Perjantain painajainen

Perjantain työvuoro oli työvuoroista pahin. Ihmisiä tuntui olevan joka kerta aivan liikaa Pionin loosseihin ja kulmapöytiin ahtautuneena ja vähintään puolet puolitutuista päätti joka kerta pistäytyä mukavalla jaarittelutuokiolla niin, että kukahan muu kuin minä joutui kestämään kiusallisuuden kysellessään kerta toisensa perään mitä kukakin halusi. Puolituttujen lisäksi mummokansa tuntui heräävän horroksestaan, ja vähintään joka kolmannen kohdalla oli pakko esittää kiinnostunutta kuulemaan kyseisen mummon veljen kummin kaiman elämäntarina alkaen rokotushistoriasta päättyen lemmikkien lempileluihin. Voisin nimetä ainakin sata parempaa tapaa viettää perjantai-iltapäivää kuin kahvilan kassalla, mutta niin vain kello näytti varttia vaille viittä ja töiden loppumiseen oli vielä ainakin tunti.

Olin juuri rahtaamassa myyntiin meneviä fetaleipiä tiskille, kun ovelta kuului liiankin tutuksi käynyt saranan narahdus. Asiakaspalvelijan hymy liimaantui kasvoille ja nostin katsettani tervehtiäkseni tulijoita. Blondi tyttö nyökkäsi tervehdyksen raahaten perässään hieman pidempää poikaa, jonka ilme ilmaisi syvää kyllästymistä. Kaksikko seisahtui tutkimaan talon tarjontaa ja laskin mielessäni sekunteja siihen, kun avaisin suuni kysyäkseni perinteisen mitä-saisi-ollan.

Vastahakoisesti mä raahustin Auran perässä kohti Pionia, sillä se oli ilmoittanut tarvitsevansa  ehdottomasti jotain ruokaa ja ison kahvin (Minkä kahvin? Ei Auran tavallisesti tilaamaa doublecaramelmachiato-mikälie litkua voinut kyllä kahviksi kutsua) ennen tallille lähtöä.  Pioni ei ollut mun tyylinen kahvila. Tai että mä en ylipäätään ollut kahvilaihminen. Aura jaksoi ihastella vegaanisia porkkanakakkuja ja gluteenittomia kasvispiirakoita, mutta mun ainoa toive oli, että löytäisin valikoimasta jotain, missä ei olisi mitään ituja. Parempi kun ei mitään muutakaan vihreää.

Näkökentän laidassa myyntitiskin takan välähti jotain sinistä. Mä tuijotin väriläiskää nolon kauan ennen kun tajusin kääntää katseeni muualle. Tyttö oli satavarmasti se Auburnissa pyörivä hevosenhoitaja, joka oli Murronmaan lyseossa ekalla ja mitä ilmeisemmin nyt myös täällä töissä. Laimeasta hymyntapaisesta ilmeestä huolimatta tai ehkä just sen takia sinihiuksinen näytti siltä, että sitä kiinnosti olla paikalla about yhtä paljon kun mua. Mä harkitsin heittäväni sille jonkun tyhmän läpän tai kommentin lannistavalta vaikuttavasta perjantaivuorosta, mutta Auran taukoamaton pulina sai mut nopeasti luopumaan aikeesta.

“Hehhe. Toivottavasti Ditte heittää sut tänäänkin selästä. Saisit kerrankin jonkun hyvän videon instagramiin jaettavaks”, Aura hihitteli itsekseen. Ei olisi pitänyt kertoa, että olin pudonnut eilen satulasta.
Aura ei tietenkään tiennyt, että tiskiin kyllästyneenä nojaileva tyttö kävi mun kanssa samalla tallilla, ja mulla oli huono tunne siitä, että mun seuralainen keksisi vielä paljastaa jonkun kamalan jutun sen kuullen.
“Ai! Älä nyt töni” pellavapää kivahti, eikä selvästikään ymmärtänyt, että sen kylkeen kalahtanut kyynärpää oli merkki olla hiljaa.
“Yks kokis ja tommonen kinkku-juusto patonki”, mä mutisin aikeenani poistua mahdollisimman nopeasti lähimpään vapaaseen pöytään.

