Zenzin päiväkirja

Zenzi // 26.06.2017 syntynyt holst-tamma // om. Ava Pulkkanen
» sivuille

» 29.01.2022 - uusivanha
#avamartin

"I think we should've driven Zenzi first", arvelin Martinin pysäyttäessä traileriyhdistelmää loskaisen Purtsilan pihalle. Trailerikamerasta näkyi kuinka raivokkaasti loimeen kääritty hevoseni kuopi etusellaan samalla, kun sen takaosa hypähteli ylös ja alas välittömästi yhdistelmän pysähdyttyä. Onneksi se ei sentään kuulunut potkivan lastaussiltaa, vaan nimenomaan vain nosteli jalkojaan ilmaan kiukkuisen näköisenä.
"Possibly yeah", Martin myönsi, sillä Orijoen ja Kallan lyhyellä välillä me oltiin jouduttu pysähtymään kahdesti varmistaaksemme ettei yksin jäänyt tamma ollut heittänyt etu- tai takajalkojaan puomin tai väliseinän päälle. Me oltiin purettu oriseinä toisella bussipysäkillä ja selvitty sen takia perille asti.

Tuvan ovi aukesi, sisältä tulvi harmaan-valkeaan tallipihaan lämpimän keltaista valoa ja Janna juoksi uggeissaan meitä vastaan Tiinan astellessa huomattavasti hillitymmin tämän perässä.

Mä irrottauduin nauraen parhaan ystäväni syleilystä, koska Zenzi ihan oikeasti tulisi kohta trailerin seinästä läpi jos se ei pääsisi ulos.
"I'll take the lunge line just in case", Martin totesi ja nappasi auton täydestä takaluukusta mustan juoksutusliinan. Mä astelin Tiinan kanssa trailerin taakse ja Janna kurkisteli innokkaasti etuovesta sisälle Martinin kiinnittäessä liinaa tulisieluisen tammani riimuun.
"Ready", Martin huudahti ja me avattiin Tiinan kanssa lastaussilta. Liinalle toden totta tuli käyttöä, sillä ilman sitä holsteiner olisi luultavasti juossut takaisin Saksaan. Olin onneksi tajunnut vääntää sille pienet hokit ennen lähtöämme Hartzeilta, ettei se nyt ihan rähmälleen rytissyt teutaroidessaan. Me annettiin sille tilaa asettua ja onneksi kaikki tarhat oli jo tyhjennetty hevosista, sillä nekin olisi luultavasti liittyneet riehuntajoukkoihin.

"She seems fresh", Tiina naurahti Zenzin sotahuutojen keskellä. Mä mietin olikohan se ikinä edes nähnyt lunta.
"Let's take her in before she tries to run back home", ehdotin otsa vähän rypyssä ja me käveltiin puolustusmuodostelmassa peräkkäin hämyiseen tallirakennukseen.

Heidi oli onneksi suostunut viemään hevosensa yöksi Runiaciin ja Zenzi sai yöpyä ensimmäisen yönsä tamman karsinassa. Huomenna se kuitenkin joutuisi toteamaan uuden elämänsä alkaneeksi ja joutaisi Sessan ja Riesan seuraksi pihattoon. Musta tuntui vähän siltä, kuin olisin vienyt prinsessan linnastaan ja todennut sille, että se asuisi tästä lähtien sikalassa, mutta eipä mulla paljoakaan ollut vaihtoehtoja. Jopa tallipaikka olisi ollut pihattoa parempi, mutta Kaajapurot olivat buukanneet tallit täyteen kunnon hintaa maksavia asiakkaita ja mun kaverialennuksella saatiin juuri se, mistä olin tähän astikin maksanut - säänsuoja ja melko pitävät aidat.

Mä itkin jo verta mielessäni kevään mutamääriä ja mietin montako revähdystä mun uusi puoliveriseni tulisi saamaan riekkuessaan liejussa.

Se tuskin oli sitäkään joutunut näkemään elämänsä aikana paria mutalammikkoa enempää. Hartzien pohjat olivat Auburnin luokkaa, mutta mulla ei olisi ikinä varaa maksaa edes hulppeasta puolihoidosta viittäsataa euroa kuukaudessa.

Eli paska mäihä, rakas Zenzi.

