Pienen pieni päiväkirja

Rosalina Zettermanin elämää Purtsilan ulkopuolella

Se kun tulin vasta Kallaan
19.12.2019

Tuntui oudolta istua autossa, joka kuljetti kotia kohti. Sitä paikkaa, joka oli yhä hyvin tuntematon alue. Paikka, joka ei tuntunut vielä yhtään kodilta. Vähemmän vieraalta oli jopa tuntunut uuden hoitohevosen luona vierailu. Josefina Rosengårdin Tigraine oli kuin käärmesilmäinen kilpahevonen. Sen lähellä tunsi tiettyä kotoisuutta, koska se oli estehevonen selvästi juuriaan myöten, mutta silti sen luonne oli hurja. En minä sitä pelännyt, ei siinä, kuitenkin se oli ehkä erilainen mitä olin kuvitellut Jusun sanoessa sitä puhelimessa ehkä vähän vaativammaksi kuin normaali hevonen.

Nauratti.

Vähän vaativampi kuin normaali hevonen... Granni toisi elämääni kuitenkin sitä mitä kaipasin eniten. Hevosia. Lähtö vanhempieni siipien alta ei ikinä tuntunut paremmalta kuin nyt. Inhosin Kallan K-Marketissa työskentelyä, koska se ei ollut lainkaan minua ja Granni olisi tällä hetkellä elämäni aurinko. Aurinko, joka ei varmasti paistanut hevosen päälle iloisesti ainakaan kovin usein. Siltä Granni ainakin näytti.

Pikainen visiitti tallilla oli pikainen, sillä Jusu oli kerennyt esittelemään paikat ja hevosensa ainoastaan nopeasti. Vierailu oli tuntunut siltä kuin Josefina olisi koko ajan halukas varmistelemaan olenko ihan varma tästä.
"Ei se siis pure yleensä, mutta se on kuitenkin Granni", Jusu oli maininnut varmaan kymmenen kertaa.
"Eikä se yleensä kyllä potkikaan, mutta..."
"Se on Granni?", kysäsin hieman keskeyttäen, johon Jusu nyökkäsi varovaisesti. Olin siis oppinut ainakin jotain, kuten myös sen missä tamman karsina sijaitsi ja tarha myös. Tiesin nyt millainen talli oli kyseessä ja vähän mitä Jusu vaati hoitajalta. En kuitenkaan vielä päässyt käsittelemään tätä kuuluisaa nelijalkaista uutta lohikäärmeystävääni, jota en kyllä ehkä pystyisi kunnon ystäväksi sanomaan ihan heti.

Silti.

Josefina Rosengård oli antanut minulle Kallassa jotain kullanarvoista. Sain päästä harjailemaan ja hoitamaan hevosia. Minulle hevosten kanssa kaikenlainen tekeminen oli aivan ihanaa ja vaikka tämä ei nyt ollut ihan sitä samaa mitä joskus aiemmin, niin se kelpasi ihan hyvin. Halusin olla Kallassa vain se uusi tuntematon tyyppi. En halunnut, että kukaan tietäisi kuka olin tai edes taustaani. Saisin aloittaa urani ihan alusta ja ihan itse työtä tekemällä.

Pääsin perille uuden kerrostaloasuntoni parkkipaikalle ja olin ihan tyytyväinen. Nyt kun pääsisin oikeasti kunnolla vielä tekemisiin Jusun ja Grannin kanssa.

Hetki yksiössä
22.03.2020

"Meillä olisi sulle täällä uusi hevonen", äitini totesi innokkaan kuuloisena puhelimen toisessa päässä. "Jos sä haluaisit joku päivä tulla katsomaan sitä?"
"Äiti, ei mulla oo sellaseen varaa..."
"No mehän tietenkin isäsi kanssa autetaan kun halusit niin kovasti lähteä sinne Kallaan. En kyllä ymmärrä miksi kun sinulla oli kaikki hyvin täälläkin."

Annoin huokaisuni kuulua selvästi ja pyöräytin silmiäni. En ehkä ollut vanhemmilleni niin suoraan kertonut syytä miksi halusin Kallaan, mutta toki silloin kun olin riidellyt asiasta heidän kanssaan niin oli jotenkin selvinnyt miksi en halunnut heidän rahojaan enää. Joskus pienenä heppatyttönä olin varmaan onnellisin, koska toki olin elänyt eräänlaista unelmaa vanhempien omistaessa ison ratsastuskoulun ja sain sitä myötä itsekin käyttöön hienoja hevosia.

Olin kuitenkin aikuistunut niin fyysisesti kuin henkisestikin, enkä halunnut ikuisuutta elää muiden rahoilla. Olin pienestä pitäen saanut oikeastaan kaiken mitä halusin ja nyt halusin vain ansaita kaiken itse. Halusin oman ihanan hevosen, jonka olisin ostanut omilla rahoillani ja silloin olisi vain se. Kaikki tietäisivät silloin, että olisin ansainnut jonkun kilpailun voiton itse, eikä syyllistettäisi heti, että se oli vain vanhempieni ansiota.

"Me ollaan puhuttu tästä monta kertaa", totesin tyynesti pyöritellen sormissani roosansävyistä vilttiä, joka oli somisteena sohvallani.
"Mulla ei ole varaa ostaa tai edes ylläpitää mitään hevosta vielä ja haluan sitä paitsi tehdä kaiken itse."

"Okei kulta", äitini hento ääni tuntui melkein nauravan päätökselleni. Tiesin, että vanhempani pitivät päätöstäni vain eräänlaisena hullutuksena.

"Oon mä silti ollut hevosten kanssa tekemisissä kun oon sen Josefina Rosengårdin hevosenhoitaja. Sillä on kiva tamma ja pääsen sitä kautta kisoihinkin."

"Mutta et itse kilpailemaan? Heität kaiken oppimasi suoraan roskiin kun teet näin Rina."

"Selvä, se on sinun mielipiteesi. Haluan kuitenkin tällaisen elämän ja vain minä päätän siitä."

Luvattuani tulla kyläilemään heidän luonaan ennen kesää äitini lopetti puhelun kerrankin ihan iloisen kuuloisena. Minulle puhelusta ei jäänyt mikään paras fiilis, vaikka seisoin sanojeni takana sataprosenttisesti.

Olin asunut pienessä yksiössäni yli kolme kuukautta ja olin kerännyt säästöjä ihan hyvin. Tiesin kuitenkin, että palkallani en elättäisi omaa hevosta mitenkään ja olinkin aloittanut uuden työn etsimisen. Olinkin Jusulle joutunut ilmoittamaan, etten pääsisi alkuviikosta auttelemaan Grannin kanssa, koska olin päässyt kahteen haastatteluun. Toinen haastattelu oli paikka apteekkiin ja toinen oli assistentin paikka isompaan yritykseen. Toivoin, että pääsisin toiseen, koska se tarkoittaisi palkankorotusta. Ei paljoa, mutta vähän. Voisin silloin harkita jopa kaksioon muuttamista ja silloin elämä helpottuisi taas hieman.

Elämä tuntui toiveikkaalta istuessani pienen asuntoni harmaalla sohvalla. Minulla oli sentään uusia tuulia ehkä tiedossa, mutta silti yhä Jusu ja Granni. Ehkä oppisin elämään Kallassakin kunnolla ja saamaan jopa kavereita?