Rupattelua Ruunaalla

10.11.2019 Ruunaankoskella
Mukaan @Vivienne B.

Nakkasin loimen Vilan niskaan enkä edes yrittänyt piilotella typerää virnettä kasvoilta.
Se oli kuulkaas käynyt niin, että tultiin, nähtiin ja voitettiin! Ihmeiden aika ei siis todellakaan ole ohi! Jos ette usko, niin katsokaa tuloslistoista 105 senttimetrin luokan voittajat. Siellä lukisi Anton Seljavaara - Vilanna d'Azuré
Tästä hyvästä kyllä avaisin ainakin kaksi kaljaa illalla, kunhan kotia asti pääsisin. Sitä sai kuitenkin vielä odottaa, koska Isabella starttaisi Vilalla päivän  toiseksi viimeisessä luokassa, joten en voinut vielä karata mihinkään.

Karkaaminen sillä punaisella sekunnilla kävi kyllä mielessä, sillä käännyttyäni ympäri huomasin Viivin seisovan takanani. Tuskin se (tai Isabella) suhtautuisi kovin hyvin jos ottaisin jalat alle ja juoksisin ruusukkeet sun muut sylissäni kauas pois. Tai ehkä hyppäisin Vilan selkään ja karauttaisin sillä karkuun?

Noei. Voitto lämmitti mieltä sen verran, että enköhän mä yhden pienen ohikiitävän juttuhetken Viivin kanssa kestäisi. Ehkä...
"Jos Isabellaa etsit niin se lähti käymään jossain", ilmoitin hypistellen sinivalkoista ruusuketta käsissäni.

"Hä, no en etsi. Se on jossain. Varmaan kyttäämässä luokkia, missä olisi tietysti kiva itsekin olla! Mutta ei pysty! On näitä velvollisuuksia", mä tuhahdin.

Tiirasin Antooooniota vähän tuimasti. Mitä se vielä Vilan kanssa lymysi? Mua alkoi kuitenkin hymyilyttää salakavalasti -- oli aika huikeeta olla voittajaratsun hoitaja, eikä Isbe ollut vielä edes startannut. Tosin, ruusuke olisi kyllä kuulunut Vilalle ja sen suitsiin, ei Antooonion käsiin. Vilahan ne oli voittoon hypännyt, ja millaisella ajalla!

"Onnea muuten. Makee rata! Sitä pitäisi varmaan talutella", totesin sitten ja ojensin kättäni tamman riimunnarua kohti. Eiköhän nämä olleet minun hommiani.

"Ahaa", mutisin ja yritin jotenkin ymmärtää miksi tyttö niin vihaisesti minua mollotti.

Tai no, kyllä se sitten hymyilikin ja onnitteli. Ihan kätelläkin piti. Kai se ihan hyväkäytöksinen tyttö oli sille päälle sattuessaan vaikka yleensä tallilaiset kuulostivat repivän hiuksia päästään sen takia.
"Kiitos", sanoin iloisen hämmentyneenä ja tartuin tytön käteen nopeasti, ravistin sitä ja irrotin otteeni.

"Olin just lähdössä taluttamaan", kerroin vilkaisten hevosta. Rupattelutuokio taisikin olla siinä, joten lähdin sitten tamman kanssa liikkeelle. Pääsisi Viivi hoitamaan velvollisuuksiaan, mitä ne nyt olikaan...

Anttooon ei hiffannut yhtään. Se tarjosi mun kurkkottelevaan käteen omaansa ja me käteltiin nopeammin kuin hoksasinkaan. Ilmeisesti voittajia käteltiin, vaan mun ilmeeni vähän valahti ja päässä kaikui 'tänne se riimunnaru nyt!!'. Ajattelin silti olla ymmärtäväinen, kerrankin. Ehkä voitto oli pehmentänyt Anttoonion pään? Toisaalta, siitä saisi hyvän kaverin kun näitä voittoja alkaisi kertymään. Muistin, miten se oli yhdessä Cupissa napannut junnuseppeleen aivan mun järkyttyneen nenäni alta.

