Koti siellä, toinen täällä

Riesenbeck & Kalla, sunnuntai 9. kesäkuuta 2019.
Puhelu @Heidi N. kanssa.

Huono omatunto vaivasi. Se ei ollut mulle mitenkään epätyypillistä, vaan pikemminkin varsin luonteenomaista. Tälle kolkuttelulle mä kuitenkin pystyin onneksi tekemään jotakin, sillä aiheuttaja oli selkeä: mä podin tunnontuskia siitä, miten olin luvannut soitella Heidille. Toistaiseksi en ollut kertaakaan ehtinyt tehdä niin, tai jos olisin ehtinyt, en vain ollut jaksanut tai muistanut.

Nyt mä livahdin meidän asuinkopin edustalle istuskelemaan päivän toisen kahvikuppini kanssa ja päätin, ettei enää ollut liian aikaista soittaa.

Puutarhatuoli oli vanha ja ehkä vähän hutera, mutta mä käänsin selkänojan niin pystyyn kuin pystyin ja asetuin puolivarjoisaan aamukahvispottiini. Suorassa auringonpaisteessa olisi ollut liian kirkasta videopuhelulle. Ehdin tietysti hermoilla montaa asiaa puhelun piristessä vastausta odotellessa. Olisiko mun pitänyt meikata? Letittää hiukset uudestaan - kuinka törkeältä näytti yön yli sottaantunut palmikko? Soittaa myöhemmin? Soittaa aikaisemmin? Olla soittamatta??

Vähän hätkähdin, kun tuuttausääni vaihtui iloiseksi jusuheiksi!, ja sitten mä hymyilin nähdessäni Heidin kasvot.

"Huomenta! En kai mä herättänyt?" mä kysyin välittömästi vastaukseksi saamaani tervehdykseen.

Olin juuri saanut ahdettua itseni äärimmäisen löysään hellemekkoon raikastavan suihkun jälkeen, kun kuulin puhelimeni soivan makuuhuoneen yöpöydällä. Kävelin keittiöstä hakemaan soivaa laitetta ja kiristelin samalla sotkuista nutturaa pääni päällä. Irvistin aavistuksen nähdessäni, että Jusu soitti nimenomaan videopuhelua, mutta vastasin siitä huolimatta.

Hellepäivien aikana viimeisillään raskaana olo ei ollut mitä hehkein, ei todellakaan.

"Et, mä en ole nukkunut pariin viikkoon melkein ollenkaan. Jos ei vauva pidä hereillä, niin sitten on niin kuuma, etten saa unta", naurahdin aavistuksen ja kävelin takaisin keittiöön puhelin etunenässä.

Jusu näytti nauttivan olostaan, Saksassakin taisi paistaa aurinko.

"Jos joskus tulet raskaaksi, niin älä sitten sillä tavoin, että olet viimeisimmilläsi kesän aikana. Yhtä tuskaa tämä kuumuus", lisäsin puoliksi irvistäen ja puoliksi virnistäen. Nappasin keittiön tasolta valmiiksi soseuttamani smoothien ja matkustin sen kanssa takapihan puutarhasohvalle, joka onneksi oli varjossa.

Mä lakkasin miettimästä sotkuista lettiäni ja meikitöntä naamaani, kun sain katsella tuttua, ystävällisen vaikka vähän tuskastuneen näköistä naamaa. Uskoin, ettei Heidi piitannut siitä, olinko mä kovinkin tälläytynyt sitä varten.

Olin aikeissa sanoa jotakin myötätuntoista unettomuuteen, kun Heidi yhtäkkiä antoikin mulle vinkin siitä, milloin mun kannattaisi tulla raskaaksi. Jokainen, joka mua vähänkään tuntee, tietää, miten mä reagoin sellaisiin puheisiin: menemällä hämilleni.

"Öö, niin, yritetään... muistaa. Hmm. Siis, jos koskaan on, öö, ajankohtaista. Vaikka voiko sitä sitten niin tarkkaan suunnitellakaan", takeltelin ja puraisin huultani.

