Leevin päiväkirja

Mä olin hermostuneena puunannut koko eilispäivän mun ja Leevin varusteita, jotta ne olisivat edustuskunnossa Tie tähtiin kisoissa. Toki, mä olin huolissani niistä enemmän kotikisoissa, koska Amanda saattaisi huomauttaa niistä. Toisaalta taas ulkopuolisissa kisoissa taas kuului edustaa Auburnia, joten ei silloinkaan sopinut laiskotella varusteiden putsaamisen kanssa. Joten, meidän varusteet olivat kiillelleet, kun mä miljoonannen kerran tarkistin, että mulla tosiaan oli koulusatula, kanget, suojat, pintelit, omat varusteet ja kaikki mukana. Me lähdettiin Auburnista matkaan, mutta napattiin Kaajapuroilta muutama matkustaja lisää. Mä olin iloinen, että Adelina ja Sarah olivat lähteneet mukaan, joten mulla olisi edes jotain kavereita. Ja oli kamalan kivaa, että Armikin pääsi mukaan taas. Tosin se oli tehnyt paluun taas pienempiin luokkiin, mutta ei sitä tuntunut haittaavan.

Vaikka Leevi ei ollut helpoimmasta päästä käsitellä, se onneksi oli matkustajana ihan näpprä. Se ei kiukutellut lastauksessa, matkalla tai purkamisessakaan. Tosin kun se pääsi hevosrekasta ulos, se ilmoitti kuuluvasti olevansa paikalla. Ja sitten se meinasi jo singahtaa kuuhun, mutta mä onneksi olin osannut varautua siihen. Tummanpunaruunikko ruuna ei ollut kyllä vieläkään tajunnut, että sen sukukalleudet oli viety, eikä sitä, että tammoja ei kiinnostanut sen kukkoilut yhtään. Se tanssahtelikin kun Armi pyöri siinä lähettyvillä ja meinasi esitellä purukalustoaan Lefan takapuolelle. Vieläkö mä voisin vaihtaa takaisin Armiin? Mulla oli hieman ikävä kisareissuja sen kanssa, kun se oli niin vaivaton.

"Nyt jumalauta, jos sä kauhaset vielä kerrankin sillä jalalla, susta tulee makkaraa. Vaikka mä todennäköisesti heittäisin henkeni menemään siinä samalla, kun Amanda sais kuulla", urahdin kun seisoin korokkeella letittämässä ruunan harjaa.
"Se ei varmaan ymmärrä kirosanoja", Penna "Vaanija" Vaanila ilmoitti tullessaan pitämään ruunan päästä kiinni. Mä en ollut Tie tähtiin juttuja ennen niin törmännyt tuohon blondiin pätijään, mutta olin kyllä kuullut juttuja. Nyt mies oli kuitenkin meidän hovikuskina valmennuksissa ja kisoissa, joten mä olin saanut ihanan tilaisuuden tutustua tähän tyyppiin, joka jakeli mielipiteitään vähän liiankin paljon.
"Kyllä se pian ymmärtää, jos ei jo ymmärrä", tuhahdin ja tein lettejä pikavauhdilla, kun Leevi oli Vaanilasta niin hämmästynyt, että pysyi paikoillaan.
"Älä yritä", ärähdin samantien, kun huomasin sivusilmällä ruunan nostavan jalkaansa. Ihme ja kumma, jalka laskeutui saman tien nätisti takaisin paikoilleen.

Välillä mä kävin hakemassa Sasulta ja Tanelilta varusteita pois, jotta nämä pääsivät radalle. Oli näppärää olla sen hevosen toisen omistajan serkku, niin sai juosta auttamassa sitä toista omistajaa. Kuulostipas se sekavalta. Mutta Taneli oli kuitenkin hieno hevonen ja kamalan kiltti sekä helppo käsitellä. Mun ei tarvinnut pelätä saavani kaviosta, kun napsin suojia siltä jaloista pois. Sitten mä palasin niin rakkaan ja kiltin, niin minkä, vuokrahevoseni luokse. Siellä mä meinasinkin saada kaviosta, kun pistin sille suojia jalkaan. Kävelyt mä suoritin suosiolla selästä käsin, koska silloin ruuna käyttäytyi noin niin kuin miljoona kertaa paremmin. Oli käsittämätöntä, kuinka kaikki perseily jäi pois, kun mä olinkin satulassa enkä siinä vieressä. Mä odotin mielenkiinnolla rataa, koska kotona me oltiin vedetty huonosti helppoA, mutta vaativaB meni paljon paremmin ja me napattiin kolmas sija. Nyt olisi taas vaativaB edessä, toivottavasti yhtä hyvällä menestyksellä.

"Pysyppäs nyt hetki paikoillas", kehoitin tanssahtelevalle Leeville. Ruunalla oli taas show pystyssä, kun oltiin valmennusmatkalla. Kun Leevi seisahtui hetkeksi paikoilleen, mä kävelin sen eteen puhelimen kamera valmiina.
"Yritä edes poseerata, ois kiva saada sustakin taas joku kuva", huokaisin kun ruunan pää kääntyili puolelta toiselle tai se oli korvat luimussa. Mun puhelin täyttyi kuvista tummanpunaruunikosta ruunasta, joka patsasteli vielä loimi päällään ja kanget päässä. Mutta mä en luovuttanut, ennen kuin sain jonkun kuvista onnistumaan. Mä luulen, ettei Amanda arvostaisi, jos mä jakaisin instassa kuvan sen hienosta koulupuoliverisestä joka näyttää laamalta.

"Me lähdetään kävelemään heti, kun pistät ne korvat höröön", tokaisin ja kokeilin maiskuttaa, kaivella taskuja ja kaikkea. Oli haastavaa yrittää pitää kahtia ohjia ja puhelinta samaan aikaan sekä yrittää vielä ottaa kuvaa. Hitsit kun muhun oli tartutettu tämä instahömpötys, en mä aiemmin jaksanut mitään kuvia ottaa ja sinne laittaa. Mutta vähän yhdellä sun toisella alkoi olemaan niin kivoja kuvia, että munkin oli pakko yrittää.
"Noniin, saa kelvata", hymähdin kun sain kuvan, jossa sen korvat oli hörössä. Toinen kyllä osoitti muualle ruunan pään mukana, mutta ne ei sentään ollut luimussa. Ei ollut mun vuokrahevonen tänään kamalan kuvauksellisella tuulella.

Mä vilkaisin Leevin jaloissa olevia vihreitä, vähän tylsiä pinteleitä. Toissa päivänä järjestetyissä Sokka Luxuries lanseeraustilaisuudessa mä olin ihastellut aivan ihania pinteleitä ja koulusuojia. Ehkä pitäisi ostaa Leeville niitä, jotta me voitaisiin edustaa Auburnin ulkopuolella. Mä kapusin Leevin selkään kun valmennuksen alku lähestyi ja me oltiin kävelty jo jonkin aikaa. Seppele oli onneksi paikkana tuttu, joten mun oli helppo Leevin kanssa kulkea siellä. Ja ei tarvinnut keskittyä ettei eksy tai jotain, vaan pystyin keskittymään pitämään ratsuni aisoissa.

Alkuverryttely tehtiin aika perinteisesti ja Leevi tuntuikin ihan hyvältä, oltiinhan me nyt treenattu aika lailla. Mä aloin saamaan siitä kiinni, miten sillä mennään. Ja oltiinhan me kisoissa jo vedetty ihan kohtuullisella menestyksellä. Ruunan kanssa työskentely alkoi olla ilo, siis selästä käsin. Maastakäsin me taisteltiin joka kerta, kumpi päättää mitä tehdään. Nyt kuitenkin koottu ravi tuli ihan sujuvasti, siirtymisetkin onnistuivat. Peruutukset nyt menivät välillä vinoon ja siitä siirtyminen koottuun raviin ei sitten tullut ihan niin sujuvasti. Mutta kyllä ne parani pikkuhiljaa.

Mä rakastin laukanvaihto tehtäviä ja Leevi ilmeisesti tykkäsi kanssa. Me tehtiin aika kivoja laukanvaihtoja, vaikak itse sanonkin. Vähän oli hakemista siirtymisissä laukan sisällä, mutta kyllä ne sieltä tuli. Rento loppuhölkkä vaan ei meinannut sujua rennosti, kun mä jouduin taas pitämään putkiaivon työn touhussa, ettei se aloittaisi pelleilyä. Mä tykkäsin kuitenkin valmennuksesta ja se oli meille sopiva. Samaa tehtävää ei jankattu kerta toisensa jälkeen, joten Leevikään ei päässyt tylsistymään.

"Nita!!!" käytävällä raikui, mä säikähdin ja koin tarvetta piiloutua. Sen sijaan mä käännyin satula sylissäni katsomaan sitä pientä perkelettä, joka nimellä Viivikin tunnettiin.
"Niin?" hymyilin kauniisti tytölle.
"Ootko sä menossa valkkaan? Tarviitko apua? Voinko mä tehdä jotain?" kysymystulva täytti mun tärykalvot. Olen, et, et, mene pois. Siinä oli mitä mä halusin sanoa, mutta enhän mä voinut. Jos mä olisin ajanut Viivin pois, seuraavaksi se olisi rynnännyt valittamaan Isabellalle. Vaikka Isabella tiesi millainen Viivi on, mä pelkäsin silti, että tyttö onnistuisi jotenkin vakuuttamaan naisen potkimaan mut pihalle.
"No tota. Sä voisit kohta tulla ottaa kuvan meistä?" ehdotin. Se olisi aika harmiton juttu.

"Eikö muuta?" Viivi mutristeli suutaan pettyneenä. Mä huokaisin ja mietin mitä hittoa mä keksisin tytölle-
"Mä olen melkein valmis jo", totesin. Ja saisin varusteet kymmenen kertaa nopeammin Leeville päälle itse, lisäsin mielessäni. Armin kanssa mä olisin uskaltanutkin päästää Viivin ylipäätään koko hevosen lähelle, mutta en Leevin kanssa. Se toinen perkele varmaan talloisi koko tytön tai jotain muuta. Kaataisi kumoon. Enkä mä halunnut siitäkään syitä niskoilleni. Mä heitin satulan ruunan selkään, jossa oli ihana Sokka Luxuries smokey eyes värinen satulahuopa. Leevin jaloissa oli saman väriset koulusuojat. Jep, mä olin sortunut ostamaan ne. Tosin ne tuskin jäisivät viimeisiksi varusteiksi, mitä mä sieltä ostaisin.

"Ootko sä valmis?" Viivi kysyi, heiluessaan vaarallisen näköisesti mun puhelimeni kanssa. Viltti lämmitti mun vaaleanpunaisilla ratsastushousuilla peitettyjä jalkoja, kun me nökötettiin kylmyydessä Leevin kanssa.
"Joo, ota vaan se kuva", hymähdin. Tosin tyttö katseli jo ties mihin suuntaan. Seuraavaksi mä huomasin sen jo tuovan mun puhelimeni.
"Joko sä otit sen?" mä ihmettelin, mutta nappasin puhelimen ja tungin sen turvallisesti toppatakkini taskuun. Mä helpotuin kun Viivi lähti menemään ja mä sain jäädä kävelemään Leevin kanssa rauhassa. Mua kuumotti nyt enemmän kotivalmennus, kuin vierailla talleilla vieraiden valmentajien pitämät valmennukset. Mä en tiedä kertoiko se hyvää vai huonoa vai mitä se kertoi Auburnin valmennuksista.

Amanda oli vaivautunut pitämään meidän valmennuksen ja sitä edellisen, pienemmät oli pitänyt Isabella. Leevi tuntui ihan hyvältä alusta asti, mutta ihan hyvä ei riittänyt Amanda Sokalle. Mä sain kipakoita kommentteja jo alkuverryttelystä lähtien, mutta kun siirryttiin itse tehtäviin, ne vasta todella alkoivat.
"Mitä ihmettä sinä Nita teet? Jos väität tuota sulkutaivutukseksi, voit palata helppoC tasolle", Amandan jäätävä lausahdus kuului maneesissa. Mä keräsin itseni ja tein parhaani sulkujen, avojen, takaosakäännösten, laukan kokoamisten ja vielä laukkasulkujen kanssa. Leevi parani loppua kohden ja laukkasulkujen jälkeen Amanda saattoi tehdä jonkun pienen hyväksyvän eleen. Ehkä mä vain kuvittelin. Näin unta. Se kuulosti kyllä loogisemmalta, harvoin Amanda nimittäin tyytyväinen oli valmennettaviinsa.

