Hyväntahtoista ahdistelua

08.09.2019
Ristiäisissä Ritva Aro ja @Jusu R.

Koska Jesse ilmiselvästi vältteli äitiään ja keskusteli mieluummin Juuson ja/tai Matildan kanssa, Ritva oli löytänyt itselleen uuden uhrin.
Siinä samalla saisi viettää aikaansa lapsenlapsensa kanssa sekä jutella mukavia pienokaisen sylikummin kanssa. Mikä mukava tapa tehdä tuttavuutta, pitihän se Josefinaankin tutustua, koska nuorella naisella oli myös merkittävä rooli lapsen elämässä. Vaikka eihän kummitäti todellakaan ollut tärkeämpi mummoa. Ehei.

Koska Ritva oli niin haltioissaan Sofiasta, ei hän taaskaan osannut suodattaa puheitaan vaan jauhaa pälpätti Josefinalle lapsijuttuja niin että sylki lensi.
"Kyllä te varmasti saisitte tosi nättejä lapsia", nainen nyökytteli päättäväisesti ja katsahti sitten pöydän toisella puolella kauhistuneen näköistä Rasmusta. Haha, aina niillä miehillä oli tommonen ilme kun lapsista tuli puhe. Muka niiiiiin järkyttyneitä, kunnes sitten saisivat ensimmäisen kerran oman lapsen syliin. Ei ollut kauhua niissä silmissä enää rahtustakaan.

"Sinäkin niin luontevasti Sofian kanssa olet", Ritva hymyili herttaisesti vieressä istuvalle naiselle sen jälkeen, kun Rasmus oli mutissut jotain kahvin hakemisesta ja luikkinut pois paikalta. "Se on se äidin vaisto. Jokaisella naisella se on."

Ellei Josefina olisi pidellyt Sofiaa sylissään, hän olisi aivan takuulla karannut tilanteesta vielä liukkaammin kuin Rasmus (mokoma). Vähän hädissään tyttö katsahti poikaystävänsä perään, toivoen kovasti että voisi seurata tuota kauluspaidan piirtämää hartialinjaa ja puvunhousujen imartelemaa takalistoa. Ja niin oli kauhistunut katse väärintulkittavissa kaihoksi.

Sanattomana Josefina kiinnitti katseensa kummityttönsä isoäitiin ja teki niin kuin kauhusta kohmettuneet josefinat tekivät: hymyili arkaa, kilttiä, sovittelevaa, varovaista hymyä. Sitten katse tipahti Sofiaan, jonka kanssa oleminen todella tuntui enimmäkseen varsin luontevalta.

"En minä tiedä onko se niinkään vaistoa", hän sanoi arasti ja mietti, oliko moinen vaisto todellinen ilmiö ja jos, niin oliko se todella niin universaali kuin Ritva Aro väitti. "Ehkä harjaantumista pikemminkin?"

Oli sentään parempi puhua yleisistä asioista kuin omista lapsista, näteistä tai rumista. Kuvitteellisista, yhtä kaikki.

Vähänpä Josefina kummitytön isoäitiä tunsi. Ritva Aron kanssa oli vaikea vältellä henkilökohtaisia puheenaiheita.

"Tai sitten molempia. Kuka tietää", Ritva nyökytteli päättäväisesti. Kyllä Sofian kummitädistä sellainen äitimäisyys huokui, ainakin Ritvan mielestä.
Ainahan sitä kiemurreltiin ja kaarreltiin, kun lapsista tuli jonkun kanssa puhe. Koskaan ei ollut muka suunnitelmissa perheenlisäys, mutta niin vain sitä kohta ilmoitettiinkin raskaudesta. Se oli nähty jo mooonet kerrat.

"Onko sinulla sitten kokemusta lapsista paljonkin?" nainen uteli siemaistuaan vesilasistaan vettä. Omia ei ainakaan Josefinalla ollut, se oli tullut jo hyvin selväksi. Tai siis... Ei ainakaan vielä ollut.

Ritva suoristi vauvan mekon hihaa ja hymyili onnellisena lapsenlapselleen.