Talli asettui suunnilleen puolessa tunnissa, mä aloin siinä välissä jo vähän nuokkumaan, sillä ajomatka oli uuvuttanut mut stressin kera ihan loppuun. Mä en varsinaisesti odottanut innolla päästä äidin luo nukkumaan, mutta siihenkään meillä ei Martinin kanssa ollut juuri nyt paljoakaan vaihtoehtoja.
"Huomenna kymmeneltä laitetaan Zenzi pihattoon", Tiina sanoi siirryttyään mun viereeni seisomaan. Martin ja Janna purki Zenzin kamoja autosta satulahuoneeseen ja mä pohdiskelin mahtaisikohan tamman estesatula kuolla sen kylmyydessä.
"Joo, mä tuun tänne jo ysiltä, niin saan juoksutettua siitä enimmän terän pois", lupasin.

Me käytiin kohteliaisuuttamme vielä juomassa yhdet kahvikupilliset sisällä ennen lähtöämme, vaikka mun olisi tehnyt mieli kaatua vain johonkin pehmeään alustaan vaakatasossa ja nukkua kaksi vuorokautta putkeen. Martin hoiti enimmäkseen puhumisen, sillä se oli vetänyt pari energiajuomaa sataman ja Purtsien välillä ja näytti vähän jopa hyperaktiiviselta mun silmiini. Kahvi varmaan teki siihen kofeiinimäärään oikein hyvää.

Mä en todellakaan ollut ollut mikään teiniprinsessa, jonka verhot olivat pinkit ja sänky täynnä pehmoleluja, mutta siltä musta silti tuntui kun johdatin Martinin mun huoneeseen. Äiti oli tyrkännyt jotain joulukoristelaatikoita mun huoneen nurkkaan, mutta muuten se oli oikeastaan täysin siinä kunnossa, mihin sen olin jättänytkin.
"You want to unpack our stuff now or tomorrow?" Martin kysyi ja mä kaaduin mun 120-senttiselle sängylleni naamalleni.
"Morgen", mumisin tyynyjä vasten ja tunsin kuinka patja heilahti poikaystäväni painon alla. Se siirsi mun reissussa rähjääntyneet hiukseni pois naamani edestä ja suukotti mun nuhjuista otsaani. Olisikohan pitänyt jaksaa käydä vielä suihkussa ennen nukkumista?

"Tired?" Martin naurahti.
"Mmh", mumahdin ja mietin saisinkohan edes kaivettua peittoa altani vai nukkuisinko vain ilman sitä.

­» 20.03.2022 - vuotava hana

Tip-tip-tip-tip-tip...

Miksi mun oli pitänyt jättää tiskialtaan pohjalle mun kahvikuppini? Miksi se oli jäänyt juuri väärään kohtaan, jossa se nyt keräsi joka sekunti yhden tipan lisää vettä kunnes sen reunat tulisivat väistämättä vastaan ja se alkaisi vuotaa yli?

Käänsin kylkeäni huokaisten ja yritin nähdä pimeässä vieressäni makaavan pojan kasvonpiirteet. Sen rintakehä nousi ja laski niin harvoin, ettei se varmastikaan kuunnellut miten meidän uuden (vanhan) asunnon keittiön hana vuosi. Patja heilahti uudelleen, kun mä valuin varovasti jalkopäätyyn ja laskin paljaat varpaani jääkylmää lattiaa vasten. Meidän kapea sänky oli työnnetty ihan pienen yksiön kauimpaan nurkaan ja mun puoleinen reuna oli seinää vasten niin, että mun ainoat ulosmenoreitit oli jalkopäässä ja Martinin yli.

Martin oli saanutkin töitä Runiacista, kaipa meidän oli kiittäminen Heidi ja Laurin rakkauselämää siitä, sillä ensinnä mainittu oli paisunut kuin pullataikina ja tarvitsi nyt kipeästi lisäkäsiä hevostensa liikuttamiseen. Martin oli melkein jo hyväksynyt duunipaikan Murronmaan ratsastuskoululta kun Lauri oli soittanut sille ja kysynyt vieläkö se etsi työpaikkaa.

Mä sen sijaan olin kiemurrellut tieni Isabellan toimistoon ja todennut sille, että mä vaadin päästä Auburniin töihin edes osa-aikaisesti. Mistäs mä olisin voinut tajuta että Sarah oli varmaan viisi minuuttia aiemmin käynyt toteamassa, ettei se enää halunnut tehdä omia tallivuorojaan ja mä olin varsin sujuvasti liukunut Auburnin palkkalistoille. Voi olla, että jos joltain muulta asianomaiselta olisi kysynyt tapahtumienkulusta, niiden tarina olisi ollut paljon anovampi, mutta ei mua aiemminkaan ollut kiinnostanut muiden näkökanta elämässäni.

