Hyvää hyvyyttään (hah)

23. lokakuuta 2019
Kaajapurojen talli
@Ava P.

Se oli niitä päiviä, kun kiire pääsi kantoihin kiinni ja alkoi nakertaa halvaannuttavasti akillesjänteitä. Työpäivä oli ollut lyhyydestään huolimatta poikkeuksellisen kuormittava, sillä syksyn rapakelit toivat siivoushommiin omat haasteensa, ja standardeista tinkiminen ei tullut kysymykseen. Yhtäkkiä musta tuntui, ettei työaika riittänyt tehtäviin, ja sitten se kiireen tuntu alkoi levitä kaikkeen muuhun: mun pitäisi vielä ehtiä käydä kaupassa, laittaa ruokaa, hoitaa ja liikuttaa kaksi hevosta ja luojan kiitos vain kaksi, ja pääsykoekirjat keräsivät hermostuttavasti pölyä, ja mähän olin jo jäämässä jälkeen laatimastani sotilaallisesta lukuaikataulusta, ja miten mä muka ikinä pääsisin yliopistoon ja miten pitäisin hevosista riittävän hyvää huolta kun mulla ei ollut Reelikaakaan enää apuna ja miten olisin olematta huono ihminen ja enhän mä koskaan nähnyt Rasmustakaan muuten kuin nukkumaanmennessä ja herätessä ja ja ja ja ja...

Juuri täsmälleen niin vakava kriisi ja hätäännys siihen tarvittiin, jotta mä olisin ikinä vapaaehtoisesti lähestynyt Ava Pulkkasta avun toivossa.

No, ei mun nytkään oikeastaan ollut tarkoitus, mutta se nyt vaan sattui olemaan paikalla, kun mä paniikkiani nieleskellen paukkasin Kaajapurojen satulahuoneeseen. Siinä mielentilassa olisin pyytänyt apua jopa itse Amanda Sokalta. Ehkä.

"Ava, mä tarvitsen nyt apua", mä puuskahdin painokkaasti ja tunsin olevani Leijonanluolassa anelemassa jotakin massipääliköitä sijoittamaan aikaansa ja rahaansa muhun. "Pliis sano ettei sulla ole kiire."

Mä olin pitkän irvistelyn päätteeksi päättänyt ottaa Sepon suitset puhdistukseen. Vihasin yli kaiken varusteiden siivoamista, paitsi, jos kyseessä oli Isabellan tai Amandan hevosen varusteet. Välteltyäni tarpeeksi kauan suitsien purkamista, olin lopulta aika tyytyväinen ajoitukseeni.

Jusufiina näytti hätääntyneeltä ja kiireestä huolimatta käännyin kiduttavan hitaasti katsomaan hiirulaista.

Mä annoin sen sanojen imeytyä itseeni ja nautin siitä, miten vastauksen pitkittäminen sai keskustelukumppanini kiemurtelemaan.
"No se vähän riippuu", aloitin ja irvistin hirvittävän pahoittelevan näköisesti.

"Tai siis, alotin just näiden siivouksen ja olisi tossa muitakin varusteita... mutta ehkä mä nyt tämän kerran voin lykätä sitä. Miten voin olla avuksi, ystävä hyvä?"
Jos äänessäni olisi ollut ripaus lisää siirappia, olisi sitä varmasti ruvennut valumaan huulieni välistä. Vastapalveluksia odotellessa.

Oliko keskusteleminen ihmisten kanssa musta yleisesti ottaen miellyttävää? Ei. Olinko hyvä keskustelemaan? En. Olinko tavallista surkeampi keskustelija silloin, kun koin toisen osapuolen jollakin tapaa epämiellyttäväksi ja/tai pelottavaksi? Kyllä. Pidinkö Avaa vähän ikävänä tyyppinä? Jo vain. Se käytti muhun valtaa tavalla, jota oli pakko vähän hävetä, kun otti huomioon, että mä olin sitä monta vuotta vanhempi ja se oli lapsi, teini, alaikäinen.

"Mä kuolen kohta kiireeseen", huokaisin tilanteen vakavuutta alleviivaten ja vääntelin vähän käsiäni. "Ja molempien hevosten on pakko liikkua tänään, ja mä en ihan oikeasti tiedä miten mä ehdin."