Kirjoitukset kolkuttelivat jo ovella, kun mä lukemisen sijaan olin taas matkalla valmennukseen. Olin mä sentään ottanut kirjan mukaan, jota mä sitten epätoivoisesti yritin matkalla lukea. Kanssamatkustajat vain eivät suoneet mulle kauhean hyvää opiskelurauhaa, joten se lukeminen taisi olla melkein yhtä tyhjän kanssa. Toivottavasti valmennus menisi paremmin kuin mun lukeminen, sillä seuraaviin osakilpailuihin oli enää viikko. Ainakaan treenin puutteesta ei pitäisi jäädä kiinni.

Kun me sitten saavuttiin Saariston hevosopistolle, mä ajattelin jäädä lukemaan, kun pahimmat mölisijät lähtivät melkein heti valmistelemaan ratsujaan valmennuksiinsa. Mä olin jo tottunut, että nämä olivat pitkiä reissuja, kun osa oli jo ekassa valmennuksessa ja minä yleensä viimeisessä. Yhteiset kyydit vaan oli silti kaikista fiksuin vaihtoehto. ´Lukeminen kuitenkin jäi, kun päätin sittenkin lähteä Sarahin ja Effin seuraksi Leevin kanssa kävelemään. Mä yllätyn, kuinka fiksusti Leevi yritti käyttäytyä. Sen yleinen perseily ja uhittelu oli tällä kertaa hyvin vähäistä normaaliin verrattuna. Ja noh, jos verrattiin meidän perässä tulevaan Effiin ruunan käytöstä, mun vuokrahevoseni oli pieni ja kiltti enkeli.

Mä yritin kaivaa koulukirjan esille aina välillä, koska aikaahan mulla oli. Leevikin mussutti heiniään tyytyväisenä, joten mä en viitsinyt ruunaa häiritä. Se ei kuitenkaan taas arvostaisi, kun olisi aika lähteä valmennukseen. Tai siis, valmennukseen se meni mielellään, mutta siihen valmistautuminen on sitten toinen juttu. Me aina taisteltiin siitä, kuinka käyttäydytään hoidettaessa tai ylipäätään maastakäsin tehdessä ihan mitä tahansa. Oltiin me siinäkin ehkä inasen edistytty joulukuusta, mutta mä luulen, että meidän hoitotuokiot ei olisi koskaan rentoja ja hyväntuulisia tilaisuuksia.

Henry Säären ääni kuului jotenkin häiritsevästi suoraan mun korvaan no shoutin avulla. Tai ei häiritsevästi, mutta mä en ollut tottunut sellaisiin härveleihin vaikka Auburnissa ratsastinkin. Se oli muuten hassua, ettei Auburnissa ollut no shouteja, vaan Amanda ja Isabella huusivat maneesin keskeltä ohjeita. Tosin, mä en halunnut kyllä Amandaa mun korvaani komentamaan, joten ehkä ihan hyvä kuitenkin näin. Leevi tuntui hieman hitaalta ja löysältä. Vaikka valmennuksen teemana taisi olla rentous, ei se tarkoittanut sitä, että me voitaisiin ruveta löysäilemään. Mä jouduin siis herättelemään ruunaa tähän päivään, jopa vähän itseänikin.

Mua meinasi ruveta turhauttamaan. Leevi ei ollut oikealla tavalla rento tänään, se ei ollut suora, eikä se asettunut. Laukanvaihdot oli kunnon roiskaisuja ja siirtymisistä mä en halua edes puhua. Tai ainakin musta tuntui, ettei mistään tullut mitään. Olinko mä liikaa tottunut siihen, että kaikki meni aina hyvin? Saatiinhan me nytkin tietty jotain hyviä pätkiä, mutta sellaista sujuvuutta me ei saatu koko valmennuksen aikana. Eihän se nyt mikään katastrofi ollut, mutta mä olin silti pettynyt, lähinnä itseeni. Henry Sääri oli joutunut valmennuksen aikana sanomaan pari kertaa meille aika tiukasti, mutta se oli kyllä aika laimeeta, kun oli tottunut Amandan valmentamiseen.

Mulla oli menossa varusteiden tarkastus. Leevin kamat mä olin käynyt läpi jo kahteen kertaan, okei ehkä viiteen, ja ne pitäisi olla kaikki kunnossa. Oli siis mun omien varusteiden vuoro. Kisatakki, kallis sellainen, roikkui pukupussissa, tuulihousujen alla oli puhtauttaan hohtavat kisahousut, puunatut saappaat oli omassa kassissaan. Hanskat, kypärä, kannukset. Kaikki vaikutti olevan myös omien varusteiden osalta kunnossa, mutta mä en välittänyt ottaa riskiä. Kuinka noloa olisikaan, jos mä olisin unohtanut vaikka saappaat tai kypärän kotiin? Todella, erittäin, kammottavan noloa.

Leevi onneksi lastautui helposti ja musta oli tullut vikkelä lettien ja sykeröiden tekijä. Koska mulla oli taas aikaa kisapaikalla, mä olin jättänyt letityksen paikan päälle. Armin kanssa lettejä oli voinut hioa vaikka ikuisuuden, koska se jaksoi nököttää paikoillaan. Mutta Leevin kanssa? Juu ei, letit piti saada kerralla ja nopeasti hyviksi. Niitä ei kyllä jääty hiomaan sekuntiakaan pidemmäksi aikaa, mitä tarvitsi. Välillä oli muutenkin riski keikkua korokkeen päällä jalkojaan ja päätään heiluttelevan ruunan vieressä. Mutta mä olin oppinut, letit syntyivät nopeasti ja näyttivät hyviltä.

Kun meidän luokka alkoi lähestyä ja mä olin saanut varusteet sekä itselleni sekä hevoselle päälle, mä lähdin kävelyttämään ruunaa. Mä yritin tehdä sen maastakäsin, mutta Leevi oli eri mieltä. Jos viikko sitten puoliverinen oli käyttäytynyt melko fiksusti ja pätevästi, oli nyt taas ihan kauhukakara. Maassa meinasi olla neljän jalan sijasta vain kaksi ja Leevi meinasi jyrätä mut noin miljoonaan kertaan. Kun se käyttäytyi kymmenen sekuntia fiksusti, mä päätin kavuta selkään. Se helpotti kaikkea aivan valtavasti, kun huonosti käyttäytyvä ruuna kävelikin ihan kiltisti.

"Valmistautuu Nita Merisalo ja Kallan Vermilion", kuulutus ilmoitti. Mä hengitin syvään ja muistutin, että me pärjättäisiin kyllä. Mun katsoessa maneesin ovelle, sieltä livahti tuttu hahmo yleisön joukkoon. Tämä virnisti mulle ja näytti peukkuja istahtaessaan katsomoon. Mä virnistin hieman hermostuneena takaisin ja suuntasin katseeni jo valkoisten aitojen sisäpuolelle, jossa edellinen ratsukko oli lopettelemassa. Syvä hengenveto ja kisamoodi päälle. Kun edellinen ratsukko poistui ja mut pyydettiin radalle, mä yritin sulkea kaiken ylimääräisen mun aivojen ulkopuolelle.

Radan jälkeen mulle oli ihan sama, mitkä prosentit me saataisiin tai mikä olisi meidän sijoitus. Kyllähän se tietysti olisi kiva menestyä, mutta mulle merkkasi juuri nyt paljon enemmän, että katsomossa oli istunut mun veljeni.
"Sä pääsit", mä hymyilin kun päästin ulos maneesista ja Jimi tuli perässä.
"Kai sitä nyt pitää joskus pikkusiskon kisoja tulla kattomaan", veli naurahti, turvallisen etäisyyden päästä.
"Ei se sua pure, ainakaan tahallaan", nauroin laskeutuessani satulasta. Mä lähdin taluttamaan ruunaa autolle, koska mä tarvitsin sille viltin.
"Pärjääks sä sen kanssa?" Jimi huolehti, kun Leevi yritti jälleen jyrätä mut. Nauraen mä vain nyökkäsin vastaukseksi.

Mun melkein sukunimi kaimani tuli pitämään valmennuksia Auburniin. Mä olin käynyt jo Ramidan kanssa estevalmennuksessa, mutta mä olin hullu ja tyhmä ja miljoona muuta vastaavanlaista kuvaavaa sanaa. Me ravattiin Leevin kanssa jo miljoonassa ja yhdessä valmennuksessa, mutta mä ilmotin meidät myös Merikannon valmennukseen. Kisojen jälkeläisenä päivänä ja mä olin muutenkin valmiiksi stressaantunut ja väsynyt.

Onneksi pohjalla oli onnistunut kisapäivä, koska muuten mielenkiinto valmentautua olisi muuten ollut nollissa. Seppeleen osakilpailuista toinen sija ja selkeä rankingin johto. Vain luokan voitto olisi voinut saada mut paremmalle mielelle, mutta toka sija oli ihan hyvä. Voittoa siis metsästettiin vielä, mutta eiköhän se tulisi pian. Ei ainakaan jäisi valmentautumisesta kiinni.

Kun mä varustin Leeviä taas kunnon treeniä varten, ruuna katseli mua vähän sellaisella ei kai taas -ilmeellä. Ei siinä, olisin minäkin mielummin maannut kotona sängyssä katsomassa Netflixiä, koska mä en nyt meinannut keretä muuta tekemään kuin osallistumaan valmennuksiin tai kisoihin.
"Älä huoli, on meillä huomenna vapaapäivä. Tänään pitäisi jaksaa vielä", mumisin ruunalle ja rapsutin sitä otsatukan alta. Ruuna mulkaisi sitä ja mä muistin taas, kuinka mun vuokrahevonen ei arvostanut tälläisiä hellyyden osoituksia. Sitä mä kaipasin Armissa, niitä rapsutteluhetkiä ja muita.

Mun väsyneet aivoni joutuivat tekemään myös jumppaa, kun mä jouduin keskittymään puomitehtäviin. Onneksi Leevi ei ollut ihan niin väsynyt kuin minä, joten sillä oli homma hanskassa. Ruunikko ruuna veti hienosti puomeista yli ilman kolinoita. Muistaakseni Amanda oli treenannut sen kanssa paljon puomeilla, mutta voi olla, että mä muistin ihan väärin. Mutta ainakaan se ei ihan niin loikkinu puomeista yli, kuin Effi. Koska me oltiin viime aikoina treenattu niin paljon Leevin kanssa ja myös menestytty kisoissa, mun oli helppo vaikuttaa siihen puomeilla. Ruuna veteli hyvin niin ravissa kuin laukassakin ja mä sain olla oikein tyytyväinen meidän suoritukseen.

Oli hämmästyttävää, että omisti neljät ratsastushousut, eikä niistä mitkään meinanneet kelvata päivän valmennukseen. Valkoiset olivat kisoihin, vaaleanpunaiset olivat likaiset. Turkoosit eivät nyt vain sopineet aina Leevin kanssa, koska sillä oli vihreät varusteet pääasiassa. Mä tuijottelin mun jaloissani olevia tummansinisiä housuja, jotka tuntuivat vähän turhan tiukoilta. Koskahan mä olin viimeksi niitä käyttänyt? Mä olin nimittäin tykästynyt kamalasti mun vaaleanpunaisiin housuihin, koska ne näyttivät kivoilta meidän Sokka Luxuries huopien kanssa, joihin mä olin myös tykästynyt. Huokaisten mä vain totesin, että näillä mentäisiin. Toivottavasti ne housut nyt pysyisivät kasassa. Onneksi valmentaja oli Amandan sijasta Heidi, joten varusteiden ei tarvinnut olla ihan niin tip top, kuin perijättären valmennuksessa.

Mä hipsin tallissa ympärilleni pälyillen, koska mä pelkäsin Viivin olevan jälleen katselemassa valmennuksia. Mä en halunnut törmätä siihen, vaikka se kuulostikin vähän lapselliselta. Leevin mä olin hakenut jo hyvissä ajoin vähän hengailemaan karsinaansa, mutta nyt mä siirsin sen hoitopaikalle, koska jos jotain mä olin tässä marraskuun jälkeen oppinut, että Leevi kannatti hoitaa siellä.
"Leevi! Nyt loppu!" mä ärähdin, tai se saattoi myös muistuttaa jotain kiljaisua. Se sai Leevin katsomaan mua hivenen kummastuneena ja jopa lopettamaan sen helvetin ärsyttävän yrityksen kaivautua Kiinaan. Mun kiljaisu ei onneksi ollut ihan niin korkea, että se olisi rikkonut mitään laseja. Tai Auburnin kattokruunuja. Onneksi muut meidän valmennukseen tulevat taisivat olla tammatallissa, eivätlä kuulleet mun kiljumisia. Ja onneksi muutenkin talli oli aika tyhjillään, koska ei kenenkään tallillaisenkaan tarvinnut niitä kuunnella.