Josefina oli epäileväisen näköinen: hänelläkö muka äidinvaistoja? Kauhistuttavaa. Mistä ne olivat tulleet, ihan lupia kyselemättä? Ihmiseen, joka osasi hädin tuskin keittää kananmunia.

Olisi kuitenkin tuntunut typerältä inttää vastaan, eikä se olisi ollut sopivaakaan. Josefinaan oli iskostettu syvä kunnioitus itseään vanhempaa väestöä kohtaan, ja niinpä hänessä eli vahvana tarve myös myötäillä Ritva Aron mielipiteitä riippumatta siitä, olivatko ne aidosti yhdensuuntaisia hänen omiensa kanssa.

"Sisarellani on lapsia", Josefina vastasi kohteliaasti, ja säikähti vähän, kun mummon kädet kurottuivat vauvaa kohti: pitelikö hän lasta väärin? Mutta ei, vaatetta vain suoristeltiin. "Kaksi. Vanhempi on melkein viisi ja nuorempi täytti juuri kaksi."

Katse hapuili Rasmusta, tai oikeastaan ketä tahansa, joka voisi hänet tästä tilanteesta pelastaa. Poikaystävää ei kuitenkaan näkynyt eikä kukaan muu näyttänyt kiinnittävän heihin huomiota, joten Josefina alistui kohtaloonsa: rupateltaisiin tässä nyt sitten.

"Ahaa!" Ritva hihkaisi iloisesti.
"Fiksua hommata lapset pienellä ikäerolla", nainen nyökytteli. "Onhan siinä omat haasteensa, mutta ainakin lapsista on toisilleen seuraakin."

Nainen katsahti poikaansa, joka parhaillaan jutteli siskonsa naisystävän kanssa.
"Saas nähdä tekeekö ne Jesse ja Matilda Sofialle leikkikaverin. Väittää kyllä ettei, mut.. Noh. Saahan sitä aina väittää. Ehkä he etenevät silleen perinteiseen tahtiin. Kuka tietää... Just osti talon, joten ehkä seuraavaksi Matilda muuttaa hänen luo, sitten naimisiin ja sitten lapsi", Ritva maalaili haavekuviaan sanoiksi. Tarkoituksella vähän hiljaisemmalla äänellä kuin normaalisti ettei sanat kantautuisi pojan korviin, sillä Jesse oli joutunut kolmen viikon aikana lukemattomat kerrat käskemään äitiään olemaan hiljaa kyseisten puheiden takia.

"Mutta eihän sen leikkitoverin tarvitse sisarus olla. Eiköhän esimerkiksi kummitädin lapsi ole ihan yhtä hyvä", Ritva sanoi merkitsevästi Josefinalle. "Ellei parempikin."
"Sinäkin varmasti tykkäisit hirveästi jos tuo sinun kummisi lapsen tekisi", Ritva lausahti Sofialle, joka tuhahti unisena.

Josefina nyökytteli vain. Niin, kai Iriksestä ja Felixistä oli toisilleen seuraa. Ja olihan Vilhelmina vaikuttanut aina tyytyväiseltä tilanteeseensa; lastenhoidon ohessa oli voinut käydä luennoilla ja tehdä tutkintonsa loppuun, eivätkä työelämän vaatimukset olleet painanut kuviossa.

Jessen ja Matildan valintoja Josefina ei osannut kommentoida sitäkään vähää. Hän ei ollut läheinen kummankaan kanssa, vaikka kummitytön isänä Jesse häilyisi jatkossakin, no, jos nyt ei tiiviinä osana hänen elämäänsä, niin ainakin... olemassa.

Sitten Ritva sai nuoren naispolosen yskähtelemään. Hänenkö tässä pitäisi Sofialle leikkikavereita huolehtia? Kuuluiko se kummin tehtäviin? Eihän nyt toki sentään!!

Ja hädissään Josefina kompastui ansaan.

"Oi, ei kai me, ei varmaan ajankohtaista, lapset, tai siis että — eihän me olla häitämmekään vielä suunniteltu", hän tarttui ensimmäiseen päähän pälkähtäneeseen perusteluun, jolla voisi torpata moiset lapsentekovaatimukset tai ainakin lykätä ne hamaan tulevaisuuteen.