Hörppäsin vähän kahvia ja keräilin itseni taas tyynemmäksi.

"Harmi sitä nukkumista. Täälläkin on kyllä törkeän kuuma, eikä tarvitse olla edes viimeisillään raskaana. Ei toi asunto viilene mitenkään", huokaisin ja käänsin puhelinta sen verran, että asunnon... no, joku ikkunanpieli pilkotti vähän taustalla. "Mitä muuta sinne kuuluu kuin kuumaa ja unetonta? Sulle, vauvalle, Cariadille, muille?"

Hymyilin kuullessani Jusun takeltelevan. Olin vakaasti sitä mieltä, että mitä arkisemmalta sain raskauden kuulostamaan ystäväni korvissa, sitä vähemmän asia lopulta ehkä pelottaisi. Sitten joskus. Jos koskaan.

Sillä ajatuksella olin ruvennut yhä vähemmän varomaan sanojani ja keskusteluvalintojani Jusun seurassa. Se kaikki kuului kuitenkin elämään ja toinen oli ehkä jo tietoinen siitä, että olimme joka tapauksessa ystäviä, oli toinen kuinka nolona tahansa.

"Onko teillä mitään tuulettimia siellä? Näyttää kamalan söpöltä", vastasin hymyillen. Ilmalämpöpumppu hurisi jatkuvalla syötöllä omassa asunnossani, se sentään auttoi helteistä selviämiseen.

"Hmm, ei ihan kamalasti mitään. Mä olen yrittänyt viime aikoina sulkeutua vähän enemmän lähenevään vauvakuplaan, niin en tiedä ihan kaikkea mitä on tapahtunut. Auburnissa laskettiin hevoset laitumelle tällä viikolla ja kuulin, että sieltä ehkä puuttuu pari hevosta laumasta. En tiedä siitä sen enempää. Cariadille kuuluu ihan hyvää, se on nyt helteiden takia myös ollut kevyemmällä."

"Pelkkä pöytätuuletin, eikä se tietenkään auta kun pyörittää vain samaa ilmaa ympäri", huokaisin. Eipä tilanne vielä ollut ylitsepääsemättömän tukalaksi äitynyt, mutta saisi nähdä, kun heinä-elokuun helteisiin päästäisiin... vaikka samaahan se helle oli ajankohdasta riippumatta.

Heidin sanat saivat mut valpastumaan.

"Puuttuu hevosia? Jännittävää ja erikoista! Kunhan siellä ei liiku hevosvarkaita - ja oli ne nyt missä tahansa niin toivottavasti ovat kunnossa", huolehdin. Mä en tiennyt, millainen hätätilastressilukema mun vanhemmille iskisi, kun niiden tammalauma olisikin yhtäkkiä vajaa, enkä itse asiassa halunnutkaan.

"Cariad varmaan nauttii kevyemmistä ajoista", veikkasin, ja naurahdin sitten. "Vaikka onhan se aina treeneistäkin innoissaan. Pääsisinpä rapsuttelemaan ja liikuttamaan sitä apuna. Jeramykö sitä kuitenkin nyt ratsastaa?"

Muistelin, että tyypin kanssa oli ollut jotakin kränää, mutta kai se kuitenkin vielä hevosta liikutti. Eihän Heidi itsekään voinut.

"On se sentään tyhjää parempi", naurahdin hyväntuulisesti ja join ihanan kylmää smoothieta.

"Niimpä, en ole kysellyt sen tarkemmin. En kyllä edes muista mistä kuulin sen, voi olla, että ne on saatu jo kiinnikin. Ihmeellistähän se olisi, jos kahta hevosta ei edes joku näkisi jossain."

Huokaisin tahattomasti ja hymyilin aavistuksen.
"Enpä nyt tiedä, sitä ei kamalasti kiinnosta onko ulkona miinus vai plus kolmekymmentä. Se kaipaisi selvästi enemmän lisäpuhdetta, siitä on tulossa vähän turhan hankala käsitellä. Mutta ei se ole sinun murheesi."

