Unton päiväkirja

Unton päiväkirja

Kallan Fiveoficus, "Unto" | vaaleanruunikko fwb-ori
Omat sivut | Omistaja: Amanda Sokka | Hoitaja: Sarah Reyes

19. elokuuta 2020

Sarah hieroi kipeää käsivarttaan, irvistäen kivusta ja seurasi katseellaan kuinka vaaleanruunikko orivarsa laukkasi häntä tötteröllä pitkin vasta lanattua Tammi-areenaa. Unto oli ollut oikea herrasmies juoksuttaa vain muutamaa minuuttia aiemmin, se oli kehittynyt varsin taitavaksi siinä. Nuori hevonen osasi jo vaihtaa askellajia pyydettäessä, pysyi juuri oikealla etäisyydellä juoksuttajasta repimättä enää liinasta ja se vaihtoi jopa suuntaa melkein aina itsenäisesti kun siltä niin pyydettiin. Sarah oli ottanut hevosen juoksutuksen jälkeen lyhyelle liinalle, taluttaakseen loppukäynnit uraa pitkin ja tehdäkseen pysähdysharjoituksia samalla.

Sitten Unto oli kääntynyt korvat hörössä haistelemaan hoitajansa käsivartta ja juuri, kun Sarah oli pyytämässä sitä kauemmaksi (kokemuksen kautta opittuaan), oli ori napannut kiinni. Sarah ei ollut ehtinyt reagoida kipuun, kun Unto oli jo heittänyt päänsä kauemmaksi dramaattiseen tapaansa ja juoksutusliinan lukko oli kovan kilahduksen saattelemana mennyt rikki. Ääni oli singauttanut orin raivokkaaseen laukkaan, jota se edelleenkin esitteli tyhjässä maneesissa.

Sarah kiitti onneaan, että liina oli mennyt rikki läheltä kuolamia, eikä kallis varsa juossut juoksutusliina jaloissaan sillä hetkellä.

Onni siitä, ettei maneesissa sentään ollut muita ratsukoita rikkoutui kuitenkin nopeasti.
"Ovi!" kuului vaimea huudahdus suljetun päätyoven takaa.
"Unto on irti!" Sarah huusi aukeavalle ovelle, orin kääntäessä päänsä tulijoita kohden ja päästäessään korkean kiljahduksen - Sarah oli varma, että kattokruunut helisivat sen voimasta.
Aliisa, jonka takana odotti kiljukaulana tunnettu Cava, tuntui reagoivan sanoihin viiveellä. Juuri, kun Cava aloitti vastaushuutamisen, maneesin ovi onneksi sulkeutui ja päätyä kohden laukannut Unto pukitti päätään heitellen. Hetken ajan Sarah kuitenkin oli jo ehtinyt kuvitella kuinka Cava olisi syöksynyt Aliisan yli maneesiin tai vaihtoehtoisesti Unto maneesista ulos.
Hermostunut, mutta ei juurikaan helpottunut henkäys karkasi Sarahin huulilta.

Nyt hänen pitäisi enää saada Unto kiinni.

Valtavan kokoinen maneesi oli ihana treenatessa, sillä isollakin väkimäärällä siitä ei tuntunut loppuvan tila kesken. Tässä nimenomaisessa tilanteessa, kun Sarah yritti saada villiä orivarsaa yksin kiinni, maneesin koko oli kaikkea muuta kuin ihana.

Aliisa saapui maneesiin raahaten Antonia hihasta melkein väkivaltaisen näköisesti.
"Aattelin, että tarviit ehkä jeesiä?" Aliisa mainitsi saatuaan maneesin oven uudemman kerran kiinni.
"Kyllä kiitos", Sarah huoahti, Unton taas karattua kulmasta, johon sen hoitaja oli saanut sen ajettua.
"Mikset sä heti sanonut, että Unto on päässyt vapaaksi?" Anton kuului ihmettelevän Aliisalle kaksikon kävellessä Sarahia kohden.
"En mä ehtinyt", nainen kohautti olkiaan.

