Toimii ku Purtsilan vessa

20. joulukuuta 2019.
Kaajapurojen talli.
Josefina pinteessä — pelastaako @Stina E.

Siellähän se seistä tönötti: Purtsilan kamalamaineinen WC. Se näytti niin hirveän viattomalta. Se oli vähän rapistuneen punainen ulkohuussi lähellä metsänlaitaa, ja ovessa oli sydämenmuotoinen tirkistysaukko niin kuin kunnon huusseissa oli, enkä minä käsittänyt ollenkaan miksi niissä oli mutta niin se vain meni. Onneksi kolonen oli niin korkealla ja huussi niin syrjässä, että ei kai kukaan oikeasti kiikaroisi sisään.

Sydänreikä ovessa ei ollut ainoa syy, miksi kartoin kyseistä kopperoa aina viimeiseen saakka, vaikka reikä päästikin viimaa sisään ja teki paikasta myös kahta kylmemmän. Huussi ei ylentänyt mieltä, ja joskus näin painajaisia siitä, että jäisin sinne jumiin.

Onnettomana perjantaina nielin kartanontytön ylpeyteni ja kävin sisään juuri siksi: jäädäkseni jumiin Purtsilan kauheaan ulkohuussiin.

Ovi oli aika raskas, ehkä vähän turvoksissa, ja minä en kerta kaikkiaan saanut sitä enää auki kun olin kerran rykäissyt sen tunkeilijoiden pelossa kunnolla kiinni. Alkoi tulla nopeasti vilu ja kaiken lisäksi klaustrofobinen olo, vaikka minä sentään asuin Rasmuksen kanssa yksiössä joka ei ollut kovinkaan paljon tätä suurempi. Sieltä pääsi kuitenkin aina pois; täältä ei.

Kaksikymmentäseitsemän minuuttia myöhemmin kuulin ulkoa ääniä. Apua! Kehtaisinko pyytää apua! Oliko tämä liian nolo tilanne avun pyytämiseen? Haloo. Halusinko viettää jouluni tässä samaisessa huussinkopperoisessa?

”Ha-haloo? Apua?” vinkaisin lopulta hampaat kalisten ja toivoin, että lähistöllä oli joku joka kuuli. Varmuuden vuoksi koputtelin ovea metelin pitämiseksi. Yleensä koputettiin, jos tahdottiin sisään; nyt minä tahdoin ulos.

Joo, olin kyllä sanonut lopettaneeni keuhkojen saastuttamisen tupakalla, mutta heheh. Aika kehnoin tuloksin sekin lopettaminen edistyi ja sen takia luikin parhaillaan huussin suuntaan, jonka takana olin aina välillä käynyt salaa tupakalla. Ei ehkä kaikkein hohdokkain kessuttelupaikka, mutta noh... Olkoot.
En vain yksinkertaisesti kehdannut seisoa tupakalla "kaiken kansan" nähtävillä...

Pysähdyin vähän matkan päähän sytyttämään tupakan, sillä kyseinen toimenpide vaati keskittymistä kohmeisten sormien ja jumittavan sytkärin takia.

"Toimi nyt", mutisin vaaleanpunaiselle sytkärille ja sillä samalla sekunnilla kuulin kuulokkeista huutavan musiikin läpi epämääräistä melua.

Oliko joku just pyytänyt apua? Vai joko olin niin sekaisin, että kuulin ääniä pääni sisällä? Sekään ei olis ollut mikään ihme...

Ei, kyllä ne äänet kuuluivat ihan pään ulkopuolelta. Vetäisin savua keuhkoihin ja nykäisin toisen kuulokkeen pois korvasta, jotta voisin paremmin paikantaa äänen lähteen.
Pieni tirskahdus pääsi, kun tajusin huussin pitävän ääntä. Tai ei nyt huussi itse, mutta joku siellä sisällä.