"Viitsisitkös siirtää sitä persettäs vähän?" mä tuuppasin ruunan takalistoa, joka oli kääntynyt melkein poikittain mun tielleni. Varustus meiltä sujui jo ihan siedettävästi, joten nopeasti me päästiin vetämään alkukäyntejä. Koska pihalla ei ollut mitenkään liukasta ja edelleenkin ruunikko oli helpompi hallita selästä, mä kävelin alkukäyntejä selästä käsin. Ruuna tallusteli kiltisti eteenpäin ja mä vastoin yleisiä tapojani, kaivoin puhelimen taskustani. Mä nappasin kuvan Leevin niskasta ja laitoin sen snäpissä parille kaverille. Mä myös tallensin sen, jotta voisin halutessani tunkea sen vaikka Instagramiin. Hitsin somehömpötys, mä olin jäänyt siihen kamalan koukkuun.

"Leeviä olisi varaa koota vielä enemmän Nita, älä anna sen löysäillä", Heidi kommentoi valmentajan ominaisuudessaan, kun mä kokosin ravia. Tai siis yritin. Kyllähän mä sitä sain koottua, mutta kummassakin rupesi näkymään väsymys. Tai enempi mussa, mikä tarttui sitten myös ratsuun. Meillä oli ollut lyhyessä ajassa hurjan paljon enemmän valmennuksia, kuin mitä jossain välissä pitkän ajan sisään yhteensä. Ja tuossa ei ollut taas mitään järkeä, joka varmaan kertoi väsymyksen tasosta. Vielä kun lisättiin kirjoitukset, mä olin ihan hermoromahduksen partaalla. Sentään meillä sujui kisoissa hyvin ja me johdettiinkin oman luokkamme rankingia. Mutta sitten se väsymys iski valmennuksissa, jolloin ravin kokoaminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Kyllä me taas selvittiin siitä valmennuksesta, eikä Heidinkään tarvinnut ihan joka sekunti kommentoida tai sanoa jotain korjattavaa.

Kotona olevat valkat olivat kamalan kivoja. Ei tarvinnut lähteä mihkään tai ei tarvinnut huolehtia, että oliko muistanut nyt pakata kaikki tarvittavat varusteet ja muut mukaan. Tallille ei tarvinnut tulla kukon laulun aikaan, ei tarvinnut odotella puolta päivää omaa valmennusta ja saattoi lähteä kotiin heti, kun vain sai oman hevosensa hoidettua pois. Ja kotimatkakin oli paljon lyhyempi. Oli myös kiva, kun viimeinen valmennus ennen seuraavia osakilpailuita, oli kotona. Varsinkin, kun ne osakilpailut olisivat Lapissa. Sinne olikin sitten vähän pidempi matka.

Auburniin oli tullut joku uusi, ainakin siis mulle tuntematon eli samalla uusi, valmentaja. Myös estevalmennuksissa taisi olla joku uusi. Marko Kivipuro, joka oli siis tämä kouluvalmentaja, ei sanonut mulle yhtään mitään. Mutta väliäkö sillä, valmennus kuin valmennus. Tuskin niistä hirveästi haittaakaan olisi, vaikka valmentaja ei nyt vaatisi ihan samalla tavalla kuin joku muu valmentaja.

Leevi oli jonkun ihanan toimesta otettu sisään. Mun ei tarvinnut lähteä metsästämään sitä ponikaverinsa luota tarhasta. Mä en tiedä mitä perijättäret väittivät tai ajattelivat, mutta ne tarhat olivat kyllä hieman mutaisia. Joten siellä ei ihan hirveästi huvittanut tarpoa ja huitoa pois Nakkia, joka halusi myös mukaan. Leevi taas ei meinannut arvostaa mun hoitotouhuja, mutta sai luvan kestää. Mä en jaksanut tapella, joten saatoin sanoa ruunalle heti aika kärkkäästi. Se tuntui tehoavan. Aina pieneksi hetkeksi, mutta hieman pidemmiksi hetkiksi kuin normaalisti. Edistyksellistä, etten sanoisi.

Leevi työskenteli ihan hyvin alkuverryttelystä lähtien ja valmentajakaan ei vaikuttanut hassummalta. Mä en tiedä miksi kokoaminen oli meille välillä jotenkin kamalan haastavaa, vaikka kyllä Leevi kokosi ja hyvin kokosikin. Ehkä mä en sitten vain osannut tai jotain, Joten oli siis aika hyvä, että valmennuksessa keskityttiin kokoamiseen eri askellajeissa. Tietysti Kivipuro puuttui myös istuntaan ja apujen käyttöön, mikä oli myös ihan hyvä. Mun kädet olivat jostain syystä alkaneet seikkailemaan, joten mä sain kuulla niistä useampaan kertaan.

Me innostuttiin Leevin kanssa kummatkin kolmikaarisesta, jolla tehtiin laukanvaihtoja. Laukanvaihdot olivat hauskoja, myös Leevin mielestä. Mä tykkäsin kamalasti tehdä niitä ja yksi mun haave onkin, että mä osaisin joku päivä tehdä hienot vaihdot joka askeleella. Ehkä sekin päivä nähtäisiin vielä, mutta siihen olisi vielä aikaa. Leevi työskenteli valmennuksessa hienosti, vaikka itse meinasin ryhtyä pariin kertaan matkustelijaksi.

Valmennuksen jälkeen mä purin reippaasti Leevin pois, koska mun pitäisi päästä jo kotiin pakkaamaan kisareissun varusteita. Koska sijainti oli Lappi, me lähdettäisiin jo huomenna ja ei myöskään palattaisi samana päivänä vielä takaisin. Oli toisaalta jännää lähteä pidemmälle reissulle, mutta toisaalta stressaavaa. Mun puhelin kilahti kun olin saanut Leevin satulan paikoilleen. Mä virnistin typerästi huomatessani lähettäjän ja sitten lukiessani viestin. Mä näpyttelin vastauksen, ennen kuin hoidin hommat nopeasti valmiiksi. Enää mä en ollut suuntaamassa suoraan kotiin.
422 sanaa

Mua hymyilytti ja mulla oli kamalan hyvä fiilis. Valmennuksista vapaa pitkä viikonloppu oli auttanut, varsinkin kun se ei ollut mennyt pelkästään kirjoituksiin lukiessa. Mä olin lähdössä ihan uudella puhdilla Hallavaan kouluvalmennukseen ja Leevikin vaikutti pirteämmältä, kun oltiin pidetty viikonloppu vähän kevyempänä. Se oli tehnyt kummallekin todella hyvää. Nyt me oltiin levänneinä valmiita jatkamaan Tie tähtiin koitosta. Ja mehän pidettäisiin kynsin ja hampain kiinni meidän sijoituksesta rankingin kärjessä. Ainakaan se ei jäisi meidän treenaamisesta kiinni.

Leevi meinasi tuuppaista mut turvallaan kumoon, kun me ooteltiin pihalla, että pakataan hevoset autoon. Mun tavanomaisen komentamisen ja rääkäisyn sijaan mä vain nauroin. Mä kerkesin huomata Sarahin kummeksuvan katseen, ennen kuin nainen joutui taas keskittymään Effiin. Mä kyllä saatoin olla omastakin mielestä outo. Matka Hallavaan meni kuitenkin jo rutiinilla. Valmennukset olivat puolitoista tuntisia ja mun valmennus taas viimeisenä, joten mulla oli taas vaikka kuinka paljon aikaa. Koska Leevi tuntui viihtyvän yksinään, se arvosti kun se sai olla multa rauhassa, joten mä jäin autoon selaamaan puhelinta.

Mä kerkesin hyvin selailemaan kaikki somet läpi ja pommittamaan kaikille vähänkään kivoille ihmisille viestiä, jos joku kerkeäisi pitää mulle seuraa. Yksi kerkesikin ja se oli mulle oikein mieluisa vaihtoehto, ellei tällä hetkellä jopa mieluisin. Äkkiä mä huomasin, että mun pitäisi olla kohta jo häiritsemässä mun rakasta vuokrahevostani, että me kerettäisiin valmennukseen. Mä sainkin aika reippaasti pistää Leevin sekä itseni valmiiksi, mutta Leeviä se ei oikeastaan haitannut. Ruuna ei arvostanut pitkiä hoitotuokioita.

Leevi koetteli mun huumoria ja hyväntuulisuutta valmennuksessa. Alkuverryttelyssä jo mä sain itse pistää kaiken peliin, että ruunikon keskittyminen olisi edes suurinpiirtein mussa. Siis ihan vain jo ravatessa ja laukatessa. Homma onneksi parani, kun siirryttiin tekemään jotain ihan oikeasti. Pohkeenväistöt ravissa toimivat kivasti irroittelevana liikkeenä ja Leevikin alkoi vertyä. Ehkä sillä oli pieni motivaatiopula ja jumi niin rennon viikonlopun jälkeen. Kieltämättä itselläkin oli vähän haasteita taas päästä työskentelymoodiin.

Laukannostoissa me oltiin jo parempia ja kun tehtiin laukanvaihtoja, me viimeistään oltiin täysin hereillä. Silti kun oli meidän vuoro ratsastaa rata läpi, ei se mennyt mitenkään mahtavasti. Muutama hyvä pätkä, muutama ihan umpisurkea ja sitten loput sellaista tasaista, ihan ok suorittamista. Se vaan, että kisoissa se ihan ok ei riittäisi. Eikä se riittäisi Amandalle, eikä mulle. Me pystyttäisiin parempaan kyllä, eikä se parempi edes vaatisi tämän suorituksen jälkeen paljoa enempää.

Me käveltiin Leevin kanssa tarpeeksi pitkään, mutta ei kuitenkaan jääty hengailemaan ylimääräistä. Hevonen reippaasti matkustuskuntoon ja kotimatkalle. Muu porukka kuitenkin joutui odottamaan vain mua ja Leeviä, enkä mä halunnut pidätellä koko porukkaa, vaikka kello ei sinänsä ollut vielä paljoa.

Me lähdettiin Lappiin! Oli kamalan jännittävää lähteä niin pitkälle kisareissulle, mutta kamalan kiva myös. Matka tosin alkoi liian aikaisin lauantaina, mutta ei auttanut. Jos mä lyhyille kisareissuille tarkistin tavarat moneen kertaan, niin nyt mä vasta tarkistin. Nyt ei olisi edes pientä mahdollisuutta käydä hakemassa unohtuneita tavaroita ja omia tavaroita oli paljon enemmän mukana. Me palattaisiin vasta maanantaina ja kaikkeen piti varautua. Joten mä näytin siltä että olisin lähdössä vähintään kahden viikon reissuille tavaroineni, enkä pariksi yöksi Lappiin.

Onneksi nuo junnut, ihan kuin mulla vain muutamaa vuotta vanhempana olisi varaa sanoa, kulkivat eri kyydeillä. Rekassa olivat vain mun lisäkseni Kiia, Sarah, Adelina ja Sasu, joten matka meni paljon mukavammin ilman Purtsien nuorisoa. Tai ei se poika paha ollut, lähinnä nämä kikattelevat tytöt. Lauantai meni matkustaessa ja kun päästiin perille, niin hevosten ja tavaroiden purkamisessa. Mä nautin kamalasti, kun pääsin illalla hotellin puhtaisiin, valkoisiin lakanoihin nukkumaan. Se ei ollut ihan joka päiväistä herkkua, joten mä otin siitä ilon irti, vaikka olisin voinut ihan hyvin nukkua hevosrekassakin. Sekin oli jo melkein hotellitasoa.

Sunnuntaina mä jouduin raahautumaan kisapaikalle luvattoman aikaisin, vaikka mulla oli nyt lyhyt matka ja hevonenkin tallilla jo valmiina. Mä vain jouduin ruokkimaan sen ja muutenkin katsomaan että sillä oli kaikki hyvin. Pitäisi varmaan tehdä vähän pidempi alkuverryttely, sillä pidempi matkustus voisi helposti näkyä tänään. Leevi onneksi vaikutti tyytyväiseltä lainakarsinassaan. Mä puuhailin siinä kaikenlaista. Oli helpompi tehdä sykeröt, kun hevosella oli heinät turvan edessä ja se seisoi karsinassa. Ei tarvinnut tapella ihan niin paljoa.