Lopulta se oli juurikin Aliisa, jonka onnistui nappaamaan Unton kuolainrenkaasta kiinni.
"Varo, se puree sitten", Sarah varoitteli juuri, kun ori oli hakemassa maistiaisia Aliisan vatsanseudulta. Tämä ehti juuri työntää ruunikon päätä kauemmaksi, kun hampaat napsahtivat toisiaan vasten.
"Ihan kuin Fellu", Anton naurahti.
"Omistajaansa tullut", Aliisa yhtyi antaessaan mieluusti Unton Sarahin huostaan.
"Varo vaan ettei Amanda kuule", Sarah varoitteli eikä voinut olla vilkaisematta ympärilleen, varmistaakseen ettei jääkuningatar ollut livahtanut huomaamatta paikalle.

"Taidan jäädä hetkeksi vielä taluttelemaan tätä kuumakallea, kiitos avusta", Sarah totesi hymyillen.
"Eipä kestä. Jospa tällä kertaa odotan Cavan kanssa että tulette talliin ennen, kun tuon sen uudelleen tänne", Aliisa mietti vinon virneen kera.
"Hyvä idea", Sarah myötäili.

Käsivarsi vihloi onneksi jo vähemmän ja Sarah miltein unohti sen olemassaolon siihen asti, kunnes illemmalla Mikke riisui pitkähihaisen paidan naisen päältä. Solisluulla seikkailleet huulet pysähtyivät ja miehen sormet kävivät tummentuneella iholla. Sen vierellä oli muutama vaalea jälki menneistä mustelmista. Sarah värähti kosketuksesta, kun arka iho lähetti kipusignaalin aivoihin.
"Unto", Sarah kuiskasi sinisten silmien kysyessä äänettömästi syytä.
"Syö sut vielä elävältä joku päivä", Mikke vastasi, eikä suupielessä käynyt edes pientä huumoriin viittaavaa nykäisyä.
"Toivottavasti ei", nainen vastasi, antaen omien huultensa kaartua puolikkaaseen virneeseen.

17. toukokuuta 2021

Aurinko siivilöityi kauniisti vaaleanvihreiden silmujen läpi, keväinen tuulenpuuska liikutteli eloon heräävien puiden oksia lempeästi. Sarah nautti lämpimän kevätauringon tunteesta ihollaan, oltiin jo sen verran lähellä kesää, että se ihan oikeasti tuntui jo kuumottavalta eikä vain lämpimältä. Rauhan rikkoi vain kumeat laukka-askeleet, jotka herättivät keväiseen olotilaan tuudittautuneen ihmisen varsin nopeasti.
"Hidasta, pöljä. Et sä voi juosta mun yli", Sarah huokaisi nostaen käsivartensa eteensä torjuakseen iloiselta vaikuttavan kaksivuotiaan yliajoyrityksen. Unto pysähtyi ihme kyllä, mutta vähät välitti hoitajansa yrityksista ottaa riimustaan kiinni ja heitteli melkein vahingoniloisena päätään puolelta toiselle äkkinäisin liikkein. Kärppä ja Buugi astelivat huomattavasti rauhallisempaan tahtiin tarhan porttia kohden, Sarah halusi saada vaaleanruunikon ulos tarhasta ennen sitä. Lopulta riimu päätyi napakasti naisen otteeseen ja tämä pujotti aikaa tuhlaamatta ketjunarun nuoren orin turvan päältä ja samassa hujauksessa oli saanut hevosen toiselle puolelle aitaa - juuri ajoissa sillä Buugi ja Kärppä olivat ehtineet heidän luokseen.

Aidan ulkopuolella ei ollut yhtään sen turvallisempaa, kuin sen sisäpuolella, sillä olihan Unto kevään myötä muistanut olevansa Ori ja asiaa ei auttanut yhtään kentällä pyörivät Zelia ja Rilla. Niistä jälkimmäinen näytti olevan erityisen kiinnostunut aidan toisella puolella talutettavasta oripojasta. Gee sai napauttaa ihan raipalla tamman takapäähän saadakseen Untoa tuijottavan Rillan uudestaan liikkeelle.