Pari askelta ja olin siinä ovella. Silläkin uhalla että siellä olis joku housut kintuissa ja saisin jonkun tirkistelijän maineen, nousin varpailleni ja kurkkasin pikkuisesta sydämestä sisälle vessantapaiseen.  No mutta, Jusuhan se siellä.
"Onko sulla joku hätänä?" kysyin toinen silmä kiinni reiässä.

Loistavaa. Minä tuijotin todella vaivaantuneena, kylmästä hytisten ja kieltämättä jo vähän hätääntymään ehtineenä sydämenmuotoisesta aukosta pihalle, ja pihalta tuijotti takaisin TIETYSTI Purtsilan uusi tallityöntekijä. No, olisi voinut käydä pahemminkin. Eihän tämä mikään ideaali tutustumistilanne ollut, mutta paljon mieluummin minä anelin apua tähän ongelmaan keneltä tahansa aikuiselta kuin kummaltakaan tallin teineistä.

Kaikkein mieluiten olisin kyllä tullut poikaystäväni pelastamaksi, mutta kaikkea ei voinut saada. Ei etenkään, koska mun puhelin oli tietysti tallissa. Muutenhan mä olisin soittanut Rasmukselle ja kuunnellut hetken sen hervotonta hekotusta ja voinut luottaa siihen, että se tulisi vapauttamaan mut vessasta heti kun naurultaan kerkeäisi.

"On hätä", puuskahdin vastaukseksi Stinan kysymykseen ja punastuin sitten ihan valtavasti, koska eihän NIIN voinut sanoa huussissa ollessaan.

"Tai siis kun... mä en pääse täältä ulos", melkein kuiskasin, koska nolous kuristi kurkkua. Tuuppasin vielä lohduttomasti ovea, joka ei hievahtanutkaan. Olisiko sittenkin vaan pitänyt ottaa kunnolla vauhtia ja tuupata niin kovaa kuin kropasta lähti? En ollut uskaltanut, koska olin aivan varma, että ovi lähtisi saranoiltaan ja sitäpä en mieluusti Kaajapuroille tekisi. Vessa oli kylliksi kamala jo muutenkin, saati sitten että siitä puuttuisi ovi.

Ihan spontaani ja pikkuisen vahingoniloinen "HAHA!" kajahti ilmoille.
"Sori", tajusin pahoitella heti perään, vaikka edelleen nauratti. Jusu oli kuitenkin "asiakas", joten piti osata käyttäytyä sen mukaisesti. Ei saanut työntekijät sellaisille räkättää. Päin naamaa (tai tässä tapauksessa päin ulkohuussin ovea) ainakaan...

"Ootko sä kuinka kauan siellä ollut", kysyin suupieli naurusta väpättäen ja nykäisin kokeilevasti kahvaa. Juu ei, ei auennut.
Ei käynyt kyllä tippaakaan kateeksi. Ulkohuussi oli vihoviimeinen paikka, mihin jumittua haluaisin. Olin itse yleensä käyttänyt hyväkseni Tiinan ja/tai Pekan kahvikutsua pissahädän iskiessä ja käynyt posliinipytyllä, mutta muutaman kerran olin kyllä huussissakin piipahtanut.

Nippasin tupakan tumpin johonkin polun varteen, painoin mieleeni, että se pitäisi muistaa siivota poiskin ja tarrasin kaksin käsin puiseen kahvaan.
Pikkuisen liikahti, muttei kuitenkaan auennut.

"Pukkaa sinä sieltä niin mä vedän samalla?"

Mua ei kyllä naurattanut yhtään. Ei yhtikäs pikkurahtusenkaan verran! Oikeastaan mua melkein kiukutti koko typerä kohtaloni: kuka muka jäi vangiksi kämäiseen huussiin ja joutui vielä pyytämään tuntemattomalta tyypiltä apua vapautuakseen sieltä?? Vähän nyreänä mä siis puuskahdin Stinalle:
"Melkein puoli tuntia, ja mä olen melko varma, että multa on jäätynyt vähintään pari varvasta jo irti kehosta."

