Hiljaa mäessä

Purtsilan pöpeliköissä 10. syyskuuta 2019.
@Verneri K.

”Ehtisitkö auttaa?”
”Toki?”
”Maastoon Salsalla?”
”Toki.”

Jotenkin niin se oli mennyt, jos oiottiin pari mutkaa. Josefinalla ei ollut kiire, mutta Vernerillä varmaan oli, ja tuntui pieneltä asialta liikuttaa kertaluontoisesti valmentajan hevosta. Verneristä oli ollut Jusulle niin paljon apua Grannin kanssa viimeisinä vuosina, että tuntui mukavalta palauttaa edes osa hyödyllisyysestä.

Sitä paitsi Salsa oli ystävällisen näköinen, sievä hevonen. Se oli nuori. Josefina piti nuorista mukavista hevosista.

Josefina ei pitänyt vaivaantuneesta hiljaisuudesta. Saattoi olla, että vain hän koki alkumaaston vaiteliaisuuden kiusalliseksi, mutta ei siitä päässyt kiemurtelemallakaan pois, että tuntui tarpeelliselta rikkoa se edes jotenkin.

Mietittyään puheenaihetta kauan Josefina puhua pukahti:
”Rasmus yllytti mua kokeilemaan Grannin kanssa maastoesteitä. Enpä tiedä –palattaisiinko edes hengissä siltä reissulta? En mä kyllä omin päin ainakaan... ikinä.”

Puhe hiipui loppua kohden. Liikaa sanoja kerralla?[/i][/i]

Ensin Veka oli tyrmistynyt siitä, että Verneri hyppäsi sen selkään kentän sammalta kasvavien aitojen ulkopuolella. Sitten Veka oli suorastaan järkyttynyt siitä, että tallipihaan oli kävellyt rautias tamma, joka ei todellakaan asunut hänen kotitallillaan. Vihon viimeinen niitti oli ollut se, että Vekan olisi pitänyt astua pois päin kodista, kohti tuntemattomia teitä vieras lajitoveri johtajanaan.

"Hieno", Verneri kuiskasi ja taputti mustanruunikkoa kaulalle pitäen ohjat kuitenkin tiukasti tuntumalla.

Vekan askellus oli ollut koko alkumaaston terävää ja hätäistä, mutta onneksi edellä kulkeva Salsa ei tuntunut välittävän hermostuneesta seuralaisestaan. Verneri sen sijaan joutui keskittymään pikkusiskonsa herkkäsieluisen kouluhevosen elekieleen niin paljon, ettei hän ollut tajunnut pitkään vallinnutta hiljaisuutta.

"Hyvä idea." Puoliverinen Vernerin alla otti raviaskeleita ja nyki päätään kohti taivasta. "Tietysti otat jonkun ensiaputaitosen mukaan, etkä hyppele ensimmäistä kertaa ominpäin."

Mies vitsaili hyväntuulisesti itsestäänselvyyksistä, koska ei luottavaisena valmentajana uskonut Jusun ja Grannin maastoestekokeilun päättyvän akuuttivastaanotolle.

"Ei siitä haittaakaan olis, kunhan ette vaan alota liian vaikeesta", Verneri totesi vakaalla äänellä. "Sokillahan nyt on metissään maastoesteitä laidasta laitaan, on mistä valita. Ties vaikka innostuisitte ja starttaisitte enskaudella tuttarissa."

Josefina kuunteli Verneriä pikkuhippasen huolissaan. Niin, maastoesteillähän saattoi käydä köpelöstikin. Ei siitä vielä kovinkaan kauan ollut, kun jo kiinteitä esteitä ylittävien Rasmuksen ja Branin katselu oli hitusen hirvittänyt häntä. Pikkupenskasta asti ratsastaneeksi tyypiksi Josefina myönsi olevansa hyvin turvallisuushakuinen, vaikka rataesteillä hän pääsääntöisesti luottikin tekemiseensä.

”Niin no”, hän aloitti ja silitteli Salsan punertavaa karvaa. ”Se kun ei Grannista tiedä mitä sikailuja se keksii, ja sitten ne Sokkien esteet – voiko sinne vaan mennä ja en mä oikein niistä tehtävistäkään tiedä, että mikä kaikki olisi Grannille sopivaa.”

Epävarman ihmisen puhetta. Oli niin kauhean paljon sellaista, mitä Josefina ei uskonut tietävänsä tai osaavansa arvioida oikein. Hän oli tottunut nojautumaan muiden mielipiteisiin ja näkemyksiin, ja niin nytkin.

”Ehkä, jos sä ehtisit valmentaa?” kuului hento kysymys, jota saatteli varovainen anteeksi, en tahtoisi olla vaivaksi -vilkaisu.

Sitten Josefina muisti, ettei oikeastaan enää niin kamalasti pelännyt Verneri Kaajapuroa (vaikka se seikka välillä unohtuikin) ja rohkeni vähän naurahtaa.

”Tai en mä siitä valmentamisesta niin tiedä”, hän huomautti ja pienenpienenpienenpieni virne valmisteli vitsiin: ”Ehkä se olisi enemmänkin sellainen liikenteenohjauskeikka.”