Voitontanssit | Power Jump 2018

29.07.2018 Waterphew, Kanada. Kilpailut on käyty menestyksekkäästi loppuun saakka, ja @Heidi N., @Inna P., @Jusu R., @Lukas N., @Nita M. ja @Rasmus A. iloitsevat hengissäselviämisestään. #powerjump2018

Mitä humua päivä olikaan ollut. Mä en tiennyt, johtuiko mun päätähuimaava ja sumea olotila eniten jännittämisestä, väsymyksestä, nälästä vai voitonriemusta. Oli mahdotonta uskoa sitä todeksi: MINÄ olin ratsastanut Hestia Carleen tämän vuoden Power Jump -mestariksi. En mä ollut sitä ensin uskonutkaan. Ihmiset mun  ympärillä olivat nauraneet ja iloinneet mun voitostani, ja mä olin tuijottanut niitä pöllämystyneenä, ja mä olin onnitellut Heidiä Cariadin toisesta sijasta, enkä mä ollut alkuunkaan tajunnut, että me oikeasti oltiin Carleen kanssa voitettu, siis ihan totisesti ja vakavasti ja aidosti ja aivan tosissaan VOITETTIIN koko roska. Siis ei tietenkään roska! Huh. En oikein ymmärtänyt koko juttua vieläkään.

Mua oli halattu päivän mittaan aika monta kertaa, ja nyt, kun porukka ihan yhtäkkiä tupsahti mun ja Nitan huoneeseen, Heidi ryöpsähti jälleen kerran mun kaulaani. Mä en oikein ymmärtänyt, miksi muut tulvahtivat meidän huoneeseen, mutta se selvisi pian, sillä Inna heilutteli skumppapulloa ja paketillista kertakäyttömukeja.
"Nämä ei nyt ole kovin fiinit, mutta niiden pitää kelvata! Voitonskumpat."
"Ja laaditaan sotasuunnitelma illaksi."
"Sotasuunnitelma?" mä ihmettelin ymmärtämättä, mihin sotaan me oltiin nyt lähdössä.
"Niin! Että mitä me halutaan tehdä", Heidi vastasi mulle iloisesti.

Harvinaista kyllä, mulla oli siihen listaan ehdoton vaatimus:
"Halutkaa mitä haluatte, mutta mun on ainakin pakko saada ruokaa!"

Mutta aivan ensiksi me kilistimme muovimukejamme ja asetuimme mahdollisimman mukavasti Nitan ja minun koruttomaan motellihuoneeseen.

”No, en varmana tuu”, Lukas murahti.
 ”Vittu tuut”, murahdin miehelle ja hymyilin Rasselle, joka seisoi miehen takana. ”Jusun ja Nitan huoneeseen asap!”
 Lukas mulkaisi minua ja pyöräytti silmiään. Sitä vitutti Power Jumpin tulokset. Joo olinhan mäkin toivonut, että ne olisi Kirpun kanssa pärjänneet paremmin. Nyt oli kuitenkin aika juhlistaa hieman Jusua, joka oli yllättänyt ja vienyt koko kisan voiton!

 Niinpä me – Pirittaa ja Viviaa lukuunottamatta, jotka olivat vielä tallilla – pakkaannuimme koko kööri Jusun ja Nitan huoneeseen. Toin mukanani skumppapullon ja pinon muovimukeja. Jusu oli yllättynyt tulostamme.
 ”Kannatan ruokaa”, ilmaisin myönnytykseni Jusulle ja samalla poksautin skumppapullon auki.
 Jaoin kaikille mukit ja kaadoin ne puolilleen skumppaa. Istahdettuani Rassen viereen toiselle huoneen sängylle, katselin hieman huvittuneena ympärilleni. Viime reissulla Kanadaan meillä oli ollut yksityiskone, huoneet hienosta hotellista ja illallinen hienossa ravintolassa. Tässä oli kuitenkin mukavan rento ja tiivis fiilis.
 ”Mites olis pizza?” ehdotin vielä.
 ”Joo, todellakin maistuu”, Nita hihkaisi tuolistaan. ”Tilataanko tänne?”
 
 Lukas tuhahti toiselta sängyltä ja mulkaisin vihaisesti miestä. Hieman juhlatunnelmaa kiitos! Heidi hoiti meidän pizzatilauksen, jonka jälkeen kohotti muovimukiaan.
 ”Jusulle ja Carleelle!” nainen kohotti muovimukiaan ja teimme kaikki samoin naisen perässä.

Power Jump oli ohi ennen kuin se oikein ehti alkaakaan. Oli ollut kiva olla pitkästä aikaa ulkomailla kisaamassa – mä toivoin, ettei tämä olisi myöskään Laran vika kerta. Mä olin toisen päivän pienestä haparoinnista huolimatta ihan mielettömän tyytyväinen mun pikkutammaan. Sija 11 arvoluokasta oli todellakin hieno saavutus, kun tiesi miten epätasainen Lara osasi olla myöskin. Tuntui että mä olin ratsastanut ihan hyvin ja tehnyt parhaani.