Olin ehtinyt aina ennenkin, huomautti se osa musta, joka halusi mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta ja Avan seurasta. Ehtisin nytkin, ja jättäisin vain lukemisen väliin tältä(kin) päivältä, ja sitten en ikinä pääsisi opiskelemaan, tai ehkä lukisin seuraavana päivänä enemmän enkä ehtisi taaskaan sanomaan kahta sanaa enempää poikaystävälleni.

"Lähde maastoon."

Lause oli käskymuotoinen, mutta äänensävy aneleva.

"Mä korvaan sen", lupasin.

Jos olin itsekin huomannut miten Santun lähtö oli repinyt sen pienenkin inhimillisyyden itsestäni, oli se pakko olla myös muiden nähtävissä. Mä olin ollut kerrankin vilpittömästi ystävällinen jollekin muulle, kuin parhaalle ystävälleni ja olin saanut siitä palkaksi lähdön ilman selityksiä. Ilman yhden yhtä viestiä.
Olin mä ehkä vähän katkeroitunut.

Samalla yritin olla pomppimatta ylös alas liian selvästi Jusun ehdottaessa - tai no, ehkä ennemmin anellessa maastoseuraa. Sepolla ratsastaminen oli käynyt tylsäksi, erityisesti, kun syksy ja mutakausi oli alkanut. Ja mun maastoseura oli häippässyt.

"Voin mä lähteä", vastasin lopulta ja olin aika iloinen miten sain samaan lauseeseen melko selkeän "ihan sama" fiiliksen.

"Jatkan näiden kanssa sitten myöhemmin", lisäsin ja vähän haikean näköisesti yritin olla nakkaamatta suitsia turhan innoissani kaappiini. Mä olin oikeasti kypärää vaille valmis jo nyt.

Avan myöntyminen kirvoitti mussa helpottuneisuudentunteen, joka oli vähällä purkautua pienenä huokaisuna ilmoille. Sen verran jännittynyt mä kuitenkin vielä olin, etten aivan välttämättä näyttänyt niin suurta kiitollisuutta kuin mitä tunsin.

"Hyvä, kiitos. Hepat on vielä pihalla", kerroin ja mietin, että Ava ei aivan taatusti mutaisi kenkiään mun hevosteni takia. Omansa, ehkä, mutta ei mun hevosten - etenkään Grannin, joka kiittäisi semmoisesta vain luimistelemalla.

"Mä voin hakea ne", totesin ja oivalsin sen aika nokkelaksi tavaksi saada itselleni vielä hetki aikaa valmistautua maastoreissuun Avan seurassa. "Viitsisitkö roudata sillä välin niiden varusteita karsinoille?"

Koska mä en halunnut antaa kieltävälle vastaukselle tilaisuutta, poistuin vaan paikalta enkä jäänyt odottamaan sitä. Grannin ja Pikin taluttaminen yhtäaikaa oli vähän hasardia, sillä Piki oli seurallinen ja Granni puolestaan inhosi lähentelevää lajitoveria. Siksi jouduin tekemään kaksi erillistä hakukeikkaa, ja arvelin Avan aivan hyvin ehtivän siinä ajassa valikoimaan tammoille kamppeet.

Mä olin aika vähällä möläyttää, että Jusu voisi itse roudata varusteensa, mutta tajusin onneksi ajoissa, että silloin mun olisi pitänyt hakea hevoset. Kuivalla kelillä olisin ehdottomasti valinnut hevoset, mutta ulkona ei ollut kuivaa.

Kuin hyväkin hoitsutyttö, nappasin tammojen satulat molempiin käsiini ja selvisin tallin puolelle narisevasta ovesta huolimatta. Jusu oli yllättävän hidas, koska vaikken tiennyt ihan tarkasti (olin tietysti perillä kaikkien varusteista, koska tykkäsin olla perillä asioista), olin saanut kaikki varusteet karsinoille ennen hiirulaista.

Ehdin juuri asettautua Grannin karsinan pieleen, kun Jusu vihdoin viitsi saapua ratsuni kanssa sisälle. Oletin tietysti pääseväni ruunikon selkään, sillä Pikillä en ollut nähnyt vielä kenenkään muun ratsastavan.
Tietysti mä olisin vielä enemmän mielissäni, jos olisin päässyt sen väärin ymmärretyn, herkän tamman selkään.

Annoin kuitenkin liikkumattomuuteni selventää Jusulle, ettei toinen ollut vielä kertonut kummalla ratsastaisin.

