Kuiskeen päiväkirja

2.6. klo. 16.17
Anni - Arvaa mitä Lids!
Lidia - mmh
Anni - yritä edes
Lidia - no mitä nyt
Anni - Mä ostin suokin!!  
Lidia - Sä teit mitä?
Anni - Ostin nätin mustan ja hyvä sukusen suokin
Lidia - et ostanu
Anni - No tossa se pihassa tällä hetkellä on
Lidia - anna mun kaikki kestää


21.6. klo. 13.28
Anni – Tuli muuten mieleen
Jaksaisitkohan sä ottaa Kuiskeen ratsastettavaks?
Lidia - mä mitä
Anni – Mun rahkeet ei riitä ton kakaran koulimiseen
Niin jos sä saisit sen ruotuun
Kun eihän sulla nyt hevosta ole kun Kattiki meni
Lidia - Minä suomenhevosen kanssa? älä unta nää
Anni – Kerran tuut
Jos ei oo hyvä nii sit ei tarvi, mut Kuiske on oikeesti tosi kiva
Lidia - mä tuun kerran
Yhden kerran
Anni – Ens ti, 23 päivä! Nähään tallin pihassa joskus kasin aikaan, kun pääsen töistä!!
Lidia - okei


23.6.
“Hae se tarhasta, nii mä käyn hakee Kissan kamat ulos”, Anni tokaisi hymyillen.  
“Sä nimesit sen kissaksi.”
“No se on oikeesti kyllä Kuiske, mutta rakkaalla lapsella on monta nimeä” nainen huuteli mennessään talliin. Seurasin hetken ruskeatukkaisen letin heilumista ja käännyin sitten hitaasti valtavaa pihattoa kohti. Neljä ponimittaista ja kaksi hevosta söi tyytyväisenä päiväheiniään yhdessä rykelmässä.
“Kuka se- “  
“Kai sä nyt suomenhevosen tunnistat!” Niin, kai mä nyt suomenhevosen tunnistan. Nappasin sopivasti sinivalkean riimun koukusta ja sujahdin lankojen välistä pihattoon. Maa oli kuiva ja pölisi hieman, kun kävelin nelijalkaisia kohti. Kimo tamma nosti päätään ja hymyilin. Kersti oli ollut Katin paras kaveri, kun se vielä asui täällä. Taputin kaunista puoliveristä kaulalle, ja yritin päättää kahden hevosen välillä. Toinen oli musta tähtipää neljällä sukalla, kun taas toinen oli kokonaan musta. Päädyin loppujen lopuksi tähtipäähän ja sujautin riimun sen päähän.
“Mennäänkös nyt”, mutisin. Suomenhevonen –ainakin oletin sen olevan sellainen- ei olisi halunnut heti jättää heiniään ja jouduin maanittelemaan sitä lähtemään.

“Mä jo ihmettelin mihin sä jäit”, Anni totesi virnistellen hoitopuomilla. Nainen näytti siltä, kun olisi voinut minä hetkenä hyvänsä nousta ilmaan innostuksesta. Suitset roikkuivat hänen kädessään, pakki oli maassa ja satula nostettuna puomille. Jäänsinisen huovan yksityiskohdat kimaltelivat ilta-auringossa.
“Ihanko kouluhuovan laitoit?” kysyin tuhahtaen. Anni nyökkäsi, eikä epäilyksen täyteinen ääneni tainnut lannistaa hänen odotustaan.  
“No laitetaanko poni kuntoon?”

Sanotaanko, että Kuiske yllätti minut. Se oli ihan erilainen kuin oma rakas Kattini, mutta silti siinä oli jotain tuttua. Katin kanssa oli pitänyt päivästä riippumatta tapella siitä, mennäänkö siihen yhteen tiettyyn kentän kulmaan, ja onko se puomi nyt varmasti suorassa eiliseen nähden. Kuiskeen kanssa oli mutkattomampaa. Nuoreen ikäänsä se nähden se oli mukava ratsastaa, vaikkakin vähän kärsimätön.