Mielettömän hyvin oli ratsastanut myös Josefina, jonka suoritusta mä olin seurannut kentän laidalta henkeäni pidätellen. Ja se oli VOITTANUT koko skaban. Kyllä nyt Auburnissa oltaisiin ylpeitä. Kaikilla oli mennyt kivasti ja suunnilleen kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä tuloksiinsa, paitsi mun armas huonetoverini Lukas, joka ei kyllä varmaan ollut tyytyväinen koskaan mihinkään.

Illalla Inna tuli hakemaan meitä skumpalle hyvin menneen kisan kunniaksi. Mä suostuin ilomielin. Parin päivän yhdessäolon jälkeen mä tulin kisaseuralaisteni kanssa aika hyvin toimeen ja olisi ehkä kivakin ajatus viettää aikaa yhdessä. Mä olin siis löytänyt sisäisen kanadalaiseni, tuon sosiaalisen ja kohteliaan supliikkimiehen.

Ihan ensimmäiseksi me päädyttiin tilaamaan pitsaa itse voittaja-Josefinan ehdotuksesta.

”Aiotko ottaa salamia?” mä virnistin sille, mutta brunette ei ehkä muistanut yhteyttä tai sitten sille oli jäänyt viime pitsareissusta niin huonot muistot, sillä se vain naurahti levottomasti ja päätyi tilaamaan jotain kasvissettiä.

Sitten me kohotettiin maljat.

”Jusulle ja Carleelle”, mä toistin Heidin perässä. ”Pitäiskö laittaa jotain musiikkia?”

Tuplavoitto.

Mä olin itkenyt, nauranut, kiljunut, melkein oksentanut ja ennen kaikkea hämmästellyt tämän vuoden Power Jump tuloksia. Jusu oli mennyt ja voittanut minun rautamummollani kokonaiskilpailun ja me oltiin Carleen varsan, Cariadin kanssa tultu kakkosiksi. Mun kurkkua kuristi ja olin seonnut laskuissa montako kertaa olin täysin impulsiivisesti rynnännyt halaamaan ystävääni.

Mun oli myös äärettömän vaikea lopettaa hymyilemistä, vaikka se sattui jo kasvoihin.

Olimme päätyneet yhteistuumin Nitan ja Jusun huoneeseen ja pitsatilauksen jälkeen olin istunut lattialle Jusun viereen. Pyyhkäisin jälleen silmäkulmaani ilmestyneen kyyneleen vaivihkaa pois Rasmuksen yhtäkkiä ehdottaessa musiikin päällelaittoa, kun olimme saaneet juotua Jusun ja Carleen kunniaksi.

"Ehdottomasti", vastasin miehelle, mutta huoneesta ei löytynyt muuta elektronista, kuin televisio.
"Mistä me kehitetään kaiuttimet?" kysyin ja katsoin huoneessa olevia ihmisiä. Kaikilla oli onneksi kännykät, joista voitaisiin musiikkia laittaa.

Mä olin niiiiin iloinen, että mä olin päässyt hoitajan roolissa mukaan Kanadan reissuun (mähän en ollut yhtään katkera, kun edellisellä kerralla Niko oli päässyt). Eikä reissu ollut ihan turha, mitä nyt kaksoisvoitto pääluokasta meidän porukalle. Eikä muillakaan huonosti mennyt, paitsi ehkä Lukaksella.

Porukan tunkiessa mun ja Jusun huoneeseen, mä olin tyytyväinen, että olin tällä kertaa osannut pitää tavarani kasassa. Voisi olla vähän noloa, jos esimerkiksi mun alusvaatteita löytyisi huonetta. Tällä reissulla mulla ei ollut kyllä aikaakaan saada aikaan sotkua. Pizza oli tulossa, vähän skumppaa ja hyvää seuraa Kanadassa, kaikki oli aika hyvin nyt.

"Multa löytyy tämmönen, ehkä se on parempi kun ei mitään", ilmoitin kaivaessani pienen matkakaiuttimen laukustani. Se oli varmaan jäänyt joltain edelliseltä reissulta. Mä heivasin sen Rasmukselle, joka koko musiikin oli keksinytkin.
"Ei kai me koko iltaa täällä huoneessa olla?" utelin. Pitäisihän kaksoisvoittoa jotenkin juhlia, muutenkin kuin motellihuoneessa kökkimällä. Vaikka meillä kuinka oli pienet skumppatarjoilut ja pizzaa.

Olin ollut kisojen ajan ja välittömästi niiden jälkeen niin adrenaliinipöllyssä, että siitä olotilasta olisi voinut kuvitella, ettei mun tarvitsisi ikinä enää nukkua. Sitten me oltiin lähdetty motellille ja mä olin tajunnut olevani aivan poikki.

Mutta nyt, seuran ja juhlamielen piristämänä, mä huomasin ilahtuvani, kun Inna heläytti pirtsakasti:
”Voi, ei tietenkään tuhlata näin hyvää ilta sisällä! Eiköhän oteta pitsat ja kajari mukaan ja etsitä joku kaunis paikka pihalta. Katsotaan sitten mihin ilta johtaa.”

Nyökyttelimme, paitsi Lukas, joka olisi kai mieluiten vaan kiivennyt korkealle yksinäiseen mökömököpuuhun ja jäänyt sinne homehtumaan ja heittelemään ohikulkijoita kävyillä.