Minä kiusasin hetken itseäni ajatuksesta työvuoron lopettamisesta ja Helenan kutsumisesta paikalle ihan vain, jotta voisin raportoida kiusallisista teinipareista. Sen sijaan pidin kulissia yllä ja hymyilin niin hyvin kun suin vain voinkin, kun kaksikko siirtyi tilaamaan. Lause, jonka kuulin vain tuskin oli tarkoitettu minun korvilleni ja siksi ilmeeni saattoi hetken näyttää hyvin hämmentyneeltä, kun seuralaisen sanat saavuttivat mun aivokuoren.

Tippunut selästä? Kokemukseni mukaan hevosihmisillä oli joku maaginen kuudes aisti hokata joka kerta kun edes sivulauseessa mainittiin jotain hevosiin liittyvää, ja niin kävi nytkin. Ellei kyseisellä lauseella viitattu johonkin muuhun kyseenalaiseen (toivottavasti ei, jos kerta siitä videomateriaalia haluttiin), mun edessä seisova lätkäjätkän perikuva oli ratsastaja. Ehkä mä jotenkin tuomitsin etukäteen, mutta oli hyvin vaikea ajatella kalliissa merkkivaatteissa esiintyvä ja tyttökaveriaan kyynerpäällään tyrkkivä poika hevosen selkään.

Asia sai mun pasmat jotenkin niin sekaisin väsyneenä viikon jäljiltä, että meni hetki, että tilaus rekisteröityi mun aivoihin.
“Okei. Entä sulle?” kysyin ja osoitin sanani pojan seuralaiselle, jonka taukoamaton hölötys oli puuroutunut jonnekin taustahälinään.

“Kuulitko jo, että joku jätti sulle fanipostia Rautumäen tallitupaan?” Auran monologiksi muuttunut puhe kiinnitti uudestaan huomioni.
“Et oo tosissas. Ihan kamalaa”, puhahdin.
“Joojoo. Koko poniklubi oli ihan murtunut kun niille selvisi, että ootte Diten kanssa muuttanut.”
Aura teki sen takuulla tahallaan. Yritti härnäämällä saada punaisen värin kohoamaan mun naamalle.  
“Ei ne varmaan Ditteä niin kaipaa, mutta poniprinssi on nähtävästi lähtiessään särkenyt sydämet”, se vielä jatkoi.
“Voi luoja. Oli sitte jo aikakin lähtee menemään sieltä”

Aura oli niin keskittynyt tekemään mun olosta mahdollisimman epämukavan, ettei huomannut lainkaan, että olin jo tilaukseni tehnyt.
“Hei haloo, toi kysy mitä sä otat”, tyrkkäsin ystävääni eteenpäin ja nyökkäsin kohti kassaa. Tyttö ei katsonut kovin hyvällä meidän suuntaamme. Hapan ilme ei sopinut sen kasvoille. Olisiko mun pitänyt pyytää Auran puolesta anteeksi? Njääh. Miksi ihmeessä? Enhän mä ikinä pyydellyt keltään anteeksi.

Suorastaan yritin olla kuuntelematta mitä kiharatukkaisen ystävättären suusta kuului. Ihan tosissani. Se tosin oli hieman hankalaa, sillä tytön puheesta ei tuntunut tulevan loppua millään.
“Kuulitko jo, että joku jätti sulle fanipostia Rautumäen tallitupaan?” blondi hekotti ja päätin saman tien, ettei poika ollut enemmän juttelun arvoinen, vaikka virnistelikin siihen malliin. Tyttöystävä kyljessä ja kaikkea.

Hetken puolikkaan olin kiitollinen pojalle, joka viitsi töniä ystäväänsä järkeä. Sitten omahyväinen ilme iskeytyi taas tajuntaan ja puistelin päätäni yrittäen taikoa itseeni jaksamista kuuteen asti. Yksikin oman ikäinen lisää ja hyppäisin lähimpään likakaivoon. Poniklubi, ihan totta? Luulisi, että vähemmälläkin imartelulla poikarukka selviäisi. Toistin kysymykseni tilauksesta, kun en muutakaan tarpeeksi ystävällistä keksinyt.