“Ihme on tapahtunut. Lidia Railakka ratsastaa kansallishevosella”, Anni hekotti kentänlaidalta.
“Et alota”, mä manasin ja vaihdoin suuntaa pituushalkaisijalla. Kuiske alkoi jo väsähtää sille rankemmasta treenistä, mutten ihan vielä antanut sen huoahtaa.
“Myönnä nyt Lids. Sä tykkäät siitä. Ja sä voit ottaa sen ratsutettavaks”, Anni lähinnä totesi.
“Me ei puhuttu ratsutuksesta mitään”, marisin, ja tiesin kuulostavani 5-vuotiaalta.
“Mä kuulin, et Auburnissa olis kesäks paikkoja tarjolla”, nainen suostutteli.
“Mitä mä siellä? Sitä paitsi, ottaako ne edes suomenhevosia?“ kysyin, vaikka oikeasti olin kiinnostunut. Sitä vaan ei pitäisi Annille myöntää. Ties vaikka iskisi autoni perään samantien trailerin, hevosen sinne ja sanoisi vaan, iloisesti vilkuttaen että “Hyvää matkaa”.  
“Sä oot kuitenki muuttamassa siskos kanssa Murronmaalle, joten ei siitä haittaakaan ois jos talli ois lähellä.”
“Mmh.” Kuiske pärskähti, ja annoin pitkät ohjat.


1.7.
Tummansininen ford pysäytti eteeni. Auki olevasta ikkunasta kuului hiljainen radio, ja auton perässä oli iso kiiltävän harmaa traileri.  
“Meinasitko jäädä siihen koko päiväks tuijottamaan?” Annin ääni kuului ratista ja havahduin ajatuksistani. Niin tosiaan. Auburniin muutto. Suomenhevosen kanssa. Hohtavien kattokruunujen ja kiiltävien puoliveristen sekaan. Ajatus ei kuulostanut niin houkuttavalta kuin vielä viikko sitten. Avasin Annin auton oven ja heitin kassini takapenkille.  
“Let’s go.”

“Isabella Sokka, hei”, nainen esittäytyi ja kättelin häntä jäykästi.  
“Lidia Railakka. Anni Eliaanjoki”, vastasin ja viitoin samalla bruneten ystäväni puoleen.  
“Autatko tän oven kanssa?” Annin ääni kysyi ja nyökkäsin. Isabella seisoi kohteliaasti hymyillen trailerin vierellä ja tuntui tarkkailevan jokaista liikettä. Anni oli trailerissa Kuiskeen kanssa, samalla kun avasin itse lastaussiltaa. Tamma peruutti reippaasti ulos ja oli vähällä, ettei olisi tippunut sillaltakin kaikessa vauhdissaan. Kuiske hirnahti kimeästi ja hymyilin edelleen jäykästi.  
“Sehän on nätti”, Isabella sanoi. Äänessä kuului tietty särmä, jonka hyvin tunnistin. Miksi, oi miksi, Anni olit järjestänyt minut suomenhevosen kanssa Auburn Estateen?

Kukapa olisi arvannut, että ensimmäinen asia, jonka Kuiske tekisi uuteen karsinaan päästessään, oli piehtarointi. Aika moni luultavasti. Viereisessä karsinassa hirnahti kaunis musta tamma, jota unohduin hetkeksi tarkastelemaan. Käytävälle käveli nainen punaruunikon hevosensa kanssa. Mustatukkainen seurasi hetken käytävällä seisoskeluani, ja tuijotin takaisin. En vaivautunut edes selittämään, että “Kappas vaan, joo kyllä mulla on tässä tällänen perus putte. Ja joo, ei se oikeestaan oo ees mun, mutta eikös kaveria auteta ja sitä rataa.”  Käännyin parahiksi katsomaan, kun Kuiske nousi ylös ja ravisteli itsensä kauttaaltaan. Tamma katsoi minua hetken ja katsoin tympääntyneenä takaisin.  
“Sun kyllästyneen asenteen näkee Kiinaan asti. Anna sille mahollisuus”, Annin ääni kuului takaatani, ja samassa nainen oli jo pujahtanut rapsuttamaan hevostaan. En minä oikeastaan ollut kyllästynyt. Väsynyt vain. Ja huonolla tuulella. Kuiske katseli minua taas, oli mun pakko myöntää, että oli se nyt jotenkin sympaattinen. Ei se ihan puoliverinen, saatikka sitten kilpahevonen ollut, mutta kai se kelpasi. Edes kesän yli.