”Ethän sä yksin tänne motelliin jää?” tiedustelin varovasti, kun muu porukka jo tungeksi käytävälle ja me vielä jälkijunassa keräiltiin itseämme. ”Sulla oli upea rata Caelicolan kanssa, ja sitä sietää vähän juhlia, vaikka tie arvoluokkaan ei auennut.”

Hymyilin arasti ja mietin, olivatko sellaiset sanat - etenkin voittajan suusta - vain suolaa haavoihin. Toivottavasti ei.

Rasmus kurkisti käytävästä takaisin huoneeseen, kai tarkistaakseen, missä me kupeksittiin. Kun mä hymyilin sille, tunsin yhtäkkiä hassun humahduksen vatsanpohjassa, ja kun me kiirehdittiin yhdessä muiden perään, mä mietin, kuulivatko kaikki muutkin perhosensiipien lepatuksen. Erikoista! Olin luullut, että jännitys oli tämän päivän osalta ohi. Mutta mitäs tämä nyt oli?

Typerä Paakkanen oli pakottanut mut mukaan näihin huonebileisiin. Istuin jalat ristissä jurottaen koko ajan sängyllä. Pitsan oli tietysti pistänyt muiden mukana tilaukseen. En mä kuitenkaan ilman sitäkään pärjäis. Vitsit, että mua todella vitutti eiliset kisat, joista en päässyt kummallakaan ratsulla starttaamaan tänään.

Sitten se typerä Paakkanen vielä ehdotti, että mentäisiin pitsojen kanssa ulos. Mikä vika nyt tässä huoneessa oli? Ensin raahattiin väkisin paikalle ja sitten vielä pitäisi lähteä jonnekin liikkeelle. Pitsakuski toi ruokamme, jonka jälkeen porukka alkoi raahautua ulos. Jäin tarkoituksella jälkijunaan. Voisin hyvin ottaa vain pitsani ja mennä mun ja Rasmuksen huoneeseen omaan hiljaisuuteen.

No, eikös se Power Jump voittaja kysynyt multa, että enhän mä yksin aio jäädä motelliin. Lateli vielä kohteliaisuuksia mun ja Caelicolan radasta, vaikka ei riittänyt arvoluokkiin. Jep… ei riittänyt hyvä suoritus mihinkään. Eipä se kuitenkaan tämän Jusun vika ollut, joten kohautin olkiani.

”Enpä kai”, murahdin.
Rasmus ilmestyi ovelle ja tiedusteli mikä meillä kestää. Kohotin kulmiani, kun huomasin Jusun punastuvan. Mahtoikohan nainen itsekään huomata sitä? Jahas, oliko tässä ihastumista ilmassa? Hymähdin ja poistuin Rasmuksen ohi huoneesta.
”Kunhan juteltiin”, sanoin miehelle ja läimäsin tätä olalle ohittaessani hänet.
”Lukas, tänne sieltä!” Inna hihkui ja heilutti siteessä olevaa kättään.

Oli siinäkin yksi tunari. No, joo Tranquille oli selvästi ihan itse kompastellut pitkiin koipiinsa ennen verryttelyestettä.
”Tullaan, tullaan!”
Pidin omaa kuumaa pitsaani käsissäni ja seurasin joukkoa. Me löydettiin sopiva paikka läheisestä puistosta, jossa oli lampi. Istahdettiin kivaan sievään teinimäiseen rinkiin ja avattiin pitsalaatikoiden kannet. Paakkanen löi kätensä vieressäni yhteen ruoasta innoissaan ja murahti sitten, kun muisti ranteensa. Todellinen typerys tosiaan, naurahdin itsekseni.

Huokaisin ottaessani ensimmäisen pitsasiivun käsiini. Ehkä sitä pitäisi edes vähän esittää viihtyvämpää. Haukkasin kebabpitsasta ensimmäisen haukkauksen.

Muistin nälältäni ja kaikilta kisahämmästelyiltäni ihailla myös kaunista Waterphewläistä maisemaa, kun löysimme tiemme lammen vierelle puistoon. Istuin Jusun viereen, jonka toiselle puolelle varmaan puolivahingossa istui Rasmus, sitten oli Nita, Inna ja Lukas, joka oli mulle uusi tuttavuus.

Miehellä oli selvästi parempaakin tekemistä, kuin meidän voittojuhlamme ja mulle ainakin tuli sellainen olo, että brunettea raahattiin mukana puoliväkisin.
Muistin myös samalla, että kaikki eivät olleet selvinneet voittajina, vaikka kenelläkään ei varmasti ollut huonoa tuuria pahempaa syytä matkassaan.
Hillitsin vähän kasvoillani edelleen loistavaa hymyä ja keskityin utelemaan Lukakselta lisätietoja.

"Ootko sä ratsastanut kauankin? En muista nähneeni sua hirveästi kisakentillä aikaisemmin", äänessäni oli silkkaa uteliaisuutta, vaikka joku olisikin voinut hieroa menestystään toisten kasvoille, mä en kuulunut sellaiseen ihmisryhmään. Tutkailin toisen kasvonpiirteitä samalla, kun söin kinkku-ananas pizzaani ja hieman hillityllä ruokahalulla. Pahin nälkä oli väistynyt ensimmäisen palan kanssa.

