Aamiainen Netflixin parissa venyi lähes kaksituntiseksi, jonka jälkeen päätin vihdoin lähteä tallille. Harjasin ja kiharsin hiukseni sekä meikkasin kevyesti, koska halusin näyttää hyvältä – olkoonkin, että menin ainoastaan tallille. Mistä sitä tietää, jos paikalle sattuisi valokuvaaja, tai kohtaisin maneesissa elämäni prinssin. Vedin päälleni beiget ratsastushousut ja vaaleanpunaisen pikeepaidan, olin päättänyt tänään hypätä vihdoin Riepun selkään. Viime ratsastuskerrastani oli jo luvattoman kauan, lähemmäs kolme kuukautta, joten oli jo aikakin päästä hyppäämään. Olin valmistautunut kertaamalla mielikuvaharjoitteluna edellisten valmennusteni vinkkejä, ja tuskinpa ne ratsastustaidot muutamassa viikossa katoaisivat. Sitä paitsi Riepu olisi kokenut estehevonen.

Sadepisarat rummuttivat edelleen tuulilasia vasten kaartaessani Auburnin parkkipaikalle. Se siitä hiustenlaittoon nähdystä vaivasta, kiharat vettyisivät tässä säässä taatusti. Koska en halunnut märkää moppia päähäni, sidoin hiukseni ponihännälle ja painoin päähäni vaaleanpunaisen lippalakin. Varsinaista sadetakkia en edes omistanut, mutta toivoin vedenkestävän tummansinisen tuulitakin tosiaan täyttävän lupauksensa. Marssin talliin hakemaan Riepun riimun ja narun, jonka jälkeen lähdin kävelemään kohti laidunta. Hevosia tuskin haittasi laiduntaa sateellakaan, ainakaan niille ei tullut liian kuuma. Riepu norkoili helpotuksekseni melko lähellä porttia sininen sadeloimi selässään, ja seisoi kiltisti paikallaan pujottaessani riimun sen päähän.
"Sullakin on onneksi sadetakki päällä", juttelin hevoselle taluttaessani sitä takaisin kohti tallia. Se näytti aavistuksen surkealta veden valuessa sen otsatukkaa pitkin, onneksi täällä oli sentään maneesi.

Riisuin Riepulta sadeloimen ja vein sen loimitelineisiin kuivumaan. Samalla reissulla nappasin mukaani myös ruunan harjat ja muut varusteet, ja palasin takaisin karsinalle muistuttaen lähinnä kävelevää naulakkoa.
"Ootko menossa ratsastamaan Riepulla?" Amanda yllätti minut matkalla. Kohotin aavistuksen kaikkia sylissäni olevia varusteita.
"Niin mä vähän suunnittelin", vastasin.
"Mä voisinkin tulla vähän vilkaisemaan, miten teillä sujuu", Amanda ehdotti hymyillen. Hienoa, ei siis yhtään paineita näin ensimmäiselle ratsastuskerralle. Toivottavasti pysyisin edes ruunan selässä.

Kuivailin pyyhkeellä hieman Riepun naamaa ja jalkoja, jotta se näyttäisi edes vähän huolitellummalta. Sen harja kuitenkin roikkui edelleen inhottavan märkänä, joten päätin harjoitella hieman letitystaitojani. Täytyisihän meidän näyttää edustavalta, etenkin nyt, kun Amanda olisi katsomassa. Viime letityskerrastani oli jo jonkin verran aikaa, joten sykeröihin jäi parantamisen varaa. Ne näyttivät kuitenkin paljon paremmilta kuin märkänä roikkuva harja, joten olin kohtalaisen tyytyväinen tulokseen. Lähdin tässä välissä tarkastamaan maneesin tilanteen. Se vaikutti olevan ainakin toistaiseksi autio, joten rakensin sinne pari matalahkoa estettä voidakseni testata ratsua myös painotuslajissamme. Palasin takaisin talliin, puin ruunalle loput sen varusteista ja vedin omiin jalkoihini nahkaiset mustat ratsastussaappaat ennen kuin lähdin taluttamaan kimoa maneesiin.

Heti maneesiin päästyämme Riepu vaikutti valppaalta ja pirteältä. Se lähti lähes välittömästi kävelemään eteenpäin noustuani sen selkään, ja sain muistuttaa sitä paikallaan seisomisesta jalustimien säädön ajan. Heti alkukäynneistä lähtien oli selvää, että Riepulla riitti kyllä eteenpäinpyrkimystä ilman muistuttelua. Kävelin muutaman kierroksen ajan ennen kuin kiristin satulavyön ja siirsin hevosen kevyeeseen raviin. Riepun askeleet olivat erittäin lennokkaat ja reippaat, ja niissä tiiviisti istuminen vaatisi todennäköisesti hieman totuttelua. Riepu vaikutti kuitenkin vastaavan apuihin hyvin ja oli suustaan jopa todella herkkä, joten hyvin kevyt tuntuma riitti. Tein ravissa ympyröitä ja käyntisiirtymisiä, joissa sain kyllä olla tarkkana apujen kanssa, jotta saisin annettua mahdollisimman selkeät, mutta pienet avut. Ongelmanani oli aiemmin ollut se, että annoin helposti melko voimakkaita apuja, josta Riepu kyllä sakottaisi reippaasti. Olin onneksi vuosien varrella pystynyt kitkemään ongelmaa jonkin verran pois, mutta välillä saatoin edelleen olla kädestä hieman voimakas tai epätasainen.

Jossain vaiheessa ratsastustani Amanda oli löytänyt tiensä maneesin katsomoon, mikä aiheutti minulle tuplasti enemmän paineita ratsastaa hyvin. Ei sillä, että minulla olisi mennyt muutenkaan aivan surkeasti, mutta joissain asioissa oli kyllä parantamisen varaa. Jatkoin ruunan kanssa laukassa. Aivan kuten ravikin, myös laukka oli matkaavoittavaa ja valtavan suurta, joten vaati tuplasti enemmän keskivartalon hallintaa pysyä kyydissä. Pitäisi tosiaan aloittaa lihaskunnon kasvattaminen. Vaikka laukan ratsastaminen oli kunnon päälle raskasta ja vaati paljon minulta, olin äärettömän tyytyväinen vuokrahevosvalintaani, sillä Riepu oli kaikenkaikkiaan erittäin mukava. Se vastasi hyvin apuihini, oli omalla moottorillaan eteenpäinpyrkivä, mutta tarjosi kuitenkin riittävästi haastetta ja mahdollisuuksia kehittyä.

Käänsin Rievun kohti rakentamiani esteitä. Se liikkui todella innokkaasti itse sisään esteelle ja hyppäsi sen yli mutkattomasti komealla ilmavaralla. Este oli tosiaan ollut vain noin 80 senttiä korkea, mutta ruuna hyppäsi sen kuin se olisi ollut vähintään reilun metrin. Laukkasimme melko reippaalla tahdilla ja pohdin, mahtaisiko meille tulla ongelmia askelten sovittamisen kanssa esteiden välille. Riepu tuntui kuumuvan aavistuksen hyppäämisestä, ja sain tosissani ratsastaa, jotta menomme näyttäisi edes jossain määrin järkevältä. Vanhana konkariratsuna Riepu kuitenkin osasi sovittaa askeleensa näin pienillä esteillä ilman mitään ongelmia, joten ainakin siltä osin ensimmäinen ratsastuskertamme sujui hyvin.

Muutamien onnistuneiden hyppyjen jälkeen totesin hetken olevan sopiva lopettaa, joten jatkoin ruunan kanssa kevyessä ravissa, hieman taivutellen ja hakien rentoutta raviin. Riepu ei ollut hionnut juurikaan, itse olin sen sijaan suihkun tarpeessa. Tämän hevosen kanssa vähintäänkin kunto kasvaisi – varsinkin, kun se oli alkujaan selkeästi surkea. Hidastin Riepun käyntiin ja annoin sille pitkää ohjaa. Vasta silloin uskalsin vilkaista Amandaa, joka seisoi edelleen katsomossa tutkimaton katse kasvoillaan. Ainakaan nainen ei näyttänyt täysin tyytymättömältä, joten ehkä en ollut ratsastajana ihan toivoton tapaus. Mielestäni olimme sopineet yhteen oikein loistavasti ottaen huomioon, että tämä oli vasta ensimmäinen kertani ruunan selässä.