"Siiiis. Mä aioin ihan samaa. Taluttaa Vilaa. Nythän mulla ei oo Ankkaa hoidettavana koska, no, oot varmaan nähnyt sen. Turhan pullee ja näin. Tietty mä voisin Cavaakin hoitaa, mutta valkkasin Vilan."

Epämääräinen ölähdys pääsi suustani. Katse harhaili niin Vilassa kuin Viivissäkin enkä oikein tiennyt, mitä tässä nyt sitten pitäisi sanoa tai tehdä.

"Ei sun, öh, tarvi", mutisin rapustellen ohimoa hämmentyneenä. Vai että ihan valinnut Vilan. Olis vain suosiolla "ottanut" sen Cavan huolehdittavakseen.
"Voin mä itekki Vilaa taluttaa ja hoitaa", ähkäisin. Olihan tamma kuitenkin minun vuokrahevonen ja koska ei mulla sillä hetkellä ollut mitään muuta tekemistä, niin tietysti ratsuni hoitaisin ihan itse.

Koska Viivi vaikutti vähän tuohtuneelta syystä tai toisesta, huomasin aukaisevani suuni uudemman kerran: "Mut voit kai sä mukaan tulla jos sulla ei muutakaan oo..."
Mitä hittoa Seljavaara?

"Hmmmphh", multa pääsi, kun Anttoon kutsui mukaansa, eikä kuitenkaan luovuttanut narun päätä mulle. Punnitsin vaihtoehtoja mielessäni: pistäisikö kohtauksen pystyyn silläkin uhalla, että Anttoonius kantelisi Isbelle, vai, pitäisikö tarttua tarjoukseen ja ihan vaan kävellä mukana??

Kukaan ei varmaan yllättynyt, että hetken pohdiskeltuani tuimana mä päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon -- olinhan sentään tolkun tyttö.  
"Okei, no taluta sitten jos hoitaja ei kelpaa", totesin viileästi, ja lähdin edeltä ulos. Vila oli hengaillut Ruunaan käytävällä, oma karsinakin sille oli varattu (koska Isbe halusi ilmeisesti rahoistaan eroon? Ihan kuin tammaa ei olisi voinut hulppeassa rekassa pitää ne viisi minuuttia, jotka se ehkä oli ilman hoitajan hipelöintiä tai talutus- ja verryttelyjuttuja).

"Hopi hopi! Mennään sitten! Näytä mulle paikkoja. Mä kisaan varmaan ens kerralla itse."

No, sitten sitä lähdettiin kohti käsihevosaluetta. Viivi tympääntyneenä ja minä tuskastuneena siitä, että olin mennyt sen kutsumaan mukaani.
Olisinhan mä toki voinut vedota vaikka yllättävään vessahätään ja antaa Viivin leikkiä hevosenhoitajaa kaikessa rauhassa, mutta en kehtaisi enää tässä vaiheessa. Vähän myöhemmin ehkä...

"Pontuksellako meinasit osallistua?" kysäisin. Pontus? Pontso? Kumpi se nyt olikaan...
Mistä tuon ikäisen tytön kanssa edes juttelee? Tai no, en kyllä oikein koskaan tiennyt mitä naispuolisten henkilöiden kanssa pitäis puhua...

Antttooon oli hassu. Sellainen hupsu mies, jota oli helppo ohjailla jos mihinkin suuntaan. Hah, ja naisethan sitä pyörittelikin! Mikä ei varmaan ollut kauhean harvinaista heppapojille... Olihan mullakin ollut Miro, mutta se siitä. Meidän suhde ei sitten edennyt.

"No mä en tiedä", vastasin sitten pohdiskellen Anttoonille (sillä oli muuten hauska nimi. Helposti venytettävä!). "Ehkä. Se olisi huippua, mutta Pontso on vähän... No, se on ollut tuhma. Ja me vielä haetaan sopivaa ruoka-annosta: joko se on laiska tai raketti, ja lihookin herkästi. Esteitä me ei olla hirveästi hypätty ja koulu on tietysti vähän mälsää. Mun täytyy pohdiskella vielä! Treenaamatta ei kyllä viitsi esterataa mennä, mutta ehkä me tässä valmentaudutaan vielä."

