Lazzon päiväkirja

Vivienne Blankley mökötti.
”Tuletko katsomaan?” Isabella kysyi äärimmäisen varovaisesti kummitytöltään.
Viivi pudisti voimakkaasti päätään, polki jodhpureillaan lattiaa kuin Fellu konsanaan, ja poistui sitten Auburnin yksityistallista tukkapehkoaan teatraalisesti repien.

Isabella vilkaisi varovasti seuruettaan. Cee oli hiljaa, eikä ihme, sillä Viivin äidillä oli todellakin huono omatunto ex-mies Lucion lahjaksi ostaman Calaggion myymisestä. Ceen tallin ratsuttaja ja kilparatsastaja Tom Taylforth sen sijaan kiinnitti kypäränsä hihnan leveä, poikamainen virne huulillaan.
”She took it surprisingly well, don’t you think?” englantilainen möläytti hymyillen, ja lähti sitten taluttamaan rautiasta oria huomattavasti omantunnontuskaisempien naisten ohitse.

Isabella ja Cecilia vilkuilivat toisiaan, mutta kohauttelivat sitten yhdessä hartioitaan. Tom oli varmaankin oikeassa: Viivi olisi voinut järjestää pahempaakin draamaa. Oli kai parasta, ettei tyttö tullut katsomaan – ja potentiaalisesti pilaamaan näyttöä. Calaggio oli ollut Suomessa nyt pari viikkoa, joista Auburnissa toista päivää. Se haluttiin saada myytyä mahdollisimman pian. Niinpä Isabella Sokka oli käyttänyt suhteitaan, Cee myös, ja naiset olivat soitelleet tutuille esteratsastajille suorastaan vimmaisesti.

Maneesissa oli viileää ja kiitos kastelun, aavemaisen pölytöntä. Kaikki oli valmisteltu näytöstä varten: kaksi estettä keskellä aareenaa, tyhjä tila, tyhjä katsomo. Tom kiipesi Calaggion selkään kiinteältä korokkeelta ja alkoi juuri verrytellä suurta, kiiltävää rautiasta, kun ovi avautui. Isabellaa kutkutti nähdessään sen Mahdollisen Ostajan, Vernerin. Oli omituista yrittää myydä parhaan ystävänsä eksän ostamaa lahjaa omalle eksälleen – äh, miksi hän edes ajatteli koko kuviota niin hemmetin vaikeasti. Eihän tässä ollut kyse eksistä, miehistä tai suhteista ylipäätään, paitsi tietenkin siinä mielessä, että ori myytäisiin suhteilla.

Kaajapuro tarvitsi uuden, kilparadoille valmiin estehevosen. Janna oli kertonut niin. Isabella kuitenkin tiesi, ettei Verneri varsinaisesti kierinyt rahoissa, ja tiesi senkin, että Cee todennäköisesti heltyisi myymään lahjakkaan orin mitättömään alihintaan. Ystävätär ei kehtaisi tehdä voittoa hevosella, josta ei ollut maksanut muutaman viikon ylläpitokuluja enempää.

”Hei”, Verneri tervehti vakavana.
”Hei”, Cee ja Isabella vastasivat, aivan yhtä vakavina, sillä hevosten myyntibisnes oli kuuleman mukaan äärimmäisen vakavaa touhua (Tom ”didn’t get the memo”, vaan heilutti Kaajapurolle häiritsevän hyväntuulisesti ratsunsa selästä).
Ovi kävi vielä kertaalleen, ja Isabella hymyili vaistomaisesti. Paakkanen. Isabella tervehti ystäväänsä halauksella ja Inna liittyi naisten rivistöön tuijottamaan kevyenoloisesti liikkuvaa, suorastaan säihkyvää oria.

Kuului vain hiljaista hiekan ropinaa, satunnaisia korskahteluja, nahkasatulan natinaa. Isabella ja Cecilia eivät uskaltaneet puhua, sillä todellisuudessa he eivät tienneet myymästään orista juuri mitään. Isabella oli lähettänyt Vernerille ennakkoon samat esittelyvideot, jotka naiset olivat orista jo nähneet. Niissä Calaggio oli upea, mutta valjuksi se ei jäänyt nytkään. Orin askel oli lennokas ja matkaavoittava, laukka polki voimakkaasti takaosasta. Se puri toisinaan kuolaimeen, mutta Tom ei jäänyt roikkumaan vaan ratsasti oria rohkeasti eteen. Hiljalleen rautias laskeutui kauniiseen muotoon, ja siinä vaikutti olevan hurja määrä patoutunutta energiaa, joka oli kuitenkin täydellisesti ratsastajan hallittavissa.

Kun Tom hyppäsi ensimmäiset hypyt, Isabella tuli miettineeksi, miksi hän ei ollut pitänyt hevosta itse. Senkö takia, että Cavalla ratsastaminen oli hirveän haastavaa? Eikö hän uskaltanut hankkia oria? Oliko hänestä tullut mukavuudenhaluinen, jopa arka?