”Mitäs pidit?” Amanda tiedusteli laskeutuessani hevosen selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin Riepun satulavyötä. Kimo ruuna puuskahti ja vaikutti olevan valmis palaamaan jo laitumelle.
”Tää on kyllä tosi kiva! Eiköhän me voiteta kaikki kisat, mihin osallistutaan”, hymähdin taputtaen Riepua kaulalle. Amanda kohotti hieman kulmiaan.
”Noh, eipäs nyt mennä asioiden edelle. Vaatii varmaan muutaman kerran tottua tähän hevoseen, mutta kyllä se siitä lähtee sujumaan,” Amanda totesi.

Palkitsin Riepun kivasta ratsastustuokiosta porkkanalla, jonka se söi innokkaasti haukaten melkein puolet sormistani. Kello alkoi olla jo melko paljon, joten päätin suorittaa hevosen jälkihuollon nopeasti. Väkertämieni lettisykeröiden avaaminen vei kuitenkin jonkin verran aikaa, enkä päässyt lähtemään kotiin ennen iltaseitsemää. Viimein kuitenkin autossa istuessani saatoin vain hymyillä leveästi – kyllä hevoset olivat sitten ihania.

Ellie von Brandt

(Sijoittuu torstaille 06/07!)

”Muista nyt Ellie ratsastaa kouluakin, ettet vaan aina hyppää niitä esteitä”, äitini muistutti minua istuessani jälleen kerran vanhempieni asunnon ruokapöydässä. Olin mahdottoman laiska ja osaamaton ruoanlaittaja, joten miksen hyödyntäisi ilmaista ruokapalvelua.
”Ja ja, mutta mama, me ollaan pääasiassa kuitenkin esteratsukko,” puuskahdin. Äitini ei ollut ikänään edes hevosen selässä istunut, mutta koki olevansa pätevä neuvomaan minua ratsastukseen ja hevosiin liittyvissä asioissa. Ilmeisesti poniäitinä maneesin katsomossa istuen pääsi tarpeeksi syvälle lajin saloihin.
”Muista mitä Klauskin aina sanoi, ’Hyvä perusratsastus on esteratsastajakin pohja.’”, äiti lisäsi mahtipontisesti. Hän oli aina pitänyt silloisesta saksalaisesta valmentajastani, joka oli opettanut tiukalla otteella koulupuolella. Iskin haarukkani lautasella olevaan kananpalaan tympääntynyt ilme naamallani.

Äidin neuvoista huolimatta mä olin päättänyt hypätä tänään. Olin mielikuvaharjoitteluna haaveillut koko eilisen siitä, kuinka liitelisimme sulavasti puolitoistametrisen esteradan yli. Ihan niin korkeita me ei varmaan vielä hypättäisi, mutta en uskonut menevän kauaakaan kuin pääsisimme tavoitteeseemme, eli starttaamaan 120cm radoilla. Olin jo hankkinut kalenterinkin, johon merkkaisin tulevat kisamme, ja kirjoittaisin niistä sitten arvion, miten suoriuduimme. Myöhemmin olisi hauska seurata kehitystä.

Starttasin Mercedeksen ja lähdin ajamaan kohti Auburnia. kello näytti puoli neljää, joten tallilla olisi varmasti muutakin porukkaa. Ehkä saisin jonkun mukaan lähtemään hakemaan hevosia laitumelta, yksin oli vähän tylsää kävellä se turhauttavan pitkä matka. Onneksi laidunaika oli lyhyt, ja pian hevoset muuttivatkin takaisin omiin tarhoihinsa. Ei, hyötyliikunta ei ollut minun juttuni.

Tallilla tosiaan oli jonkin verran porukkaa, ja bongasinkin heti tallin ovella henkilön, joka näytti siltä, kuin olisi menossa laitumen suuntaan. Naisella oli kummalliset siniset hiukset, mikä villitys kaikilla oli värjätä hiukset luonnottomalla värillä?
”Hei”, huikkasin pysäyttääkseni hänet. Sininen poninhäntä heilahti kun nainen kääntyi minua kohti.
”Ootko menossa hakemaan hevosta laitumelta?” kysyin, ja jatkoin sitten odottamatta vastausta. ”Voisin tulla samaa matkaa, jos odotat ihan hetken.”
Sinihiuksinen nainen nyökkäsi, ja pyyhälsin tallin ovesta sisään Riepun karsinalle, jossa vaihdoin omat tavarani ruunan riimuun ja riimunnaruun.

”Ketä sä oot menossa hakemaan?” sinihiuksinen kysyi heilutellen huolettomasti riimunnarua käsissään.
”Riepua, oon sen vuokraaja. Entä itse?” esitin vastakysymyksen.
”Hania. Oon muuten Minka”, nainen esittäytyi hymyillen hieman. Vastasin hymyyn kapeasti, Minka vaikutti ihan okei tyypiltä, kummallisesta hiustenväristään huolimatta.
”Ellie”, esittelin itseni. Tämän lyhyen sananvaihdon jälkeen kävelimmekin hiljaa laitumelle asti, jossa molemmat keskittyivät omaan hevoseensa. Lähdin Riepun kanssa ensimmäisenä kohti tallia, ja kävelimmekin aikamoista tahtia, sillä Hani ja Minka jäivät pian taakse.

Päästin ruunan karsinaansa ja kävin hakemassa sille vähän heinää ajanvietteeksi. Riepu työnsi turpansa onnessaan heinäkasaan, eikä luultavasti aikonut nostaa sitä ennen kuin viimeinenkin korsi oli syöty. Rapsuttelin kimoa pyörivin liikkein kumisualla ja ihmettelin, miten se pysyi näin puhtaana. entinen kimo vuokraponini oli ollut aina täynnä keltaisia laikkuja,ja sitä sai pestä harva se päivä. Taputin ruunaa kaulalle ja marssin kaapilleni vaihtamaan jotain paremmin ratsastukseen sopivaa päälleni – farkkushortsit ja tennarit tuskin olivat se kaikkein optimaalisin valinta. Kaapista löytyi sen sijaan siniharmaat kevyet ratsastushousut sekä ratsastussaappaani. Päälläni valmiiksi ollut valkoinen toppi sai kelvata yläosaksi.

”Moikka”, Isabella huikkasi ilmestyessään tallitupaan kahvikuppi kädessään. En ollut juuri jutellut naisen kanssa, mitä nyt moikkaillut tallikäytävällä törmäillessä. Tälläkin kertaa Isabella vaikutti kiireiseltä kadotessaan keittiöön ja ilmestyessään pian uudestaan poistuen tallin ovesta. Mahtoi olla aikaavievää pyörittää tallia, vaikka apuvoimia löytyisikin. Nappasin satulahuoneesta mukaan Riepun varusteet ja palasin karsinalle. Ruuna oli saanut heinänsä jo syötyä, ja satuloin ratsuni pikaisesti. Vasta taluttaessani Riepua kentälle tajusin, etten ollut ajatellutkaan esteradan rakentamista. Ehkä joutuisin sittenkin treenaamaan kouluratsastusta.

Minun onnekseni joku oli kuitenkin rakentanut jo kentälle valmiiksi esteet, ja voisin todennäköisesti hyödyntää näitä samoja. Kiipesin Riepun selkään ja ohjasin sen uralle kävelemään alkukäyntejä. Tavalliseen tapaansa Riepu vaikutti reippaalta ja erittäin innokkaalta hyppäämään. Esteet olivat arviolta metrin luokkaa, selviytyisimme niistä siis varmasti loistavasti. Joku tarhan oreista hirnahti kimeästi ja sai Riepun kääntämään katseensa. Keräsin ohjaa lyhyemmäksi ja pyysin ruunaa keskittymään työntekoon.