Ruunaankoskella oli kiva pikkupakkanen ja Vila höyrysi villaloimensa läpi. Sillä oli aika isot askeleet ja mä jouduin harppomaan kaksikon mukana. Meidän keskusteluun tuli sellainen pieni hiljaisuus: Antton ei tainnut olla mikään ihan pahin rupattelija. Paitsi hah! Olinhan mä kuullut sen juttuja tässä taannoin.

"Mitenkäs sun ketut ja kolot? Onko asiat sovittuna Sarahin ja Aliisan kanssa, vai onko sulla niinku monta tyttöä?"

"Niin joo, aivan", nyökyttelin hymyillen. "Ei niille radoille treenamatta voi lähteä."

Teki mieli lisätä, ettei se treenaaminenkaan aina auta. Minä kyllä parhaani yririn sen suhteen, mutta aika vaihtelevin tuloksin nekin oli mennyt.
Mutta tämän päiväinen ykkössija kyllä antoi uutta puhtia siihenkin hommaan! Pikkuriikkisen toi itseluottamusta pärjääminen, vaikka noh, aika keskinkertaisesti meillä noin niin kuin muuten kisat oli menneet.
Mun kohdalla koko elämä tuntui menevän niin...

Pienen hetken oli hiljaista ja olin jo aukaisemassa suutani utelemalla, millä hevosella Viivi sitten mahdollisesti aikoi osallistua (siis jos Isabella sille hevosensa luovuttaisi).
Viivi kuitenkin ehti ensin...

"Mitä? Eihän me.. Siis.. Joo, tai siis. Mitä?!“ älähdin. Tai no, ehkä se oli enemmän semmoinen epämiehekäs vinkaisu.
Sarahin kanssa nyt mitään sovittavaa ole ollutkaan. Ihan sovussa oltiin oltu vaikka kerran lipsahtikin sänkypuuhiksi ja Aliisankin kanssa oltiin jonkinlaisissa epämääräisissä väleissä tätä nykyä.

"Ei mulla oo yhtäkään tyttöä", koin jotenkin tarpeelliseksi vielä selventää ja mieli kyllä teki korjata viimeinen sana naiseksi.
Keskustelinko mä parhaillaan jonkun kymmenvuotiaan kanssa ketunkoloista ja mun olemattomasta naistilanteesta?!

Saatoin ehkä ottaa muutaman rivakamman askeleen Vilan kanssa ja pälyilin ympärilleni tarkistaakseni, kuinka monta mahdollisesti tuttua korvaparia lähistöllä oli kuulemassa Viivin höpinöitä.

Karkaaminen houkutteli entistä enemmän.

Mun mielestä oli hirveän hauska katsella Anttonin kiemurtelua. Paha vaan, se lähti harppomaan jättimäisin askelin, mikä oli tietysti Vilalle helppoa mutta mulle pienempien jalkojeni kanssa haastavaa. Vaan piru vie se ei kyllä karkaisi, vaikka miten joutuisin kipittämään!

"Ai häh! Ei yhtään tyttöä! Miten sä olet molemmat jo ehtinyt karkottaa? Sitä paitsi, tallillahan käy tosi paljon tyttöjä. Ei pitäisi olla ihan kauhean vaikea temppu löytää tyttöystävää. Et sä niin pöllö ole, ja heppapojilla on aina vientiä. Vaikkei edes olisi ihan täysi herrasmies. Se on itse asiassa tosi epistä! Silti mulla ainakin on poikaystävä, kun oon noin vanha kun sä", mä päätin ihmettelyni. "Varmaan heppapoika, mä luulen. Jusullakin on, ja se on kätevää koska sitten niillä voi olla treffejä tallilla, niinkuin tässä vähän aikaa sitten. Juteltiin niiden kanssa vähän sun kettujuttuja."

Sitten mä hiljenin, koska poikaystäväasiat olivat vähän kiusallisia kuitenkin. Niin kuin Miro esimerkiksi! Se operaatio oli mennyt ihan pieleen. Pitäisi muutenkin vielä tässä pohtia, mikä olisi cooleinta. Jusulla oli tietty Rasmus ja se oli hyvä, kun ne olivat yhtä pro, mutta sitten taas esimerkiksi Aliisa oli erilainen ja Tilda ihan tosi salamyhkäinen. Ehkä musta tulisikin sellainen, salaperäinen seikkailijatar.