Kaikki oli niin kaunista, mä voisinkin jäädä tänne. Tosin mulla oli kyllä muutama ihan hyväkin syy palata Suomeen. Eikä täälläkään joka päivä istuttaisi ringissä puistossa syömässä pizzaa. Ehei.

Yksi niistä mun syistä vaan ei tahtonut vastata viesteihin. Se taas aiheutti sitä, että mä vilkuilin puhelintani koko ajan. Eikä siellä ollut kuitenkaan sitä mun haluamaani viestiä, korkeintaan joku snäppi Minjalta. Mä en olisi millään halunnut myöntää, että mulla oli jo tälläisen reissun aikana muodostunut näin paha ikävä toista kohtaan.

Joten mä tungin vain pizzaa suuhuni ja kuuntelin muiden keskusteluja. Ja mietin, kuinka söpö pari Jusu ja Rasmus olisivat. Se vähäinenkin skumppa taisi nousta ihan kunnolla päähän. Tosin sokeahan sitä saisi olla, eikä millään pahalla sokeita kohtaa, jos ei huomaisi noiden kahden välillä olevan... noh, jotain. Mä tungin lisää pizzaa suuhun, jotten möläyttäisi mitään kovinkaan typerää.

Heidi toisella puolellani hymyili säteilevästi. Nainen selvästi oli voitonhumussa. Ai niin oliko Jusun ratsu ollut naisen hevosen? Sen enempää en tiennyt oliko Heidi itse sijoittunut miten. Mua oikeastaan edes kiinnostanut. Heidi kuitenkin uteli mun ratsastustaustoista.

”Koko ikäni oon ratsastanu”, kerroin ja meinasin jatkaa, kunnes Inna kurottautui ylitseni.
”Lukas oli Ranskassa töissä ja kilpailemassa”, Inna kertoi puolestani ja katsoin naista pyöräyttäen silmiäni.
”Ne oli isompia kisoja kuin nää pikkukarkelot. Näissä ei tunnu olevan mitään suurempaa kuin se missä ne on”, mumahdin. ”Ihmeelliset pikkukisat..”
Inna tuuppasi mua kyynärpäällä ja mutisi jotain suun pitämisestä kiinni.
”Tunnetteko te toisenne entuudestaan?” Heidi jatkoi uteluaan.

Odotin Innan vastaavan, mutta sen sijaan naisen kasvoille nousi vain nolostunut hymy.
”Me oltiin naapureita muksuina”, paljastin. ”Ja samalla luokalla ala-asteella melkein neljä vuotta..”
”Sit ton perhe muutti muualle”, Inna lisäsi vielä, kun sai punansa kuriin.
Sen jälkeen Inna jättikin mut Heidin armoille ja käänsi mietteliään ilmeensä brunetteen, joka istui hänen toisella puolella. En millään muistanut sen nimeä..

”Onks kaikki ok, Nita?” Aivan, Nita, Jusun hoitaja vissiin. ”Oot kovin hiljanen..”

Siihen me istuttiin, koko porukka Lukasta myöten. Mä olin erityisen tietoinen siitä, että Rasmus asettui mun viereen istumaan. Ei mitenkään poikkeuksellisen lähelle, ei sen lähemmäs kuin Heidikään, mutta viereen, ja mun oli vaikea seurata muiden keskustelua.

Siihen mä havahduin, kun Lukas ilmaisi mielipiteensä näistä kisoista. Mä näin, miten Inna tuuppasi sitä. Harmittiko Lukasta niin paljon, että se halusi latistaa muiden iloa? Ei. Ei kai sentään. Mä katsoin miestä vähän ihailevasti, koska tietysti se oli oikeasti kilpaillut isommissa kisoissa. Sille nämä varmasti olivat olleet ihan tuikitavallinen juttu, vaikka mulle tämä oli ollut elämää suurempi koitos.

”Vähän parempaa pitsaa kuin Monacossa”, Rasmus yhtäkkiä murjaisi mun vierestä.
Mä käänsin katseeni siihen enkä kyennyt kuulemaan Innan ja Lukaksen historiaa. Mun ajatukset hypähti muuhun, paljon lähempään historiaan, ja mä kauhistuin, kun tajusin etten ollut pitänyt lupaustani Rasmukselle.

”Mun olis pitänyt maksaa sun pitsa”, oivalsin ja tuijotin Rasmusta. ”Mä lupasin, että ensi kerralla. Jos tämä nyt on se. Vai onko se nyt sitten joku muu?”

Mun oli purtava huulta, niin päättömästi mä taas hölpöttelin. Tiedättekö sen kamalan tunteen, kun nolottaa ja hymyilyttää ja tuntuu epämukavalta ja lämpimältä ja kesältä ja kertakaikkisen kummalta?

No siltä musta tuntui.

Oli ollut hyvä idea tulla ulos. Vaikka meidän motelli ei ollutkaan yhtä karsea kuin jotkut keskilännen tienvarsimotellit jenkkileffoissa, ei sitä nyt hirveän tilavaksi ja raikasilmaiseksi voinut sanoa. Puisto taas oli kiva, lampi ja kaikki, ja sinne me istuttiin rinkiin. Mä hakeuduin jotenkin vahingossa Josefinan viereen, kun sen mä tunsin parhaiten, ja tulin siitä äkkiä kiusallisen tietoiseksi. Luuliko se että mä tein sen tahallani?? Tai että sillä oli joku isompi merkitys??