Lähdin melko nopeasti aloittamaan alkuverryyttelyä, joka sujui aluksi enemmän tai vähemmän kaoottisesti. Riepulla tosiaan oli virtaa, ja se poukkoili ja kiemurteli kuin duracellpupu. Vasta noin vartin verran kohellettuamme alkoi yhteispeli sujua ja sain ratsastukseen kontrollin. Sen jälkeen uskalsin lähteä jo hyppäämään. Riepua sai pidätellä jonkin verran, ettei se olisi rynninyt turhan reipasta laukkaa esteille. Olin kiitollinen, ettei kukaan ollut seuraamassa ratsatustani tällä kertaa, se ei nimittäin näyttänyt juuri tänään esittelykelpoiselta. En malttanut odottaa, että valmennukset alkaisivat, taisin tosiaan olla ohjauksen tarpeessa. Saattoiko lyhyt tauko muka vaikuttaa näin paljon ratsastukseen, olin ennen ollut takuulla paljon parempi ratsastaja.

Hetkellisellä omiin ajatuksiini vaipumisella oli kuitenkin ikävät seuraukset. En ollut tarpeeksi tarkkana esteen jälkeen, ja Riepu päätti jatkaa matkaansa eri suuntaan kuin minä. Mätkähdin kylki edellä kentän hiekalle ruunan laukatessa vapaana ympäri kenttää. Nousin nopeasti ylös nolostuneena - toivottavasti kukaan ei nähnyt! Katselin ympärilleni, mutta missään ei onneksi näkynyt ketään.
”Scheiße…” mutisin pudistellessani hiekkaa vaatteistani. Pudotus oli onneksi ollut melko pehmeä, ja selvisin pelkällä säikähdyksellä ja häpeän tunteella. Riepu oli pysähtynyt kentän toiseen päähän, ja katseli minua ihmeissään, kuin pohtien, miksi olin jäänyt kyydistä. Kävelin nappaamaan sen kiinni, eikä se vastustellut hetkellisen vapauden päättymistä.

Ei muuta kuin takaisin satulaan ja uutta yritystä. Tällä kertaa pidin huolen, että ajatukseni olivat ainoastaan ratsastuksessa. Loppuajan Riepu kulkikin ihan hyvin, eikä esteiden ylityksen kanssa ollut ongelmia. Ravailin ruunan kanssa vielä voltteja ja ympyröitä ja se kulki ihme kyllä rennosti ja pyöreänä. Vaikka aluksi olikin näyttänyt pahalta, olin loppuratsastuksesta yhtä hymyä. Viimeisten kierrosten aikana kentälle saapui violettihiuksinen nainen mustanruunikon tammansa kanssa, tervehtien minua iloisesti. Nyökkäsin Annalle mumisten jotain hein kaltaista ja siirsin Riepun käyntiin antaen sille pitkät ohjat. Päätin mennä kävelemään loppukäyntejä maastoon, joten jätin Annan ja Epin rauhassa treenailemaan kentälle. Sää oli oikein kiva maastokävelylle, aurinko paistoi ja kevyt tuulenvire viilensi mukavasti. Riepukin oli hionnut hieman kaulasta, joten ilmeisesti olimme treenanneet ihan kohtalaisen reippaasti.

Ellie von Brandt

Sateiset päivät tuntuivat vihdoin väistyneen ainakin hetkeksi, ne olivatkin kestäneet mielestäni jo aivan liian pitkään. Ilma tuntui kuitenkin vielä hieman kostealta ja tennarieni reunat imivät tehokkaasti kosteutta harppoessani nurmialueen läpi kohti tallia. Olin pukeutunut suhteellisen lämpimään takkiin ottaen huomioon sen, ettei kesän pitäinyt olla vielä ohi, mutta aamun viileys hytisytti. Olin tosiaan lähtenyt tallille jo aikaisin aamusta, mikä oli saanut äitini leuan loksahtamaan lähes lattiaan asti. Kuulemma hyvin epätyypillistä minulta. Ensimmäinen estevalmennukseni Riepulla oli kuitenkin havahduttanut minut siihen tosiasiaan, että lihaskuntoni oli oikeastaan melko surkea. Vaikka muutoin lihaksien treenaaminen ei kiinnostanut minua pätkän vertaa, olin valmis uhraamaan saliharjoittelulle jonkin verran aikaa, jos se auttaisi minua kehittymään paremmaksi ratsastajaksi. Siispä heräsin nykyään kuudelta aamulla salille – kyllä, kesälläkin.

Olin kuin suoraan Horzen kuvastosta repäisty malli kävellessäni uutuuttaan hohtavissa ratsastusvaatteissa ja nykyään niin nuorten suosiossa oleva lippalakki päässäni kohti laidunta. Vaikka Riepua tuskin kiinnosti minkävärinen paita minulla oli milloinkin päälläni, en vain voinut lähteä edes tallille suomatta ajatusta sille, miltä näytin. Onneksi minulla oli luonnostaan hyvä iho, muuten en varmaan poistuisi minnekään ilman paksua meikkikerrosta. Tallilla ei kuitenkaan tuntunut olevan tähän aikaan ketään kaksijalkaistakaan huomioimassa huoliteltua olemustani.

Riepu tuntui jo havaitsevan minun olevan jokseenkin vakituinen kävijä, sillä saapuessani tarpeeksi lähelle sitä se lähti kävelemään minua vastaan. En voinut estää tyytyväistä hymyä kohoamasta kasvoilleni, olihan tämä jo muistamisen arvoinen hetki. Pujotin riimun ruunan päähän ja lähdin kävelemään takaisin kohti porttia, kimon hevosen seuratessa perässä. Riepun turpa kosketti olkapäätäni tasaisin väliajoin sen käynnin tahdissa ja tunsin leijuvani. Miten hevonen saattoikaan näin pienillä asioilla saada fiilikseni miljoona kertaa paremmaksi. Vaikka taivaalla olikin ohut pilvipeite suodattamassa auringonsäteitä, ei minun maailmani sillä hetkellä olisi voinut olla yhtään aurinkoisempi.

Päästin Riepun karsinaan ja riisuin sen riimun. Ruuna näytti hieman tavallista likaisemmalta, joten olin varautunut reilun mittaiseen harjailutuokioon. Hevonen tuntui kuitenkin nauttivan kumisualla pyörittelystä, eikä itseänikään haitannut viettää ruunan kanssa aikaa näin. Siirryin harjauksen jälkeen selvittelemään Riepun häntää, jonka se olikin onnistunut saamaan aikamoiseen takkuun. Muutama suihkaus selvitysainetta ja huolellinen kampaus saivat kuitenkin ihmeitä aikaan, ja pian Riepu näytti säädylliseltä korvista hännänpäähän. Koska perjantaina olisi kouluvalmennus, koin parhaaksi treenata sileätyöskentelyä vähän etukäteen, olimmehan Riepun kanssa viime aikoina pääasiassa hypänneet. Ruuna sai siis selkäänsä koulusatulan.

Tuttuun tapaan Riepu muuttui kentällä duracellpupuksi, joka sai minut ainoastaan hyvälle tuulelle. En juurikaan pitänyt ratsuista, jotka olivat yhtään eteenpäinpotkittavaa mallia, ja tämä ruuna ei sitä ainakaan ollut. Annoin Riepun kävellä pari kierrosta rennosti omaan tahtiin – mikä tarkoitti melko reipasta käyntiä – ennen kuin keräsin ohjat ja aloitin työskentelyn. Taivuttelin hevosta heti alkuun käynnissä volteilla ja pitkät sivut avotaivutuksessa. Avotaivutus sujui yllättävän hyvin siihen nähden, etten ollut harjoitellut sitä pitkiin aikoihin, mutta selvästi ainakin osa kouluratsastusliikkeistäkin oli jäänyt johonkin selkärankaan. Niin kauan kuin muistin itse keskittyä sataprosenttisesti tekemiseeni ja keksiä puuhaa myös Riepulle, se kulki nätisti ja hallitusti, joskin energisesti, mutta heti jos ajatukseni herpaantuivat hetkeksikään levisi koko pakka ja ruuna käveli nopeasti pois avuilta. Hiki nousi selkääni jo käyntityöskentelyn aikana, joten kovinkaan pitkään tuskin jaksaisin ratsastaa.