Mä pölähdin tallista ulos, huomatakseni levottomana pyörivän kimon ruunan ja turhautuneen Sasun, joka ei ilmeisesti meinannut päästä hevosensa selkään.
"Tarviitko apua?" kysyin Sasulta ja sain vastaukseksi murahduksen. Mä kohautin vain olkiani ja päättelin sen myöntäväksi vastaukseksi. Nappasin Daimin suitsista kiinni ja ruuna rauhoittuikin, jolloin Sasu pääsi selkään. Mä kerkesin taputtaa Daimia pari kertaa kaulalle, ennen kuin ratsukko häipyi sanaakaan sanomatta. Mitenköhän Rita oli päätynyt ostamaan juuri Sasun kanssa Daimin? Koska mä en tajunnut.

Hiljalleen mä aloin varustamaan Leeviä ja me lähdettiin kävelemään. Ennen selkään nousua mä kuitenkin tarkistin vielä puhelimeni viestien varalta ja siellä olikin yksi kiva tsemppiviesti. Leevi ei tuntunut olevan mitenkään erityisen jumissa eilisestä matkustuksesta tai muutenkaan häiriintynyt sitä. Hieman tosin tuntui tämä kevät vaikuttavan, siitä ruuna, joka ei aina muistanut olevansa sellainen, otti kierroksia. Se tanssahteli enemmän ja esitti tammoille enemmän. Mulla oli täysi työ pitää ruuna kurissa, joka onneksi helpottui kun me päästiin verryttelemään kunnolla. Kun mä pääsin pistämään Leevin ihan tosissaan töihin. Joten mä pääsin ihan hyvällä fiiliksellä radalle, vaikka toki se rata pitäisi vielä ratsastaa.

#tietähtiin2019 #kouluvalmennus

Harja kävi mekaanisesti läpi ruunikon karvaa. Komentamiset lopettaa kuopiminen ja muut, tulivat aika apteekin hyllyltä, ennen kuin mä kerkesin edes ajatella tai oikeasti sisäistää, että Leeviä tarvitsisi komentaa. Mä olin viime aikoina ollut vähän pihalla, mun elämä oli heittänyt härän pyllyä ja kaikkea oli sattunut. Ei kaikki ollut huonoja juttuja, mutta mikään ei oikeastaan ollut pieni ja helposti pureskeltava. Leevin kanssa treenit sujuivat ihan hyvin, ehkä turhan rutiininomaisesti. Mä olin jämähtänyt liikaa toistamaan samaa, mutta en onneksi liian, ettei ratsuni tylsistynyt ihan kamalasti aina. Me tehtiin myös ehkä vähän turhan usein maastolenkkejä ja rentoja treenejä. Mun takki oli ollut aika tyhjä Tie tähtiin rutistuksen jälkeen, vaikka me Leevin kanssa voitettiinkin oman luokkamme kokonaiskilpailu ja tallien välinenkin kilpailu tuli meidän porukalle.

Mä varustin Leevin ripeästi, jonka jälkeen me suunnattiin maneesiin. Suosiolla mä aina kävelin selästä alkukäynnit, koska ruuna oli paljon helpommin käsiteltävissä sieltä. Mä olin hakenut kouluun vähän kaikilta salaa. Tai en mä salaillut, mä en vain ollut kertonut asiasta kenellekään. Paitsi ehkä mä salailin vanhemmiltani, koska mä en ollut ihan vakuuttunut, että he arvostaisivat mun valintaa. Mä olin kuitenkin päässyt sisään, joten mun olisi varmaan aika kertoa. Mä aloittaisin syksyllä leipuri-kondiittorin koulutuksen, mistä mä olin innoissani. Mä olin lukion aikana vähän keksinyt, mikä mun ala saattaisi olla. Mä olin myös nykyään hevosen omistaja, sillä Sinevan Aliferina oli mun. Rautias Rinna kasvoi silmissä ja pieni varsa ei ollutkaan enää ihan niin pieni.

Kun olin kerännyt hiukan ohjia käteen, mä patistelin Leevin raviin. Mä yritin nyt keskittyä tähän päivään ja oikeasti treenaamiseen, ennen kuin tulisi sanomista mun huonosta treenaamisesta. Tosin me käytiin Saviojassa starttaamassa kaksi luokkaa. HelppoA:ssa me oltiin ensimmäiset ei sijoittuneet ja vaativaB:ssä taas luokan keskivaiheilla, kummassakin ihan kohtuullisilla prosenteilla kuitenkin. Eli ei me ihan toivottomia oltu, mutta treeniä me kaivattiin. Leevi ravasi rennosti uralla ja mä taivuttelin sitä siinä samalla. Ehkä meille molemmille oli tehnyt hyvää vähän hengähtää, mutta ei sitä hengähdystä liian pitkäksi voisi päästää.

Me tehtiin väistöjä, vähän laukanvaihtoja, siirtymisiä ja kaikkea. Ihan oikeasti me treenattiin ja meillä oli kivaa, tuntui yllättävän hyvältä keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Sekä tietysti treenata kunnolla pitkästä aikaa. Ehkä tämä siis tästä lähtisi. Leevi hörähti ja heilautti päätään kuolaimet kilisten.
"Joo, samaa mieltä", naurahdin ruunalle. Yhtäkkiä mulle iski kamala kaipuu niille kisakentille, ehkä mä aloin tosissaan olla vähän kilparatsastaja. Eihän tässä ollut Saviojien kilpailuista edes kauaa ja ensikuussa taisi olla taas Kalla CUP osakilpailu. Ja tässä sitä ennen me lähdettäisiin Leevin kanssa Ruotsiin, tai siis mä lähtisin Leevin hoitajaksi johonkin messuille, jossa Amanda oli pitämässä klinikoita. Siitä tulisi mielenkiintoista, mutta pelottavaa. Mä ilmeisesti olisin vastuussa Leevistä ja ihan taatusti saisin kuulla kunniani, jos Leevi olisi epäedustavan näköinen missään vaiheessa edes sekunninkin.

Mä pysäytin Leevin lähelle maneesin ovea ja hyppäsin alas. Jalustimet ylös ja talliin. Olihan mulla tässä muutakin ohjelmaa kuin Ruotsin reissu. Kohta Auburnissa järjestettiin Power Jumpit, voi herranjumala kun siitä oli puhuttu viime aikoina, joihin mä osallistuisin näillä näkymin groomin ominaisuudessa. Mun ystäväni Linnea, johon olin törmännyt Saviojilla, oli ainakin sanonut osallistuvansa yhdellä tammoistaan. Mä olin luvannut toimia groomina, jos tämä tarvitsi apua. Linnea oli myös vähän houkutellut mua kokeilemaan uutta koulutammaansa. Mä katoin silmät pyöreinä, kun Linnea oli kertonut ostaneensa puhtaasti kouluhevosen. Tietysti mua kiinnosti, varsinkin kun mä näin sen Linnean mukana. Naisella taisi olla nyt mun tietääkseni viisi hevosta, mutta Linneasta ei ikinä tiennyt, koska uusia tulisi. Mä saatoin olla hieman kateellinen, mutta olihan mulla Leevi ja Ramida joilla ratsastaa, sekä Rinnan kanssa pääsisi kohta tekemään jotain.

Tallissa mä purin Leevin ja harjasin sen huolellisesti, ennen kuin vein sen takaisin pihalle. Leevi oli muuttanut Nakin kanssa tammatarhaan, mikä oli kivasti lähempänä tallia. Leeviä ei paljoa minä enää kiinnostanut, kun päästin sen irti tarhaan. Vilkaisin viereiseen tammatarhaan, josta bongasin Armin. Välillä mulla oli ikävä Armia, kun tamma oli ollut niin lempeä ja sen kanssa oli viihtynyt muuallakin kuin ratsastaessa, toisin kuin Leevin kanssa ratsastaminen oli oikeastaan ainoa kun ruuna käyttäytyi. Mutta mä tiesin, että mä olin tehnyt oikean valinnan vaihtaessani vuokrahevosta. Huokaisten mä palasin talliin ja pyyhkäisin sekä suitset että satulan pikaisesti. Pintelit pyöritin kasaan ja satulahuovasta harjasin irtokarvat. Mä olin oppinut, että oli parempi huoltaa varusteita aina vähän joka kerta, kuin pitkin välein yrittää hinkata varusteita puhtaiksi ja muuta. Sitä paitsi Auburnissa ei katsottu hyvällä huonosti hoidettuja varusteita.

Kun olin varmistanut kaikkien tavaroiden olevan paikoillaan, mä vaihdoin vaatteet ja katsoin omatkin varusteeni paikoilleen. Sitten mä suuntasin parkkipaikalle, jossa auto odotti mua jo.
"Hei", mä hymyilin tummatukkaiselle kuskin paikalla, kun itse istahdin pelkääjän paikalle. Miehen nenä nyrpistyi mun vaatteiden vaihdosta huolimatta ja mä virnistin.
"Hei. Sä lemuat", Leevi naurahti.
"Tän lajin luontaisetuja", hymähdin. Mä en ollut vielä saanut Leevistä leivottua heppapoikaa, tämä ei ollut suostunut parkkipaikkaa lähemmäs Aubrunia ja hevosia. Olisikohan Leevit mustasukkaisia toisilleen? Okei, heppa Leeviä ei kiinnostaisi pätkän vertaa, tuskin sitä edes kiinnostaisi vaikka mä yhtäkkiä en kävisikään kiusaamassa sitä. Mutta koska ihmis Leevi kyllästyisi, kun mä juoksin kahden tallin väliä ja hevoset olivat niin iso osa mun elämää? Kun koulu alkaisi, mua ei näkyisi paljoa muuta kuin koulussa ja tallilla. Huokaisten mä nojauduin syvemmälle auton penkkiin, kun me lähdettiin liikkeelle.

Mä hätkähdin hereille, kun mun pää oli ollut retkahtamassa. Tuijotin typertyneenä pöydällä olevaa kahvikuppia, paljon oli siitä kahvistakin hyötyä. Onneksi se kuppi sentään oli pöydällä, koska muuten se voisi olla nyt mun sylissä. No se ainakin olisi herättänyt. Mä olin tullut ratsastamaan Leevin, mutta päättänyt piipahtaa loungessa ensin. Tosin se oli ilmeisesti huono idea. Uusi koulu oli alkanut ja vienyt melkein kaiken mun energian siitä lähtien, siihen vielä kolme hevosta päälle niin ai että. Rita onneksi oli ymmärtänyt, joten mä olin pystynyt vähän vähentämään Ramidan ratsastuksia. Silti mua melkein itketti ja turhautti. Mun motivaatio oli jossain pohjamudissa ja se näkyi kaikessa, mitä mä tein tallilla. Kuten nytkin nuokuin loungessa.

Me oltiin Leevin kanssa käyty kisoissa Ruunaalla. Uusi paikka, joka tietysti teki osansa siihen. Ja lauantai olikin mennyt ihan kohtuullisesti, helppoA ensimmäinen ei sijoittunut ja 67 prosenttia sekä risat. VaativaB oli reilut 64 prosenttia, joka vastasi pitkälti meidän menoa. Mutta. Sitten tuli sunnuntai ja Ruunaan Kypärä -osakilpailuluokka. 55 prosenttia. Ei kait siihen ollut mitään lisättävää. Meidän huonoimmat prossat varmaan ikinä. Toivottavasti tuon huonompia ei ikinä tulisikaan. Me oltiin jääty viimeisiksi, joka ei olisi haitannut jos me oltaisiin vedetty hyvin. Tai olisi haitannut, mutta ei ihan niin paljoa. Mutta ei, me vedettiin heittämällä huonoiten ikinä. Ja meillä alkoi kohta olla vuosi yhteistä taivalta takana Leevin kanssa.

Kylmä kahvin loppu päätyi viemäriin ja mä lähdin raahustamaan varustehuoneen kautta Leevin karsinalle. Ruuna oli itseasiassa innostuneemman näköinen lähtemään töihin kuin minä, joka oli kummallisen piristävää. Leevi oli tänään oudolla päällä, sillä mun ei tarvinnut kuin muutamaan kertaan komentaa olemaan sitä kunnolla. Vaistosiko se mun väsymyksen vai oliko sillä tänään vain erikoinen päivä? No yks ja sama, se oli nätisti normaaliin verrattuna ja se riitti. Ei meillä kauaa kestänyt, kun Leevillä oli viltti varusteiden päällä ja me suunnattiin maneesiin. Luojalle kiitos lämmitetystä maneesista, sillä ulkona oli kylmäämärkääällöttävää.