Ritvan ilme kirkastui entisestään. Hänestä oli aina jotenkin niin suloista, kun joku nuoripari suunnitteli tulevaisuuttaan. Romantikko kun oli siitäkin huolimatta, että hänen ensimmäinen ja ainoa avioliittonsa oli kariutunut huomattavasti nuoremman naisen takia.

"Mutta ne ovat kuitenkin tulossa? Häät siis", Ritva kysyi lempeästi hymyillen ja mietti, kuinka kaunis hääpari Josefina ja hänen Rasmuksensa olisi.
"Itse asiassa, ainahan sitä voi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yksi minun ystäväni tyttö sai miehensä kanssa lapsen ja ristiäisissä sitten menivät myös naimisiin. Se oli ollut yllätys kaikille", nainen selitti innoissaan. Voi kuinka hän olisi halunnut kokea sellaisen ihmeen joskus, mutta sepä taisi jäädä silkaksi haaveiluksi.

Yhtäkkiä Josefina kuunteli itsensä ja Ritvan välistä keskustelua ja tunsi olonsa utuiseksi. Kaiken turruttavan hätäännyksen keskelle piirtyi selkeä kuva — varmaan se sama, jonka katselu sai Ritva Aron silmät säkenöimään sillä tavalla: Rasmuksen ja Josefinan häät.

Mutta eihän sellaisia ollut tulossa. Eikä, hyvänen aika, etenkään ristiäishäitä.

"Oi ei, en tiedä, ei hän — ei hän ole kosinut vielä", Josefina sanoi ja tunsi hartioidensa kiristyvän ja hengen kulkevan vähän tavallista vaivalloisemmin. "Tai siis! Ei varmaan suunnitellutkaan mitään... mitään sellaista. Mehän vasta... seurustellaan vähän."

Vähän. Mikä sitten olisi paljon? Josefinan kulmat painuivat hienoiseen, ahdistuneeseen kurttuun, jota hän tajusi lievitellä vasta keskittäessään katseensa kummitytön kasvoihin. Sofia oli nukahtanut hänen syliinsä. Hyvä että toinen heistä tunsi olonsa mukavaksi tässä tilanteessa.

"Niin, ei vielä", Ritva kohotteli kulmiaan ymmärtämisen merkiksi ja katsahti sitten ympärilleen etsien katseellaan Rasmusta, jota ei näkynyt missään.

"Kauankos te olette sitten vähän seurustelleet?" nainen kysäisi pyöräyttäessään katseensa takaisin Josefinaan.
Kyllähän sitä oli kuullut tarinoita siitä, kuinka joku pari oli suurinpiirtein parin viikon seurustelun jälkeen mennyt kihloihin. Joillakin se suhde oli myös kestänyt monta monituista vuotta, kun taas toisilla karahtanut karille heti parin kuukauden jälkeen.

"Miten te tapasitte ja niin edelleen?" Ritva uteli puhtaasti tiedonjanoisena. Hän rrrrrakasti pariskuntien tapaamistarinoita.

Ei vielä. Josefinan suusta karkasi kauhunkimeyttämä mutta pohjimmiltaan todella huvittunut naurahdus. Tuntui vielä ja mahdollisesti aina äärimmäisen epätodennäköiseltä, että Rasmus Alsila ryhtyisi oma-aloitteisesti kosiopuuhiin. Pulssi paukutteli omiaan jo pelkästä ajatuksesta. Oli kestänyt kauan, ennen kuin tunteminen oli kehittynyt miksikään sen enemmäksi, kuten Josefinan kertomuksestakin kävi ilmi:
"Mmh, no jaa, mikä nyt tapaamiseksi lasketaan. Me alettiin tehdä yhteistyötä" (se tuntui sopivalta nimitykseltä Laran ratsastamiselle) "viime vuoden keväänä. Mutta ei me kyllä olla seurusteltu kuin vuosi."