Sarah käänsi nuoren vasemmalle ja talutti sen Cavan ja ruunien ohitse laitumia kohti. Pontus oli onneksi ilmeisesti juuri menossa ratsastukseen eikä jäänyt tuijottelemaan kateellisena heidän peräänsä, kun Unto pääsi syömään ruohoa metsälaitumen vierestä. Effin kanssa ollessaan Sarah olisi voinut selata puhelintaan antaessaan hevosen totutella laidunelämää varten, mutta Unton kanssa sellaiseen ajanvietteeseen ei todellakaan ryhdytty. Jos jossakin ruunikko oli hyvä, niin huomaamaan koska siihen ei kiinnitetty huomiota.

"Aina välillä musta kyllä tuntuu, että sun päälle kaatui vahingossa vähän liikaa uhmaa valmistusvaiheessa", Sarah totesi heilauttaessaan kädellään koululupauksen päätä kauemmaksi, kun se oli ruvennut haistelemaan hänen käsivarttaan turhan innokkaasti. Se yleensä lupaili vain verenhimoista maisteluhetkeä ja parin viikon mustelmanparannusta sen jälkeen. Unto pärskähti vehreän ruohon parista tietäväisen oloisena. Oli kai turha toivoa, että se tasottuisi ajan myötä ja olisi aikuisena oikein kiltti ja lempeä kisahevonen?

Kaikesta huolimatta Sarah rakasti Effin varsaa, hän oli saanut seurata sen elämää tiineydestä varsomiseen ja jokaisena päivänä siihen asti. Hän oli nostanut sen kaviot ensimmäisenä ja selvittänyt takut sormillaan sen kippuraisesta varsahännästä ensimmäisenä. Vaikka Unto olisi kuinka uhmakas tai tuhma ikinä, se oli silti äärimmäisen tärkeä eikä Sarah osannut enää kuvitella elävänsä ilman pientä riiviötä. Tai pieni se ei ollut enää - siitä kasvaisi varmasti vielä isompi hevonen kuin emästään.

"Parturointia sä kyllä kaipaat kipeästi", Sarah lausahti ja rapsutti oria sen tumman harjan alta. Amanda huomauttaisi pitkäksi kasvaneista jouhista varmasti jo kohta, tai jos ei Amanda niin ainakin Penna. Tallimestarin työhön kuului aivan varmasti käydä viikoittain hevosten harjat mittanauhalla läpi ja merkata muistiin kuka hoitajista kaipasi kurinpalautusta hevosten siisteyden ylläpitämisestä.

"Jospa meillä on tänään ihan kunnon kylpyläpäivä, pestään kevään mutakylpyjen jättämät tomut pois. Kohta sä pääsetkin jo sitten kesälaitumelle hakemaan vähän uusia pölykerroksia."

8. elokuuta 2021

"Aiotko sä ihan oikeasti lorvia täällä lopun ikääsi?" Sarah kysyi kärkkäästi kaataen samalla matkamukiinsa kahvipannusta täydennystä. Sohvalla istuva mytty liikahti hieman, ele muistutti hieman olkien kohoitusta, mutta Sarah ei ollut siitä aivan varma.
"Melkein tekisi mieli heittää sut pihalle, aikuinen mies ja käyttäydyt kuin viisivuotias", nainen jatkoi kiertäessään mukin kantta paikalleen.
"Mihin mä sitten menisin? Ausseihin takaisin vai?" Patrick lopulta sai puhekanavansa kytkettyä päälle ja toi sanoillaan siskonsa aivan sohvan selkänojan vierelle seisomaan.
"Kotiin, pöljä. Sun miehesi luokse. Sen, joka tyhmänä rakastaa sua edelleen, vaikka sä olet tuollainen kiittämätön nulikka", Sarah jatkoi vahvasti saaden veljensä silmät kapenemaan aavistuksen. Aihe oli tuore ja kipeä, se oli ainut syy miksei hän ollut vieläkään narauttanut veljensä olinpaikkaa ystävälleen. Kai Jonathan toisaalta tiesi, että Patrick lymyilisi joko abuelan tai hänen luonaan.
"Miten sä keht..."
"Hah. Minä kehtaan? Sulla ei ole ainuttakaan tekosyytä siihen, että sä olet piiloskellut sun pikkusiskon luona jo kolme viikkoa. Sun on ihan turha ruveta puolustelemaan itseäsi tai kunniaasi. Mene kotiin."
"En mä voi", Patrick intti ja vajosi jotenkin vielä syvemmälle sohvatyynyjen väliin.
"Anna yksikin syy mikset? Se rakastaa sua. Sä rakastat sitä. Te ette kumpikaan halua elämäänne muita ihmisiä ja säkin olet jo haaveillut vaikka mistä asioista teidän yhteiseltä elämältä?"