Nita ainakin katseli meitä vähän oudoksi. Se tosin oli tosi pieni eikä varmaan kovin tottunut skumppaan, että ehkä harhaileva ilme johtui siitä. Toivottavasti johtui.

Mä heitin Josefinalle vielä toisenkin pitsamuiston samalle iltaa. Yhtäkkiä se kuitenkin alkoi muistella, että oli luvannut maksaa mulle seuraavalla kerralla.

”Meidän pitää varmaan mennä vielä kerran pitsalle”, mä heitin yllättävän onnistuneen vastauksen yllättävän huolettomalla äänellä, ”sitten Suomessa.”

Josefina hymyili vähän ujosti ja sanoi: ”Niin varmaan täytyy.”

Oliko meillä nyt treffit sovittuna?? Olisivatko nämä lopultakin NE oikeat treffit?? Mä tunsin alkavani oudosti punastua, joten käänsin katseeni pois Josefinan kasvoista.

”Ootteko kaikki ekaa kertaa Kanadassa?” mä kyselin kaikilta yhteisesti rykäistyäni ensin hassusti.

Kuuntelin kiinnostuneena ihmisten keskusteluja, Lukaksen vähättelyä ja Innan paljastuksia. Nitaa pienessä humalassa, Jusua ja Rasmusta, joka kysyi seuraavaksi kaikkien Kanadakokemuksia.

"Mä olen käynyt täällä kisoissa aiemminkin", paljastin.
"Nolottaa lisätä, että en edes muista keiden kanssa, tai edes missä kaikissa kisoissa. Tuntuu, että yhdessä vaiheessa juoksin niin kovaa kisoista toiseen, että ne ovat vain sulautuneet epämääräiseksi yhteismuistoksi. Mutta kivaa on silti aina ollut", jatkoin ja hymyilin.

Pitsa alkoi jo loppumaan ja huomasin, että janotti vielä.
"Löytyisiköhän täältä jotain baaria tai pubia lähistöltä?" kysyin mietteliäänä. Toivottavasti kukaan ei ajattelisi, että olin joku alkoholisti, kun skumpat eivät olleet riittäneet mulle.

Voi voi voi voi voi. Oliko nyt aika rimpauttaa ihastushälytystä? Sitäkö tämä nyt oli? Mun teki meinaan kamalasti mieli möläyttää, että mä tarjoaisin sen pitsan vaikka heti huomenna, kun meillä olisi vielä yksi päivä täällä.

ONNEKSI sain pidettyä kielenkantani kurissa. Keskitin huomioni Heidiin. Voi miten mä ihailin sitäkin! En ollut sillä tavalla fani, koska me oltiin ystäviä, mutta ripaus sitä samaa ihastelua, jota sisältyi mun Lukas-vilkaisuihin, luikerteli silti tiensä tähänkin asiayhteyteen. Ja mä annoin sen olla, koska oikeastaan mä olin iloinen, kun mulla olo niin hieno ystävä. Lukas sai mut vähän paniikkiin, koska se oli niin paljon parempi kuin mä, mutta Heidi ei koskaan pelottanut mua.

Uupumus oli palannut raukeaksi painoksi raajoihin. Haukottelin, halusin tai en.
”Baari kuulostaa rankalta”, mä hymähdin, ja sain heti vastaani vastalauseiden aallon.
”Mestari hyvä, ei me ilman sua mennä”, Inna huomautti, ja ol sanomattakin selvää, että mä kiemurtelin kiusaantuneena.
”Ei! Se olisi vähän rikollista”, vitsaili Heidi. ”Kyllä nuorena yhden illan jaksaa haukotellenkin.”

Ja mä hymyilin sävyisästi, kiltisti ja oikeastaan ihan tyytyväisenä. Olisihan se oikeastaan ihan mukavaa.

”Jos mun on tultava, niin sitten on kyllä kaikkien muidenkin”, rohkenin ilmoittaa, vaikka sellainen käskevyys oli mulle vierasta.

Vilkaisin lempeästi Nitaa, joka oli käyttänyt ison osan päivästä puhelimen vilkuiluun eikä oikeastaan ollut näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Toivoin, että tuulettuminen meidän kanssa tekisi hyvää, mikä hänen murheensa sitten ikinä olikin.

Olisin katseellani osoittanut, että kommentti koski Lukastakin, mutta en sitten uskaltanut. Inna saattoi tehdä sen mun puolesta, koska jotenkin meillä oli koko porukka kasassa vielä kun me palloiltiin kujaa pitkin etsien sopivaa paikkaa. Mä lyöttäydyin porukkaa johdattavan Heidin välittömään läheisyyteen ja sain Innan viereeni uhoamaan, että se tarjoaisi mulle voitondrinkin. Ensin mä kielsin koko homman, mutta Heidi totesi kai kiusallaan, että hänKIN asettaisi juoman mun käteen.

”Eih. En mä voi ottaa montaa”, uikahdin ja jättäydyin turvaan Nitan vierelle. Nita ei kiusaisi mua niin kuin Inna ja Heidi, eikä Nita aiheuttanut sydämenhypäyksiä niin kuin Rasmus, eikä Nita toisaalta saanut mua tuntemaan itseäni isännältään suosiota tavoittelevaksi koiranpennuksi niin kuin Lukas.