Kahvikuppi siirtyi viisi senttiä syrjään ja mä tiputin tiskirätin altaan pohjalle hiljentämään vuotavan hanan ääntä. Onneksi meillä oli kiinteä vesimaksu, sillä mä epäilin että meidän hanasta olisi kertynyt mojova lisä vesimittarin lukemaan. Hiivin takaisin sänkyyn vessan kautta ja painauduin kiinni poikaystäväni muotoiseen myttyyn, joka kietoi kätensä unissaankin mun ympärilleni. Multa lähti taju niin nopeasti etten ehtinyt edes kissaa sanoa.

Ja niin muuten meinasi lähteä myöhemmin iltapäivästäkin, kun Purtsilan katosta rämähti kellertävän loisteputkivalaisimen suojakuori mun niskaani juuri, kun olin saanut Zenzin kiinnitettyä käytävälle. Mun tamman onneksi mä olin se, joka otti kämäsen kapistuksen vastaan olkapäälläni ja selälläni. Mä vain kiitin jotain menninkäisiä (koska en todellakaan Luojaa tässä Jumalan hylkäämässä kuraparatiisissa), että Vernerin virittämät kiinnitysnarut oli juuri vaihdettu uusiin eikä ne antaneet panikoituneelle hevoselleni sen kaipaamaa vapautta. Zenzi jäi vapisten seisomaan käytävälle ja mä aloin täristä raivosta.
Harmi, ettei tallissa ollut ketään todistamassa mun raivoani, joten jouduin vain kihisten kantamaan sen kuupan ilmoitustaulun juurelle ja kirjoittamaan mitä ystävällisimmän Heippa-lapun Vernerille tai Stinalle löydettäväksi.

Hyvin käyntipainoitteisen ratsastuksen jälkeen mä rasvasin Zenzin vuohisia pestyäni ne, sillä me oltiin (tottakai) saatu riesaksemme Purtsilan mutaisesta pihatosta kurarupi. Tiina oli vakuuttanut mulle, että se menisi nopeasti ohi ja että tamman iho ei ollut vaan vielä ehtinyt sopeutua Suomen olosuhteisiin, mutta kyllä mä tiesin ettei se ollut sopeutunut Purtsilan olosuhteisiin. Me päästiin onneksi treenaamaan Auburnin maneesille melko usein, mutta muuten olin joutunut turvautumaan lähipeltojen antimiin, sillä vinoaitaiselle kentälle ei ollut menemistä. Se nimittäin vasta olikin perunapelto sulavien lumien vuoksi.

Istuin likaisen harmaanruskeaksi värjääntyneellä Ikean jakkaralla odottamassa, että rasva imeytyisi Zenzin vuohisiin ja selasin puhelimellani lähialueiden kisoja. Mä en ollut pitänyt kovinkaan isoa kiirettä meidän Suomen kisadepytointiin, koska Zenzi ei ollut kisannut paljoakaan maneesikisoja ja mä en halunnut lykätä sitä liian nopeasti muutosten keskellä sellaiseen paineeseen. Ehkä jo ensi kuulle voisi miettiä jotain estekisoja, jos löytyisi jotain sopivaa kalenterista?

Zenzi kuopi epätasaista lattiaa kaviollaan ja mä heilautin kättäni sen suuntaan lopettaakseni liikkeen. Katsahdin tammaani ja katossa olevaa loisteputkea, joka kellersi ilman suojamuoviaan kuin irvistäen mulle. Ehkä sen kahvikupin tavoin mun kuppi alkoi olla jo vähän liian täynnä tätä maalaisromanttista pikkutallin tunnelmaa?

Mä kaivoin puhelimestani mun ja uuden pomoni viestiketjun ja kaivelin oikein syvältä sydämestäni vähän kyyneleitä ja voikukanlehtiä. Josko sillä reseptillä saisi jotain sopivaa tekstiä aikaiseksi näytölle?

» 29-30.07.2023 - ensimmäinen Power Jump

Ihan kuin joku olisi kiertänyt yön aikana jesaria mun pään ympärille ja kiristänyt sitä joka kierroksella vähän lisää. Mä ehdin toivoa monta kertaa aamun aikana, että paha olo olisi hellittänyt ja jopa miettinyt hellittäväni sitä itse mutta en mä lopulta ihan niin alas viitsinyt vajota. Sen sijaan mä purin tulenkatkuisen pahaa oloani poikaystävääni, joka kaikessa kärsivällisyydessään lopulta luovutti ja jätti mut yksin puhisemaan pyörremyrskyn lailla hepparekan livingiin.