Käynnin jälkeen päätin nostaa suoraan laukan, sillä ravissa työskentely menisi hyvin todennäköisesti melkoiseksi kaahottamiseksi, jos en jaksaisi istua täydellisesti selässä. Annoin Riepun laukata pari kierrosta vähän isompaa laukkaa, ennen kuin kokosin sitä hieman ja lähdin ratsastamaan suurta ympyrää keskelle kenttää. Yritin saada ulko-ohjan mahdollisimman hyvin läpi ja hevosen taipumaan koko kropastaan. Pienensin ja suurensin ympyrän kokoa sen mukaan, miten hyvin ruuna oli kulloinkin avuilla. Välillä laukkasin myös kokonaisen kierroksen uralla tai vaihdoin suuntaa. Suunnilleen kymmenen minuutin laukkatyöskentelyn jälkeen Riepu alkoi tuntua rennolta ja pyöreältä laukassa ja päätin ottaa pienet välikäynnit. Hetken hengähdystauko oli lähinnä itseäni varten, sillä Riepu olisi takuulla jaksanut juosta vaikka maailman tappiin asti.

Välikäyntien jälkeen raviin siirtyessä olin tyytyväinen siitä, että olin päättänyt aloittaa laukassa. Riepu tuntui olevan harvinaisen hyvin avuilla, eikä meno ollut vielä kertaakaan aiemmin tuntunut näin tasaiselta. Tein hieman pohkeenväistöä ja temponmuutoksia ravissa, ja kaikki sujui oikein mukavasti. Pohkeenväistö ravissa oli aavistuksen hankalaa oman heilumiseni vuoksi, mutta siinäkin menimme ainakin oikeaan suuntaan, vaikkei meno näyttänytään täydellisen siistiltä ja eleettömältä. Riepu myös muistutti minua selkeästi siitä, jos otin liian teräviä ohjasotteita, enkä muistanut hetkeen olleeni näin keskittynyt pitämään käsiä sekä tuntumaa tasaisena ja määrätietoisena, mutta pehmeänä. Viimeiset kierrokset ravia kentän ympäri tuntuivat jo selkään niin rennoilta ja elastisilta, että en voinut olla virnistelemättä leveästi siirtäessäni Riepun käyntiin ja antaessani sille pitkät ohjat.

Aurinkoinen ilme oli pinttynyt kasvoilleni vielä taluttaessani hevosta talliin. Tallikäytävällä lähes törmäsin satulahuoneesta pelmahtavaan naiseen, joka violetit hiukset hieman sekaisin kantoi sylissään satulaa ja suitsia.
”Oho sori, en huomannut teitä”, Anna hymähti pahoittelevasti utelias katse kasvoillaan. ”Menikö ratsastus hyvin?”
Ilmeisesti leveä virnistys poikkesi mainittavasti tavanomaisesta ilmeestäni, joka muistutti enemmänkin tympääntynyttä mulkoilua.
”Riepu oli ihan superhyvä”, hehkutin. ”Vaikka mä olenkin kyllä ihan esteratsastaja, meillä voisi olla hyvin saumaa kouluradoillakin,” pohdin tyytyväisenä ja rapsutin kimon ruunan säkää.
”Kiva, toivottavasti Epikin on yhtä hyvällä tuulella tänään”, Anna virnisti.

Lähdimme kävelemään yhtä matkaa pitkin tallikäytävää. Riepu tuntui muuttuneen taas omaksi rauhalliseksi itsekseen, eikä kentällä olleesta duracellpupusta ollut enää tietoakaan.
”Ootko muuten startannu koulukisoissa aiemmin?” Anna uteli tarttuen aikaisemmin mainitsemaan aiheeseeni.
”Jotain ihan helppoja luokkia joskus nuorempana”, kohautin olkiani. ”Ei mua oikein niin koulukuvioiden hinkkaaminen kiinnosta, vähän vauhdikkaampi meno on se juttu.”
”Sama täällä, entä kenttäratsastus?” nainen ehdotti. ”Siinä olis vähän kaikkea, eikä ainakaan vauhtia puutu.”
”Joo, sekin kuulostaa kyllä kivalta. Mainitsinkin Amandalle että haluaisin kokeilla maastoesteitäkin.”
”Täällä on ihan pätevä maastoesterata, me voidaan lähteä joku päivä Epin kanssa esittelemään se teille,” Anna ehdotti pysähtyen tammansa karsinalle.
”Joo, menään vaan”, nyökkäsin ennen kuin jatkoin Riepun kanssa tallin päätyyn.

Ellie von Brandt

Riepu seisoskeli tarhan portilla näyttäen siltä, että se halusi päästä jo sisään, mielellään suuren heinäkasan ääreen. Pujotin riimun ruunalle nopeasti päähän, sillä tummat pilvet enteilivät sitä, että taivas repeäisi liitoksistaan minä hetkenä hyvänsä. En ollut väärässä, sillä sadepisarat alkoivat putoilla juuri kun sain talutettua Riepun tallin ovesta sisään.
”Huh, ei kastuttu”, virnistin kimolle ja päästin sen karsinaansa.

Tämän päivän agendana oli jälleen esteitä, joten hain satulahuoneesta Riepun estevarusteet. Olin viime aikoina panostanut ruunan kanssa enemmän sileätyöskentelyyn, joten oli jo aikakin hypätä. Vaikka Amanda oli kehottenut meitä treenamaan ravityöskentelyä, olivat ratsastuskertani olleet melko vahvasti laukkapainotteisia. Se vaan sattui olemaan meille helpompaa. Seuraavalla kerralla menisin sileällä varmasti enemmän ravia, mutta tänään ei ollut sen aika.

”Hei, Jonny”, hihkaisin ja hymyilin mahdollisimman ystävällisesti ohi kävelevälle punapäälle, joka kääntyi katsomaan minua kysyvä ilme kasvoillaan. ”Viitsisitkö sä käydä kasaamassa meille pari estettä maneesiin?”
Hetken Jonathanin ilme näytti epäuskoiselta ja mies vaikutti punnitsevan vaihtoehtojaan.
”Noh, kai mä viitsin”, Jonathan lopulta myöntyi. Ilmeisesti punapää tosiaan oli herrasmies, valmiina auttamaan neitoa hädässä.
”Kiitos! Tiesin, että suhun voi luottaa.”

Saapuessani Riepun kanssa maneesiin sinne oli tosiaankin ilmestynyt oikein pätevä esterata. Hyppäsin ruunan selkään ja aloitin alkuverryttelyt käynnissä. Riepu vaikutti tuttuun tapaan innostuneelta esteistä, mutta malttoi kävellä rauhallisesti, ainakin niin kauan kunnes otin ohjat käteeni. Siirsin ruunan raviin ja katseeni osui maneesin katsomoon, jossa näkyi tutut punaiset hiukset.
”Mä tulin ihastelemaan, miten hienon esteradan teille rakensin”, mies virnisti nojaillen rennosti kaiteeseen. Hienoa, yleisöä. Toivottavasti tällä kertaa pysyisin rakkaan ratsuni selässä.
”Onhan se ihan välttävä rata”, kommentoin mukamas arvioiden.

Kolahdus kaikui maneesissa, kun Riepun kaviot osuivat okserin etummaiseen puomiin, joka putosi äänekkäästi alas kannattimiltaan. Esteet olivat korkeudeltaan jotain metrin luokkaa, mutta en saanut ruunaa ollenkaan kiinni kahden laukka-askeleen välillä pystyltä okserille. Se mennä kaahotti samaa vauhtia, eikä millään meinannut mahtua väliin.
”Sä oot myöhässä pidätteiden kanssa”, Jonathan kommentoi katsomosta. Keskittymiseni herpaantui taas, eikä lähestyminen seuraavalle pystylle sujunut yhtään sen paremmin. Riepu kuitenkin hyppäsi tottuneesti esteen yli.
”Jaahas, viitsisikös estevalmentaja tulla nostamaan ton pudonneen puomin”, tuhahdin hidastaen hevosen käyntiin. Virnistellen Jonathan käveli katsomosta kentälle, jonne mies ilmeisesti päätti myös jäädä. Vilkaisin punapäätä kysyvästi.
”Siltä varalta, että joudun nostelemaan lisääkin puomeja”, Jonathan naurahti.