Leevi liiteli uran pitkällä sivulla sellaista lisättyä ravia, että se nosti väkisinkin mun mielentilaa. Ruuna toimi tänään kuin ajatus, ainakin suurimmaksi osaksi. Mulle iski pari ajatuskatkosta ja pyysin hieman väärin, mutta muuten puoliverinen veti nappisuorituksia. Saataispa me tämä siirrettyä radoille, niin meillä ei olis mitään hätää. Seuraavaksi mä meinasin kiljaista, koska mä huomasin katsomossa sinne ilmestyneen ihmisen. Vaikka mä en kiljaissut, niin Leevi rekisteröi mun hätkähdyksen ja otti pari sivuaskelta. Mä heräsin aika nopeasti ja suoristin ruunan, sekä rauhoittelin sitä.
"Hitto että mä säikähin! Kauan sä oot ollu siinä?" ihmettelin.
"En kauaa, joku kerto tuolla et oisit täällä", Leevi naurahti. Nyt sitten menee kohta Leevit sekaisin. Mutta ehkä hevosen ja ihmisen tekemiset eivät niin pahasti mene sekaisin. Toivottavasti.

"Ahaa, noh. Meillä on treeni vähän kesken, mut ei mee enää kauaa", hymyilin miehelle samalla kun patistin ruunan jatkamaan matkaansa. Leevillä, siis hevosella, taisi mennä hieman pasmat sekaisin, joten mulla meni hetki saada se takaisin kuulolle. Se viskeli päätään hetken aikaa, ilmeisesti pysähdys oli hänen mielestä tylsää. Hetken mä pyörittelin sitä vain ravissa teettäen eri tehtäviä, jonka jälkeen ruunan pää rauhoittui ja työmoodi oli saatu taas päälle. Sitten se esittikin taas parastaan, ehkä sillä oli tarve näyttää nimikaimalleen mikä se on miehiään. Mutta eikös se ollut miehille ominaista? Mä työstin vielä hetken laukkaa säätelemällä sitä, jonka jälkeen ravailtiin hetki löysin ohjin. Koska Leevi oli Leevi maastakäsin, mä virittelin viltin itse ollessani selässä ja kävelin selästä loppukäynnit.

Talliin mennessä mä bongasin Sarahin, jonka kanssa me oltiin kuljettu yhtä matkaa Ruunaalle ja takaisin. Ja vedettiin itseasiassa vielä samat luokatkin. Nainen katsoi mua ja mun kanssani kulkevaa miestä vuorotellen, jolloin mua alkoi hymyilyttää Sarahin ilme. Mä en oikein tiennyt millainen ilme se oli ja mitä toinen ajatteli. Joten mä tyydyin tervehtimään naista kun me mentiin ohi Leevien kanssa. Kuulostipa se hassulta, mikähän oli todennäköisyys, että mun säätö/poikakaveri/joku sellainen sattui olemaan juuri samanniminen kuin mun vuokrahevonenkin? Kun mä purin ratsuani pois, Leevi pysytteli sopivan etäisyyden päässä. Se nyt oli fiksua tämän hevosen kohdalla. Mua mietitytti mikä oli saanut miehen tulemaan tallille, muutakin kuin parkkipaikalle, mutta en viitsinyt sitä kysyä. Mulla oli jostain syystä tunne, etten mä halunnut kuulla vastausta.

Oli aivan hemmetin ahdistavaa, kun joutui miettimään rahankäyttöään. Tai miten sen saisi siis riittämään hevosten kanssa, sillä porukoilta oli tullut hyvin selkeä ohje. Mä rupeaisin kustantamaan joitain asioita itse, kuten valmennuksia, muuten loppuisi mun vuokrausdiili Leevin kanssa ja Rinna saisi lähteä. Mähän en kummastakaan luopuisi, joten mä revin jostain rahaa mansikoita maksaviin valmennuksiin. Mä halusin kehittyä ja joskus päästä nostamaan tasoani, joten piti valmentautua hyvillä valmentajilla. Täällä vaan ne tuntuivat pyytävän tähtitieteellisiä summia valmennuksistaan.

Mä olin käynyt helmikuun lopussa Susinevan kouluvalmennuksessa ja mun oli ollut pakko ottaa se vartin lyhyempi valmennus, jotta säästin edes pienen summan rahaa. Mun rytmi oli jo nyt, että kouluun, tallille, nukkumaan. Sitä päivästä toiseen, joten millekään työlle ei ollut oikein aikaa. Susinevan valmennus oli ollut kamalan kiva. Mä kerkesin vaihtaa Danielin kanssa muutaman sanan valmennuksen ohessa Rinnasta. Mä olin ylpeänä päässyt kertomaan, kuinka olin löytänyt hevoselle sisäänratsastajan ja ratsuttajan. Lauri Merikanto pistäisi tamman kanssa hommat alkuun. Oli kammottavaa, että mun pieni varsani oli jo kohta sen ikäinen, että sen selkään voisi mennä. Ja toisaalta se oli jännittävää, että mä pääsisin pian itsekin sen selkään.

Amandan valmennuksetkin olivat alkaneet ja niitä riitti kuvailemaan vain pari sanaa. Hiki virtasi urakalla, mutta se tuntui hyvältä. Mä haluan edistyä Leevin kanssa, päästä joskus siirtymään seuraavalle tasolle. Sitä varten tarvitsisi treenata, mutta kuka olisi parempi valmentaja kuin Amanda? Perijätär potki kyllä kunnolla persuksille ja itsenäisesti oli vain pakko treenata, koska ei tullut kysymykseenkään ettei valmennuksien välillä olisi tapahtunut kehitystä. Mä olin saanut kaveriksi Kiian ja Armin valmennuksiin, koska nytkin hinta kirpaisi.

Me oltiin Leevin kanssa eilen taas rääkättävinä, joten tänään oli palautteleva päivä. Ruunan kanssa maastakäsin kävely ei ollut aina kovin miellyttävää, mutta maastossa me oltiin löydetty yhteinen sävel. Joten se oli päivän suunnitelma, maastoon kävelemään. Leevi tuntui olevan astetta rauhallisempi kuin normaalisti, joten silläkin varmasti painoi eilinen. Mä pistin ruunan nopeasti valmiiksi, vaikka eipä siinä mitään ihmeellistä tarvittu. Harjaus, suitset päähän liinan kera ja viltti niskaan. Vaikka kelit alkoivat lämmetä, niin mä otin varman päälle. En mä halunnut vuokrahevoseni menevän jumiin kylmästä, varsinkin kun meidän kisakauden startti alkoi olla lähellä.

Aivoton kävely pusikoissa hevosen kanssa oli välillä ihan hyvää terapiaa. Mä olin nykyään aina menossa, koska mua rupesi ahdistamaan, jos jäin hetkeksikään paikoilleni ja sain aikaa ajatella. Mä en halunnut ajatella, en ainakaan vielä. Joten kun mä pääsin koulusta, mä suuntasin tallille. Tallilla mä olin niin kauan, kunnes kello oli sen verran, että voisin mennä kotona suoraan nukkumaan. Viikonloput mä vain keksin pakolla itselleni tekemistä ja menoja, vaikka mua ei olisi yhtään huvittanut.

Leevi antoi mun olla rauhassa ja käyttäytyi aika siivosti. Eli turpaterapia, paras terapia.

7.4.2020 #tietähtiin2020

"Hei idiootti, lähetäänkö maastoon?" kysyin ruunikolta, joka katsoi mua jotenkin järkyttyneenä. Joko se oli unohtanut mut, kun olinkin touhunnut enemmän Armin kanssa pari päivää tai pitänyt niin sanotusti tallivapaan päivän? Niin sanottu talli vapaapäivä oli huono ilmaisu, sillä olinhan mä eilen ollut tallilla. Hämmentävässä tiimipalaverissa, jossa ei ollut mitään tolkkua. Ja joka kesti alle tunnin. Mutta yhteenkään hevoseen mä en sillä reissulla koskenut, sillä painuin suoraan palaverista takaisin kotiin peiton alle.

Mua harmitti vieläkin sunnuntainen tulos kisoista, mutta pikkuhiljaa mä aloin päästä siitä yli. Huom, pikkuhiljaa. Huomenna olisi kunnon valmentautumispäivä, sillä ensin oli yhdestä kahteen Heidin pitämä valmennus mihin menisin Armin kanssa. Illalla kahdeksalta olisi Amandan pitämä valmennus, johon menisin Leevin kanssa. Mä vaan toivoin, että Armi jaksaisi, koska se vetäisi illan valmennuksen vielä Kiian kanssa.

Kun Leevi oli varustettu, mä lähdin sen kanssa ulos. Keli oli onneksi ihan mukava, muuten mä en varmaan olisi edes lähtenyt maastoon. Kun me päästiin matkaan, mä uppouduin ajatuksiini. Viime vuonna mä olin ollut Leevin kanssa Tie tähtiin karkeloissa ja voittanut oman luokkani koulurankingin. Meillä meni ne osakilpailut kivasti, vaikka ei silloinkaan sijoitukset aina tainnut päätä huimata. Enhän mä enää muistanut. Mutta kaksi vuotta sitten mä olin startannut tämän vuoden ratsullani Armilla, mutta niin esteillä kuin koulussa. Mä muistelin esteiden sujuneen paremmin, mikä oli aika outoa kun oli kyseessä kouluratsastaja ja ihan kunnon kouluhevonen. Mutta ehkä se oli ollut kivaa vaihtelua molemmille?

"Pitäiskö meidän kokeilla joskus esteitä?" kysyin Leeviltä. Ruuna ravisteli juuri sopivasti päätään.
"Joo, ehkä me pysytään vaan koulukiemuroissa", naurahdin yksikseni. Mä mietin jo, että ehkä ensi vuonna mä osallistuisin ihan omalla hevosella. En vuokrahevosella tai lainahevosella, vaan ihan omalla. Mä tosin kyseenalaistin koko ajatuksen, sillä mä olin joka vuosi ollut ihan puhkipoikki Tie tähtiin kisojen jälkeen. Kisa- sekä treenimotivaatio olivat kadonneet tyystin, varsinkin viime vuoden jälkeen. Me valmenneuduttiin niin paljon niin lyhyeen aikaan, sekä kisat päälle, että vähemmästäkin palaisi loppuun. Ehkä tänä vuonna niin ei kävisi, toivottavasti ainakaan. Koska mä haaveilin menestyksestä Kalla Cupissakin, jota käytäisiin melkein koko vuosi.

Ehkä mä tänä vuonna osaisin tasapainoittaa kaiken paremmin. Ehkä sitä, ehkä tätä. Leevi tallusteli yllättävän siivosti koko maastoilun ajan. Ajattelumaastot tekivät usein mulle hyvää. Ja muutenkin oli parempi ottaa tänään rennosti, sillä huomenna tosiaan olisi kaksi valmennusta. Ja Leevin kanssa me päästäisiin aivan taatusti hikoilemaan kunnolla, Heidin valmennus toivottavasti ei olisi ihan niin hikinen. Tai mistä sitä tiesi ja toisaalta parhaita valmennuksia oli kunnon hikitreenit.

11.4.2020 #tietähtiin2020

Mä kyseenalaistin varmaan miljoonatta kertaa osallistumistani Tie tähtiin kilpailusarjaan. Ja myös miljoonatta kertaa mä kyseenalaistin ratsuvalintaani. Oliko sittenkään järkevää ottaa Armia? Miksen mä ottanut Leeviä? Jotta me voitaisiin keskittyä Kalla Cupiin? Se selitys alkoi kuulostaa typerältä. Nyt kun Leevi liikkui sulavasti maneesissa mun allani, mä olin sitä mieltä, että mun olisi pitänyt ehdottomasti sittenkin lähteä Leevillä. Eihän se nyt ihan niin rasittava ollut kisamatkoilla. Tai muutenkaan käsitellä.

Jos mä olisin ottanut Leevin, olisiko ensimmäinen osakilpailu mennyt paremmin? Enhän mä sitä voinut tietää, mutta spekuloida voisin. Totta kai mulla oli pitkä tauko, kun olin viimeksi ratsastanut Armilla. Kisat tulivat niin yllättäen eteen, etten mä kerennyt treenata oikeastaan. Eli siinä mielessä Leevin kanssa olisi ollut etu, sillä mä olin sillä ratsastanut ja paljon. Me alettiin päästä hyvään vireeseen, kun käytiin ruunan kanssa kerran viikossa Amandan valmennuksessa ja kerran kuukaudessa Daniel Susinevan valmennuksessa. Mutta toisaalta Leevi helpommin heittää radalla ranttaliksi, kun Armi taas tekee kiltisti niin kuin pyytää.