Minua alkoi jo vähän naurattamaan koko puheenaihe. Ei siksi, että se olisi hauska juttu vaan siksi, että se oli pirun kiusallista. Muutama epätoivoinen tyrskähdys karkasikin huulilta.

"En minä oo karkottanut ketään. Me ollaan vain kavereita Sarahin ja Aliisan kanssa", mutisin naama punaisena.
"Enkä mä nyt mitään tyttöystävää kaipaa. Tarvitse... Halua", jatkoin takeltaen. Mitä hiivattia nyt taas... Nyt Seljavaara turpa kiinni.

Pöllö-kommentin otin ihan kohteliaisuutena ja sitten kuuntelin Viivin tulevaisuuden poikaystävähaaveiluja katse jossain sivummalla kulkevassa hevosessa.

"Juteltiin niiden kanssa vähän sun kettujuttuja."
Voi pyhä perse ja kaikki sukupuolielimet! Minun ja Sarahin kololeikit ei muille kuulunut, mitä nyt Aliisalle olin mennyt asiasta lipsauttamaan tahallisen tahattomasti.
Mistä Viivi siitä tiesi edes?! Tuskin Aliisa sille oli mennyt puhumaan, sillä vaikka kyseisellä naisella suu kävi enemmän kuin laki salli niin oli Hurulla kuitenkin joku suodatin puheissaan. Ainakin sen verran, ettei alkaisi mitään kettu-juttuja alakouluikäiselle juoruamaan.

"Eh... Tuota... Arvostaisin kyllä jos et niistä jutuista enempää muiden kanssa puhuis", puhisin nolostuneena silläkin uhalla että se pyyntö vain saisi Viivin kailottamaan asiasta ihan kaikille. Toivottavasti ei...
"Aikuisten juttuja..."

Antooonius meni aivan lukkoon, sekaisin ja hämilleen, vaikka me täysin casualmente rupateltiin kuulumisia. Meinasin kommentoida, että noinkohan tämä tyttöystäväasia oli vaivaton, mutta enpäs kommentoinutkaan. Mä olin kuitenkin perusluonteeltani hyvin sensiviittinen (sensiippinen? sensitiviittinen?) tyttö. No, homioonottava ja näin. Kaikkien ymmärtäväisten hienovarainen pikkusisko, käytännössä.

"Si si",  mä nyökyttelin hymyt suupielissäni. "Aliisa olisikin varmasti vähän hankala tyttöystävä. Ehkä siitä tulee suoraan sellainen vähän homssuinen ja lennokas vaimo? Tosi mainio tietysti siis, mutta, aliisainen. Tukkakin sen kertoo. Sarah taas, no, se on kyllä hurjan kaunis. Mutta ehkä niin kaunista joutuu ihastelemaan aina vaan?? Tiedätkö, kun liian kauniit lakkaa kokonaan olemasta silloin kuin kehutkin lakkaa. Kai. Joutuisit lepertelemään sille paljon ja opettelemaan espanjaa. Mikä olisi tietty ihan gioco da ragazzi, lasten leikkiä. Spagnolo siis, ei se kehuminen välttämättä, jos toinen on vaativa."

Pudistelin vähän olkiani ja suupieliäni pinnistellen pohdin tätä naisasiaa. Oliko mun teoria oikea, oliko Sarah sellainen huomionkipeäkaunis? Luulin niin, koska se, ja sen vaalea vastakappale Ellie (joka oli öö, superhuikea, ratsasti Aman estehevosia), viettivät aika paljon aikaa peilaillen. Mä olin nähnyt ne keimailemassa Loungessa yhdessä ja erikseen.