Aurinko olla porotti pilvettömältä taivaalta kävellessäni musta riimunnaru kourassa tarhoille. Nelos tarhan kaikki kolme asukkia kököttivät yhdessä aitaksensa ainoiden puiden alla varjossa. Rinna retkotti raajat levällään kyljellään, kun taas Salsa ja Kuiske seisoivat puolinukuksissa kärpäsiä hätistellen.
"Kuiske hoi, alappa tulla", huutelin tympääntyneenä portilla. Hiki valui pitkin selkää, eikä viime viikon sateista tuntunut olevan jälkeäkään. Tamma nosti päätään ja lähti sitten hitaasti lompsimaan tarhan portille. Odotti kai sekin pääsevänsä sisään karsinaansa kärpäsiä karkuun. Rinna ja Salsa nekin höristivät korviaan, mutta hetken harkittuaan rautiaat totesivat portilla käynnin turhaksi. Kuiske antoi helposti kiinni, niin kuin yleensäkin - okei sen mitä päälle viikossa voi todeta yleisestä - ja lähdimme ihan melkein rinta rinnan talliin.

Harjaillessani järkyttävää pölykerrosta ratsuni selästä, kertasin jälleen kerran edellis päivien tapahtumia.

Ihan ensimmäiseksi, olin ostanut taas oman hevosen.

Niin kuin ihan oikean hevosen, sellaisen jolla oli lämmintä, ei kylmää verta ja pitkät jalat, toisin kuin Kuiskeella. Olin sattunut, niin sanotusti, ihan vaan ohi mennen mainitsemaan Isabellalle etsiskeleväni uutta kisahevosta, ja naisen vilkaistua nopeasti mustaa tammaani (Kai se oli sille vähän lämmennyt? Varmaan käyttänyt kallista aikaansa suvun tonkimiseen ja värien pyörittelyyn?), hän oli, ihan vain ohi mennen maininnut Dierk Mayerista. Estelegendasta olin toki kuullut, ja ihaillut hänen hevosiaankin usein, mutta eipä ollut päähän pälkähtänyt katsella niitä hevosia sitten kriittisin silmin, ja etsiä jotain potentiaalista hevos- tai vanhempiehdokasta varsalle. Isabella mainitsi myös vielä, ihan vaan ohi mennen, että kappas vaan, kaksi auburnilaista (tai jotain muuta mitä lie laista) oli Saksassa, kyseisen miehen tallilla kesäduunissa. Ja mikä vielä parempaa, he voisivat tuoda mukanaan nelijalkaisen, mikäli joku hyvä sattuisi löytymään.

Niinpä mä sitten yö myöhään selailin myytäviä hevosia, tuijottelin lukuisia kuvia ja videoita ja tutkin sukuja. Silmiin iski mustankimo tamma, joka oli myynnissä lähinnä ajanpuutteen vuoksi. Alunperin mä olin ettimässä ruunaa, ruunattavaa oria tai hyvätapaista oria, mutta jokin tammoissa aina tuntui iskevän. Marchioness oli myyntitekstin mukaan hyvästä suvusta, mutta auttamatta jäljessä ikäisistään ratsukoulutuksessa. Ja koska minähän reippaana tyttönä pidän projekteista, ei varmaan kukaan ylläty jos seuraava asia mitä tein, oli muutamat puhelinsoitot. Sain lisää kuvia ja videoita vastapalkaksi ja pari päivää harkittuani, ja vet checkin mentyä läpi, tamma olikin minun nimissäni. Annia oli epäilyttänyt, että ostin hevosen vain videoiden perusteella, mutta minulla oli kova luotto Dierk Mayerin tasoisen miehen hevosiin. Tamma matkustaisi jonkun JosefinaJosefiinan ja Rasmuksen kyydissä heinä-elokuun vaihteessa Suomeen, ja sen jälkeen alkaisikin kova treeni ja tutustuminen heppasen kuntoon saamiseksi. Pitäisi vaan toivoa, että Auburnista aukeaisi ihan pysyväkin paikka, kun Kuiskuttaja lähtisi takaisin oikeille kotikonnuilleen. Kyseinen tamma törkkäsi minua vaativasti turvallaan. Kai sen satulavyön voisi kiristää alle kymmenessäkin minuutissa.