Loppujen lopuksi puomeja ei sen enempää pudonnut, mikä tosin johtui ainoastaan siitä, että Riepu onnistui pelastamaan heikotkin ponnistuspaikat. Kontrolli oli ajoittain aika hukassa etenkin suhteutetuilla väleillä, vaikka yksittäisille esteille tulikin ihan kelvollisia hyppyjä. Estevalmennukselle olisi kyllä tilausta. Tein loppuverryttelyiksi hieman Amandan painottamaa ravityöskentelyä, joka sujuikin ihan mukavasti, kun Riepu oli saanut päästellä enimmät höyryt esteillä. Jonathan ystävällisesti siivosi esteradan pois kehotuksestani loppuverryttelyjen aikana, olipas täällä hyvä palvelu! Siirsin ruunan käyntiin ja annoin sen kävellä muutaman kierroksen vapain ohjin.
”Kyllähän te noi esteet ylititte, ainakin suurimmaks osaks”, kuului taas kommenttia radanrakentajan suunnalta. Pyöräytin silmiäni Jonnylle.

Tapani mukaan puhdistin kaikki Riepun nahkavarusteet huolellisesti. Jonathan oli kadonnut jonnekin oikeisiin töihinsä, eikä Riepukaan kaivannut enää oikein enempää kiillotusta. Ulkona oli alkanut sataa, joten puin ruunalle sadeloimen ennen kuin vein sen takaisin tarhaansa.

Ellie von Brandt

"Viimeisen parin viikon ajan me oltiin treenattu Riepun kanssa aika tehokkasati esteitä, aivan kuin olisimme olleet kovankin tason kilparatsukko. Vaikka ei sillä, tavoitteeni olivat korkealla ja halusin jo hanakasti hyppäämään suurempia ratoja. Toistaiseksi emme olleet nostaneet estekorkeutta 120 senttiä korkeammaksi, sillä en halunnut edetä liian nopeasti. Pikkuhiljaa alkoi kuteinkin tuntumaan siltä, että hevonen alkoi tulla tutuksi ja yhteistyö sujumaan.

Riepun hampaat oli raspattu pari päivää sitten, ja Amanda oli pyytänyt minua olemaan paikalla. En käsittänyt, miksi minua tarvittiin paikalle, eikö tallilla ollut tallityöntekijät sitä varten? Tallille oli ilmestynyt myös uusi ratsuttaja, joka ilmeisesti oli joku vähän kovemman tason esteratsastaja - ainakin joskus ollut. En voinut väittää, etteikö Mikael olisi ollut myös ihan mukiinmenevän näköinen. Aina vaan parempi, mitä enemmän hyvännäköistä porukkaa tallilla pyöri.

Koska uraa oli kulututettu viimeaikoina tavallista ahkerammin, päätin tänään tehdä ainoastaan rennon maastolenkin. Rento tarkoitti Riepun kanssa tietenkin melko vauhdikasta maastoa, mutta ilman sen tiukempaa työskentelyä. Muutaman päivän sadeputken jälkeen myös sää salli meitä, ja ilta-aurinkoi sädehti lähes pilvettömältä taivaalta."

Ellie von Brandt

Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan pirteänä kuin peipponen. Tänään olisi tärkeä päivä - Kalla-CUP:in ensimmäinen osakilpailu, minun ja Riepun ensimmäiset oikeat kilpailut. Olin osallistunut niin moneen luokkaan kuin mahdollista. Se käsitti niin helpon ja varman 80cm luokan, kuin vähän vähemmän varman, mutta silti melko vakaan metrin. Näiden lisäksi olin päättänyt koettaa onneani myös koululuokissa, mikä tosin ei ollut aivan yhtä jännittävää. Mutta tuskin helpot luokat tuottaisivat sen suurempia ongelmia, olihan minulla ja Riepulla perusasiat hallussa.

Kuuteen mennessä olin ehtinyt jo käydä suihkussa, meikata, väkertää hiukset siistille nutturalle niskaan ja valita laukkuun mukaan puhtaanvalkeat ratsastushousut ja tummansinisen kisatakkini. Jännitys kipristeli mahassani. Vaikka olin kilpaillut aiemmin vaikka kuinka monta kertaa, olivat nämä ensimmäiset kilpailut pitkiin aikoihin, puhumattakaan ensimmäisistä koululuokista moneen vuoteen. Nappasin aamiaisen mukaan ja käänsin Mersuni keulan kohti Auburnia.

Samaan aikaan minun kanssa osui parkkipaikalle tuttu Lada. Nousin hymyillen ulos autostani ja astelin Jonnyn luokse, halaten miestä nopeasti.
"Se olis kisapäivä tänään, jännittääkö?" Jonny kysyi virnistäen.
"Ei tietenkään", vastasin, vaikka oikeasti tilanne oli toinen. "Me muuten päihitetään teidät ihan mennen tullen."
"Epäilemättä", Jonny naurahti. Ojensin punapäälle laukkuni. "Mitä ihmettä mä näillä teen?" Jonny näytti aavistuksen hämmentyneeltä.
"Kannat tietenkin herrasmiehenä talliin?" virnistin. "Vai onko ne liian raskaat sulle?"
"Ei tietenkään", mies puuskati ja nosti laukut olalleen omiensa seuraksi.
"Kiitos, rakas", virnistin ja lähetin punapäälle lentosuukon.

Riepu odotti karsinassa puhtaanvalkeana. Olin pessyt sen eilen ja varoittanut sitä, ettei porkkanoita heruisi jos sen kiiltävässä karvapeitteessä näkyisi ainuttakaan likatahraa. Olin ehtinyt jo käydä kävelemässä esteradan läpi, se vaikutti kohtalaisen helpolta, mutta käännösten kanssa ei pitäisi ottaa turhia riskejä. Letitin ruunan harjan ja hännän huolellisesti, johon menikin aikaa sen verran, etten ehtinyt tekemään juurikaan muuta kuin varustaa sekä hevosen että itseni ja lähteä kohti verryttelykenttää. Suuri osa Auburnilaisista oli mukana tavoittelemassa Kalla CUP:in voittoa, vaikka kilpailut olivat vetäneet kohtalaisen paljon porukkaa myös tallin ulkopuolelta.

Riepu seisoi malttamattomana lähes paikallaan noustessani sen selkään. Yritin hengittää syvään ja rauhallisesti, sillä en halunnut jännitykseni tarttuvan hevoseeni. Luojan kiitos onnistuin aina radan alkuun mennessä valjastamaan adrenaliinini huolelliseen ratsastukseen, ja niin aioin tehdä myös tänään. Pyysin ruunaa nostamaan laukan, ja se singahti vauhdikkaanpaan askellajiin pienen potkun saattelemana. Päätin kekittyä alkuverryttelyssä pikemminkin Riepun saamiseen kuulolle kuin esteiden hyppäämiseen, sillä 80cm rata oli itsessään meille pelkkää lämmittelyä. Metrissä sen sijaan ylimääräinen vauhti ja liian pitkät ohjat koituisivat takuulla ongelmaksi, joten se pitäisi saada kontrolliin.

En halunnut turhaan käyttää lämmittelyyn ylenmäärin aikaa, eikä minulla sitä olisi enempää ollutkaan, joten lähdin ratsastamaan Riepua kohti maneesia. Istuin ryhdikkäänä ruunan selässä ja tarkkailin edellistä ratsukkoa. Heillä sujui hyvin. Hyvin, mutta hitaasti - tuskin mahdollisuuksia voittoon. Ratamestari antoi meille lähtömerkin. Kannustin Riepun laukkaan ja kohdistin katseeni ensimmäiselle esteelle. Päästyämme sen yli oli katseeni jo pitkällä seuraavalla esteellä, joka ei ollut yhtään sen haastavampi. Riepu oli reipas ja energinen, ehkä vähän liiankin, sillä en saanut sitä kääntymään ihan niin näppärästi kuin kuvittelin. Mutta ainakaan en ottanut riskejä teiden suhteen, olisi ollut noloa pudottaa näin matalia esteitä. Harmillisesti se näkyi kyllä ajassa, jonka olisimme helposti alittaneet lyhyemmillä teillä.