“Sori”, Aura väläytti pahoittelevan hymyn vastausta odottavalle kassatytölle, jonka ilme ei siitä pahemmin pehmennyt. Päinvastoin. Tyttö suorastaan muljautti silmiään. Sen tason mulkoilusta oli pakko tulla silmät kipeiksi.
“Mitä sä Voitto tilasit?” Aura katsahti nopeasti muhun ja yritti kai päättää mitä laajasta valikoimasta valitsisi.
“Kokiksen ja patongin”
“No mulle sitten samanlainen patonki ja lisäks porkkanakakku ja iso latte kiitti”

Auran tehdessä tilausta mä haaveilin jo istumapaikasta. Mun katse vaelsi pitkin kahvilaa. Reunapöydässä istuvaan kanalaumaan ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Tytöt kuvasivat miljoonatta kertaa kippistelyvideota överipirtelöistään. Koristeena oleva kermavaahto olisi varmasti lässähtänyt siihen mennessä, kun ne saisivat kaikkien someihin täydellisen päivityksen. Yhdellä tytöistä oli söpö hymy, mutta jatkuva kaakatus kävi hermoille ja pahasti. Kamalaa kyllä, mun teki mieli pyöräyttää niille silmiä samalla tavalla kun kassatyttö. Onneksi meidän yksinkertainen tilaus ei voinut kestää enää kauaa.

Asettelin kokiksen ja kaksi patonkia sekä porkkanakakun tarjottimelle samaan tapaan kuin aina ennenkin. Ainoa vain, ettei naamaani jaksanut koristaa enää miellyttävä hymy vaan jokaisen blondin sanan kohdalla jouduin taistelemaan pitääkseni silmäni pyörähtämästä. Sivusilmällä seurasin pojan toimia. Ruskeatukkainen ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tyttöystävänsä jutuista vaan katseli täysin kainostelematta Pionin asiakkaita. Yritin edelleen kuvitella pojan hevosen selkään ja hetki hetkeltä se tuntui yhä omituisemmalta ajatukselta. Sitten aiemmin mainittu nimi vihdoin kilahti johonkin aivojen muistilokeroon ja kehoon levisi jähmettävä nolouden tunne.

Ei helkkari. Mikä minua vaivasi? Kuinka puolivaloilla piti olla, ettei tunnistanut samassa tallissa asuvan hevosen nimeä. Stalkkaustaitojeni perusteella Ditte oli asunut tallissa jo vähintään kuukauden ja olin jopa nähnyt sen joskus liikutuksessa. Vaikuttiko poikakin jotenkin tutulta? Tarkemmin ajateltuna olin satavarmasti nähnyt sen ylimielisen virnistelyn joskus aikaisemminkin. Oivallukseni turvin nostin katseeni kassakoneesta ja yritin parhaani mukaan muodostaa kuvaa pojan yhteydestä kirjavaan tammaan. Vuokraaja, hoitaja vaiko omistaja? Samalla muistin, etten ollut kysynyt maksaisiko mister Virne ja miss Hölöttäjä yhdessä vai erikseen. Noh, kaipa jompikumpi leikkisi ritari Urheaa ja maksaisi molempien ruuat.

Aura lähti etsimään meille uutta istumapaikkaa, sillä viimeiseen vapaaseen kulmapöytään, siihen ikkunan viereiseen, oli meidän odotellessa tuppautunut, kahviaan ryystävä haalariasuinen työmies. Niin mä jäin yksinään kassalle maksamaan meidän ostoksia.
“Kakskytkaheksan ja viiskytviis”, kassatyttö naputteli summan koneeseen. Enkä mä voinut sille mitään, että mun hampaat ehkä itsestään vähän irvistivät, kun mä kaivelin taskusta pankkikorttia maksaakseni ylihintaiset eväämme. Kortinlukija ei ottanut vastaan lähimaksua vaan herjasi kerta toisensa perään erroria. Totaalisen kyllästyneenä mä naputtelin pin-koodin ja jäin odottamaan, että laite surisisi kuitin ulos.