Tammi-areena oli onneksi tyhjä, kun sinne suokkeineni astelin. Kuiske oli onneksi aika lunki tyyppi, eikä kyttäillyt maneesin epäilemättä epäilyttävän näköisiä krumeluureja. Päästyäni tamman selkään, unohduin jälleen omiin ajatuksiini matkustelemaan. Olin törmännyt paljon puhuttuun Amanda Sokkaan muutama päivä aikaisemmin, ja jos jotenkin sitä pitäisi kommentoida, voisin sanoa epämukavaa. Kai se oli Kuiske (tai ihan mikä tahansa muu lähtien vinossa olevista suitsien turparemmistä), joka sellaisen jääkatseen sai aikaan, mutta olin silti iloinen, etten ollut ihan niitä herkkänahkaisimpia tyyppejä. Olin myös törmäillyt pariin muuhun, mutta kävin liikuttamassa Kuiskeen usein sen verran outoihin aikoihin, että porukka oli töissä tai potemassa mitä lie krapulaa sohvan pohjalla. Kuiske höristi ja nosti päätään, ja saatoin ehkä kenties säpsähtää ihan kunnolla ja näkyvästi, kun ovi avattiin.

Sisään asteli.. No niin mikä sisään oikein asteli? Järkyttävää meteliä pitävä raudikko, ja sen takana kulkeva tukkapehko. Naisen silmät haravoivat ensin maneesin pintaa, ja löysivät sitten minut Kuiskeineni.
"Päivää taloon!" Tukkapehko tervehti, "Mä oonki miettiny kuka omistaa Kuiskeen? On se hauskan näköistä, kun täällä, Auburnissa vaeltaa suokki! Ja onhan niitä toinenkin, se on se joku Putte", nainen jatkoi höpöttämistään.
"Öh, moi." Sosiaalinen kanssakäymiseni oli tänään näköjään täydellisessä kukassa,
"Kissa (miksi mä sitä sillä nimellä kutsuin?) ei oikeestaan ole mun, vaan ystäväni. Se on mulla tavallaan ratsutuksessa", selitin.
"Ahaa, kiintoisaa. Niin ja muuten, Aliisa Huru moi. Ja tämä tässä on Cava Calicca",  nainen esitteli itsensä ja nelijalkaisensa iloisesti.
"Lidia Railakka", vastasin kohteliaasti hymyillen. Cava Calicaksi kutsuttu ori mölisi itsetyytyväisen näköisenä Aliisa Hurun käsipuolessa täydet kouluvermeet päällä. Helkkari vieköön. Sen olin tähän mennessä oppinut, ettei Sokkien hevosilla koulua vääntänyt juuri muut kuin itse Amanda the Jääkuningatar. Kauankohan me oltiin jo pyöritty ympyrää? Josko sitä voisi kohta paeta paikalta.

Aliisa kävelytti hoitohevostansa(?) ympäri maneesia, minun ja Kuiskeen loppuverrytellessä. Välillä se yritti aloittaa keskustelua, mutta todettuaan, ettei minusta ainakaan tähän hetkeen parempaa jutustelu kumppania saisi, tyytyi nainen lähinnä Cavan kanssa keskusteluun. Se oli ehkä jopa vähemmän outoa, kuin se, että selittää vento vieraalle kissastaan. (Jonka nimi oli Viuru? Tai jotain sinne päin.) En kuitenkaan pistänyt pahaksi sitä, että oli jonkinnäköistä seuraa maneesissa.

"Mm, me tästä lähetään. Oli hauska jutella", totesin kiusallisesti hypätessäni alas ratsu reimani selästä. En ollut jaksanut keskittyä muuhun kuin epämääräiseen humputteluun, joten Kuiske ei onneksi ollut erityisen hikinen, toisin kuin minä joka arvatenkin näytin suihkusta tulleelta.
"Hyvää hoitoa sitten!" (Häh?) Aliisa toitotti pettämättömän iloisella asenteella. Heilautin vain kättäni ja lähdin taluttamaan Kuisketta Tammi-areenalta. Tamma pärski tyytyväisenä, enkä voinut toisaalta olla yhtymättä suokin hyvään fiilikseen. Oli se _ehkä_ jotenkin muuttanut käsitystäni laiskanpulskeista suokki jyristä, hauskalla luonteellaan.