Josefina tarkasteli keskustelukumppaniaan. Riittäisikö se tapaamiskertomukseksi? Kävisikö siitä riittävän selvästi ilmi, kuinka kumpikaan heistä ei ollut suinpäinsukeltaja? Suhde ei vain tapahtunut, se kypsyi hitaasti, ja taivas tiesi, ettei ainakaan äitiys ollut mitään, mihin Josefina Rosengård osaisi edes kuvitella hypähtävänsä.

"Me jotenkin... ajauduttiin tähän", hän sanoi vielä ja tunsi hämmentyneen ja hämmästyttävän onnen ailahduksen, joka näkyi kasvojen pehmenevänä ilmeenä. Kätkeäkseen Ritvalta lämpimän hymynsä Josefina keskittyi jälleen katselemaan lasta. Hymy jäi, ei suostunut menemään piiloon.

Ritva kuunteli Josefinan kertomusta tarkkaavaisesti ja ehkä hieman pettyikin, kun ei siinä ollut mitään suuria tunteita ja draaman käänteitä. Tai ainakaan toinen ei niitä hänelle kertonut.

"Ah, aivan. Olettehan te sitten jo hyvän tovin seurustelleet", Ritva tokaisi eikä voinut olla hymyilemättä lempeästi katsoessaan keskustelupartreninsa kasvoille piirtynyttä hymyä tämän tuijotellessa Sofiaa.

"Kyllähän sitä jo hyvinkin voi tuossa vaiheessa alkaa suunnittelemaan häitä ja niitä lapsiakin", hän tuumasi ääneen. "Seuraava askel ja sitä rataa."

Ritva huokaisi, sillä vaikka hän olikin todella onnellinen omasta lapsenlapsestaan, olisi hän silti halunnut tulla mummoksi vähän eri tavalla.
Siinäpä oli ollut naisen kavereille ihmettelemistä, kun hän oli selittänyt heille Jesse-Heidi-lapsi-Matilda-kuviota. Ei hän sitä itsekään oikein vielä käsittänyt, vaikka Jesse olikin siitä kertonut juurta jaksain.

"Ne on nuo miehet yleensä tollaisia jäykkiksiä eivätkä välttämättä tajua, milloin olisi paras hetki vetää se sormus esiin. Niitä pitää joskus vähän patistella", Ritva sanoi ja tuuppasi hellästi Josefinaa kyynärpäällään.
"Jessekään tajunnut moneen vuoteen sitä Milaa kosia. Mut siinäpä sitten kävi miten kävi", nainen hymähti.
"Mut onneksi kävi niin kuin kävi. Eihän minulla olisi nyt Sofiaa, mikäli niillä kahdella ei eroa olisi tullut."

"Ja ainahan se nainenkin voi kosia. Eikös se sekin oo semmosta nykyaikaa? Ei tarvitse edes odottaa karkauspäivää", Ritva hihkaisi innostuneena. Joo! Sehän se olisi hyvä idea. Ehkä hän voisi suunnitella Josefinan kanssa, miten nainen kosisi Rasmustaan.

Ensin hymy oli lämmin. Niin, olivathan he jo oikeastaan pitäneet yhtä aika kauan! Sitten hymy jähmettyi taas. Seuraava askel. Seuraava puolimaratoni, Josefinan teki mieli älähtää.

Mutta ei hän ehtinyt, sillä tuore isoäiti oli jo alkanut ruotia poikansa suhde-elämää. Josefina nyökytteli vain. Mitä hän olisi saattanut Jessen kosinnoista ja eroista kommentoidakaan? Tyttö ei keksinyt muuta ja myönteli vain:
"Niin, ei kai mitään niin pahaa etteikö hyvääkin taas..."

Josefina epäili, ettei Ritva edes kuullut hänen sanojaan. Käsi alkoi puutua, hän oli pidellyt Sofiaa liian pitkään samalla tavalla. Josefina ryhtyi korjaamaan tytön asentoa hieman saadakseen oman käsivartensa aseteltua edes vähäsen mukavammin, ja sillä välin Ritva jo puhui kosivista naisista.