Mun etusormi liikahti puhelimen näytöllä tasaisin väliajoin kun edellinen tiktok-video vaihtui seuraavaan. Ilmoituskenttä täyttyi kommenteista edelliseen videoon, jonka olin kuvannut matkalla Englantiin. Mä oli päättänyt tehdä kisapäivästä myday postauksen, mutta tämän päänsäryn kanssa en jaksanut edes feikata olevani hyvällä tuulella. Ehkä mä jaksaisin kuvata jonkun lyhyen videon Zenzistä ennen ja jälkeen kuntoonlaiton, se saisi riittää tämän päivän panostukseksi.

“Wie geht’s?” Martin kysyi kun se vihdoin palasi autolle. Se oli käynyt kävelyttämässä mun tammani ja putsannut sen boksin ja huolehtinut sille ruokaa ja vettä karsinaan vaikka sillä oli omakin ratsu hoidettavana.
“Vähän ehkä paremmin? Särkylääke auttaa vähän”, vastasin tummaverikölle englanniksi ja se uskalsi kiivetä kapealle sohvalle mun viereeni. Martin tuoksui heinille ja purulle, mulla tuli välittömästi parempi olo, kun sain painautua sen lämmintä kylkeä vasten ja hengittää hetken sen vaatteisiin.
“Monelta sun luokka alkoi?” mä mumahdin Martinin kaulaa vasten.
“Varttia vaille ykstoista”, poika vastasi ja silitteli hitailla liikkeillä mun topin paljastamaa yläselkää. Vaikka mun fyysinen paha olo ei lieventynyt tarpeeksi, pelkästään Martinin läsnäolo tyynnytti tehokkaasti henkisen puolen myrskyisät vedet. Tuntui vähän siltä kuin olisi ollut merisairaana satamassa.

Martin rupesi lopulta vaihtamaan kisavaatteita päälleen ja mä siirryin peilin eteen istumaan meikkipussin viereen. Mun jo valmiiksi kalpea iho näytti melkein lakanalta ja mun oli pakko läästiä siihen vähän aurinkopuuteria ja poskipunaa etten näyttänyt ihan täysin kuolemalta. Jos ei minkään muun vuoksi, niin ainakin siksi ettei Zenzi ansainnut sitä että sen omistaja hehkui kilpaa aaveiden kanssa kisakuvissa kauniissa englantilaisessa miljöössä.

Mä talutin Martinin kisahevosta sen aikaa, kun se kävi kävelemässä radan. Adamas onneksi oli varsin itseohjautuva ja pysyi herrasmiesmäisessä käytöksessään sen ajan. Mä olisin ehkä vain joutunut päästämään siitä irti jos se olisi päättänyt ruveta sikailemaan, joka tietysti olisi aiheuttanut vähän kohinaa kisakumppaneissa. Etenkin tammojen omistajissa.
Tungin aurinkolaseja syvemmälle päähäni, aurinko paahtoi terävästi niskaan ja mulla oli ihan sellainen olo kuin ilmassa olisi ollut muitakin jännitteitä kuin pelkkää kisajännitystä. Ehkä se kehitteli ukonilmaa ja musta oli tulossa hyvää vauhtia yksi niistä vanhuksista jonka niveliä särki kun lupasi sadetta?

Mä vain toivoin että iltaa kohti painostava ilma helpottaisi, sillä hyppääminen tässä olotilassa saisi välittömästi oksennusrefleksit pintaan. Olisi ainakin hyvää juorulehtikamaa käydä antamassa ylen hurrikaaniesteen juurella ennen alkutervehdystä?

Martinin startin jälkeen meillä jäi hyvin aikaa hoitaa Adamas takaisin talliin ja käydä syömässä. Mun ruokahalu säilyi ensimmäiset kaksi haukkausta hampurilaisateriasta ja sen jälkeen nieleskelin palasia kuin ne olisivat olleet puun kaarnaa hampaiden välissä. Kylmä cola sentään upposi alas ja sen voimalla jaksoin istua katsomossa seuraamassa muiden ratoja pitkälle iltapäivään.