Onneksi se sentään ryhtyi tuumasta toimeen ja avustamaan mua ulospääsypyrkimyksessäni. Päätin niellä pahimman häpeäni toistaiseksi, sillä häpeily tunnetusti lamautti ja esti mua toimimasta, ja nyt ehdottomasti piti pysyä reippaana ja tekeväisenä. Ei tilanne murehtimallakaan ratkeaisi.

"Kiitos. Kolmosella?" ehdotin ja valmistauduin tönäisemään ovea. Mun olkavartta särki jo vähäsen aiemmista yrityksistäni ja suorastaan tunsin mustelmien muodostuvan iholle koko ajan, mutta ei auttanut olla herkkähipiäinen prinsessa. Tilanne vaati rajuja toimenpiteitä ja luonteenlujuutta.

"Mutta varovasti sitten! Ettet sä jää itse alle!" muistin yhtäkkiä hätääntyä. Se siitä luonteenlujuudesta.

Olin jo letkauttamassa, että siellähän olisi varmaan lämmikettä kylmettyneille varpaille. Sen kun tökkäis jalan pönttöön.. Villi veikkaus ettei se vitsiksi tarkoitettu heitto olisi kohdannut yleisöään, joten en sanonut mitään.

"Selvä", totesin ja päättäväinen ilme kasvoillani tarrasin uudemman kerran kahvaan molemmilla käsillä.
"Yy, kaa, koooo!" laskin ääneen ja koon kohdalla tempaisin kaikin voimin puista kahvaa. Tömähdyksestä päätellen myös Jusu oli hoitanut oman osuutensa hommasta.

Ensimmäinen yritys ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. No on se piru kumma, että yksi hökkelön ovi osasi noin tiukkaan junttautua kiinni.
"Ei hätiä mitiä. Kokeillaan uudestaan..."

Toisella yrittämällä ovi aukesi sellaisella vauhdilla, että Jusun varoituksista huolimatta meinasin jäädä alle.
"Freedoooom!" kiljahdin iloisesti matkani jatkuessa pari askelta taaksepäin ennen kuin muksahdin perseelleeni hankeen. Nostin käden ylös tuulettaakseni ja tajusin huussin kahvan jääneen käteeni. Ohopsista.

Sama se yhdelle irronneelle kahvalle, pääasia et Jusu oli päässyt ulos haisevasta vankisellistään.

Hitusen hirvitti hypähtää vasten ovea. En vieläkään pitänyt lainkaan mahdottomana, että se paukahtaisi saranoiltaan. Siksi oikeastaan tuntui pieneltä voitolta huomata, että irti lähti vain kahva, ja suurelta voitolta tietysti se että olin vapaalla jalalla.

”Sattuiko, eihän sattunut”, huolehdin miedosti hädissäni.

Tujumpaa hätäännystä en kokenut, sillä Stina vaikutti hyvinvoivalta ja hyväntuuliselta siitä huolimatta, että istuskeli maankamaralla.

Ojensin hansikkaan peittämän käden auttaakseni Stinan ylös.

”Olipa hyvä että satuit paikalle”, mutisin samalla. ”Tämä oli heittämällä hirvein asia, mitä mulle on Purtseilla tapahtunut.”

Se ei ollut mitenkään itsestäänselvä väite, kun otti huomioon minkäluonteisen hevosen omistin ja miten tallin teinit pahimmillaan kuohusivat ja myrskysivät ja kuinka poikaystäväni äiti yhytti meidät pussailemasta puurojuhlassa ihan vastikään — nolo tilanne minusta sekin, vaikka pusu itsessään olikin ihana.

"Ei sattunut", huiskautin kättäni. Onneksi oli veden pitävät toppahousut jalassa, joten lumesta kastuva persaus ei haitannut.

Mutten kuitenkaan halunnut mitään kusitulehdusta, lumessa istuskelu sen pidempään kiinnostanut, joten tartuin Jusun ojennettuun käteen ja kampesin itseni ylös.