Piki oli niin vilpittömän ilahtunut mun näkemisestäni, että se hyvitti Grannin aiemman tympeän reaktion satanolla ja mennen ja tullen. Tulin Pikin kanssa työskennellessäni aina hyvälle tuulelle, vähän niin kuin Kertun aikanaan, ja juuri nyt mä todella kaipasin sitä pientä hyvän tuulen hetkeä.

Ava olikin jo odottamassa Grannin karsinalla. Tamma itse murjotti teinitytön selän takana hapannaamaisena, ja mä melkein naurahdin. Siinäpä toisilleen sopivaa seuraa.

"Rupea vaan varustamaan sitä", hymähdin Avalle ja käänsin itsen Pikin karsinaansa. Kireys hartioilla oli vähän hellittänyt, kun olin oivaltanut leikkaavani tällä keinolla päivän tallireissua useammalla tunnilla lyhyemmäksi. Se kaikki aika mulla olisi käytettävissä pääsykoelukemisiin.

Mun omat otteet olivat ripeät ja Piki sopuisa. Kiinnitin jo tamman satulavyötä, kun ehdin huolehtia:
"Kai se käyttäytyy?"

Pahuksen Granni, josta ei aina voinut tietää. Vastausta kuulostellessani tulin ajatelleeksi, että kyllä Ava olisi jo antanut Grannin ja mun kuulla kunniamme, jos hevonen olisi sitä kovasti murjonut.

Mä melkein mulkaisin Jusua pahasti, kun se ilmoitti aika lailla käskyn muodossa, että saisin tyytyä Granniin tänään. Granni oli kuin hevoskokoinen Seppo omalla tavallaan ja ehkä siksi mulla ei ollut ongelmia jättää huomiotta sen nyrpeitä ilmeitä ja varoittavia hampaita. Mua oli purtu niin monesti, etten jaksanut enää välittää edes.

"Tietysti", vastasin miettimättä sen enempää ja salaa ilahduin, että olin yhtä vastinhihnaa Jusua edellä, vaikka varustinkin vierasta hevosta. Heilautin huolettomasti kättäni, kun Granni ilmeili saadessani vyön sopivalle kireydelle.
Heijastinratsastusloimi solahti paikalleen ilman sovittelua ja napsautin vielä tamman jalkoihin erilliset heijastimet.

Ravistelin hiuksiani ja letitin ne ketterin sormin löysälle letille ennen, kun painoin kypärän päähäni. Granni yritti nostaa päänsä ylös, kun tarjosin sille kuolaimia, mutta lyhyydestäni huolimatta en jäänyt nuoleskelemaan näppejäni. Ne kikat mä olin oppinut aikoinani jo ratsastuskoululla.

"Mä meen jo ulos oottaa", ilmoitin, vaikka näin ihan hyvin itsekin, että Jusu oli paria remmiä vaille valmis. Ehkä saisin liikkeellä aiheutettua edes hiukan sellaista tunnetta, että olisin ystävällisyyteni lisäksi joutunut odottamaan toista.

Grannin kohdalla käyttäytyminen ei kyllä ikinä ollut mikään tietysti-asia, mä ajattelin. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä hyvähän se vaan oli, jos tamma nyt oli sitä mitä se oli ainakin 80 prosenttia ajasta: vain ankea, ei suoranaisesti äkäinen.

Melko pian äkäpussit saapastelivat ulos tallista (näin, kuinka Granni suorastaan raahautui Avan perässä eikä näyttänyt yhtään menevältä kisahevoselta). Ehdin itsekin pihalle pian heidän perässään.

"Tehdään reipas maasto", ilmoitin kiivettyäni ympäristöä tarkkaavaisena kuulostelevan ja katselevan mustan tamman selkään. "Granni voi mennä edellä, se on rohkeampi."

Silitin Pikiä, joka ei mikään supersäikky ollut sekään, mutta säpsähteleväinen kuitenkin.

"Mennään ainakin laukkasuoralle", ilmoitin vaatimukseni reitille ja asetuin sitten itselleni ominaisempaan rooliin: peesailijaksi. "Mutta päätä sä reitti sinne, kun kerran menet edellä."