Puoli neljältä mä vihdoin siirsin huomioni hevoseeni. Zenzi tuijotti mustan otsatukkansa takaa mua jabakarsinastaan ja leputti toista takajalkaansa. Se saattoi antaa rennon vaikutelman itsestään, mutta mä tiesin että se olisi sekunnin sadasosassa hereillä ja valmiina lähtemään lentoon pienimmänkin ilmavirran mukana. Se loi itse omat hurrikaaninsa luonteellaan ihan pelkällä olemuksellaankin.
Mä olin mielissäni siitä, että sen harjassa oli vähän purua, sillä se merkkasi sitä että tamma oli nukkunut edes jossain välissä makuultaan. Olin jo harjaamassa niitä pois kun muistin sen tiktok-videon ja kaivoin puhelimen esiin.

Kuuntelin musiikkia korvanapeista samalla, kun letitin Zenzin harjaan täsmällisen kauniita sykeröitä. Se seisoi edelleen paikoillaan, mutta vain koska olin sitonut sen jaban ovikalteriin kiinni. Zenzin harja oli paksu ja mun sormiin koski jo viimeisten sykeröiden kohdalla, mutta ainakin ne kestäisi vaikka missä kevätjuhlaliikkeissä vaikka mä en kyllä kestäisikään. Oli se hyvä, että edes joku meissä ratsukkona osottaisi lujuutta kutsuvierasluokassa, olkoonkin sitten vaan meidän letit. Zenzin harjan jälkeen letitin sen häntään punaisen rusetin ja heitin satulan huopineen tamman selkään. Kello tikitti tasaista tahtia eteenpäin ja mulla oli vielä ruhtinaallisesti viiden minuutin aikataulutettu vessatauko ennen kun mun pitäisi laittaa oma kypärä päähän ja taiteilla suitset tumman kisaratsuni päähän.

“Siellä näyttää vähän ukkoselle, mutta en usko et se tulee päälle”, Martin totesi käveltyään Zenzin jaban luokse. Mä narskuttelin hampaitani ihan kuin se olisi auttanut säätilaan jotenkin.
“Kivaa”, mä puuskahdin ja yritin hengittää jännitystä pois, kun se luikerteli mun ihon alla kuin kutsumaton vieras. Ne piti jotain omia puutarhajuhliaan mun sisällä päänsärkyni kanssa. Zenzi vihasi sadetta varmaan yhtä paljon kuin mä.
“Sä selviit kyllä hyvin”, Martin rauhoitteli ja hymyili poikamaisesti toisella suupielellään. Jännityksenkin keskellä se sai mun huomion sekunniksi itseensä pelkästään sillä.

“Mä poltan tän koko mestan jos ei päästä finaaliin”, mä totesin sille. Enpä olis uskonut, että kolmen vuoden jälkeen mä sain yhä Martinin yllättymään jollain mitä päästin suustani.
“Ava”, Martin lausahti, se oli kuin kysymyksen ja varoituksen yhdistelmä.
“Ich mache nur Spaß”, lupasin, mutta mun virne antoi ymmärtää ettei se välttämättä ollut ihan täysin vitsi siltikään.

PJ kutsuvierasluokka 120cm
8 vp, sija 7/12

PJ arvoluokka 120cm
0 vp, 75,260 s, sija 40/76

» 27.-29.10.2023 - legendaarinen Rautakruunu

"Tiesitkö, että Rasmus Alsila on voittanut Rautakruunun kolme vuotta sitten?", Ava kysyi venytellessään maastoauton etupenkillä kuin kissa. Traileri kulki auton perässä kuin juna, se ei heilunut vaikka ulkona kävi aikamoinen sivutuuli. Trailerikamerasta näki kuinka heidän hevosensa - valkoinen ja musta, söivät  omista heinäverkoistaan. Kumpikin seisoi tyytyväisen näköisenä omalla puolellaan oriseinää, joka oli asennettu siihen päällimmäiseksi mustan tamman takia, eikä kimon orin vuoksi.
"Ai?" Martin vastasi laiskasti, molemmat kädet ohjauspyörän alareunassa leväten. Ava vaihtoi uudelleen asentoa.
Onneksi Sîr Angreniin ei ajanut Kallasta ihan mielettömän kauan, mutta tarpeeksi kauan, että paikat puutuivat istumisesta.
"Branin kanssa", Ava jatkoi vielä, vaikka aihe alkoikin jo kyllästyttää.