"Niin no, en kyllä keksi mitään kamalampaa mitä täällä vois sattua. Pelkästään tuolla asioiminen on tarpeeksi hirveää niin jäädä sinne vielä jumiin. Hyi", naureskelin pyyhkiessäni enimmät lumet housuista pois.

Talvella hajuhaitat siellä huussissa varmaan oli huomattavasti vähäisemmät kuin kesähelteillä. Mutta silti... Hyi.
Kauhistunut ilme käväisi kasvoilla. Ei kai tallityöntekijälle kuulu huussin säiliön tyhjennys? Eihän?! Siihen kyllä vetäisin rajan, hevosten paska ei ollut ongelma, mutta ihmissontaan en koskisi.

"Et sentäs pönttöön tipahtanut", totesin sitten ja mallailin kahvaa siihen kohtaan, missä se oli ennen ollut.

Hymyilin huojentuneena, kun Stina ei vaikuttanut olevan moksiskaan pyllähdyksestään. Se tästä olisi vielä puuttunut, kun siltä olisi vaikka häntäluu murtunut.

Seuraavaksi naurahdin yllätettynä, kun uusi tallityöntekijä niin rempseästi vitsaili mulle pönttöönputoamisesta. Mä en pahastunut. Oli mukavaa, kun joku oli sellainen mulle: tuttavallinen ja vitsailevainen eikä turhaan kursaillut vain koska mä satuin olemaan niin kaino kuin olin.

”Niin, tai jäätynyt kiinni”, yritin itsekin varovasti iskeä vitsiä ja virnistin vähän.

Värähdin.

”Hitsin kylmä kyllä ehti tulla! Onneksi on lisää vaatetta kaapissa ja termarissa kahvia”, sanoin lämmikettä jo kovasti kaivaten. Muistelin, että mun kaapissa oli ainakin yksi Rasmukselta, öö, kierrätetty huppari ja, ellen ollut sitä jo vienyt pesuun, Rosengårdin staffiuntsikka.

”Maistuuko sulle? Kahvi? Kiitokseksi. Vai kerkeätkö sä”, kyselin arkaillen. Töissähän Stina oli: ehkä se ei alkuunkaan ehtinyt pelastelemaan mua loukuista tai ainakaan kahvittelemaan.

"Hah! Sehän se oliskin ollut jos olis pitänyt alkaa sua sulattelemaan tuosta rinkulasta irti", tirskahdin. Tiedä sitte, kumpi olisi ollut vaikeampaa. Oven aukaisu vai Jusun kannikoiden sulattelu...

Sulattelua tässä kyllä kaipasi itsekin, joten tietty ilahduin Jusun kahvikutsusta, tai jostain sen tapaisesta.
"Joo. Hyvin mä ehdin", mutisin vilkaistuani kännykän kelloa. Ei tässä hirveästi tekemistä enää tälle päivää ollut, joten joutaisin kyllä yhden kupposen hörppäämään.
Työlistalle oli kyllä ilmestynyt yllättävä "Kiinnitä huussin kahva paikoilleen"-tehtävä, mutta sillä tuskin oli vielä mikään kiire. En ainakaan usko, että kyseiseen puuhökkelöön hirveää jonoa ehtisi muodostumaan... Taisi kaikki vältellä huussissa asioimista viimeiseen tippaan asti.

Ihan en kuitenkaan viimeiseen tippaan saakka ajatellut olla tutustumatta tallilla pyöriviin henkilöihin, joten kai tässä samalla voisi vähän yrittää päästä kärryille, millainen tyyppi tää "Hiirulainen" oli. Nimityksen olin kuullut Avan suusta, kun tämä oli jotain Jannalle jurputtanut ja vissiin luullut, ettei sitä kukaan muu kuullut.
Koska minusta vähän tuntui, ettei kyseinen lempinimi ollut yleisessä käytössä, Jusu sai olla mulle Jusu. Tai Josefina.