Muistin taas, että olen oikeasti aika lyhyt, kun seisoin sen siunatun yksinäisen sekunnin Grannin vieressä ulkona. Mä olin taipuisa, mutta edes musta ei ollut kiipeämään tamman satulaan ilman lisäsenttejä. Onneksi ehdin suunnata kiikkerän jakkaran luokse ennen, kun Jusu oli ehtinyt pippuritammansa kanssa ulos asti.

Mietin hetken miten pitkään se huojuva jakkara oli kestänyt, kun ponnistin valtavan puoliverisen selkään. Vähän nauratti miten pitkät jalustimet olivatkaan Jusun jäljiltä.

"Joo", lausahdin iloisena siitä, että pääsin uuden hevosen selkään. Ehkä siksi Jusun komentelut meni multa vähän ohi, koska normaalisti olisin ehkä tarttunut sen pomotteluun.

"Sun kannattaisi ehkä ottaa uusi hoitaja, jos sulla kerran on koko ajan niin kiire. Mäkään en ehdi aina auttaa", kerroin avuliaasti, kun kävelimme kohti laukkasuoraa ja vilkaisin takanani kävelevää ratsukkoa.
"Siksi kaikilla hyvillä ratsastajilla on omat hoitajat. Ehkä säkin sitten olisit, parempi ainakin, kun ei tarvitsisi murehtia kuntoonlaitosta, tiedäthän?"

Toistaiseksi reissu ei ollut ollut hirvittävän kauhea, tuumasin itsekseni, ja sitten oivalsin että ei me oltu vieltä kävelty varmaan viittä minuuttiakaan. Tässä oli vielä rutkasti tilaa epämiellyttäville hetkille.

"Hmm", mä ynähdin vastaukseksi Avan sikäli järkeenkäypään hoitaja-ajatukseen. Sitä mä en tiennyt, parempi mikä musta tulisi, jos hoitajan taas ottaisin, mutta oli totta, että en mä voinut aina luottaa satunnaisten tallikavereiden ystävälliseen apuun. Keväällä mulla oli ollut vielä vakituiset apukädet, ja miten iso helpotus se oli ollut.

"Mä tykkään kyllä laittaa hevoseni itse valmiiksi", myönsin. "Mutta onhan se totta, että välillä mun arki on vaan kauhean täynnä ja kahdessa hevosessa on aika paljon tekemistä. Pitäisi ehtiä käydä joskus ratsastamassa Heidin poniakin, ja olisi kiva kun ehtisi olla joskus jossain muuallakin kuin talleilla."

Kyllä Ava varmaan ymmärsi, että muutakin elämää oli hyvä olla; tuskin se sentään ajatteli mun olevan kauhean huono hevosenomistaja, kun sellaisesta haaveilin? Toivossa oli hyvä elää.

Jos mä olisin ollut tippaakaan lapsellisempi, olisin vastannut Jusulle kuten sillä hetkellä ajattelin. Byhyy, mulla on kaksi heppaa ja lisää liikutettavia. Byhyy on kamalan rankkaa.
Mutta ihan niin lapsi mäkään en ollut. Olinhan jo lukiolainen.

Mä en myöskään kysynyt, että mitä ponia, koska sitten Jusu olisi voinut kuvitella olevansa kiinnostava mun silmissäni. Että sen kamalan tylsä elämä olisi ollut haavekuva, jonka ääressä paistattelin päivät pitkät.
Ollappa ratsastuskartanon tytär ja saadappa ratsastaa monia eri hevosia.

"No, sellainen hoitaja pystyy sitten pitelemään sun hevosia kisoissa ja juoksuttamaan niitä, kun sulla on kiire muussa elämässä. Suunnitteluissa ja sen sellaisissa", vastasin ja käänsin hymyni Grannin nyrpeitä korvia kohti. Jusullahan oli häät järjestettävänä ja mä olin melkein unohtanut sen herkullisen tiedon kaikessa lukiokiireessäni.

"Ravataan", ilmoitin ja pyysin Grannia raville.

Totta, niin, kyllähän kisoissakin olisi aina apukäsistä iloa, hmmh. Useinhan me nykyään reissattiin kisoissa yhdessä Rasmuksen kanssa ja avustettiin toinen toisiamme, mutta olihan siinä omat hulinansa, jos mukana oli enemmän kuin yksi hevonen per nuppi. Meillä aika usein oli, ja joskus enemmän kuin kaksikin.

Ravipätkän aikana me ei puhuttu. Sillä tavalla sain aikaa ajatella asioita.