"Tarkoitatko, että joku kosisi vuorostaan Jesseä?" Josefinalta lipesi, ja sitten oivallus iski. "Pitäisikö mun kosia Rasmusta?"

Epäuskoisena Josefina melkein naurahti. Silmät suurina hän tuijotti Ritvaa. Tosissaanko se ajatteli, että se olisi hyvä idea? Oi ja voi.

Nauru purkautui Ritvan suusta.
"En kyllä katsoisi pahalla, vaikka Matilda niin tekiskin, Jessellä kun ei aina välähdä kovin nopeasti, mutta kyllä minä ihan sinua ja Rasmusta tarkoitin", nainen sanoi iloisesti.
Hän kyllä piti Matildasta ja ilmiselvästi Jesse oli aivan korviaan myöten rakastunut tuohon violettihiuksiseen naiseen, muttei hän nyt ihan heti kuvitellut heidän kihlautuvan. Olisihan se toki ollut ihanaa, vaikka mieluummin Ritva olisi poikansa Heidin käsipuolessa nähnyt. Mutta sitä hän ei ääneen sanoisi kenellekään.

"Harmi kun lähden tänään takaisin Ouluun. Olisin voinut vaikka auttaa sinua niissä kosiopuuhissa", nainen huokaisi syvään.
"En kyllä tiedä mistä te tykkäätte. Hevosista nyt ainakin, mut olishan sitä toki romanttisempiakin paikkoja kosia kuin joku hevosenlannalta haiseva paikka", Ritva mietiskeli. Kai jotku siitä paskan kärystä tykkäsi... Ei Ritvalla hevosia vastaan mitään ollut, vaikkei niiden päälle mitään ymmärtänytkään.

Kuunnellessaan Ritva Aron puheita ensin poikansa hitaudesta ja sitten, absurdia kyllä, Rasmuksen ja hänen hevosenhajuisesta kihlautumishetkestä Josefina ei voinut olla miettimättä, ettei pistäisi lainkaan pahakseen vaikka Rasmuskin olisi hidas välähtäjä. Heillä oli juuri nyt asiat niin hyvin. Ei kai tässä mitään seuraavia askeleita kaivattu, hyvänen aika sentään.

Mutta ei Josefina hennonnut sanoa sitä suoraan naiselle, joka vaikutti olevan ideastaan oikeasti innoissaan.

”Sehän olisi... jotakin”, Josefina sanoi vältellen ja varsin vaivaantuneena. Hänestä alkoi tuntua, että Ritva Aro oli niitä henkilöitä, jotka saattaisivat pistää tuumasta toiseen hyvinkin herkästi. Ehkä Josefina saisi pian sähköpostitse huolellisesti laaditun kosiosuunnitelman. Tai ehkä Ritva näkisi vilauksen papista ja rientäisi hakemaan tätä ja Rasmus-parkaa välittömästi paikalle.

Ei, Josefina ajatteli päättäväisesti, nyt rouva Aroa sietäisi kyllä harhauttaa.

”Olen aivan varmasti ominut hänet jo liian pitkäksi aikaa!” Josefina päivitteli yhtäkkiä (hämmästyneenä omasta oveluudestaan). ”Varmasti täällä muutkin haluavat pidellä Sofiaa. Ehkä isoäiti itse?”

"Jotakin tosiaan! Eipä varmaan kovin moni osaisi sitä odottaa", Ritva nyökytteli päättäväisesti. Olisipa vain ihanaa, jos Josefina tästä heidän juttutuokiostaan innostuneena oikeasti päättäisikin kosia poikaystäväänsä.
Saisi Ritva ottaa jonkinlaisen kunnian siitä avioitumisesta sitten.

"Oi, anna vain Sofia minulle", Ritva henkäisi ja nappasi sitten vauvan Josefinan sylistä itselleen. Onneksi keväisen onnettomuuden jäljiltä jumiutunut käsi oli taas niin kuin uusi, joten hän saattoi kannatella tyttöä vailla huolen häivää.
"Hän on kyllä niiiiin suloinen. Tekisi mieli melkein ottaa mukaan Ouluun", nainen päivitteli haltioissaan, naurahti ja katsoi sitten Josefinaa.
"En kyllä usko, että Heidi tai Jesse antaisi viedä Sofiaa mihinkään. Ainakaan vielä. Ehkä sitten muutaman vuoden kuluttua."