"Ootko sä omistanut Grannin ja Pikin kauankin?" kysyin meidän harppoessa takaisin tallin lämpöön. Tai no, lämpöön ja lämpöön. Kylmä se oli sielläkin... Mutta noin niin kuin muuten siedettävämpää kuin ulkona.

Kai mä ilahduin, kun Stina lupaili ehtivänsä kahvitella mun kanssa. Hymyilin ja käsittääkseni vain vähäsen pakokauhuisesti ja johdatin meidät sitten satulahuoneeseen. Siellä kaivoin ensimmäiseksi esille termarin ja pahvimukipaketin.

"Mä olen omistanut Grannin ja pitänyt sitä täällä riittävän kauan, että oon oppinut varautumaan kaikkeen", sanoin pahvimukeja heilutellen ja hymyilin pienestia asettaessani mahtavan tarjoilun suunnilleen ainoalle tasaiselle pinnalle vanhan arkun päälle. "Ota vaan siitä."

Kaivelin itse itselleni lämmintä päälle. Mulle tuli järjettömän kliseisellä tavalla hyvä mieli Rasmuksen hupparista: vielä pari vuotta sitten en osannut kuvitellakaan, että ikinä olisin voinut lainailla vaatteita miltään mieheltä, puhumattakaan että niin kivalta. Käsittämätön juttu kerta kaikkiaan.

"Se on ollut mulla sisäänratsastusikäisestä, Granni siis. Piki ei oikeastaan ole mun oma ollenkaan mutta sen omistajat ei ratsasta, niin se on ollut mulla nyt elokuusta täällä ja sitä ennen ratsastin sitä kesän sen vanhassa kodissa", täydensin aiempaa vastaustani saatuani itsekin kahvia mukiin, jota pitelin kaksin käsin sormieni lämmikkeeksi.

Kurtistin vähän huolissani kulmiani.

"Olisitko sä halunnut maitoa? Sitä mulla ei valitettavasti oo", pahoittelin nolona: oli tämäkin, tarjota kahvia ilman minkäänlaisia lisukkeita. Tuskin Stina haluaisi mun eväsmandariiniani. Olisi vähän noloa edes tarjota.

Keskittynyt ilme kasvoillani kaadoin termarista kahvia mukiin ja mietin, että pitäisi varmaan hommata itsellekin samanlainen pullo töihin mukaan. Helpottaisi kummasti kun vois töiden ohessa hörpätä kahvit kitusiin jotta jaksais taas.

"Aiiivan", nyökyttelin. Olin ollut siinä uskossa, että Pikikin olis Jusun oma, mutta eipä toi niin maata kaatava harhaluulo ollut. Voi toki olla, että Kaajapurot siitä oli maininneet, mutta se tieto lahosta päästä oli hävinnyt kuin pieru Saharaan. Oli muutakin tärkeämpää muistettavaa, esimerkiksi hevosten ruokinta- ja hoito-ohjeet.
Niitä ei saanut unohtaa ellei välttämättä halunnut löytää ylilihavia hevosia karsinoistaan jalat kohti kattoa...

"Eikä mitä, kyllä tää mustanakin menee", sanoin iloisesti. Kahvi maistui hyvältä missä muodossa tahansa, mutta kyllähän se silti parasta oli kahvikerman kera.

Siinäpä me sitten hörpittiin pikkuruisessa satulahuoneessa kahvia muovikipoista ja juteltiin niitä näitä. Minä ehkä puhua hölötin enemmän kuin toinen, mutta väliäkös tuolla.

Puhelin kilahti viestin merkiksi ja Verneri siellä käski hakemaan Loven valmiiksi sisälle.
"Työt kutsuu", huokaisin. "Kiitti kahvista, mä tarjoan seuraavalla kerralla."

Nakkasin mukaan tarttuneen huussin kahvan jonkun kaapin päälle. Pitäisi muistaa laittaa se vielä tämän päivän aikana takaisin paikoilleen.

En kyllä muistanut..