Hymyilin pehmeämmin ja tutkin Jusun kasvoja kännykän näytössä.
"Jeramy muun muassa, on tuossa pari muutakin apukättä. Reelikastakin on apua", mainitsin vielä.
"Mutta mitäs uutta ja jännittävää Saksaan? Onko teillä ollut kädet täynnä siellä?"

"Pääasia että asiat on järjestyneet", hymähdin - samapa tuo, ratsastiko Cariadia Jeramy vai joku muu. "En sitten tunne niin huonoa omatuntoa kun karkasin näin kauas etten voi edes olla avuksi. Reelika on kyllä tosi näppärä. Kiva, että sille on siellä puuhaa, vaikka me nyt ollaankin täällä."

Mun oli vaikea päättää, mistä mä aloittaisin omat kuulumiseni. Me ei oltu oltu perillä vielä kuin viikon verran, mutta tuntui, että oli niin paljon kerrottavaa, etten tiennyt mistä sitä lähtisi purkamaan.

"No uutta ja jännittävää ja täysiä käsiä tosiaan", naurahdin. "Mä olen ihan puhki kaikesta. En mä oikein tiedä mistä alottaisin. Pitkiä päiviä, kivoja hevosia, kiva tiimi mutta Dierk on hiton pelottava." En liioitellut. Mä pelkäsin pomoa sikana. En nähnyt tarpeelliseksi tarkentaa, kenestä Dierkistä oikein puhuin, sillä tiesihän Heidi, kenen leivissä mä nyt ratsastin. "Rasmus aina sanoo, että siihen tottuu, mutta en mä kyllä tiedä. Tottuuko tollaisiin tyyppeihin ikinä?"

Join ison kulauksen kahvia ja katsahdin siihen suuntaan, missä tiesin tallin olevan, vaikkei se ihan tähän näkynytkään.

"Et tietenkään tunne", lausuin lähes automaattisesti virnistäen vielä päälle. Ei ollut Jusun vastuulla, että miten oma hevoseni sai tai oli saamatta liikuntaa, vaikka tietenkin olin iloinen, että toista kiinnosti.

Kuuntelin Jusun kuulumiset kiinnostuneena.
"No uskon", lausahdin ja vaihdoin hieman asentoa, sillä jalat alkoivat puutua paikallaan pysymisestä.
"En tiedä onko se tottumista, mutta kyllä sitä jossain vaiheessa ehkä sitten huomaa jännittävänsä vähän vähemmän? Ja niin kauan, kun tekee työnsä omasta mielestään niin hyvin, kuin pystyy, niin ei toisella pitäisi olla siihen sanomista."

"Täytyyhän silläkin olla melkoisen reilusti auktoriteettia, kun pyörittää niin isoa firmaa siellä. Toiset vain tuo sen esille vähän eri tavalla, kuin toiset. Mutta jos Rasmuskin tulee toimeen Dierkin kanssa, niin varmasti tulet sinäkin", lohduttelin hymyillen.

Mä pohdiskelin pienen hetken Heidin sanoja ja toivoin, että mä todella jossain kohti pystyisin olemaan panikoimatta Dierkin läsnäollessa niin pahasti kuin nyt. Parhaanihan mä tein aina, mutta mä tiesin jo aika monivuotisella kokemuksella, ettei se koskaan tuntuisi mulle itselleni riittävältä enkä mä niin ollen uskoisi työpanokseni riittävän kenellekään muullekaan. Kaikkein vähiten Dierk Mayerin kaltaisille legendoille.

"Niin. Eikä se ole koskaan ollut kyllä mitenkään ilkeä, se vaan... kai se herättää kunnioitusta", mä linjasin ja kohensin asentoani tuolillani. Selkänoja heilahti vähän huolestuttavasti, mutta palasi sitten säädöilleen.

"Me käytiin ekoissa kisoissakin jo", paljastin. "En varmaan muistaisi niistä radoista mitään, ellen olisi nähnyt videoita jälkikäteen, niin pahasti mä jännitin. Mutta ne oli ihan ok, tai että ei mitään katastrofia. Ja Granni on saanut noottia suunnilleen kaikesta muusta paitsi hypystään. Se ehti jo näykkäistä Eduardoa, siis hevosenhoitajaa, kun se jakoi ruokia."