Patrick hiljeni. Mies avasi suunsa kerran väittääkseen vastaan, mutta ei kerta kaikkiaan keksinyt yhtään järkevältä kuulostavaa syytä miksi oli juossut kuin pikku poika Jonathanin kosiessa häntä. Pakokauhu oli parissa päivässä hälventynyt ja tuonut tilalle vain suunnattoman häpeän, joka puolestaan oli liimannut hänet pysyvästi siskonsa sohvalle.
"Mä lähden nyt tallille, sä tiedät, että Jonathan ymmärtää kyllä jos vain selität sille mitä tapahtui. Sitäkin pelottaa", Sarah lausui vielä ennen lähtöään ja kohotti kätensä koskeakseen veljensä olkapäätä lohduttavasti, mutta pysäytti liikkeen puolitiehen. Hän oli ihan tarpeeksi taputellut lohdutuksia sille olkapäälle ja nyt oli ehkä vain aika kokeilla hieman väkivaltaisempia otteita.

Lyhyen ajomatkan aikana Sarah oli saanut juotua jo puoli kupillista kahvia termosmukistaan, Hän jätti mukin tallin lattialle hoitopaikan vierelle ja laski sen seuraksi Unton harjakassin. Auburn oli hiljentynyt Power Jumpien jälkeen ja suurkilpailuista oli jälkiä enää nurmialueiden painaumina ja raviradalle vievän hiekkatien kaviojäljissä. Näki selvästi missä ihmismassat olivat kulkeneet ja mikä reitti oli ollut suosituin ratsukoille. Muuten kisatarvikkeet olivat jo siivottu parin päivän sisällä kilpailuista, nurmialue hoidettu kilpailuiden jäljiltä ja koristelut poistettu kisaympäristöstä.

Terävä vihellys sai metsälaitumella olevien hevosten (ja ponin) päät nousemaan ruohikkomättäistä. Vaaleanruunikko hohtavine valkoisine kasvoineen liikutteli korviaan edestakaisin, selvästi pohtien lähtisikö laumastaan hoitajansa luokse. Sarah seisoi portin sisäpuolella naru kädessään ja odotti kärsivällisesti. Lopulta nuori ori ponnahti pitkään, laiskanpulskeaan käyntiin ja jaksoi tulla puolet matkasta hitaalla tahdilla häntä kohden, kunnes kärsivällisyys päättyi ja Unto nosti ponnekkaan ravin.
Ravi eteni vauhdista laukkaan ja orin takaosa lenteli pariin otteeseen riemakkaasti korkealle, kunnes tämä ymmärsi vihdoin hidastaa ja ravasi loppumatkan hoitajansa luokse. Pukittelu oli saanut Pontuksenkin riemuitsemaan ja poni esitteli laumatovereilleen hienoja pukkisarjoja ainakin kaksin kappalein kunnes päätyi itsekin vaihtamaan vauhdin tankkaukseen ja lauma asettui jälleen uomiinsa.

"Hei pöljä, mitäs me tänään sulle keksitään?" Sarah kysyi napsauttaessaan riimunnarun Unton riimuun kiinni. Ori tutki kovakouraisesti hänen ratsastushousujensa taskuja, mutta latina työnsi hamuilevat huulet kauemmaksi itsestään. Kaksikko askelsi talliin yhteisymmärryksessä, Unto oli huomattavasti helpommin käsiteltävissä kun se oli ulkona yöt ja päivät.