Tie tähtiin oli aina kamalan rankka koettelemus, ainakin mulle. Mä muistin, kuinka me viime vuonna oltiin Leevin kanssa molemmat aika väsähtäneitä kilpailusarjan päätyttyä. Treenimotivaatio oli aika nollissa, kun oli kevät painettu vain valmennuksesta ja kisasta toiseen. Nyt kun mä vertasin sitä menoa nyt mun allani olevaan hevoseen, tilanne oli aivan eri. Ja olisiko Tie tähtiin ollut mulle Leevin kanssa jo liian helppo? Hainko mä vaikeutta sitä kautta, että otin ihan toisen ratsun? Ehkä, tai ehkä en. Siirsin Leevin käyntiin ja jatkoin pohtimistani, ruunan saadessa pitää tauon työskentelystä.

Hetken tauon jälkeen mä keräsin ohjat ja nostin ravin. Keskityin istumaan kunnolla, mutta rentona. Leevi ravasi rennon letkeästi eteenpäin, mutta rupesi turhautumaan, kun ei tehty mitään. Mä pistin ruunan tekemään vähän avotaivutusta ravissa, mikä tuntui helpottavan herran oloa. Se sai jotain tekemistä putkiaivoilleen, joten se pysyi tyytyväisenä. Armilla oli siinä mielessä helpompi ratsastaa, koska se jaksoi, vaikka hetkeen ei oltaisi tehty mitään tai jos hiottiin vähän jotain asiaa pidempään. Mutta toisaalta, mä jäin liian helposti hinkkaamaan jotain yksittäistä liikettä, joten Leevin turhautuessa helposti saman toistamiseen tai ylipäätään tekemättömyyteen haastoi mua. Se kai oli ollut suurin syy mun vaihtaessa vuokrahevosta. Armi oli muuttunut mulle vähän liian helpoksi, kun Leevi taas tarjosi uusia haasteita.

13.4.2020 #tietähtiin2020

Mä istuin Auburnin maneesin katsomossa silmä tarkkana valmennusta seuraten. Amanda ratsasti Kastanja-areenalla Armilla, Daniel Susinevan valmennuksessa. Mulla olisi myöhemmin vielä oma valmennus Leevin kanssa, mutta mä olin hakenut ruunan jo sisälle sekä harjannut sen. Se oli siis varusteita vaille valmis ja mäkin olin jo ratsastushousuissa saappaat jalassa. Mä halusin katsoa valmennuksen loppuun asti rauhassa ja sen jälkeen lähtisin varustamaan oman ratsuni ja verryttelemään sen valmiiksi.

Rautias tamma liikkui vaalean perijättären kanssa niin kauniisti, että mun ratsastus näytti varmasti aivan alkeistason menolta. Vaikka mä katselin sydämet silmissä ratsukon menoa, mä kuuntelin tarkkaan Susinevan jokaisen sanan ja neuvon. Tosin mies vain puhui niin hiljaa, se taisi olla tämän tyyli, jos Amanda oli Armin kanssa yhtään lähempänä, joten mä en ihan kaikkea kuullut. Tuntui jotenkin hassulta, että Amanda valmentautui Armilla Susinevan silmien alla. Tarvitsiko Amanda muka valmentajaa? Ilmeisesti tarvitsi ja koki Susinevan olevan tarpeeksi pätevä valmentamaan häntä. Joten mulla oli ilmeisesti ihan hyvät valmentajat.

Mä toivoin niin kovasti, että Armi menisi edes etäisesti noin viikonloppuna, kun meidän pitäisi startata. Se tosin taisi olla turha luulo, sillä mä olin hemmetin kaukana Amandan taidoista. Harmi kun niitä ei saanut jotenkin imettyä itseensä tuosta noin vaan, vaan piti oikeasti treenata ja sen sellaista. Valmennus loppui ja mä huokaisten lähdin valumaan talliin. Ei mulla tosin ollut ihan hirveästi aikaa madella, sillä tunnin päästä mun pitäisi olla valmis Leevin kanssa verryttelyä myöten.

"Nyt prkl", kirosin ruunalle sen yrittäessä taas temppujaan, mun varustaessa sitä. Leevi vain vilkuili mua ja mä vannon, että jos hevoset osaisivat nauraa, niin se nauraisi mulle nyt. Ehkä sisimmässään nauroikin, eihän noista eläimistä tiennyt. Mä sain kuitenkin hieman perseilevän ruunan varustettua että verryteltyä ja pääsinkin aikataulussa Kastanja-areenan puolelle. Mä olin siinä kävellessä kerennyt miettiä asioita ja mulla olikin päivän valmentajalle pari kysymystä aikaisemmasta valmennuksesta.
"Hei! Mulla ois pari kysymystä Armista, kun meidän pitäis startata viikonloppuna" hihkaisin Danielille kun pääsin kuuloetäisyydelle. Mä melkein väitin miehen huokaisevan, mutta kivikasvona tämä pysyi.
"Mitä kysymyksiä sulla olisi?"

24.4.2020 #tietähtiin2020

Vaikka mä olin valinnut ratsukseni Armin Tie tähtiin kisoihin sillä ajatuksella, että mä voisin paremmin keskittyä Leevin kanssa treenaamaan ja tähdätä Kalla Cupiin sekä nyt Ruotsiin, musta tuntui, ettei se oikein toteutunut miten sen halusin. Mä kävin nyt valmennuksissa Armin kanssa, enkä Leevin. Muinakin päivinä mä treenasin nimenomaan Armin kanssa tavoitteellisesti, joten Leevin kanssa ei tullut vedettyä kunnon hikitreenejä. Muutenkin Leevi oli jäänyt vähän huomiotta viime aikoina, vaikka meidän pitäisi treenata Hannaby Hanamia varten. Ei sillä, että Leevi olisi muusta huomiosta oikein välittänytkään.

Joten tänään, mä vetäisin Leevin kanssa kunnon hikitreenit. Se olisi treeniä myös mulle, joten siitä olisi apua kuitenkin Arminkin kanssa. Tie tähtiin vei kyllä aina aikaa, vaikka kuinka yrittäisi lähteä rennolla otteella. Tosin ihan samanlaista valmennushärdelliä ei tänä vuonna ollut, kun taas viime vuonna tuntui, että sitä oli joka päivä jossain valmennuksessa pitkin Suomea. Tänä vuonna mä olin keskittynyt treenaamaan itsekseni ja niissä valmennuksissa, missä kävin muutenkin.

Toki olinhan mä katsellut vähän muidenkin valmennuksia viime aikoina, mitä pitäisi tehdä ehkä vähän enemmän normaalistikin. Se oli kamalan opettavaista. Siitäkin oli tosin enemmän hyötyä, kun seurasi valmennuksia jonkun kanssa. Pystyi juttelemaan asioista ja sen sellaista. Mä olin pari kertaa löytänyt itseni Robertin kanssa katsomasta valmennuksia, mutta mä en ollut ihan varma, oliko Robert nyt se paras seura siihen. Tosin, en mä tiedä kenen muunkaan olisin katsonut, kun me nimenomaan oltiin katsottu tiimikavereidemme valmennuksia.

Joten nyt me lähdettäisiin Leevin kanssa maneesiin vetämään tehotreeni. Keskiviikon valmennuksesta, johon mä osallistuin Armin kanssa, jäi mulle pari juttua päähän. Niitä mä halusin treenata nyt myös Leevinkin kanssa. Ei Tie tähtiin ollut nyt ainoat kisat, mihin piti treenata. Ja mikään treeni ei olisi pahasta. Mä olin vähän vilkuillut kisatarjontaa ja ainakin Ruunaalla olisi jotain koulukisoja kesällä. Ja eiköhän niitä muuallakin olisi, mun pitäisi vain kaivella niitä. Ja uskaltaa osallistua. Oli niin helppo käydä vain tutuissa paikoissa kisaamassa tutulla porukalla.

14.5.2020 #tietähtiin2020

Mä olin aivan hukassa, ei niin mitään hajua mihin mun olisi pitänyt mennä. Mä olin yrittänyt saada Nitan kiinni monia eri reittejä, mutta nainen ei vastannut. Mä en tiedä edes, olinko mä tehnyt jotain vai miksi Nita ei vastannut. Joten mä suuntasin sinne ihme Auburniin, jossa brunette tuppasi usein tähän aikaan päivästä olemaan. Joten se olisi loogisin paikka etsiä.

Tosin mä en tiennyt yhtään, missä täällä se voisi olla. Paikka oli niin hemmetin iso ja sokkeloinen, että paikkoja tietämättömän olisi mahdoton löytää täältä mitään. Miten nämä ihmiset jaksoivat olla täällä päivästä toiseen? Ja vielä joidenkin nelijalkaisten otuksien kanssa. Mä kaivelin muistiani, missä olin pyörinyt sillä ainoalla kerralla, kun olin Nitan kanssa ollut tallilla. Mä löysinkin mahdollisesti sen kaimani boksin, mutta se oli tyhjä.

"Tiedätkö missä Nita vois olla?" kysyin joltain blondilta jätkältä, joka sattui kävelemään ohi.
"Enhän minä niiden menemisiä vahdi. Varmaan ratsastamassa", tämä totesi ja jatkoi matkaa. Siinäpä vasta ystävällinen persoona. Mä kävin tarkistamassa sen hallin, mutta siellä ei näkynyt Nitaa. Joku vain mulkaisi mua pahasti, kuin olisin tehnyt jotain väärää kurkatessani sinne halliin. Ihmeellisiä nämä hevosihmiset.

Puolivahingossa mä eksyin ulos, niitä ovia oli niin paljon. Silloin mä näin Nitan kypärän peittämän takaraivon. Se oli menossa johonkin ja jutteli jonkun lehmän värisellä menevän naisen kanssa. Mä päätin jäädä siihen odottamaan, toivoen ettei naisilla menisi montaa tuntia tulla takaisin. Ja toivottavasti tulisivat samasta kohdasta takaisin, koska muuten mä taas hukkaisin Nitan.

Vihdoin ja viimein kaksikko oli tulossa hevosineen takaisin. Mä huomasin jo kaukaa, kuinka Nitan ilme muuttui sen huomatessa mut. Se ei välttämättä ollut paras reaktio. Nita sanoi sille lehmällä ratsastavalle naiselle jotain ja tuli sitten mun luokse. Tietenkin se pysyi hevosensa selässä. Se taisi olla se mun kaima.
"Mitä sä täällä?" Nita kysyi.
"Tulin etsimään sua, kun ei oo mitään kuulunu", kohotin kulmaani.
"Mulla on ollut kiire. Tie tähtiin, useempi hevonen ratsastettavana, koulu", brunette selitti.
"Niin kiire, ettei yhtä viestiä kerkeä kirjottamaan?" epäilin.
"Mä en pysty tähän nyt. Mulla on Tie tähtiin finaali viikonloppuna, mä tulin just Ruotsista viikon reissusta", Nita selitti ja käänsi hevosensa pois.

Mä en lähtenyt perään, koska se ei olisi hyödyttänyt. Mutta mä olin kyllä niin pihalla Nitan elämästä nykyään, se ei ollut kertonut mitään noista jutuista, mistä oli selittänyt.

Miksi Leevi oli ilmestynyt tallille? Mä en nyt kyennyt nyt mihinkään keskusteluihin. Enhän mä tiennyt edes, mikä mulla oli. Mä en vain nyt kestänyt kaksijalkaista Leeviä. Nelijalkainen Leevi oli ollut tänään hyvä treenata ja käyttäytynyt Gabriellan ja Reiskan kanssa maastossa loppukäynneillä hienost. Eikä se ollut vetänyt hernettä nenään, kun olin seisahtunut puhumaan Leevin kanssa.

Me oltiin treenattu kohtuu kevyesti, mutta kuitenkin treenattu. Mä halusin saada taas vähän tuntumaa ruunaan, kun olin taas parina päivänä putkeen ratsastanut Armilla. Tosin kohta taas keskittyisin täysillä Leeviin, siis nelijalkaiseen, kun Tie tähtiin finaali olisi sunnuntaina ohi. Siihen ei ollut enää montaa päivää ja jo lauantaina lähdettäisiin, koska olisi jotkut majatalon avajaiset. En tiedä kuinka fiksua oli pitää avajaiset kisoja edeltävänä päivänä, jos juhlissa olisi tarjolla alkoholia. Toivottavasti porukka pysyisi ratsastuskuntoisina sitten. Tai kunhan itse pysyisin ja mielellään muutkin Verivaahterat, niin meillä olisi paremmat mahdollisuudet.

Mua jännitti sunnutai. Johan mulle taas kertyi paineita, kun oltiin voitettu oma luokkamme nyt Armin kanssa kaksi kertaa putkeen. Verivaahterat oli todella lähellä voittaa tiimirankingin, jos meillä menisi hyvin itse finaali. Ja tietysti meillä oli Robertin kanssa kaksoisjohto vaB rankingissa. Vaikka mä haluaisin itse voittaa, niin se ei olisi niin paha, jos häviäisin tiimikaverille. Tosin kaivelisi se silti vähän, varsinkin kun olit voittanut pari kertaa ja silti toinen oli sun edellä.