Ja... ”Mä toivon, että sulla on mukavaa. Kiitos kun tulit avuksi.” Mä halusin piristää Nitaa. Jotenkin.

Yhtäkkiä me pysähdyttiin kuin seinään, ja mä törmäsin mun edessä kävelleen Lukaksen selkään. Se oli noloa. Nitan huulilta karkasi pieni nauruntyrskähdys.

Me olimme ilmeisesti löytäneet sopivan paikan.

Pitsat syötiin, roskat vietiin tunnollisesti pois. En vainnut päätäni sen enempää Nitan asialla, kun hän ei kerinnyt vastata mitään. Me vähän niin kuin napsattiin yhteistuumin johtajanpaikka Heidin kanssa. Etsittiin meille sopiva paikka, joka löytyikin yllättävän läheltä.
”Toi näyttää lupaavalta”, Heidi totesi ja myöntelin.
”Ja niillä on joku drinkkikannu tarjouskin, loistavaa.”

Seurueemme pysähtyi baarin edustalle ja mä huomasin kuinka Jusu tömähti Lukaksen selkää vasten. Naurahdin sisäisesti, mutta mulkaisin sen jälkeen vihaisesti Lukasta. Tummablondi kääntyi Jusua kohti aukaisi ”kohteliaan” suunsa: ”Jos läheisyyttä kaipaat, niin multa sitä ei löydy.”
”Lukas”, kiljahdin miehelle. ”Voisit välillä käyttäytyä”, murahdin ja läimäisin miestä käsivarteen. ”Sori Jusu, ei se sitä tarkottanu mitenkään”, hymyilin naiselle, joka oli punainen kuin paloauto.
Kiitti vaan Lukas!

Tuhahdin miehelle ja raahasin sen baaritiskille auttamaan juomien kanssa, ettei se aiheuttaisi enempään harmia. Ilmoitin kaikille tarjoavani ensimmäisen kierroksen eli kaksi eri makuista drinkkikannua. Baarimikolla ei kestänyt kauaa tehdä niitä. Muut istuivat terassilla ison pöydän ääressä. Lukas laski kannut pöydälle ja mä pistin lasit jakoon.
”Toinen on vissiin joku passionhedelmästä tehty ja toinen sitten mansikka-limeä”, kerroin.
Itse otin passionhedelmän makuista ja istahdin joukkomme miesten keskelle.

Jutuissa oli vaikea pysyä mukana, kun oli niin "iso" porukka kasassa. Multa meni ihan ohi Innan kysymys ja tilanne meni jo ohi, kun mä vasta sisäistin kysymyksen. Ja eipä mun vastauksella olisi niin merkitystä ollut, sillä olisin valehdellut kuitenkin.

Sitten me suunnattiin johonkin baariin. Ei olisi multa ihan paras idea mennä mukaan, fiksuinta olisi palata motelliin. Mutta se ei ollut vaihtoehto. Jusun, Lukaksen ja Innan välikohtaus nauratti mua hieman, ehkä ilta ei olisi ihan tuhoon tuomittu mun osalta.
"On mulla ollu mukavaa, älä huoli. Ja tottakai mä tulin", soin hymyn Jusulle. Enkä mä tätä valehdellut. Viimeisen kerran mä vilkaisin puhelintani ja sammutin sen.

Drinkkikannut näyttivät sekä kuulostivat petollisen hyviltä. Mä nappasin mansikka-limeä ja yritin saada itseni taas tähän todellisuuteen. Kannujen sisällöt katosi melko sukkelasti ja porukka tuntui viihtyvän. Tosin mun aivoon otti terassin vallanneet suurinpiirtein mun ikäiset tytöt. Edes mä en tuntenut sellaisia, joiden kikatus olisi noin paha.

"Mä tarviin joko lisää juotavaa tai jollekin käy huonosti. Lähteekö joku mukaan? Ja mitä te haluutte?" naurahdin samalla mulkoillen tyttöjä. Mä saatoin joskus olla tuollainen, mutta sitä en myöntäisi. Hieman horjahtaen, mutta taitavasti sen peittäen, mä nousin ylös. Hämmästyksekseni sain seuraksi Jusun, mikä kävi oikein hyvin.

Juomia odotellessa mä käännyin naista kohti ja sain omasta mielestäni kamalan hyvän idean. Pöydässä mua oli huvittanut, kun Jusu ja Rasmus olivat toisiaan kohtaan käyttäytyneet vähän erikoisesti.
"Mitä sä meinaat tehä Rasmuksen suhteen", mä heitin ja virnistin leveästi. Niin kauan kun mä sain ajatukset pois Nikosta, niin kaikki olisi hyvin. Ja mikä olisi parempi tapa kuin vähän kysellä toisen jutuista.

Olin pitänyt Nitaa turvallisena seurana, mutta niin vain se mokoma kauhistutti mut melkein kuoliaaksi! Tuijotin sitä ihan bambina, tai kalana, tai niiden sekoituksena: silmät suurina ja suutani neuvottomasti aukoen.
"Eh!" äännähdin. "Miten niin! En mä mitään! Miksi tekisin!"