Olo oli jotenkin oudon kelluva. Korvissa humisi ja ainoa ääniraita, joka kuului selvästi, oli Kuiskeen tasaisesti tien pintaa rummuttavat laukka-askeleet. Tuuli puhalsi hiuksia saaden ne sojottamaan vähän joka suuntaan, ja vedet nousemaan silmiin. Oli mukava paahtaa taas pitkästä aikaa täysillä laukkasuoraa ajattelematta kunnolla mitään vakavaa, jos ei nyt ihan oman, niin ainakin hyvän kaverin omalla hevosella. Olin suunnitellut lähteväni kunnolla testi ajamaan Auburnin maastot jo muutaman päivän ajan, mutta sitten olikin yllättänyt sade, enkä ollut jaksanut tehdä tikkua ristiin vedenkestävien kamojen päälle laittamiseksi. Niinpä nyt oli ollut hyvä hetki (vain kuukauden myöhässä) lähteä tunnin reissulle ympäri Kallan maita ja mantuja.

Ilta-aurinko lämmitti harvoilla säteillään tiheän metsän läpi, ja fiilis oli pitkästä aikaa oikeasti hyvä. Ei ollut ahdistavia asuntoesittelyjä varattavana tai Marchionessin vet checkkiä tai kuljetusta stressattavana. Kuiskeenkin kanssa yhteistyö oli alkanut jollain lailla soljua paremmin, ja sisko oli saanut vihdoin ja viimein roudattua loputkin kamansa pienen rivitalomme omalle puolellensa. Kuiske hidasti itse laukasta raviin tyytyväisesti pärskien, ja annoin sen tehdä niin. Anni ei ehkä tykkäisi, jos kesän lopussa vastassa olisi umpi poikki oleva Kuiskuttaja.

Eilisen Power Jump kiertelyn jälkeen oli hyvä palata kotiin täynnä uutta treeni motivaatiota. Siitä innostuneena olin päättänyt etsiä jotkut kivat pikku kisat, joihin olisi helppo ujuttautua Kuiskeen kanssa mukaan. Mahtoi siis sisko rakas järkyttyä kovasta ähkäisystäni, joka kaikui asunnon läpi, kun huomasin Käkiharjujen este- ja koulupippaloiden lähtölistoilla oman nimeni. Ei mennyt sekuntiakaan, kun minulla oli jo puhelin kourassa, ja Annin nimi tuuttaamassa. Nainen vastasi perin viattomasti, ja sepustettuani asiani (vihaisella äänenpainolla) Anni vain hekotteli, kuinka oli ‘aika pistää Kissakin kisakentille.’ Yksi pieni sivu seikka siinä oli se, että sattumoisin minä, olin se, joka selässä ratsasti. (“Kumpi tässä olikaan se, joka suurin piirtein elää ratsastaakseen?”) Kaiken huipuksi kirottu brunette oli päättänyt ilmoittaa meidät myös 50-60 sentin esteluokkaan. (“Pidät kiinni vaan. Se on samanlainen, kun Katti esteillä”) Hyppykertoja, kun sattumoisin oli takan huikeat nolla. (“Kyllä luulis Auburnin tasosesta paikasta nyt joku valmentaja löytyvän.”) Niin. Kaipa sitä pitäisi jonkun silmän allekin ehtiä.  