"Olisihan siitä hirveästi apua", mä huokaisin, kun me kohta taas käveltiin. "Pari tallivapaata silloin tällöin antaisi hirveästi lisää aikaa kaikelle muulle." Ajattelin pääsykoekirjojani ja pienen kirjaston tutuksi tullutta piskuista lukusalia. Tulevaisuuden järjestelemistä.

Yksi polttava kysymys mulla kuitenkin oli:
"Mutta mistä löytää hyviä tyyppejä, jotka osaa asiansa ja jaksaa käydä Purtseilla säässä kuin säässä?"

Yksisarvisia. Yksisarvisia ja pegasoksia.

Mä rakastin Kaajapurojen tallia, mutta ymmärsin, ettei sen viehätys oikein auennut sellaisille, joilla ei ollut siihen samaa tunnesidettä kuin mulla. Mulle se oli koti, ensimmäinen itsenäistymisen paikka, ensimmäinen oma ympäristö jonne äiti ei kuulunut saati halunnut kuulua.

Jusu oli ihmeellisen puhelias. Huomasin, ettei me oikeasti oltu juteltu kamalasti, koska sen pohtiminen ääneen tarttui mun korviin. Jusu aina pyysi multa asioita, ei pohdiskellut sillä tavoin, että melkein kaipasi multa mielipidettä.
Olinko rikkonut Jusun vai johtuiko se vain Grannista?

"Sun kohderyhmä taitaa olla köyhät opiskelijat ja ponittomat nuoret. Ja huonoihin oloihin tottuneet aikuiset, mutta luulisin, ettei kukaan tule Purtseille asti kysymään hoitohevosia", kerroin hirveän aikuiseen tapaan. Samalla tavalla äitikin oli mulle sanonut joskus, kun olin halunnut löytää hoitohevosen Purtsien ulkopuolelta. Ettei ne hakeneet häntä kotoa tallille.

"Ja tietysti kannattaa mainita, että käydään Auburnin maneesilla. Sitten ne jää koukkuun ennen, kun tajuavat mutahelvetin", totesin vielä olkiani kohautellen.

Oli pakko myöntää, että yllätyin siitä, ettei Ava ryhtynyt nälvimään takaisin. Kas vain, oliko tämä niitä hetkiä, kun teinin käytöstä ohjasi ihminen eikä murrosikä? Annoin vähän pikkuvanhan sävyn mennä ohi korvien ja jopa naurahdin pienesti mutahelvetti-kommentille.

"Mm. Jos pitäisi hevostaan Auburnissa, niin ei varmaan olisi temppu eikä mikään löytää hoitaja", totesin, ja hyvin pian sen jälkeen aukesi taas hyvä ravipätkä, joka kuljetti meitä hyvää tahtia kohti laukkasuoraa.

Suoran lähestyessä mä taannuin huolestuneeksi murehtijaksi. Sellainenhan mä tavallisesti olin, enkä mikään asioitaan tomerasti järjestelevä kiireinen ihminen.

"Se menee sitten todennäköisesti kovaa", varoittelin Avaa vähän huolissani siitä, mitä senkään vanhemmat sanoisi, jos mun hevonen ryöstäytyisi teinin käsistä ja seuraisi vaaratilanne. Piru, olisiko pitänyt tehdä vain käyntimaasto? "Ekan pätkän mä tahtoisin mennä vähän lämmitellen, mutta turha vetää vastaan jos se lähtee menemään."

Mietin ohikiitävän hetken ja linjasin sitten:
"Se ei kyllä melkein koskaan pukita."
Eihän vauhti itsessään ollut ratsastajalle yleensä vaarallista, mutta siihen yhdistetyt yllätysliikkeet kyllä.

Jos Jusun Granni olisi Auburnissa, siellä olisi jono ihmisiä, jotka olisivat voineet kiillottaa toisen saappaankärjet joka tasatunti. Jos Jusun hepat olisi Auburnissa, mä olisin ollut todella kateellinen hiirelle, enkä kutsuisi sitä hiireksi.

"Joo, ei mua haittaa. Mä osaan norsujarrut jo ulkoa", kerroin, enkä ollut tippaakaan huolissani. Olinhan ollut todistamassa Jusun mäntypysähdystä maastoesteilläkin. Kyllä me jostain uusi mänty löydettäisiin, ajattelin ja muistelin miten monesti Seppo oli vienyt mua maastossa 6-0.