Mun vastaukset olivat vähän liian hengästyneitä ja vähän liian kiireisiä ja vähän liian kimakoita.

"Me käytiin vaan Monacossa", sanoin vähän paniikissa, kun Nita katsoi mua sen näköisenä, etten mä osannut olla hiljaakaan (mua olisi kamalan helppo kuulustella, jos mulla koskaan olisi mitään tekemistä minkään rikollisen toiminnan kanssa). "Kerran."

Baarimikko laski pöydälle Nitan juoman ja mun colan. Nappasin lasini vikkelästi ja luovin iteni pihalle. Vältin täpärästi törmäämisen nuoreen, harteikkaaseen mieheen, jonka kasvoissa oli jotakin vinkeän vinoa ja iloisen vitsikkäät silmät. Istahdin levottomana Heidin viereen ja välttelin aktiivisesti Rasmuksen suuntaan katsomista. Ennemmin tuijottaisin vaikka Innaa, päätin. Tai en tuijottaisi ketään. Niin, ehkä se olisi parasta.

Täytyi todeta että tämö Lukas-herrasmies oli juuri niin rasittavan oloinen kuin mä olin oikeastaan jo tiennytkin. Vaikka se ei juuri puhunut, sillä oli juuri sellainen ilonpilaaja-aura. Varmaan vähän niin kuin mulla, mutta vahvempana. Mä päätin aktiivisesti unohtaa koko tyypin olemassaolon ja istuin baariin saakka ehdittyämme Heidin viereen. Lukas ja Inna lähtivät hakemaan meille paria kannullista juomaa, jotka Inna lupasi tarjotakin, sentään.

Mä en ollut mikään makeiden hedelmäsettien ystävä, mutta kyllä mä varsinkin passionjuomaa sain alas kurkustani ihan samaan tahtiin kuin muutkin. Mä en ollut pitkään aikaan juonut mitään, en edes muista milloin viimeksi olisin ollut humalassa. Mulla ei ollut sellaiseen oikeen aikaa nykyään.

Kun me oltiin saatu kannut kumottua, Nita ja Josefina (kaikista maailman ihmisistä, kyllä), lähtivät hakemaan itselleen lisää juomia. Mä olisin ehkä halunnut mennä mukaan tai ainakin juoda kaljaa, mutta ne näyttivät siltä että niillä oli tyttöjen juttuja. Niin niillä kai sitten olikin, sillä kun Josefina palasi, se oli jotenkin outo taas eikä katsonut mua enää yhtään niin iloisesti kuin aiemmin, tai ei katsonut mua ollenkaan.

”Haluutteko te vaihtaa paikkaa vai mitä me tehtäisiin vielä? Näitten jälkeen?” mä tiedustelin. Mulle oli oikeastaan se ja sama.

Parin lasillisen jälkeen kilpailupäivän jälkeinen väsymys hyökyi mun yli, kuin aalto ja nojasin tuolin selkänojaan yrittäen pitää keskittymiskykyni käynnissä. Jusu ilmeistyi viereeni juomahakureissulta ja näytti kovin vaikealta, mietin oliko joku sisällä olleista yrittänyt iskeä naista, vai mikä tälle oli tullut.
En kuitenkaan kysynyt tältä asiasta, sen sijaan suljin silmäni ihan hetkeksi ja kuuntelin ympärillä olevia ihmisiä.

Lukaksen lähdettyä takaisin sisälle seurasin miestä katseellani hetken ja mietin oliko toinen aina yhtä epäkohtelias, vai oliko se vain tämän päivän mieliala.
Rasmuksen kysyessä jatkoista mun suusta karkasi tahaton haukoitus, joka tarttui vähän muihinkin.

"Mä vähän luulen, että mä ainakin voisin alkaa miettiä takaisin hotellille lähtöä", aloitin ja hymyilin humalaista, onnellista hymyä.

"Taisi kaikki päivän jännitys purkautua vihdoin pois", jatkoin ja katsahdin Jusua vieressäni. Tämä oli maininnut olevansa myös väsynyt illan aikana, mutta en tiennyt naisen tämän hetkistä olotilaa.
"Mutta kyllä mä jaksan vielä jatkaa, jos halutaan."

Mun mahtava idea ei ihan tainnut toimia niin kuin piti. Jusun vastaus, tai se millä tyylillä se tuli, kertoi kyllä jotain, mutta mä en saavuttanut sillä sitä mitä olin ajatellut. Tosin mä en ollut ihan varma, mitä olin ajatellut. Ja seuraavaksi mä huomasin olevani yksin, enkä mä ollut ihan varma mihin suuntaan mun olisi pitänyt siitä lähteä.

Mä huomasin tutut kasvot, mutta ne eivät olleet ehkä ihan se paras vaihtoehto. Lukas ei ollut antanut kauhean aurinkoista vaikutelmaa tänään. Mä olin jo vastaamassa miehen kysymykseen, kun kosketus sai mut säpsähtämään. Mä vihasin olla niin säikky, mutta mä en myöskään mahtanut sille mitään.