Taputin ratsuani radan jälkeen. Emme ottaneet yhtäkään virhepistettä, mutten silti ollut kovin tyytyväinen ratsatukseeni. Olisimme voineet tehdä paljon nopeamman radan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa murehtia suoritustamme sen enempää, sillä kohta alkaisi metrin luokka, jossa laittaisin kaiken likoon. Olisi pakko tehdä tiukempia kaarteita, sillä muuten meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia voittaa. Jalkauduin alas ruunan selästä ja lähdin taluttelemaan sitä tallialueella. Ei olisi hyvä jäädä paikoilleen seisomaan.

”Hei!” Käännähdin kannoillani äänen suuntaan. Jonny käveli meitä kohden taluttaen Eelaa. ”Miten teillä meni?”
Kohautin olkiani. ”Ei kovin hyvin”, puuskahdin.
”Mutta eikö teillä ollu puhdas rata?” Jonny kysyi hymyillen rohkaisevasti.
”Oli, mutta ei niin hitailla teillä voiteta”, pudistin päätäni.
”Pyh, ette te nyt niin hitaita voineet olla, Riepuhan ottaa tuplasti isompia askelia kuin muut luokan hevoset yhteensä”, punapää virnisti.
”Toivottavasti...” mutisin hypistellen kimon ohjia. Riepu hamuili kisatakkini kaulusta, ja jouduin työntämään sen turvan kauemmaksi välttääkseni valkoisen kuolan leviämisen puhtaalle takilleni.
”Noh, älä viitsi murjottaa”, Jonny tokaisi. ”Onnea kuitenkin seuraavaan luokkaan!”
Nyökkäsin ja mumisin jotain, jonka saattoi tulkita 'kiitos samoin'.

Metrin luokka alkoi jälleen kerran energisesti. Riepu tuntui imevän esteille tehokkaammin kuin oli tarkoitus, ja sain tosissani tehdä pidätteitä saadakseni sen hallintaan. Kimo ruuna viskoi päätään tyytymättömänä hidastaviin apuihin. Esteet sujuivat hyvin yksi toisensa jälkeen melko varmalla tyylillä, joten päätin uusinnassa ratsastaa aikaa vastaan ja tehdä hieman tiukemmat tiet. Kaikki sujui hyvin viimeiselle esteelle asti, jolle en saanut tehtyä pidätettä ajoissa, eikä lähestyminen onnistunut kovinkaan hyvin. Kuulin kavioiden kolahtavan puomiin ja saatoin vain rukoilla sen pysyvän paikallaan. Harmikseni se kuitenkin putosi kannattimiltaan jättäen meille virhepisteitä radalta. Hitto!

Vaikka ensimmäisten osakilpailuiden esteosuus ei ollutkaan täysin katastrofaalinen, näytin silti lapselta, jolta oli viety tikkari nenän edestä. Mieleni olisi tehnyt poistua dramaattisesti paikalta ja jättää hevonen niille sijoilleen, mutta enhän minä tietenkään Riepua voinut syyttää, omaa syytähän se viimeinen pudotus oli. Kävin viemässä ruunan karsinaan siksi aikaa, että voisin syödä jotain pikaisesti ennen kouluratsastuksen alkamista. Ehkä asiat näyttäisivät valoisammilta kylläisenä.

Maneesin buffet oli positiivinen yllätys, vaikka mitä muutakaan olisi näin laadukkaalta tallilta voinutkaan olettaa. Vasta ensimmäisten suupalojen myötä tajusin, miten kova nälkä minulla olikaan ollut. En ollut ehtinyt syödä juuri mitään aamulla.
”Valmiina kouluosuuteen?” kysyi viereeni istunut Jemiina, joka oli myös kerännyt lautaselleen syötävää.
”Tottakai, eiköhän helpot luokat mene vaikka silmät sidottuina”, hymähdin. ”Paras ratsukko voittakoon.”

Estesatula oli vaihtunut koulusatulaan ja apuohjat jätetty talliin. Menisimme siis ihan täydestä kouluradalla ainakin ulkonäön puolesta. Toivottavasti ratsastuskin näyttäisi yhtä hyvältä. Siirryin verryttelyalueelle ja ratsastin nopeasti kaikki perusasiat läpi. Koulujalustimet tuntuivat kilometrin mittaisilta esteosuuden jälkeen, enkä tuntenut oloani yhtä kotoisaksi. Riepu ei tuntunut olevan myöskään aivan täydellisesti avuilla ja yritin korjata asiaa tekemällä paljon taivutuksia ja siirtymisiä. Luokan alku kuitenkin lähestyi lähestymistään ja toivoin, etten unohtaisi rataa.

Loppujen lopuksi suoritus oli nopeasti ohi. En ollut unohtanut rataa ja Riepukin oli ollut kuulolla koko suorituksen ajan, vaikka vaikuttikin näkevän pieniä vihreitä miehiä tuomaripäädyssä, minkä vuoksi laukannostot saattoivat muistuttaa pikemminkin laukkaan ryntäämistä. Luultavasti meillä meni kuitenkin ihan perushyvin ja se riitti minulle, eihän kouluratsastus edes ollut varsinainen lajimme. Seuraavan luokan alkuun olisi vielä aikaa, joten voisin sillävälin seurata muiden ratsukoiden suoriutumisia, ja kerrata vähän seuraavan luokan rataa. Neljän erilaisen ratsastusradan muistaminen samana päivänä oli jossain määrin uuvuttavaa, ja kyseessä oli vasta ensimmäinen osakilpailu. Tavoitteenani oli voittaa koko Kalla CUP - molemmissa lajeissa!

Pian oli kuitenkin ryhdyttävä valmistautumaan seuraavaan rataan. Kolmen luokan jälkeen olin jo hieman väsynyt, eikä lihakset tuntuneet tottelevan niin hyvin kuin olisin halunnut. Riepu kuunteli kyllä apuja ja kulki sinne minne pitikin, mutta kokonaisuus oli melko jäykkä. Meidän vahvuus taisi selkeästi olla ennemminkin esteradoilla. Suoritin helppo B luokan tasaisesti, mutten ollut siihenkään luokkaan täysin tyytyväinen. Ehkä oma tympääntynyt fiilikseni oli tarttunut Riepuunkin. Ensimmäiset osakilpailut olivat kuitenkin viimein ohi, ja vuorossa oli enää hevosen hoito.

Riisuin Riepulta varusteet, purin letit ja harjasin sen läpi, ennen kuin pääsin kotiin käymään suihkussa ja vaihtamaan omat vaatteeni. Coctailtilaisuus alkaisi kahdeksalta, ja olin selvinnyt tallilta kotiin vasta kuuden aikaan, joten aikaa ei olisi hukattavana.

Ellie von Brandt

Hiusharja lävisti pitkät vaaleat hiukset, joista ei löytynyt enää takun takkua. Palmikoin hiukseni rennolle letille ja vilkaisin itseäni vielä viimeistä kertaa peilistä, ennen kuin poistuin ovesta kohti sisäpihan parkkipaikkaa. Suunnitelmana oli tänään estetreeniä, jotta olisimme Riepun kanssa hyvässä vireessä seuraavia kisoja varten. Kaikista edellisen kisapäiväisistä epäilyistäni huolimatta Kalla CUP:in ensimmäinen osakilpailu oli sujunut erinomaisesti. Voittoa ei mistään luokasta ollut tullut, mutta toinen sija kelpasi mainiosti, olihan mukana muitakin hyviä ratsukkoja. Kouluosuushan meni ihan oletetustikin puihin, mutta ei me siihen niin tosissaan lähdetykään.

Muutakin riemastuttavaa oli viimeaikoina tapahtunut, sillä välit Jonnyn kanssa olivat roihahtaneet oikein kunnolla. Miehen ajatteleminenkin sai mut hymyilemään leveästi, ja kaikki tuntui olevan elämässä tällä hetkellä kohdillaan. Käänsin autoni Auburnin parkkipaikalle ja lähdin harppomaan kohti Riepun karsinaa. Ruunaa ei näkynyt, joten se olisi vielä tarhassa. Sen sijaan karsinan edessä oli kottikärryt ja karsinassa miespuolinen henkilö. Tosiaan, Jonathanilla taisi olla tänään työvuoro.