Mitähän kaikkea kivaa he voisivat yhdessä tehdä sitten, kun lapsi pääsisi ilman vanhempiaan mummolaan  vierailulle.
"Ja kuka tietää vaikka muutaman vuoden kuluttua olisi se kaveri Sofialla. Sinun ja Rasmuksen lapsi nimittäin", Ritva vielä hetken haaveili katse lapsenlapsessaan.
"Tai oma sisarus. Eihän tästä elämästä koskaan tiedä", hän henkäisi tyytyväinen ilme kasvoillaan.

Ei, eipä tosiaan – Josefinan oli vaikea kuvitella, että kukaan osaisi odottaa kosintaa, jota hän ei itse asianomaisena pitänyt todennäköisenä vielä määrittelemättömään aikamäärään. Ja myös ei – Josefinakaan ei uskonut Sofian vielä kyläilevän hetkeen Oulussa saakka yksinään.

”Niin, onhan hän vielä kovin pieni”, Josefina nyökkäsi, sipaisi Sofian poskea sormellaan ja lausahti ajattelemattomasti: ”En ainakaan itse uskaltaisi vielä näin pienestä olla kauan erossa.”

Mistä pienestä? Siitäkö heidän omastaan, jota Ritva jo muutaman vuoden päähän maalaili? Josefina oli vähällä nielaista kielensä.

”Vaikka niin... eihän sitä tiedä, jos ei vaikka koskaan... tai ei ole takeita, että”, Josefina änkytti ja tunsi pakottavaa tarvetta nousta ylös ja paeta paikalta. Hän henkäisi terävästi ja katseli eksyneenä ympärilleen. Mihin Rasmuskin oli eksynyt? Kahvipöytään oli hädin tuskin muutama metri.

”Ehkä – ehkä minä etsin nyt sen Rasmuksen käsiini”, Josefina puoliksi totesi ja puoliksi melkein kysyi. Noustessaan tyttö vielä hymyili kummitytölleen ja kohteliaisuuttaan myös tämän isoäidille niin pirteästi kuin osasi. ”Oli mukava jutella.”

Ritva hymyili jälleen kerran myötätuntoisesti Josefinalle.
"Eipä kai. En minäkään haluaisi mihinkään lähteä tämän luota, mutta kai se on pakko käydä siellä kotonakin välillä", vanhempi nainen puuskahti. Ehkäpä hänen kannattaisi ihan oikeasti muuttaa Kallaan? Ei hänellä ollut Oulussa oikein mitään muuta kuin pari kaveria ja siinä se.

Nainen vilkaisi poikansa suuntaan. Jesse ei todellakaan ilahtuisi, mikäli Ritva päättäisi vaihtaa osoitteensa samaan pitäjään.
Toisaalta, eihän sitä Jesseltä tarvitsisi edes kysyä.

Sofia raotteli erivärisiä silmiään ja ynähteli tympääntyneenä.
"Mene vain. Tällä taitaa olla ruoka-aika eikä varmaan vaippojenkaan vaihto olisi pahitteeksi", Ritva nyökkäsi Josefinalle ja nousi itsekin ylös pöydän äärestä.

Hän kiikutti itkemäisillään olevan tyttövauvan poikansa luo, joka sillä hetkellä keskusteli Heidin kanssa.
"Olipas meillä vain kiva keskustelu tuon Josefinan kanssa. Taitaa olla häät tiedossa, saankohan minäkin kutsun hänen ja Rasmuksen häihin sitten?" Ritva selitti kaksikolle, joista molemmat näyttivät erittäin yllättyneiltä.
Jesse hieraisi otsaansa turhautuneena, otti sitten itkevän Sofian äitinsä sylistä ja ilmoitti lähtevänsä ruokkimaan lapsen. Kuinkahan monta muuta Ritva ehtisi ahdistelemaan hää- ja lapsipuheillaan tämän päivän aikana?