Lempin päiväkirja

Lempi oli maitovarsana ja vuotiaana herkkäsieluinen arkajalka, joka laumassa tuntui valitsevan ketään häiritsemättömän tarkkailijan roolin. Isabella oli toivonut, että ehkä se kaksi- tai viimeistään kolmevuotiaana olisi rohkeampi. Ei se kuitenkaan vielä kaksivuotiaana ollut. Lempin herkkyys oli epäluuloa, säpsähtelyä ja arkuutta kaikkea uutta kohtaan. Oli se kuitenkin laumaansa sopeutunut, ja omassa tutussa paikassa kaikkien muiden suojissa tamma eleli selvästi tyytyväisenä.

Isabella yritti olla pikkutammansa kanssa niin kärsivällinen ja suunnitelmallisen pitkäjänteinen kuin mahdollista. Pennasta oli huima apu: tallimestari oli nimittäin menettänyt sydämensä herkälle pikkuneidille niin syvästi, että välillä Pennan hellä ja matalaääninen juttelu nuorelle tammalle oli niin intiimiä, että puna tahtoi nousta omistajattaren poskille ja olo oli kuin salakuuntelijalla, jos sattui ohimennen kuulemaan Pennan lempeää supatusta Lempille. Oli kuin kaksikon välillä olisi ollut jokin heppakirjamainen syvä sielujen yhteys. Penna ymmärsi tammaa ja Isabellakin yritti parhaansa mukaan ymmärtää.

Lempin kanssa kaikkeen varattiin enemmän aikaa ja enemmän harjoituskertoja kuin muiden nuorten kohdalla keskimäärin. Isabella ei koskaan halunnut, että jonkin asian oppimisessa olisi kiire. Silti, kaikesta hitaudesta ja “tammantahtisuudesta” huolimatta tuntui, että ehkä syksyn irtohypytystilaisuuteen lähdettiin silti hätiköiden. Lempi oli totutettu lastaukseen, kuljetukseen, suitsiin, maneesiin, irtona liikkumiseen, irtohypytykseen.

Mikään ei silti voinut täysin valmistaa uuteen tilanteeseen, siihen, että yksittäiset tutut asiat tapahtuivat aivan uudessa ympäristössä, uudenlaisessa paineessa, jossa tuttuja ihmisiäkin jännitti. Ne turvalliset laumanjäsenetkin puuttuivat, täysin vieraat toiset nuoret puoliveriset ympärillä pelottivat, ja hyvän aikaa Isabellaa harmitti ja hikoilutti, että pilasiko hän juuri pikkuhevosensa luottamuksen itseensä – tai ehkä koko ihmiskuntaan. Ikiajoiksi.

Paremmuusjärjestykseen nuoria ei Kastehelmen tilaisuudessa laitettu, mutta Lempi sai kuitenkin oman kommenttinsa tuomaristolta:
"Lempi oli varsin jännittynyt, kyttäsi varsinkin katsomopäätyä ja säpsyi katsomossa kuvaamassa olleen tallitytön kameran ääntä. Ei oikein meinannut saada jalkojaan osumaan esteväleihin, mutta lopussa alkoi sujui paremmin. Estekorkeus pidettiin metrissä, vaikka tammalla selvästi olisi potentiaalia isompiinkin esteisiin."

Teki mieli suomia itseään rankasti, eikä kiristely Pennan kasvoilla helpottanut Isabellan oloa. Lempi sinkoili syyskuisessa iltapäivässä kuin pelästynyt pupunen, eikä malttanut ottaa vastaan Isabellan tarjoamaa porkkanaa.
“Kävelläänkö sen verran tässä ympäristössä vielä, että Lempin kierrokset vähän laskevat?” Isabella ehdotti rautiastaan taluttavalle Pennalle. Lempi oli kyllä kävellyt jo varsinaiset loppukäynnit hallilla, mutta se kävi vielä niin kierroksilla, että lastaamisessa ei olisi vielä mitään mieltä.
“Ehdottomasti”, Penna sihautti stressaantuneen kuuloisena, mutta henkäisi sitten heti perään syvään.
“Toivon niin kovasti, ettei tästä tule pahempaa vahinkoa. Ihan hirvittää, että toin pikkuisen tänne. Sen silmät pyörivät päässä kuin mitkätkin puolukat… no joo – siellä, siis kun raasu joutui laukkaamaan kamalan päädyn ohitse, valokuvaajat ja yleisö ja kaikki. Harvoin se on ihan noin järkyttynyt ollut. Pelkäsin sen sydämen puolesta.”

Penna huokaisi taas ja pyysi Lempin napakasti pysähtymään. Sitten jatkettiin taas kävelyä, nyt hieman rauhallisemmin.
“Kuule Isabella. Sä ylianalysoit. Ei Lempi tästä rikki mennyt. Ei herkkääkään voi pumpulissa kasvattaa tai pelkästään paapoa, sehän luulee sitten että tekee pelätessään hienosti. Rajat on rakkautta, muista se.”

Isabella katsoi Pennaan mietteliäänä ja pohti, oliko tässä nyt klassisen kliseinen “naiset on tunteellisempia kuin miehet” -tilanne ja oliko Lempi sen takia varmempi Pennan kanssa, että tämä oli aidosti turvallinen johtaja. Ei Isabellakaan kyllä omasta mielestään hevosia hyysännyt tai antanut näiden itse päättää, mutta oli hän ehkä vielä varovaisempi viemään niitä, etenkään nuoria, vahvasti epämukavuusalueen puolelle. Sopivan rohkaisun ja traumojen välinen raja oli niin hiuksenhieno, että vaikka hän oli tuntenut tämänkin tamman sen syntymästä asti – hitto soikoon kasvattanut sen itse!  –  oli jatkuvasti arvioitava sopivaa lähestymistapaa. Milloin piti vaatia, milloin antaa periksi ja siirtää harjoittelun jatko seuraavaan kertaan. Helppoa ja kivaa, niin kuin kaikki ratsastukseen ja ehkä ylipäätään eläimiin liittyvä.

“Joo, olet oikeassa. Eikä Lempillä nyt oikeasti huonosti mennyt. Se ei kuollut järkytykseen eikä koheltanut itseään paniikissa esteiden sekaan”, Isabella huokaisi ja oikein keskittyi vetämään syvään henkeä. Kuin vastauksena omistajan helpotukseen Lempiltä pääsi äänekäs pärskähdys niin että räkä lensi.
“Niinpä, ja katsos nyt – Lempikin saa luottoa itseensä. Se selvisi juuri hirvityksistä”, Penna naurahti. Isabellankin oli pakko hymyillä.

Villaloimi höyrysi ja siro pikkutamma asteli kepeästi. Se oli ihan hurjan kaunis tanssahdellessaan helmeilevässä karvassaan limaisten syksynlehtien ja talvea kohti kuolevan luonnon keskellä.