Sarah antoi kumisuan tehdä työnsä, hinkkasi kiiltävästä karvapeitteestä jokaisen kuivuneen mutatahran ja ruohon tahriman alueen kunnolla läpi. Unto näytti ajoittain jopa nauttivan harjauksesta ja heilutteli ylähuultaan erityisesti kainaloiden ja harjamarron kohtia hangatessa.
Ötökät olivat säännöllisestä myrkytyksestä huolimatta jatkuvasti laiduntavien hevosten riesana ja viileä tallirakennus toi hetken rauhan niiden pörinästä ja kutituksesta. Paarmat ja isoimmat hyttyslaumat olivat kaikonneet jo kesän jäljiltä onneksi, mutta kärpäsiä riitti niidenkin edestä.

Showshinepullosta Sarah sumutti Unton paksun, mustan hännän helposti selvitettäväksi ja saatuaan harjan myös kammattua suoraksi, nainen leikkasi saksilla sen lyhyemmäksi ja tasaiseksi. Vaikka ori laidunsikin ja oli vielä liian nuori ratsastuskäyttöön, ei sen tarvinnut näyttää villihevoselta.
Sen lisäksi Sokat olisivat varsin nopeasti varmasti hankkimassa Untolle toista hoitajaa, jos sen harjasta kasvaisi takiaisia ja se ylettyisi peittämään takkuisenakin koko kaulan.

Kahvikuppi ehti tyhjentyä ennen, kun Unto oli puunattu loppuun asti. Orin karvapeite oli melkein karamellin ruskea, se kiilsi kauniisti jopa tallin kattokruunujen valaistuksessa. Juoksutus kuulosti houkuttelevalta liikuntamuodolta pääasiassa laidunelämää viettävän nuoren viikkosuunnitelmassa, joten Sarah kävi hakemassa satulahuoneesta orin suitset, liinan ja juoksutusraipan ja suuntasi tyhjälle kentälle toteuttamaan suunnitelmansa.

21. lokakuuta 2021

Sarah oli varsin itselleen epätyypilliseen tapaan vältellyt ihmisiä jo jonkin aikaa, erityisesti tallilla. Ihmisten välttely oli tietenkin melko joustava käsite ihmiselle, joka oli asiakapalvelijatyössä, mutta jopa sosiaalisena tunnettu latina oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen aspa-persoonaan. Siihen tukeutuminen oli varsin helppoa, mutta nainen tunnisti jonkin olevan vinossa hymyn kuollessa välittömästi päästessään katseista eroon.

Välttelyn lisäksi yksi vielä epätoivotumpi piirre oli jättäytynyt jälleen kutsumattomaksi vieraaksi Sarahin elämään. Se hiipi salakavalasti ihon alle ja kietoi kylmän kouransa sisukalujen ympärille ilman varoituksia, jätti jälkeensä vain tyhjyyden, joka tuntui lähestulkoon mahdottomalta täyttää enää.
Nainen muisti paniikkikohtauksien hetket sumeasti, pahinta niissä tällä kertaa oli epätieto syystä niiden takana. Viimeksi hän oli uinut syvissä vesissä miesten vuoksi, mutta tällä kertaa asia ei ollut niin yksinkertainen.

Kaiken järjen mukaan Sarahin olisi kuulunut olla tyytyväinen elämäänsä, tasaisen draamattomaan parisuhteeseensa sekä hevosiin, jotka suoriutuivat hyvin.