Ajatus kuitenkin keskeytyi. Tom ohjasi orin heidän luokseen, jutteli englanniksi Vernerin kanssa. Hän kertoi omia huomioitaan siltä parin viikon ajalta, jona oli Calaggioa ehtinyt ratsastaa. Harmitteli, kun Cecilia ei ollut pitänyt oria Viivin pelossa itse. Verneri nyökkäili vakavan mietteliäänä, ja kiipesi sitten vuorostaan orin selkään.

Alku oli hieman takkuista, tietenkin. Ori oli Vernerille aivan uusi, ja kuuleman mukaan se oli voimakastahtoinen ratsastettava. Se ei käyttänyt kaikkea energiaansa järkevästi, ei automaattisesti, ei testaamatta ratsastajaa ensin. Veteraani sai kuitenkin ihmeellisen nopeasti käsityksen siitä, minkä verran oria kannatti häiritä – milloin myödätä, milloin vaatia lisää. Mies ei pelännyt hetkellistä vauhtia, muttei antanut rautiaan myöskään riistäytyä käsistään. Kaksikon hypyt näyttivät hyviltä, aivan hemmetin hyviltä, Isabella ajatteli. Kumma kyllä hän ei ollut lainkaan katkera, vaan enemmänkin iloinen ja helpottunut.

Kun Verneri sitten antoi hieman pidempää ohjaa ja ohitti heidät kevyessä ravissa, oli miehen kasvoilla vakavuuden sijaan erittäin leveä virnistys.
”Paljonko pyydät tästä?” Kaajapuro kysyi Ceeltä.
”Kohtuullisesti. Sen verran että kulut katetaan”, Cee hymyili. ”Rahat menevät Viivin säästötilille, se on minusta reiluinta.”
Verneri nyökkäsi lyhyesti, hymyili vähän nolostuen – sillä tavalla kuten on tapana hymyillä, kun onnistuu tekemään aivan liian hyvän diilin.

Mies siirsi pärskivän ja hionneen orin käyntiin, taputti tätä hellästi kaulalle ja ratsasti sitten heidän ympärillään maneesin päädyssä pitkin ohjin.
”Ja mikähän tämän nimi oli? Ca-lag-giio? Siis, öhöm, Kala??” Verneri kysyi empien.
Naiset eivät ehtineet vastata, kun maneesissa jo kaikui mitä dramaattisin parahdus.

Viivi, tietenkin.
Tyttö pujahti katsomon varjoista heidän luokseen, säpsäyttäen orin hetkellisesti.
”Kala? KALA??” tämä parkui. ”Ettekö te osaa hiukkaakaan italiaa??? Merda!!”
”Viivi!” Cee sihahti kirosanan tunnistettuaan, mutta Viivi ei kiukuissaan välittänyt.
”Se ei ole mikään hemmetin kalaGGIIO, vaan Calazzo. Ka-lattso, tiedättehän, te imbesillit”, tyttö ojensi.

Kaikki olivat hengitystä pidättävän hiljaa, kunnes Verneri päätti puhua ja mitä ilmeisimmin tehdä sovinnon Viivin kanssa.
”Kiitos. Se on siis Lazzo”, Kaajapuro totesi vakavana ja nyökkäsi.
Viivi siristeli silmiään, niiskaisi surullisesti, ja nyökkäsi sitten.
”Te muut: Mangia merde e morte!!” Viivi kailotti pahantuulisen itkuisesti ja poistui tukka hulmuten.
”VIIVI!” Cee komensi – turhaan. Tytär oli jo liihottanut tiehensä.
”No, mitä se sanoi?” Inna möläytti silmät uteliaisuudesta tuikkien, ja Isabella yhtyi kiinnostusta henkivään tuijotuskilpailuun. Cee vaan pudisteli päätään tuimana ja järkyttyneen kieltäytyväisenä, kun Tom yllättäen avasi suunsa.
”Oh I know that one! Viivi taught me. It’s a good one really, translates like ‘eat shit and die!’” mies nauroi, ja (Ceetä lukuunottamatta) läsnäolijat saattoivat tyrskähtää.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun Verneri oli lyönyt kaupat lukkoon Calaggiosta, hän istui rautiaan puoliveriorinsa selässä ja pälyili hermostuneena katsomon ihmismerta. Oliko uhkarohkeaa startata vielä näin vieraalla hevosella Power Jumpissa, ehkä merkityksellisimmissä kisoissa sitten Routine Trophyn? Vai oliko sittenkin hyvästä kokeilla heti kepillä jäätä?

Lähtömerkki. Verneri terävöitti katseensa ykkösesteelle ja Lazzo nosti voimakkaan laukan lähes olemattomista avuista. Vaikka kuinka vieraalta Sella Italianon ratsastaminen tuntuikaan, sai suonissa kohiseva adrenaliini ja hevosen rytmikäs puuskutus miehen tuntemaan olonsa jälleen kotoisaksi esteradalla.

Kaikkensa he olivat tulleet antamaan.