Grannin kylkiä ei tarvinnut muistutella halutusta askellajista. Se lähti harppauksella, joka ehkä muistutti Sepon liikkeitä, mutta siinä, missä Seppo laukkasi kolme askelta, Granni meni yhden. Mulla kesti hetki päästä valtavan keinuvan laukan rytmiin ja muistelin taas Ankkaa.
Mulla oli ikävä kimoa, jonka ratsastus oli loppunut Jusun kihlatun takia. Mä en oikeastaan kamalasti tykännyt Rasmuksesta.

Mä olin ollut huolissani siitä, miten Ava oikein pärjäisi Grannin kanssa.

Mä olin unohtanut, että minähän se tässä olin vielä nuoremman ja paljon herkemmin kuumaksi kiehahtavan tamman selässä.

Granni lähti kyllä lujaa, mutta edes jokseenkin hallitusti. Piki sen sijaan ensin hätääntyi, kun sen ystävä sillä tavalla pinkaisi vauhtiin ja alkoi loitota kauemmaksi meistä - ja sitten se harppasi itsekin matkaan. Heippa pidätteet ja tervetuloa holtiton vauhti.

Mun vanhempi tammani (nuori sekin, muistin) ei ollut niitä turvallisia jarruhevosia, joiden häntään olisin empimättä pikkumustan pikakiiturin ohjastanut.

"Prrrrkele." Se mikä alkoi pidätteenä, päättyi kiroamiseksi, kun laukkailun makuun päässyt Piki vastasi mun hidastaviin apuihin niskojen nakkelulla ja loikkimisella. Hidasti se kuitenkin, ja kolareilta vältyttiin. Ava näkyi pysyneen kyydissä, ja rohkenin ehdottaa uutta pätkää.

"Kävellään vähän ja mennään toinen veto", sanoin. "Kokeillaan Piki edellä, ja annetaan mennä vauhdilla, jos se on sulle ok."

Puoliksi täysiverinen Piki kyllä saattaisi jättää jopa raivovauhdikkaan Grannin nielemään pölyä, veikkailin, niin kuin Cavakin oli joskus tehnyt. Olisi kuitenkin turvallisempaa jättää Granni takaa-ajoasemiin kuin kiilata sen häntään.

Mulla ei ollut paljoakaan haluja huojuttaa tasapainoani ja tarkkailla miten Jusulla meni Pikin kanssa. Jonkun kirosanan kuitenkin omasta mielestäni erotin tuulenkin takaa ja se sai mut virnistämään.

"Käy", ilmoitin ja huojuin tyytyväisenä Grannin selässä. Sen korvat kääntyilivät äänien perässä ja mua ei jotenkaan yhtään pelottanut sen selässä. Seppo oli nopea ja äkkinäinen, Grannin liikkeisiin ehti jollain tapaa reagoimaan helpommin.
Se oli oikeastaan aika kiva hevonen. Vaikka olikin Jusun.

Me päästettiin Piki edelle, Granni luimisteli ja mietin tajusiko se, että se aiottii jättää kakkoseksi. Mietin myös saisinko pidäteltyä tammaa, jos se päättäisi lähteä ohi. Haluaisinko pidätellä sitä?

Ajatukset jäivät kuitenkin pölyn lailla lähtökuopille, jotka Granni polkaisi pehmeään maahan syöksähtäessään laukkaan. Mä kiedoin sormeni sen harjan sekaan ja nojauduin kaulaa vasten.
Tuskin koskaan vielä olin mennyt niin kovaa yhdelläkään hevosella. Nauroin ääneen, kun vedet nousi silmiin ja suljin sitten suuni, jottei Jusu olisi kuullut miten paljon nautin sen hevosen selässä.

Piki tuntui jännittyvän, kun mä ohjasin sen porukan etummaiseksi. Oltiinhan me kuitenkin maastoiltu myös yksin, joten ei se siitä sitten sen kummempaa draamaa kehittänyt, kunhan pyöritteli korviaan.

Sitten sen korvat ei enää pyörineet, kun me päästiin asiaan: laukkaamaan. Pikistä irtosi vauhtia, ja mä mietin Markarydiä muistellen, miten kävisi jos joskus pääsisin haastamaan Rasmuksen ja Cavan vikkelän pikkumustan kanssa.