Mister Virneen tyttöystävä hävisi johonkin kahvilan perälle etsimään luultavasti pariskunnalle sopivaa kuherruspaikkaa ja herra itse jäi kassallle. Olin osunut oikeaan Ritari Urhea arvausteni kanssa ja poika kaiveli pankkikorttinsa jostain taskunpohjalta, jossa se arvatenkin pyöri kaiken muun tuikitärkeän pölyn keskellä.
“Kakskytkaheksan ja viiskytviis”, mä tokaisin. Pojan nyrpeä ilme oli hyvää viihdykettä sen pari sekuntia mitä sitä kesti. Jouduin muutaman kerran käynnistämään koko homman uudestaan, kun (entisen) virnistelijän kortti päätti olla tekemättä yhteistyötä.

“Onko sulla toista korttia tai käteistä?” kysäisin muina naisina, kun kortti teki tenän kolmannen kerran. Pojan katse haki tyttöystäväänsä ja olikohan sillä alkanut jopa posket punehtua? Kalliista merkkivaatteista päätellen, joita se kantoi selkeästi itsevarman tyytyväisenä tätä ei tapahtunut kauhean usein.

“Ole hyvä, otaksä kuitin?” kassatyttö kysyi ja hetken aikaa melkein hymyili.
Paitsi, että ei kysynyt eikä hymyillyt. Mun käsi nytkähti vähän omituisesti, kun vetäisin sen kauemmas tarjottimesta, johon olin jo ollut tarttumassa.

“...toista korttia tai käteistä”, sitä tyttö oli kysynyt.
“Joo tota venaa hetki”, mutisin ja vilkuilin takanani seisovaa jonoa. Sellainen siihen tosiaan oli muodostumassa. Mä en todellakaan kantanut käteistä taskuissani (ainakaan kolmeakymppiä), ja tilanne oli ehkä huonoin mahdollinen soittaa äidille, että hei heitätkö tilille vähän lisää rahaa.
“Aura! tuu maksaa nää”, siitä huolimatta, että olin yskäisyt ennen kun huhuilin ystäväni perään, ääni kuulosti oudolta. Sellaiselta rääkäisyltä, että se ei voinut tulla mun suusta ollenkaan. Aistin katsomatta miten pöydissä istuvien ihmisten päät kääntyilivät ja entistä punaisempi väri kohosi poskille.

Aura laahusti paikalle vauhtia hidastettu filmi ja kehtasi vielä naureskella.

Jonon seuratessa muka huomaamattomasti iltapäivän showta, poikarukan posket rusottivat siihen malliin, että mun melkein kävi sääliksi. Ruskeatukkainen huuteli ystävättärensä kassalle maksamaan ja jo pöydässä istunut tyttö lampsi paikalle loputtoman huvittuneena. Blondin hyväntuulisesti vahingoniloinen virne meinasi saada minutkin rikkomaan huolella hiotun asiakaspalvelijan ilmeen ja oli lähellä, etten olisi piiloutunut kassakoneen taakse hihittämään. Ilmeisesti Auraksi kutsuttu tyttö kaivoi maksukorttinsa puhelimensa kuoresta ja aloitettuani maksutapahtuman uudestaan hän maksoi koko lystin ensimmäisellä kerralla.

Blondi kiitti itsensä ja poikaystävänsä puolesta napaten tarjottimen kaksin käsin syliinsä ja melkeinpä hytkynyt hekotuksestaan johtuen omalle paikalleen. Seuraavana jonossa ollut kalju, varmaan kuusissakymmenissä oleva mies totesi jotain nuoresta rakkaudesta, ja silloin sallin pienimuotoisen hihityksen karata huuliltani, vaikka hyvähän minun oli nauraa nuorista todetulle letkautukselle, kun oma ikä ei riittänyt edes auton ajoon.