Unto oli täydellinen vahtikoira - orin luonnollisen äkkipikainen olemus piti ison osan vieraista loitolla ja ehkä juuri siksi nuori olikin saanut syksyn tullen hoitajaltaan erityisen paljon huomiota. Vaaleanrautias ei tarvinnut häntäänsä tulenpunaista merkkinauhaa pitääkseen maneesissa kulkevat ratsukot loitolla, sen ei tarvinnut edes luimistella tai teutaroida liinan varressa saadakseen tilaa. Sarah hymyili vastaan ratsastavalle Lounalle punaisen Armin selässä, tervehti ystävälliseen sävyyn kiljukaula-Cavan vieressä maneesiin kävellyttä Marcia ja tunsi samalla sydämensä hakkaavan ihan liian nopeasti.
Hengittämiseen keskittyminen vei tunteen hetkeksi taka-alalle, Unto järjesti itselleen tyypilliseen tapaan huomion itseensä ja sai kylmät väreet loppumaan jo alkuunsa.

Sarah tajusi kaipaavansa keskusteluja keskinkertaisuudesta Robertin kanssa. Mies oli hälvennyt taka-alalle vähitellen eikä Sarah enää edes muistanut koska oli nähnyt entisen kilpakumppaninsa viimeksi. Hän muisti kuinka he olivat tuijottaneet videoita kisamatkoilla puhelimen näytöllä ja muisti miten molempien ajatukset olivat lipuneet aivan luonnostaan siihen kuinka he halusivat kehittyä ratsastajina.
Robertia ei ollut näkynyt kisakentillä tänä vuonna lainkaan eikä Sarah ollut sanonut ääneen pelkoaan kehityksensä pysähtymisestä sen jälkeen kenellekään. Robert oli ainut, jolle sen sanominen oli tuntunut turvalliselta ja siltä, ettei häntä vain sivutettu naurahduksella "olethan sä nytkin koulurankingin kärjessä".

Sarah oli huomannut elävänsä ruusukkeilla, palkintosijoilla ja onnistumisilla. Hän oli sopeutunut nopeasti nousujohteiseen ratsastusuraansa ja osasi sivuttaa vain muutaman huonomman radan ilman ahdistusta. Mitä seitsemästoista ja kahdeskymmeneskahdeksas sija harjoituskilpailuissa kertoi rankingin kärkiratsastajasta? Tasapaksua keski- ja loppuvaiheen ratsastamista, eikä mikään määrä treeniä tuntunut auttavan. Amanda puski veren ja hien pintaan, Daniel kaivoi sisuskalut tiukkaan solmuun ja lopun aikaa maneesin peilistä tuijotti vakavat, tuomitsevat silmät jokaisen virheellisen liikkeen myötä. Sarah oli yrittänyt juosta ongelmaa pakoon - hän oli kuluttanut jo kahdet juoksukengät syksyn aikana, tietämättä edes miten se oli mahdollista.

Mikään vain ei tuntunut auttavan.

Unto oli siihenkin paras lääke. Nuoren orin kanssa Sarah ei voinut treenata, se ei antanut hänelle yhden yhtä täydellistä sulkutaivutusta eikä tippaakaan koottua laukkaa. Rautias leikki, se nautiskeli vauhdista ja esitteli itseään ihan siten miltä siitä itsestä tuntui. Sen selässä kukaan ei tulisi käymään vielä ainakaan vuoteen ja tuskin kukaan tulisi ikinä täysin kesyttämään sen villihevosen luonnetta. Se tekisi kyllä töitä, aivan varmasti, mutta ei senttiäkään jos vain päättäisi olla tekemättä.

"Mitä jos mä vain lopetan ratsastamisen?" Sarah kuuli itsensä lausuvan Unton karsinassa ja kauhistui itsekin sanojaan. Meripihkaiset silmät vilkaisivat tallin käytävän suuntaan, kuin varmistaen, ettei sanoille ollut yhtä keskenkasvuista hevosta enempää todistajia.

Antisosiaalisen kautensa täydellinen kansikuva irvisteli Sarahille loungen kahvipöydällä. Purppuransävyisenä ja taianomaisena, kutsuen jokaisen viihtymään toistensa lähellä ja esittäen hänet illan täydellisenä emäntänä. Ajatus halloweenbileistä oli ollut vain yksi monista tavoista, joilla Sarah yritti karistaa syksyn tuoman kylmyyden iholtaan.

Jos kukaan ei tiennyt kuinka ahdistunut hän oli, oliko hän todellisuudessa ahdistunut laisinkaan?