Miksi mä jäin siihen? Miksen mä lähtenyt muiden luo ja jättänyt Lukasta yksin tiskille? Siinäpä pari erittäin hyvää kysymystä, joihin tuskin löytyisi ihan heti vastausta. Lukas kysyi multa vastausta, mutta mä en pysynyt ihan mukana että mihin.
"Mä, tota... kaikki on ihan hyvin joo", takeltelin miehen katsoessa mua jotenkin oudosti.

Kanadalaiset, oletettavasti siis, rynnivät tiskille ja joku tönäisi mua mennessään. Vahingossa tai tahallaan, väliäkö sillä. Tönäisy sai mut kuitenkin horjahtamaan ja melkein kaatamaan juomat päälleni. Kaikki keskittyminen meni pystyssä pysymiseen, joka tuntui muutenkin kamalan vaikealta tänään. Kunhan vain en vetäisisi rähmälleen lattialle ja kaataisi juomia päälleni, niin ehkä illasta voisi vielä selvitä hengissä.

”Mä olen myös aivan kuitti”, myönsin Heidin rohkaisevan esimerkin myötä. ”Odotetaanko Nitaa ja Lukasta ja valutaan sitten motellille?” Pehmensin kuitenkin vielä sanojani: ”Jos tulee jotain mielenkiintoista matkan varrella, niin...”

Aloin käydä levottomaksi, kun huomasin, miten pahasti eräs istumapaikkoja etsivä porukka katseli meitä. Ymmärsin kyllä: paikka oli täpöten täysi ja me veimme monta paikkaa, vaikka kenelläkään ei ollut enää juomiakaan. Liikahdin rauhattomana ja katsahdin porukkaa ilme nöyränä ja sovunhakuisena.

”Pitäisikö meidän kuitenkin odottaa vaikka tuossa aukiolla?” ehdotin muille ja kierrätin katseeni kaikissa - paitsi, no, Rasmuksesta mieleeni ehti piirtyä vain aika sumuinen hahmo, niin nopeasti ohitin hänet. En kehdannut toljottaa.

Keräsimme luumme ja siirryimme pois terassin tungoksesta. Rasmus jäi jälkeen sitomaan kengännauhojaan, ja jokin aavistus sai mut pysähtymään ja odottamaan sitä. Kun se taas suoristui, mä katsoin sitä jännittyneenä. Oliko se huomannut mun oudon käytöksen? Siis kaiken, mitä mä olin koko reissun aikana tehnyt. Kysynyt sitä sinne keinukävelylle, hymyillyt hämmentyneenä, säikkynyt, hakeutunut läheisyyteen, vitsaillut kömpelösti, varmistellut myöhempääkin tapaamista - ja vältellyt, kaihtanut, ujostellut, punastellut.

”Nita kysyi, että”, aloitin, kun kävelimme kohti edellemme ehtineitä Heidiä ja Innaa, joka räpelsi puhelintaan tiedottaakseen Lukakselle, missä heitä odottaisimme.

Rasmus näytti vähän odottavaiselta, mutta mulla meni pupu pöksyyn.

”Tai siis - ei se ole tärkeää - äh - niin”, takeltelin ja sanoin sitten niin hiljaa ja niin nopeasti, etten tiennyt, saiko Rasmus siitä mitään selvää (mutta siten varmistin, etteivät Inna ja Heidikään voineet kuulla): ”Mutta musta on kiva mennä sun kanssa vielä syömään. Sitten Suomessa. Ehkä jotain muuta kuin pitsaa.”

Jossakin ylettömässä rohkeudenpuuskassa hipaisin aivan kepeästi ja hyvin nopeasti Rasmuksen kättä omilla sormillani. Ja vaikka olin ollut kuolemanväsynyt, yhtäkkiä epäilin, että viettäisin kuitenkin vähäunisen yön; niin kuohuksissani minä olin tästä kaikesta. Kanadasta. Kilpailuista. Rasmus Alsilasta.

Me ei onneksi lähetty mihinkään jatkoille, mikä oli todellakin hyvä päätös kun mietti että edessä oli vielä pitkä matka takaisin Suomeen. Porukka, Josefina mukaan lukien, keräsi luunsa äkkiä paikan täyttyessä ja enemmän tai vähemmän syöksyi ulos, kun mä jäin jälkeen sitomaan kengännauhojani. Mä olin toivonut että edes Josefina olisi odottanut, mutta se oli kyllä ollut vähän outo jo hetken aikaa.

Kun mä olin saavuttanut muun porukan, se kuitenkin jättäytyi mun kanssa Innan ja Heidin kaksikon taakse. Se yritti saada jotain sanoja ulos suustaan, mutta tytöt edellä mölysivät niin etten mä oikein kuullut.

Yritin pinnistellä ja sainkin selvää: Kiva mennä sun kanssa syömään... jotakinjotakin… pitsaa.

Mä jäin miettimään oliko Josefina todellakin niin kovin pitsaihmisiä enkä edes tajunnut heti reagoida, mutta sitten Josefina KOSKI mun käsivartta viileillä sormillaan.

Mä menin jotenkin oudosti kananlihalle sisäisesti.

Hitto että siitä oli pitkä aika kun me oltiin törmätty hississä. Mä en voinut uskoa että Josefina oli se sama tyyppi. Kysyikö se mua treffeille?? Mitä täällä tapahtui???