Havahduin ajatuksistani laskeutuessani Leevin selästä alas, kun puhelimeni soi. Soittaja oli Jimi, joten mun hälytyskellot alkoivat soimaan. Jimi ei oikeastaan soittanut mulle ikinä, se laittoi aina viestiä, koska harvoin asia oli todella tärkeä.
"Moi", vastasin puhelimeen varuillani.
"Nita", veljen ääni kuulosti pahalta.
"Kerro nyt vaan", pihahdin.
"Pappa. Se on sairaalassa", Jimi sanoi. Musta tuntui, että mun maailma pysähtyi. Pää tyhjeni kaikista ajatuksista hetkeksi.
"Mä lähden heti", sanoin tajuamatta, että mulla oli täysissä varusteissa oleva hevonen ohjien päässä.

Mä puoliksi ryntäsin talliin ja bongasin Pennan ensimmäisenä. Mä olisin pyytänyt mielummin keneltä tahansa muulta, mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja nyt.
"Penna! Voitko hoitaa Leevin pois? Mun... mun on ihan pakko mennä", mun ääni särkyi osittain lopussa. Ehkä se sai Pennankin heltymään. Mies nimittäin suostui hoitamaan Leevin, enkä saanut mitään saarnoja siitä, kuinka itse pitäisi hoitaa hevonen loppuun.
"Kiitos", sain sanottua. Tyrkkäsin ohjat Pennan käteen ja melkein lähdin juoksemaan parkkipaikalle, tasan niissä varusteissa mitkä mulla oli päällä.

29.7.2020 #kouluvalmennus

Nyt se oli päätetty. Me startattaisiin Leevin kanssa syksyllä vaativaA -tasolla, joten nyt treenattaisiin urakalla. Leevi liiteli Auburnin maneesissa, kunnon rankkasateen paukuttaessa kattoon. Ruuna oli ensin hieman kuunnellut sitä, mutta keskittyi sitten töihin. Jos mä olin joskus ihmetellyt, miksi maneesiin tarvitsi päästä suoraan tallista, nyt mä arvostin sitä. Siinä rankkasateessa olisi kastunut kahdessa sekunnissa, mutta nyt me oltiin sateesta kuivina valmennuksessa. Hiestä ei sitten puhuttukkaan mitään, sillä Amandan valmennuksissa ei ollut tehnyt tarpeeksi, jos hiki ei valunut kelillä kuin kelillä selkää pitkin.

Mä olin pohtinut pääni puhki ja jutellut ihmisten kanssa, että miten toteutan mun valmentautumisen. Mullahan oli kerran kuukaudessa Susinevan valmennus Leevillä ja kerran viikossa Amandan valmennus myös Leevillä. Nyt hetkeksi tulisi vielä kaksi viikkovalmennusta lisää, Laurin valmennuksissa mä alkaisin käymään sekä Leevillä että Rinnalla kerran viikkoon. Päälle vielä kisaviikonloppuja niin mähän kirjaimellisesti asuisin tallilla.

Amandasta ei oikein ottanut selvää, mitä mieltä se oli mun vaativaA -projektista. Toisaalta nainen oli sen oloinen, että jo oli aikakin. Toisaalta se varmaan mietti, että meistä ei olisi koskaan siihen. Ainakin valmennuksessa jokaisesta pienestäkin virheestä tuleva kommentti tuntui siltä, ettei meistä olisi koskaan mihinkään. Tai lähinnä musta, Leevihän nyt menisi heittämällä Amandan kanssa vaativaA luokan.
"Nyt Nita herätys tähän päivään ja avotaivutuksia, nuo ei ole sellaista nähnytkään", perijättären kommentti havahdutti mut taas ajatuksistani.

Valmennuksen jälkeen me käveltiin Leevin kanssa loppukäynnit huolellisesti, sillä viikonloppuna me lähdettäisiin kisareissulle Kiian kanssa. Todennäköisesti nämä olivat viimeiset kunnon treenit ennen niitä. Lauantaina olisi Storywoodsissa Dressage Cupin kolmas osakilpailu, jossa me käytäisiin taas vetämässä perinteiset helppoA ja vaativaB. Kaksi ekaa osakilpailua meiltä meni ohi, mutta ei mua niinkään kiinnostanut käydä nyt muita sarjakisoja, kuin tätä meidän omaa. Joten me mentäisiin taas vaan hakemaan lisää rutiinia kisaamiseen.

Viime kisat nimittäin sijoituksellisesti eivät olleet kummoiset, mutta molemmista tuli snadisti päälle 65 prosenttia, mikä oli ihan siedettävä suoritus. Leevi puhahti, kuin kommentoidakseen mun ajatuksia.
"Noh, meinaatko käyttäytyä viikonloppuna?" kysyin Leeviltä napatessani satulan sen selästä. Ihan kuin ori olisi pyöritellyt silmiään.
"Niinpä niin, mitä sulta nyt voisi edes odottaa. Ihme jos et temppuilisi yhtään", nauroin. Leevi kuopaisi lattiaa ja katsoi mua loukkaantuneen oloisena. Leevin kanssa ei kyllä tylsää tulisi, saisi nähdä mitä tulisi, kun Leevi sekä Kiian Toru matkustaisivat samassa autossa nuoren tamman kanssa.

1.12.2020 #merikantovalmentaa

Mua ahdisti. Leevi käveli ympäri maneesia tylsistyneen oloisena. Mä olin ottanut jo viltin käyttöön, sillä me oltiin aloitettu kävely ulkona ennen maneesiin siirtymistä. Se lämmitti kivasti myös mun jalkoja, sillä tuuli osasi olla välillä todella kylmä.

Lauri Merikanto saapui maneesiin.
"Noniin, viltit mäkeen ja töihin", valmentajan komento kävi. Mä huokaisin syvään ja rupesin keräämään ihanan lämmintä vilttiä pois. Leevi piristyi tästä huomattavasti, sillä se tiesi pääsevänsä ihan kohta töihin. Harmi vaan kun ei oltu viime aikoina saatu treeneissäkään sitä hyvää fiilistä kaivettua ja vielä vähemmän kisoissa, jotka olikin ollut vähän tauolla.

"Ei tästä tuu mitään. Voidaan peruu kisailmotki", pukahdin, kun Leevi sätkyili miten sattuu. Ihan perusasiatkin tuntuivat jälleen vaikeilta ja mua turhautti, koska tätä oli jo hetken jatkunut. Mä tiesin meidän ongelmien johtuvan osittain myös mun turhautumisesta, mutta se ei auttanut mua yhtään.
"Rauhoitu, hengitä ja uudestaan", Lauri vain kommentoi. Mua vähän huolestutti, että mies oli jo turhan tottunut mun niin sanottuihin kiukutteluihin. Näissä valmennuksissa se oli helpompaa, koska Amandan valmennuksissa ei todellakaan uskaltanut.

"Katso nyt, ratsukin on heti rennompi, kun säkin rentouduit", Merikanto kehui, mun lähinnä tuhahtaessa kommentille. Vaikka tottahan se oli, että varsinkin nykyään Leevi heijasti mun tunteet aika vahvasti. Mä hengitin pariin kertaan syvään, ennen kuin lähdin suorittamaan seuraavaa väistötehtävää. Se sujuikin jo ihan kohtuullisesti, joka piristi hitusen mun mieltä. Mulla oli iskenyt joku ahdistus kisaamisesta nimenomaan Leevin kanssa, sillä Rinnan kanssa tätä ei ollut. Se oli varmaan lähtenyt siitä, kun napattiin hylky kisoista, kun Leevi tuli kouluaidoista yli. Ja siitä alamäki olikin alkanut.

Nyt oli tulossa sekä Seppele Cup että Kalla Cup. Mun oli tehnyt mieli ilmoittautua vain Rinnalla, mutta mut oli saatu osallistumaan myös Leevillä.
"Keskityt nyt vaan hakemaan hyvää fiilistä sen kanssa. Ja kisoissa et ota paineita. Te osaatte kyllä ne asiat, kunhan saatte päät kuntoon", Lauri puheli valmennuksen lopuksi. Mä nyökkäsin huokaisten ja kiitin valmennuksesta, ennen kuin lähdin tekemään loppukäyntejä ruunan kanssa.

Sille oli syynsä, miksi mä halusin käydä Laurin valmennuksissa. Amandalta tulisi vain huutoa, jos mä näyttäisin mun turhautumisen ja ahdistumisen. Nyt musta tuntui, että mua jopa vähän ymmärrettiin. Meidän tavoite vaativaA startista tälle vuodelle ei toteutuisi, mutta välillä pienen hetken mä toivoin, että ehkä ensi vuonna. Ehkä jopa aika alkuvuodesta. Kunhan mä voittaisin mun kisa-ahdituksen Leevin kanssa ja saataisin meidän homma taas kasaan, niin meillä ei olisi estettä nousta seuraavaan luokkaan. Mutta se vaatisi edes jotain onnistumisia, että mä uskaltaisin lähteä kokeilemaan. Välillä mä harkitsin helpomman luokan starttaamista välillä, mutta mä en uskaltanut, koska jos niissäkin menisi huonosti.

Kädet letittivät Leevin harjaa tottuneen ripeästi. Ruuna nuokkui väsyneen oloisena, eikä hillunut normaaliin tapaansa. Se ei ollut mikään järin hyvä merkki, vaikka letittämistä ja sykeröiden vääntämistä se helpotti, toivottavasti Leevi heräilisi viimeistään silloin, kun pitäisi ruveta verryttelemään. Me oltiin molemmissa luokissamme starttaamassa luokan puolessa välissä, joten rytmittäminen olisi hieman haastavaa. Kouluradat kun kestivät jokainen niin pitkään, tulisi starttien väliin aikamoinen tauko.

Mä en ollut oikein saanut nukuttua, joten siltäkin osin meidän kisapäivästä voisi tulla mielenkiintoinen. Molemmat yhtä väsyneitä, syystä tai toisesta. Päivästä tulisi pitkä senkin puolesta, että mä olisin hevosten kanssa valmis kotitalleissa joskus kahdeksan jälkeen. Ja mä olin jo nyt aivan todella väsynyt.

"Huomenta", Kiian ääni kajahti niin, että mä melkein tipahdin jakkaralta, jolla mä seisoin Leevin pään vieressä. Leevinkin pää heilahti, joten me oltiin tosiaan molemmat ihan unessa.
"Huomenta. Hitto et säikäytit", puhahdin.
"Sori, ei ollu tarkotus", Kiia virnisti. Kiia starttaisi Ennillä muutamaa ratsukkoa ennen kuin me mentäisiin Leevin kanssa, joten meidän aikataulu päivän ensimmäisen luokan osalta olisi melko samanlainen.

"Argh", mun suustani pääsi kesken verryttelyn. Leevi ei ollut ollenkaan hyvän tuntuinen, joten se tuskin olisi sitä radalla. Tähän ei auttanut, että mua turhautti jo ja oli turhauttanut pitkään. Mä meinasin jo perua viime hetkellä mun osallistumisen, mutta mä olin jo melkein lähtövuorossa. Ei siinä kohti enää peruttu startteja ja toisaalta, en mä turhaan raahautunut tänne pariksi päiväksi, jos en aikoisi sitten startata kahta starttia kolmesta.

--

Mua itketti. Ei ne radat nyt umpisurkeita olleet, mutta molemmissa prosentit jäivät alle kuudenkymmenen. Se ei todellakaan ollut tavoite, vaikka ei ne paljosta alle jääneet. Loppupäässä luokkia siis oltiin tuloksissa. Koskahan me saataisiin meidän pakka kasaan ja taas tuloksia kisoista, mihin mä olisin tyytyväinen?

Mun harmituksesta huolimatta verryttelin Leevin huolellisesti pois, siitä ei tingitty ikinä. Sen jälkeen mä otin siltä varusteet pois ja putsasin ne yhtä huolellisesti. Hevonen eikä varusteet olleet mun, joten niistä pidettiin huolta. Mä pakkasin jo suurimman osan tavaroista valmiiksi, mitä en enää tarvitsisi. Mä menisin sitten katsomaan Kiian ja Torun vaativaA starttia. Mä olin hieman kateellinen, kun nainen pääsi jo siinä luokassa starttaamaan.