"Hei, rakas", hihkaisin iloisesti ja pujahdin sisään karsinaan. Kiersin käteni Jonnyn ympärille painautuen tämän selkää vasten. Aurinkoinen hymyni muuttui kuitenkin sekunneissa järkytykseksi, kun tutun punapään sijasta minua kohti kääntyi aivan tyystin toinen mieshenkilö. Peräännyin äkkiä muutaman askeleen saamatta sanaa suustani.
"Ai täällä tervehditään nykyään näin lämpimästi", Mikael virnisteli ja laski alas punaisen hupparinsa hupun. "Kannattaa varoa, ettei Jonny näe."
"Näe mitä..?" Siinä paha missä mainitaan. Toinen punahupparinen ja tällä kertaa myös punahiuksinen mieshenkilö saapui karsinalle, toistaiseksi vielä huoleton ilme kasvoillaan. Näytin siinä seisoessani varmaan todella syylliseltä peuralta ajovaloissa, kun molemmat miehet katselivat uteliaana mitä mulla oli sanottavana. Miten ihmeessä mä onnistuin sekoittamaan oman poikaystäväni johonkin toiseen? Todella noloa.

"Sun rakkaasi vaan täällä kiitti Riepun karsinan siivoamisesta", Mikael hymähti nojaten talikkoon, kun mä en vieläkään saanut sanaa suustani. Jonathanin ilme näytti hämmentyneen kysyvältä.
"Mä luulin sua Jonnyks", sain viimein suuni auki, joskaan sieltä ulos tullut lause ei kuulostanut kovinkaan hyvältä ääneen sanottuna.
"Mitä ihmettä Ellie?" punapää haroi hiuksiaan, näyttäen epäilevältä. En tiennyt miten pelastaa itseni ikuisesta häpeästä, ehkä minun pitäisi vain kadota paikalta ja lähteä maanpakoon hetkeksi.
"No miks ihmeessä te pukeudutte samanlailla?" kivahdin suuttuneena lähinnä itselleni. "Ja eikö sun pitänyt olla täällä töissä, eikä ton", osoitin sanani Jonnylle kadoten sitten kohti tarhoja Riepun riimu mukanani.

Viivyttelin Riepun hakemista niin pitkään kuin vain jaksoin katselemalla sitä tarhan portilla. Ruuna seisoskeli toisella puolella aitausta, toinen korva kääntyneenä minua kohti. Kehtaisinko mennä enää ollenkaan takaisin talliin? Jossain vaiheessa Riepu oli kuitenkin kävellyt tarhan portille, osoittaen olevansa valmis lähtemään töihin - tai vähintäänkin halusi herkkuja. Pujotin riimun kimoon päähän ja lähdin taluttamaan ruunaa karsinaansa. En törmännyt matkalla sen koommin Jonnyyn kuin Mikaeliinkaan, ja saatoin ainakin hetkeksi huokaista helpotuksesta. Toivottavasti Jonny ei olisi vihainen.

Harjattuani ja varustettuani Riepun lähdin taluttamaan sitä kentälle. Viileässä syysilmassa ratsastaminen tuntui miellyttävämmältä kuin maneesissa. Edellinen ratsukko oli jättänyt kentälle muutaman esteenkin, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Aloitin verryttelyn käyntityöskentelyllä, jonka jälkeen siirryin muutaman ravikierroksen jälkeen laukkaan. Riepulla oli energiaa, mutta se tuntui olevan hallittavissa. Lähdin hyppäämään lämmittelynä matalaa yksittäistä pystyä.

Jossain vaiheessa kentän laidalle oli ilmestynyt Mikael punaisessa hupparissaan. Tunsin suorituspaineiden kasvavan yhtä aikaa syyllisyydentunteen kanssa, mitä ihmettä se oli oikein tullut kyttäämään? Riepu viskaisi päätään vaistoten äkillisen mielialanmuutoksen ja minun oli pakko taas keskittyä ratsastamaan. Lähestyin sarjaa, tein puolipidätteen ja ylitimme hallitusti ensimmäisen pystyn. Sen jälkeen kolme laukka-askelta ennen seuraavaa hyppyä. En saanut Riepua kunnolla kiinni välissä, vaan lähestyminen meni tiukaksi. Ruuna kuitenkin hyppäsi, muttei onnistunut pelastamaan ylintä puomia, joka putosi kolahtaen kannattimiltaan.

"Mä voin nostaa", Mikael ilmoitti lähtien harppomaan keskelle kenttää. Voi ei, miksei se vaan ollut kadonnut paikalta! Missäköhän Jonnykin oli? Toivottavasti se ei taas ilmestyisi paikalle ja saisi lisää vääriä mielikuvia. Eihän tässä edes ollut mitään meneillään. Ärsyynnyin omaa hermoiluani ja se tarttui hevoseenkin. Riepu ei tuntunut oikein pysyvän käsissäni, ja minun oli pakko siirtää se hetkeksi käyntiin.
"Eihän sua vaan jääny kaivelemaan se välikohtaus?" ratsuttaja kysyi nostaen puomin takaisin kannattimilleen. Pidin katseeni tiukasti hevosen niskassa. "Sehän oli vaan inhimillinen erehdys."
"Mitä inhimillistä on luulla toista miestä poikaystäväkseen?" kivahdin mulkoillen Mikaelia, joka vain hymyili ärsyttävän ymmärtäväisesti. Riepu säpsähti äkillistä volyymiani ja otti sivuaskeleen. "Ettehän te edes ole saman näköisiä."
"Oli meillä kuitenkin samanväriset hupparit. Ja tuskin Jonny on sulle suuttunut, ethän sä oikeastaan edes tehnyt mitään väärää", Mikael totesi rohkaisevasti jääden seisomaan keskelle kenttää. En vastannut mitään.

Yritin pyytää Riepua ravaamaan, mutta menomme oli melkoista kiemurtelua.
"Sä vaikutat hermostuneelta", mies totesi. "Hengitä pari kertaa syvään ja nosta rauhallinen laukka. Rentouta kädet, yritä pitää tasainen tuntuma." Mitä tämä nyt oli, joku valmennusko? Tein kuitenkin Mikaelin ohjeiden mukaan ja käänsin Riepun laukassa ympyrälle. Huomasin pitäneeni käsiä niin tiukasti nyrkissä, että sormiani särki höllentäessäni otetta. Meno oli edelleen melko epätasaista, mutta kierros kierrokselta parempaa.
"Tuu sitten tää sarja uudestaan. Ota ajoissa pidäte, mutta älä jää vetämään." Tällä kertaa puomeja ei kolissut alas ja sain Riepunkin sovittamaan askeleensa paljon paremmin esteiden väliin. Vilkaisin Mikaelia, joka hymyili tyytyväisenä.

Ellie von Brandt

'Jutellaanko tänään illemmalla?', oli ollut Jonnyn vastaus viestiini. Ainakaan se ei jättänyt mua tekstarilla tai ignoorannut kokonaan, vaan suostui jopa juttelemaan. Näpyttelin nopean vastauksen: 'Tottakai, kasilta?', jonka jälkeen hautasin puhelimeni sohvatyynyn alle. Kello lähestyi neljää, enkä mä ollut vieläkään vaihtanut kylpytakkia vaatteisiin. Tunsin kuitenkin valtavaa tarvetta saada tänään hevosterapiaa, enkä uskonut kylpytakin soveltuvan tallivarusteeksi. Niimpä mä laahustin takaisin makuuhuoneeseeni ja kaivoin päälleni jotain ratsastukseen soveltuvaa. Hiukset nopealle ponnarille ja pikainen meikkaus, halusinhan kuitenkin näyttää ulospäin siltä, että kaikki oli hyvin.

Ajomatka Auburniin sujui kuin sumussa. Yritin ajatella positiivisia asioita, kuten viime viikonlopun kisoja, jotten sotkisi ripsiväriäni. Jouduin vetämään muutaman kerran henkeä parkkipaikalla ennen kuin uskaltauduin ulos autosta. Jonnyn uutta BMW:tä ei onneksi näkynyt parkkipaikalla, olisi aivan liian aikaista törmätä mieheen tallilla. Jatkoin matkaani suoraan Riepun karsinalle, jossa kimo ruuna seisoskelikin tyynen näköisenä. Mitään ajattelematta astuin sisään karsinaan ja kiedoin käteni hevosen kaulan ympärille. Riepu ei vastustellut, vaan seisoi rauhallisesti paikallaan, antaen minun painaa poskeni vasten sen pehmeää, klipattua karvapeitettä.