Ei Granni kauas jälkeen jäänyt. Mä kuulin koko ajan kahdet kavioidenjytinät ja ehkä vähän nauruakin, ja hymy kareili mun omillakin suupielillä, kun jarruttelin innokasta Pikiä ennen suoran päättymistä.

"Tekee hevosille hyvää", hymähdin Avalle, kun meillä oli taas hevoset hanskassa. Teki kyllä ihmisillekin, lisäsin ajatuksissani, mutta ihmisten hyvinvoinnista puhuminen tuntui... en tiedä. Se ei sopinut meidän kahden väleihin.

Alkoi ravipätkien sävyttämä paluumatka. Mulla oli paljon aiempaa keveämpi olo.

"Hyvä kun lähdit", kiittelin Avaa, kun me annettiin hevosten kävellä erästä pitkää, loivaa mäkeä alas. Pian polku vaihtuisi isommaksi, ja sitten tulisi Purtseille johtava hiekkatie. "Mitä mä olen velkaa?"

Laukkahuuman jälkeen mä melkein sanoin, ettei Jusu ollut mulle velkaa. Melkein myönsin, että sain maastosta enemmän irti, kun Jusu arvasikaan ja että tässä tapauksessa mun olisi melkein pitänyt maksaa Jusulle.

Mä olin kuitenkin liian terävä antaakseni epätoivoiselle Jusufiinalle sitä mielihyvää. Olinhan uhrannut aikaani, kallista aikaani, hiirulaisen takia.

"Hmm", mutisin ääneen saadakseni aikaa miettiä. Mä en halunnut rahaa, ehei.
Mä halusin hyötyä.

"Sä voisit hypätä Sepolla vähän isompaa jossain vaiheessa, kun sun kiireet helpottaa. Katsoa miten isoa se oikeasti pääsee", kerroin lopulta ja olin aika tyytyväinen palkkatoiveeseeni. Sitten mun ei tarvitsisi liikuttaa ponia ja vähintään saisin surkuhupaisia kuvia ammattiratsastajasta esteiden seassa. Hyvällä tuurilla.

Oli oikeastaan vähän epäilyttävää, että Ava ryhtyi niin kohteliaaksi, että huomioi mun kiireeni toiveessaan. Hyvässä lykyssä mä voisin olla kiireinen (tai tekeytyä kiireiseksi) vaikka vuoden loppuun enkä sitten ehtisi lainkaan hyppäämään Sepolla. Ha. Kaikki mua vähänkään tuntevat tiesivät, ettei mun omatuntoni antaisi myöten sellaista. Kun mä olin jollekin palveluksen velkaa, mä tein sen mieluiten ennemmin kuin myöhemmin.

"Sovittu", lupasin ja mun teki mieli kysyä, miten isoa Ava oikein ajatteli Sepon voivan hypätä. Tuskin Ava sentään elättelisi kuvitelmia, että karauttaisin Sepolla kohti sen sään korkeudella killuvia puomeja.

"Marraskuun tokana viikonloppuna ollaan kisoissa, niin ehkä sen jälkeen", pohdiskelin ääneen, kun tallipihan valot jo alkoivat häämöttää. Ajatukset luiskahtivat jo tulevaan: olisiko mulla ehkä jo uusi hevosenhoitaja kisojen aikaan?

Seisautin Pikin hypätäkseni kyydistä. Hetken emmittyäni rohkenin esittää vielä yhden toiveen:
"Ja hei, jos tiedät jonkun, joka voisi innostua hevosten hoitamisesta, niin vinkkaa. Eihän se superhoukutteleva diili ole, kun ei pääse treenaamaan ja kisaamaan, mutta maastoon kuitenkin joskus, jos on taitava."

"Joo, sovitaan siitä myöhemmin", kuulostin vähän liian sopuisalta. Hyi.
"Että koska ehdin", lisäsin ja olin jo melkein tyytyväinen.

Jusun toivomus viivytti laskeutumista Grannin selästä. Mä en olisi oikeasti halunnut edes laskeutua sieltä alas, koska pitkästä aikaa olin nauttinut ratsastuksesta. Melkein teki mieli tarttua itse Jusun tarjoukseen, mutta pidin huuleni sinetöitynä.

"Katsotaan mitä voin tehdä", mumahdin vastaukseksi ja liu'uin ruunikon selästä alas. Mun oli pakko taputtaa tammaa, vaikka se nyrpistyikin sellaisen eleen myötä entisestään.

Granni oli hauska hevonen.