Kuiske käveli tottuneesti ja kompuroimatta kapeaa kinttupolkua, ja mun oli jälleen kerran pakko myöntää, että oli ne ehdat suomalaiset sittenkin ihan kivoja. Omaan käteen sopi toisaalta paremmin herkempi kaveri, joten asiasta hevosenkenkään, Marchionesskin olisi Auburnissa jo huomenissa. Samaan aikaan minä olin onneni kukkuloilla ja syvällä ahdistuksen kaivossa. Mitä jos tamma olisikin ihan päin vastaista mitä olin toivonut? Tai loukkaantuisi heti treeniin päästyään ja oleilisi karsinalevossa seuraavat puoli vuotta? Hevosten kanssa ei voi ikinä tietää, sitä oli Anni takonut mun päähän vähintään lekalla useastikin. Ja olinhan minä sen jo Katin kanssa jo todennut. Pitäisi keksiä joku omaan suuhun taipuva lempinimikin, Marchioness oli ehkä vähän turhan pitkä ja koukeroinen Suomen maahan. Holsteinista ei ainakaan tulisi mitään mikä kuulosti etäisestikään kissalta.  

Auburnin maneesi näytti melkein kuin aarrearkulta, tai joltain muulta yhtä hohtavalta, saapuessamme tyytyväisen oloisen Kuiskeen kanssa laidunten välistä tammatallia kohti. Aurinko paistoi suoraan rakennusten takaa, luoden taianomaisen tunnelman pihalle. Kentällä ravasi ratsukko, mutten kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Tunnelma oli rauhallinen, ja ulkona voi tuntea lähestyvän elokuun hitaasti viilenevän illan.

Mutta niin. Olo oli jotenkin vähän kelluva.

Tump, tump, tump, Kuiskeen kaviot rummuttivat Auburnin kentänpohjaa tasaisen varmaa laukkaa. Täysin samanlailla kuin ne olivat tehneet lukuisia kertoja sinä kesänä. Ilma oli lähenevästä sateesta raskas, mutta treeni oli mennyt tähän asti hyvin. Alkuperäinen Auburnista muuttopäivä, 15. syyskuuta oli vaihtunut syyskuun loppuun, Isabellan tarjotessa uutta diiliä. Mikäli kisaisi Kalla Cupissa paikkaa voisi vielä jatkaa muutamalla viikolla. Olisi ollut hullu, mikäli ei tarjoukseen olisi tarttunut, olin nimittäin todenteolla tykästynyt ja tottunut Auburnin hulppeisiin puitteisiin. Kuiske ei tosin päässyt näyttämään kynsiään pian lähenevässä Syyspäiväntasauksen osakilpailussa, mutta kai sekin laskettiin jos itse osallistuisin toisella hevosella? Muuttopäivän kierto oli kuitenkin tällä hetkellä tärkeysjärjestyksessäni melko alhaalla, sillä minulla oli kova homma treenata Marchionessia, josta oli tosin tullut helpommin lausuttava Mara, esityskelpoiseen kuntoon. Olin päätynyt ilmoittamaan tamman nyt jo kisakentille, vaikka mikäs sen parempi paikka kokeilla Maran kyvykkyyttä, kuin ihka oikeat kilpailut?

Kuiske muistutti sopivasti olemassaolollaan pärskähtämällä, enkä voinut olla hymyilemättä
hetkeä. Kissa oli loistanut omassa luokassaan, pari päivää sitten olleissa Seppele Cupeissa, ja
vetänyt ensimmäisen ykkössijansa. Taso oli ollut helppo c, mutta sehän ei tamman itsetyytyväistä tanssahtelua kunniakierroksella rajoittanut. Anni oli hehkunut ilosta laskeutuessaan oman tammansa selästä, näyttäen taas siltä 14-vuotiaalta, joka oli voittanut silloisella hoitoponillaan ensimmäisen metrinsä. Sinä iltana Kuiske oli saanut paljon herkkuja ja rapsutuksia, ihan minunkin puolesta, vaikka omistajaltaan niitä taisi herua puolet enemmän. Tammasta oli kuoriutunut oikein mukava menopeli, josta oli kyllä lähes mihin tahansa, mitä nyt sattui päähän pälkähtämään. Samainen tähtipää sukkajalka oli kerännyt myös kuntoa, ja startannut oikeastaan jo ennen Seppelettä Käkiharjuilla. Sieltä ei hurjaa menestystä tippunut, mutta ei siktä voinut oikein ketään syyttääkkään.