"Mulla oli sua ikävä", mumisin ruunan kaulaa vasten. Pidin hevosesta kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta niin kauan, kunnes kimo kyllästyi ja pyrki eroon halauksesta. Hymyilin ruunalle.
"Sori, en mä kiusaa sua enempää. Mutta mentäisiinkö maastoon?" tiedustelin. Riepu vain katsoi mua ymmärtämättä sanaakaan, mutta ajattelin sen myöntyvän ideaan. Kävin hakemassa varusteet ja harjat ja kävin hevosen läpi nopeasti mutta tarkasti. Syksyn kurakeleistä huolimatta vaalea karvapeite oli pysynyt suhteellisen puhtaana, ainoastaan jalat olivat hieman likaisenruskeat.

Ulkona satoi, mutta mä en halunnut linnoittautua maneesiin neljän seinän sisään. Eikä mua edes huvittanut treenata tänään sen kummemmin, vaan mastossa tuulettuminen oli juuri sitä mitä kaipasin. Nousin selkään tallipihalla ja ohjasin Riepun parkkipaikan ohi kohti laitumia. Ruuna käveli reippaasti muttei vaikuttanut siltä, että olisi lähtenyt turhan helposti kiitämään alta. Ehkä sateinen sää hillitsi sitäkin. Olin pukenut vaaleanpunaisen sadetakin päälleni ja varustanut riepunkin ratsastussadeloimella, sillä miksi turhaan kastua aivan läpikotaisin.

Kävelimme rauhallisesti pitkän pätkän, mutta musta tuntui etten saanut ajatuksiani kasattua sitten millään. Päässäni pyöri erinäisiä välähdyksiä eilisillan tapahtumista, vaikka kuinka yritin työntää niitä kauemmaksi. Jos jotain, niin mua hävetti aivan valtavasti. Ensimmäinen varsinainen seurustelusuhde, ja senkin onnistuin hajottamaan ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Ehkä mua ei vaan oltu luotu seurustelemaan. Riepu tuntui kyllästyvän mun masentavaan olemukseen, sillä se päätti säikähtää pensaasta lennähävää lintua ja otti reippaan sivuloikan, joka herätti mutkin ajatuksistani. Korjasin karanneen jalustimen takaisin jalkaani ja otin ohjia vähän paremmin tuntumalle.

Ravasimme pellon reunalla kulkevaa tietä pitkin. Musta alkoi tuntua siltä, että tehokas koulutreeni olisi sittenkin saanut mun ajatukset paremmin muualle. Kun vihdoin tulimme hyväpohjaiselle tielle, annoin Riepun laukata sydämensä kyllyydestä. Painauduin matalaksi ruunan kaulaa vasten ja yritin välttyä kasvojani piiskaavalta sateelta. Kyyneleet valuivat mun silmistä, mutten ollut varma johtuivatko ne vain kylmästä viimasta. Siisti ja meikattu olemukseni oli kuitenkin mennyttä.

Loppumatka tallille sujui rauhallisesti kävellen. Jalkauduin Riepun selästä tallipihassa ja talutin sen suoraan pesupaikalle, jossa riisuin siltä varusteet. Suojat ja jalat kaipasivat pesua, sillä ne olivat keränneet kohtalaisesti kuraa maastosta. Aloitin kuitenkin huuhtelemalla ja kuivaamalla Riepun ja vein sen karsinaan loimitettuna. En löytänyt energiaa alkaa puunaamaan varusteita sen suuremmin, kunhan vain varmistin, että ne olisivat käyttökelpoiset vielä huomennakin. Palasin vielä syöttämään Riepulle porkkanan ja silittelemään sen samettista turpaa. Ruuna puhalsi käsiini lämmintä ilmaa ja sen olemassaolo lohdutti mua tällä hetkellä ihan valtavasti.

Ellie von Brandt

Heräsin hiestä märkänä. Olin nähnyt kamalaa painajaista, josta en muistanut enää juuri mitään. Ainoastaan bruneten ja punapään suudelma oli jäänyt mieleeni, ja yritin haudata kasvoni tyynyyn paetakseni sitä. Vedin syvään henkeä ja nousin ylös. Reisissä tuntui väsymystä ja kipua. En muistanut, milloin viimeksi olisin juossut itseni yhtä uuvuksiin. Laahustin keittiöön keittämään kahvia ja tekemään aamiaista. Kello näytti puoli kuutta.

Käynnistin Mersuni ja lähdin ajamaan kohti Auburnia. En kestänyt olla yksin kotona, en kun kaikki mitä kykenin ajattelemaan oli se umpikiero lehmä suutelemassa poikaystävääni. Vai entistä poikaystävääni, halusikohan Jonny edes seurustella enää kanssani? Lisäksi halusin käydä ratsastamassa Riepun tänään ainakin kevyesti, sillä lauantain kisoissa täytyisi sujua täydellisesti. Olin laiminlyönyt Riepun estetreenit muutenkin viimeaikoina ikävien tapahtumien seurauksena, eikä fiilikseni kilpaa hyppäämisestä ollut kovinkaan luottavainen.

Harjasin Riepun perusteellisesti käyttäen reilusti aikaa sen jouhien selvittelyyn. Hevosen läsnäolo rauhoitti minua ja pystyin pikkuhiljaa unohtamaan ikävät asiat ainakin hetkeksi. Kimo ruuna hamuili taskujani herkkujen toivossa, ja sai kasvoilleni pitkästä aikaa pienen hymyn. Silitin Riepun kaulaa ja hengitin syvään.


Vaalea hevonen kulki uraa pitkin rentoa ravia kaula kaarella, kuunnellen tarkasti pienimpiäkin apuja. Kaviot iskeytyivät maneesin hiekkaan täydellisessä rytmissä. Hetki tuntui niin hyvältä, etten voinut olla hymyilemättä. Tuntui kuin Riepu olisi ymmärtänyt kuinka paha olo minulla oli ollut ja halusi tehdä yhteistyötä. Tai ehkä olin vain oppinut ratsastamaan ruunaa paremmin. Ohjasin kimon pituushalkaisijalle ja vaihdoin suuntaa.

En tehnyt kovinkaan rankkaa treeniä ja keskitin tekemisen enimmäkseen ravi- ja käyntityöskentelyyn. Etenkin ravissa ratsastamiseen olin saanut viimeaikoina reilusti lisää varmuutta, eikä Riepu tuntunut enää niin haasteelliselta saada liikkumaan rauhallisesti ja rennosti. Taivuttelin sitä volteilla ja kaarevilla urilla. Taivutus olisi saanut olla vielä selkeämpää, mutta lopputunnista ulkoavutkin alkoivat mennä paremmin läpi. Nautin siitä, että sain yksin käyttöni koko maneesin. Aikaiset aamut olivat selvästi hyvä ajankohta treenata.

Tein muutamia laukannostoja molempiin suuntiin. Riepu reagoi nopeasti apuihin ja nostot olivat teräviä ja ryhdikkäitä. Taputin kimoa ruunaa ylpeänä hymyillen. Huono fiilis oli väistynyt hyvän olon tieltä ja annoin tyytyväisenä Riepulle pitkät ohjat.
"Sä osaat kyllä aina piristää mua", naurahdin hevoselle.

Laskeuduin alas Riepun selästä ja löysäsin sen satulavyötä ennen kuin lähdin taluttamaan hevosta takaisin talliin. Tervehdin tallikäytävällä vastaan tulevaa Isabellaa kohteliaasti hymyillen. Ehkä tästä päivästä ei tulisi hassumpi sittenkään. Kello näytti vasta puoli yhdeksää, en ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut tallilla näin aikaisin. Riisuin hevoselta varusteet ja harjasin sen pikaisesti läpi, olinhan tehnyt jo perusteellisen puunauksen aamulla. Talutin Riepun tarhaansa, jossa Lefa jo esitteli lennokkaita liikkeitään pukittelun muodossa.
"Huomiseen sitten", hyvästelin kimon ja suljin tarhan portin.

Ellie von Brandt