"Onpa kova taso", totesin Kiialle, kun me katseltiin naisen startin jälkeen tuloksia.
"Ihan hyvät prosentithan te saitte, mut sijoitus ei kyllä päätä huimaa", naurahdin heikosti vielä.
"No jep, ihan jäätävä taso. Mutta me selvittiin rata läpi, sekin jo riittää", Kiiakin totesi.
Me todettiin, ettei meillä olisi täällä enää mitään, joten me lähdettiin pakkailemaan tavaroitamme. Hevosetkin oli hieman väsähtäneitä, paitsi Rinna. Mä olin kävelyttänyt tammani starttien välissä, mutta tietysti olihan se vähän.
"Hyvä että jollain riittää vielä virtaa", pyörittelin päätäni Rinnan puhisteluille, kun päästiin pakkaamaan hevosia rekkaan.

Me oltiin taas pakattu kimpsut ja kampsut, sekä hevoset, ja suunnattu kisoihin. Tällä kertaa me oltiin Valerianassa ja meillä siis tarkoitin minua sekä Kiiaa. Mulla oli tällä kertaa vain Leevi mukana, sillä Rinnalle ei löytynyt sopivaa luokkaa. Seuraavaksi mä melkein kiljaisin, kun olin aivan ajatuksissani ja Leevi päätti narun päässä lähteä pois. Mä palasin maan pinnalle ja ilmoitin selvästi, ettei ruunalla ollut mitään asiaa lähteä yhtään mihinkään, jos minä en ollut lähtemässä.

Leevi tyytyi seisoskelemaan tympääntyneen oloisena Sokka Luxuriesin harmaa villaloimi päällään.
"Älä yhtään nyrpistele siinä", tuhahdin puoliveriselle. Se katsoi mua loukkaantuneen oloisena ja mä pyöritin sille silmiäni.
"Joo kyl sä kohta pääset", murahdin ja tarkistelin sen letityksiä kriittisesti. Sykerörivi oli nätti ja siisti, vaikka olin tehnyt jo sen Auburnissa. Mä nyökkäsin itsekseni tyytyväisenä ja rupesin seuraavaksi kelaamaan aikataulua päässäni.

"Koskas meidän pitää mennä verryttelemään?" Kiia kysyi.
"Varmaan kohta", pohdiskelin. Meidän startit ekassa luokassa oli melkein peräkkäin, vain muutama ratsukko olisi meidän välissä. Mä löin Leevin autoon kiinni, jotta mä saisin varustettua sen. Mä olin vähän kulman takana hakemassa satulaa, kun kuulin turhankin tuttua ääntä.
"Leevi nyt loppu", komensin ja kuopiminen jopa loppui. Satulaa kädessäni keikutellen keräsin villaloimen ruunan selästä pois ja viskasin satulan tilalle. Hetken aikaa mä ihastelin hohtavia kultaisia yksityiskohtia, jonka jälkeen heitin enkkuviltin puoliverisen selkään.

Kun mä virittelin suojia Leeville jalkaan, ne jalat muuttuivat hyvin eläväisiksi.
"Hei", mä älähdin ja näpäytin heiluvaa jalkaa, jonka jälkeen sain sen jalan suojan viritellä rauhassa. Sama toistettiin jokaisen jalan kohdalla, eli Leevi ei ollut tänäänkään oikein yhteistyötuulella. Ainakaan näin maastakäsin.
"Ootko valmis?" kysyin Kiialta, joka nyökkäsi vastaukseksi. Mä kapusin Leevin selkään ja lähdettiin siitä sitten kävelemään. Leevi jopa rentoutui hieman, kun pääsi liikkeelle. Se oli kyllä outo hevonen. Ei se selästäkään käsin mikään helpoin hevonen ollut, mutta se oli ehdottomasti helpompi selästä kuin maastakäsin.

Starttien jälkeen mua taas turhautti ja melkein itketti. Tulokset olivat taas ihan surkeat, mä en tiedä mitä kohta tekisin Leevin kanssa. HelppoA oli taas ihan alisuorittamista, luokan häntäpäässä ja vähän päälle 59 prosenttia. Seuraavaan luokkaan me sentään vähän petrattiin, mutta ei silläkään tuloksella juhlittu. Prosentit vähän päälle 62 ja sijoitus luokan puolivälissä.
"Mä vaihdan kohta esteisiin", tuhahdin Kiialle. Kiia oli ollut kahdella hevosella ihan sijoituksien tuntumassa mikä oli hienoa, mutta turhautti mua vielä enemmän.
"Älä nyt vielä. Ja Rinnan kanssahan sulla on mennyt hyvin", Kiia yritti lohduttaa.
"Mut meillä oli tavote nousta vaativaA jo syksyllä, mutta noi tulokset on sitä luokkaa ettei todellakaan nousta mihinkään", huokaisin.
"Haluisiks sä kokeilla Torua? VaativaB siis ja jos sattuu sujumaan niin voisitte kokeilla vaativaA'takin", nainen ehdotti auton ratista.
"Hmm."

Pitkästä aikaa mulla oli hyvä fiilis, kun varustin Leeviä valmennusta varten. Ruuna katseli mua ihmeissään, kun mä en karjaissutkaan sille koko talli raikuen, kun se vähän kuopi hoitokarsinan lattiaa. Ehkä sekin oli tottunut jo mun huonoon tuuleen ja itseasiassa nytkin se lopetti, kun ei tullutkaan komentoa. Ehkä se tahallaan yritti kiusata, mutta kun ei saanut reaktiota, totesi ettei kannata. En mä pysynyt Leevin ajatuksissa mukana.

"Ilmeisesti kisat meni hyvin?" Lauri Merikanto kommentoi, kun mä ratsastsin lämmitellyn Leevin maneesiin ja loistin itse kuin Naantalin aurinko, vaikka ulkona oli kylmä kuin mikä.
"Kyllä! Vihdoin. HelppoA voitto ja vaativaB kuudes sija yli 70 prosenteilla. Ja Rinnakin neljäs. Hyvä viikonloppu", intoilin.
"Noniin, kyllä te vielä sieltä nousette. Mutta se ei tule ilmaiseksi, joten nyt töihin", tämä patisteli. Mä nyökkäsin ja keräsin ohjat kunnolla käsiin, jääden kuuntelemaan ohjeistusta.

Koska Leevin kanssa oli viikonloppuna vedetty kaksi luokkaa ja seuraavanakin viikonloppuna olisi kisat, päätettiin valmennus pitää enemmän palauttelevana treeninä. Kääntelyä, vääntelyä ja taivuttelua. Tavoitteena saada ruuna rennoksi ja verryttellä kroppaa, myös vähän ratsastajan. Mutta kyllä siinä silti hiki pääsi tulemaan, vaikka kuinka piti olla rennompi treeni. Joko mä siis olin huonossa kunnossa, tai mun käsitys rennosta treenistä oli eri kuin Merikannon. Leevi tosin oli hyvällä päällä, ehkä meillä tosiaan alkoi aurinko paistaa sinne risukasaankin.

"Se on nyt ihan vino ja nojaa sun sisäpohjetta vastaan, kuten varmaan huomaat", kommentti kuului. Siihen lääkkeeksi tehtiin väistöjä vähän eri tavoilla, kunnes Leevi oli ainakin vähän suorempi. Ja tästä saatiinkin niin sanotusti kotiläksyksi keskittyä suoruuteen. Ja saada taas hyvät tulokset viikonlopun kisoista. Mä vain en jälkimmäisestä tavoitteesta ollut niin vakuuttunut, vaikka nyt menikin kisat hyvin. Meillä meni pitkään niin huonosti, että ei olisi suurikaan yllätys, jos me pidettäisiin seuraavaksi taas häntäpäätä luokissa.

Leevi höyrysi hieman, kun mä nappasin satulan sen selästä pois. Selkeästi hikinen se ei kuitenkaan ollut, mutta oli sekin hieman joutunut töihin. Mä heitin kevyen loimen sen niskaan heti perään, jossa se saisi hengailla sen aikaa kun mä tallilla olisin. Ruuna katsoi mua hyvin vaativasti, koska se tiesi minkä aika nyt oli. Mä kaivoin taskustani porkkanan, jonka mä pätkin muutamaan lyhyempään osaan. Seuraavaksi pehmeä turpa jo hamusi porkkanat mun kädestä ja kuului tyytyväinen rouskutus. Vaikka me ei aina Leevin kanssa ihan ymmärretty vieläkään toisiamme, eikä Leevi ollut samanlainen halittava hevonen kuin Armi, me tultiin jo ihan kohtuullisesti toimeen. Ainakin välillä, eiköhän se taas kohta keksisi mun pään menoksi jotain hauskaa.

Mun sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kädet hikosi ja lista muita asioita. Mä en ollut hetkeen taas jännittänyt näin paljon, mutta tänään oli se päivä. Mulla oli ensimmäinen vaativaA tasoinen koulustartti ja itseasiassa toinen myös samaan syssyyn. Rinnan kanssa mä olin mennyt jo ja se suoritus oli ihan hyvä, ei mikään huippusuoritus kuitenkaan. Mutta mun aivot ei kyenneet edes käsittelemään sitä rataa tällä hetkellä, sen läpikäynti olisi sitten myöhemmin.

"Me selvitään tästä. Niinhän?" mä puhuin Leeville. Ruuna katseli mua kuin mielipuolta. Se oli jo kisakunnossa. Harja oli letitetty erittäin huolellisesti, satulahuopa hohti valkeana. Leevi ei ollut taas oikein arvostanut puunaushetkeä, varsinkin kun tänään mä olin supertarkka. Mä en tiedä mistä se kumpusi, mutta mä halusin meidän näyttävän hyvältä radalla. Jos se vaikka sattuisi sujumaan. Mä en tosin ollut syönyt tänään juuri mitään, koska jännityksen takia en saanut mitään alas.

"Jännittääkö?" Sarah kysyi. Meidän välissä starttasi vain kolme ratsukkoa, joten me oltiin samaan aikaan liikenteessä.
"Joo, ihan hitosti", puhahdin. Sanat ei oikein riittänyt kuvaamaan mun fiilistä.
"Tsemppiä, hyvin teillä menee", nainen sanoi, ennenkuin me ruvettiin molemmat lipumaan omaan kisakuplaan. Mä yritin keskittää kaiken keskittymisen verryttelyyn. Tätä me oltiin hiottu Laurin kanssa valmennuksissa. Keskittymistä ja miten saada Leevi toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla rataa ajatellen.

Leevi tuntui verryttelyssä ihan hyvältä. Mä sain sen keskittymään ja en jäänyt itse haahuilemaan, vaan ratsastin. Kaikesta keskittymisestä huolimatta pieni jännitys häiritsi mua silti. Yritin kaikin mahdollisin keinoin työntää sen johkin aivojen syövereihin, mutta melko kehnolla menestyksellä.
"Noniin, kohta mennään", mutisin itsekseni, kun meidät kuulutettiin valmistautuviksi. Mä keskityin hengittämään pari kertaa oikein kunnolla ja tein ihan viimeiset jutut ennen rataa.

--

Mun teki mieli itkeä lopputervehdyksessä, mutta ei tällä kertaa pettymyksestä. En tiennyt vielä meidän prosentteja, mutta Leevi oli radalla aivan käsittämättömän hyvä. Se tuntui kerrankin toimineen kuin ajatus ja me oltiin melkein liidelty rata läpi. Tietynlainen jännitys purkautui kun mä pääsin taputtamaan Leeviä oikein kunnolla kaulalle ja ratsastamaan pitkin ohjin pois valkoisten aitojen sisäpuolelta, mutta uusi jännitys alkoi. Mä paloin halusta tietää meidän prosentit.

Itku meinasi olla lähellä uudestaan, kun kuulin meidän prosentit. Meidän ja varsinkin mun ensimmäinen vaativaA ja prosentteja 69 ja risat. Johtoon sillä hetkellä. Mä halasin ruunaa, joka järkyttyi tämmöisestä hellyyden osoituksesta perinpohjaisesti. Se sai mut nauramaan, musta tuntui että mä kävin aikamoista tunteiden vuoristorataa läpi. Ei ollut kauaa siitä, kun vaativaA tuntui kaukaiselta haaveelta, kun me ei meinattu onnistua edes helppoA luokissa.

Lopulta me oltiin Leevin kanssa toisia. Torun kanssa ei sujunut ihan niin hyvin, vaikka ei senkään kanssa prosentit mitenkään surkeat olleet. Taso vain oli todella kova. Me päästiin palkintojen jakoon ja se tuntui niin hyvältä. Sininen ruusuke näytti oikein hyvältä Leevin suitsissa. Ruunalla tosin meinasi vähän lähteä keulimaan kunniakierroksella, mutta suotakoon sen suorituksen jälkeen pieni hauskanpito Leevillekin.