Mutta Anttooon keskeytti mun hyvät pohdiskelut. Hah! Vai aikuisten juttuja.
"Joo joo, tietysti mä olen hienovarainen. Mutta mistä sä luulit, että juttelisin aikuisten kanssa jos en aikuisten jutuista??" kysyin, ja mua nauratti. Olipahan taas kysymys! Sitä paitsi, yhden Anttonin tunteet ei mun salapoliisin vainujani tukahduttaisi. Minkä mä sille mahdoin, että tiedustelutieto vaan putoili mun syliin.

Mun kasvoilla kävi varmaan kaikenlaiset ilmeet, mihin ihmisnaama ikinä pystyi vääntymäänkään. Mutta enimmäkseen erittäin hämmentynyt wtf-ilme.

Olin kommentoimassa, ettei Aliisa nyt niiiiin vaikea tyttöystävä ollut, mutta noh.. Oli kai se siinä määrin et tuntui välillä unohtaneen, että seurusteli minun kanssa. Siispä nielin vastalauseeni ja naurahdin homssuisuudelle.
Sarahin tyttöystäväominaisuuksista osannut sanoa juuta tai jaata. Kaunis nainen kyllä oli sitä nyt todellakaan ei voinut kieltää. Ja hyvä..... Niin... Khrm.

Kyllä mä tiesin, kumman valitsisin jos olisi pitänyt jommasta kummasta tyttöystävä "ottaa".
Huokaisin syvään ties monettako kertaa. Hemmetin Viivi kun sai ajatukset ihan sotkuun. Onneksi olin oman kisasuoritukseni jo ratsastanut. Eipähän pyörisi radalla ketut, kolot ja homssuiset Hurut mielessä....

"No... Toisenlaisista aikuisten jutuista vaikka. En minä tiedä. Jättää ne kolopuheet välistä ja niin päin pois", puuskahdin vilkaisten vierellä kulkevaa tyttöä. Ei kai tuon ikäisen tytön pitäisi edes sellaisista tietää mitään?! Leikkisi vaikka barbeilla ja my little poneilla...
"Sellaisia juttuja, mitä vaikkapa Isabellan kanssa juttelet?"

Mä pyörittelin päätäni. Anton tarttui hanakasti kolo-aiheeseen, mikä ei ollut yhtään se pointti. Temppareissa puhuttiin ketuista, ja naisethan ovat tunnetusti taitavia kettuilemaan. Parempia kuin miehet, ainakin. Oikeasti olin kyllä sitä mieltä, että koko aihe oli tyhmä: puhuisivat vaan suoraan, että kuka tykkäsi kenestä ja kuka seukkasi kenen kanssa. Toisaalta, joillekin suorasukaisuus oli niin vaikeeta, kuten Isbelle, jolla oli erilaisia misterejä yökylässään. Mistä tulikin mieleen, vieläköhän se oli ihastunut Juusoon... Juuso teki hyviä aamupalalettuja, jos vaikka saisin livautettua itseni yökylään kartanolle kun Kalla CUP taas koittaisi!

Oikeastaan mä en edes vastannut Antonille.
"Oota, Vilan takasuoja on valahtanut."
Anton teki niin kuin miehet tekee: pysäytti tamman, antoi mun pidellä sitä ja meni sitten itse touhuamaan suojan kimppuun, joka ei tietenkään ollut edes valahtanut.

Vaan minäpä en päästänyt narusta, joka oli haltuuni nyt luovutettu.
"Mä voin taluttaa tästä eteenpäin, saat kävellä mukana jos tahdot. Ainiin, mä voin olla teidän hoitaja sitten Kalla CUP:ssa. Vilasta on tullut niin ihanan aikuinen! Vai mitä sanot? Vaikka tietysti mä olen nähnyt Vilan jo varsana, se on meidän perheen kasvatti – entä luuletko, että se rauhoittui varsan jälkeen? Isbe on väittänyt niin. Ootko sä nähnyt sitä Verdiä?"

Siitä alkoi hyvä rupattelu, ja kun Isbe verrytteli ja sitten luonnollisesti kisasi, nekin meni ja voitti! Mua hymyilytti. Olipa huikeeta olla tuplavoittajan hoitsu – mikä onni, etten ollut valinnut Cavaa. Vaikka sai sekin ruusukkeen: Aliisa oli varmasti sukinut sen hyvin.