"Onkos täällä tilaa?" naisen ääni kuului vasemman olkani takaa. Olin juuri taivuttamassa Kuisketta ympyrällä, kun Vilja Kuiri asteli kentälle Konnansa kanssa. Nainen oli tullut tutuksi muutaman juttutuokion kautta, ja yhteistä meillä oli määräikainen kesätallipaikka.
"Joo, eiköhän sitä löydy", heitin takaisin vilkaisten sivuilmällä Auburnin isoa kenttää ja kääntyen katsomaan Viljaa. Tai oikeammin hevostansa. Olin salaa ihaillut Konnan komeaa askellusta ja valtavaa kouluhevosen runkoa useastikin. Ori oli luultavasti Maraakin muutaman sentin korkeampi, ja sen mitä olin kuullut, melko iso persoonainen ja humoristinen kaveri.
"Mitä teidän treeniin kuuluu?" Vilja kyseli vedellessään mustan satulan jalkkareita alas.
"Mitäpä tässä. Tänään on menny ihan hyvin, ja Kuiske on tuntunut nyt oikeestaan melko hyvältä jo pidemmän aikaa. Se on mukavasti saanu kerättyä maassaakin kesän aikana", selitin ja päästin ohjat pitkiksi. Kuiske oli siinäkin mielessä parantunut, että sen keskittymiskyky oli huomattavasti parempi verrattuna alkuun. Nyt vasta tamma päätyi tervehtimään tarkemmin kentälle saapunutta ratsukkoa, jonka toinen osapuoli oli valtaisa ori. Tervehtivä hörinä kantautui kentän läpi toisellekin puolelle.
"No hyvä, että kuuluu hyvää. Me ollaan käyty testaamassa siipiämme Lauri Merikannon pikku este valkoissa. Vähän vaihtelevalla menestyksellä tosin", Vilja naurahti. Nainen oli hypännyt kovin kevyen oloisesti ratsunsa selkään ja käveli nyt alkukäyntejä vastakkaisella uralla. Hymähdin ajatukselle kouluhevosesta esteiden seassa. Siinä oli luultavasti kovinkin huvittava näky.

Kuiske hamusi kolmatta kertaa tummanpunaisen takkini hihaa yrittäessäni ähkiä kavioita puhtaaksi. En tajunnut mikä siinä oli niin kamalan vaikeaa nostaa yhtä jalkaa kerrallaan, vaikka toisaalta, nuorten kanssa ei kyllä ikinä tiennyt. Käytävälläkin, kaksin puolin kiinnitettynä, piti keksiä jotain tohottamisen arvoista, eikä voinut sekuntiakaan pysyä paikoillaan. Sokkien varusteliikkeestä hankittu turkoosi huopa muistutti illalla odottavasta pesurumbasta ja jälleen lähenevistä kisoista. Mara pääsisi tutustumaan Auburnin puitteisiin, ja minä pitkästä aikaa kunnon kisoihin. Olin ruvennut jopa ihan tosissani harkitsemaan Auburnin tallipaikan hakua, varmistaakseni tulevaisuudessakin hyvät treenit. Oma mukavuudenhaluni piti minut maneesitallilla, ja pienen, minkälie sekasikiö tallin huonolaatuinen kenttä, jolle Mara oli päätynyt väliaikaisesti, ei varsinaisesti nostanut treenimotivaatiota. Kuiskekin päätyisi pian takaisin Annin kokoaikaiselle kontolle, ja ajatus siitä, kumma kyllä, nosti pienen palan kurkkuuni. Hevosiin oli vaikea olla kiintymättä, se oli todettu monesti.

Tähtipää, jota välillä taluttaessa kutsuin itseäni huvittaakseni lampaaksi, oli ihan yhtä rasittava viedä tarhaan tänäänkin. Se pällisteli jokaista asiaa, kuin ei olisi koskaan sitä nähnytkään, ja nyhti aina välillä varkain tallin ympäriltä lyhyeksi trimmattua ruohoa. Ei, se ei säpsynyt mitään, kunhan tuijotteli vaan kymmenettä kertaa kaikki paikat läpi. Salsa ja Rinna kököttivät vierekkäin päiväheiniensä kimpussa, välittämättä siitä, mitä portilla tapahtui. Kuiskuttajakin pääsi tihkusateisen taivaan alle mussuttamaan välipalaansa, minun startatessani tummansinistä autoani kohti kotia.