Ava toivoi, että jonain päivänä hekin voisivat ostaa oman tallin kuten Jusu ja Rasmus olivat ostaneet. Toki haaveeseen kuului myös ne rahamäärät, joita Jusun perhe ja tämä itse pitivät hallussaan, mutta niiden suhteen tytön piti suunnata toiveensa vieressään istuvan poikaystävän perheeseen.

"Ollaan vartin päästä perillä", Martin havahdutti Avan haavekuvistaan ja tyttö ryhdistäytyi penkissään. Hän ei ollut ikinä käynyt tällä kisapaikalla ja odotti mielenkiinnolla millaiset puitteet olisivat.

Zenzi tuntui sähikäiseltä jo ennen, kun Ava pääsi kipuamaan sen selkään. Vaikka se piirre olikin toivottavaa sekä este- että maastoradalla, ensimmäisen päivän koulukokeessa Ava olisi toivonut vähän eri tuulella käyvää kisaratsua. Tyttö oli hädin tuskin saanut toisen jalkansa työnnettyä jalustimeen, kun tamma tikkasi ensimmäisen kerran pystyyn.
Tottuneesti Ava nojasi eteen, otti tukea Zenzin kaulalta ja antoi sille tilaa rauhoittua. Se usein lopetti melko nopeasti, jos sitä ei ahdistellut lopettamaan väkisin.

"Pärjäätkö?" Martin huhuili hieman kauempaa Adamaksen ohjista pidellen. Ori seisoi kuin patsas, odottaen vuoroaan selkäännousujakkaralle.
"Ainahan mä", Ava vastasi virnistäen ja sai ohjattua tamman edemmäksi.

Zenzi asettui hieman, mutta vähän väliä Ava sai keskeyttää verryttelynsä odottaen milloin tamma palasi takaisin maankamaralle. Pystyynnousujen ohella se aina välillä pukitti niin valtavia pukkeja, että toisinaan sen ratsastajasta tuntui siltä kuin tamman takajalat olisivat melkein iskeneet takaraivoon. Onneksi Zenzi ei ollut ihan niin taipuisa kuitenkaan.

"Onpahan ainakin nikamat kunnolla avattu", Ava nauroi ravatessaan Zenziä verryttelystä kisa-areenalle. Sormet ristiin, että verryttelyn availut olisivat riittäneet siltä erää ja valkoisten aitojen sisällä Zenzi esittäisi vain rentoja, elastisia liikkeitään ilman mitään akrobaattisia taidenäkemyksiään.

Rautakruunu 2023
CIC1 kenttäkilpailu
2/34 (15 p.)
koulukoe 68.064%, estekoe 8vp / 68.400s, maastokoe 9p.

"Kilpailuiden pääluokka oli odotetusti suurin osallistujamäärältään, joka tarjosi mukavaa lisäjännitystä. Oliver Höglund ratsasti ratsullaan Astrid Lind voitokkaat suoritukset rata- ja maastoesteillä ja sijoittui myös ensimmäisen päivän koulukokeessa 10 parhaan joukkoon. Tämä menestyksekäs kilpailurupeama siivitti ratsukon myös Rautakruunu 2023-luokan voittoon, onnittelut! Jaetulle toiselle sijalle tuli Samuel Haapalinna ratsullaan Draconis Lupine Z, Ava Pulkkanen Zenzillä sekä Kaius Susi ratsullaan Barbie Killer. Samuel Haapalinnan ja Draconis Lupine Z:n muuten menestyksekkään kilpailuviikonlopun kompastuskivi olivat tällä kertaa maastoesteet, joilla muuten luokan kärkipäähän sijoittunut kaksikko tipahti tuloslistan häntäpäähän. Ava Pulkkanen ja Zenzi tekivät vaihtelevaa suoritusta läpi viikonlopun, sijoittuen myös tuloslistan kärkipäähän erityisesti maastoesteillä. Ilman tarinatuotosta tämän ratsukon sijoitus kokonaistuloksissa olisi ollut hieman heikompi. Kaius Susi ja ratsunsa Barbie Killer näyttivät vahvaa osaamista läpi kaikkien osakokeiden. Maastoesteillä hyvä suoritus ei kuitenkaan aivan riittänyt kymmenen kärkeen ja rankingpisteille."

Tuotoksen kommentti: Mukava teksti, kuin pätkä pidempää tarinaa. Autossa käyty rupattelutuokio oli hauska lisä kisapaikan tapahtumiin, jossa meno vaikuttikin olleen melko villiä tämän ratsukon osalta! 4p.