Tirskahdin vähäsen ja nostin kahvikupin huulilleni.

"Se on siis oma -" mä aloitin, mutta silloin selkänoja petti mun takanani.

Seurasi ehdottoman sekava hetki, kun mä, puhelin ja kahvikuppi lennähdettiin nurmikolle. Kiitin onneani siitä, että kahvi oli jo ehtinyt jäähtyä, sillä suurinpiirtein kaikki jäljelläoleva neste oli mun iholla ja vaatteilla, kun mä hetkeä myöhemmin kömmin istumaan nurmikolla.

Sujautin korvista tipahtaneet kuulokkeet paikoilleen ja nostin puhelimeni nurmikolta.

"Ha - apua - haha, tipahdin tuolilta", hihittelin hysteerisenä. "Anteeksi... aagh, kahvit pitkin syliä ja naamaa ja kaikkea..." Kuvasin Heidille kahvitahraista toppia ja shortseja ja tasailin nauruani.

"Mmmh, niin", mumahdin ja mietin jaksaisinko hakea sisältä jonkun viuhkan tai edes lehden, jolla olisin saanut hiostavaa oloani edes hieman helpotettua.

"Ai", naurahdin kuullessani Jusun kisakokemuksesta ja Grannista. Ilahdutti, että tamma oli edelleen oma nyrpeä itsensä kotimaasta huolimatta.
Sitten kuvaruudussa vilahteli pala taivasta, seinää ja lopulta se pimeni kokonaan. Epämääräiset kohinat, ähinät ja kolahdukset täyttivät tumman kuvaruudun ja lopulta kohtasin jälleen Jusun kasvot.

Kahvi oli värjännyt nauravan ystäväni vaatteet laikukkaan ruskeiksi. Nauru tarttui väkisin. Vaikka yritinkin hillitä sitä, sillä en jaksanut käydä taas pissalla.

"Herranjumala, Jusu", hymähdin edelleen leveästi virnistellen.
"Kai sä saat vaarallisen työn lisää siellä?"

"Ei kai sitä makseta, jos vaarat on vapaa-ajalla", mä arvelin virnistellen ja kömmin jaloilleni. "Me ollaan vapaalla tänään, tai oltiin jo eilen kun Rasmuksella oli synttärit, ja niin, tehtiinhän me pitkä viikkokin kyllä... odotas, varmaan pimenee vähän, mun on kyllä pakko käydä sisällä pesemässä kahvit käsiltä ja hakemassa uutta..."

Siirryin sisätiloihin. Kurkistin makuualkovin suuntaan ja Rasmuksen pörröpää kohosi sängyltä.
"Hei, huomenta, mä menen kohta taas ulos häiritsemästä - mä puhun Heidin kanssa", selitin sille, ja totesin parhaaksi olla esittelemättä asuntoa juuri sen puhelun yhteydessä sen enempää kuin mitä nyt mun kasvojeni taustalta näkyi. En mä ainakaan itse olisi halunnut puolipukeisena ja juuri heränneenä näyttäytyä kenellekkään Rasmuksen ystävälle.

"Mä esittelen kämpän vaikka jossain kohti, laitan kuvia tai jotain", sanoin Heidille. "Nyt sä joudut hetken katsomaan kattoa."

Laskin puhelimen kädestä voidakseni huuhtaista kahveja iholtani. Sitten kaadoin kuppiin pannunpohjat kaatuneiden tilalle.
"Otin just vikat kahvit", sanoin välissä taas Rasmukselle, joka huitaisi huolettomasti kättään sen merkiksi, että osaisi aivan hyvin keittää itselleen uudet. En mä kyllä epäillytkään.

"No niin", hymähdin Heidille, kun mä astuin taas ulos. "Mäpä istahdan nyt tähän kynnysrapulle. Se on aika vakaa. Mistä me puhuttiinkaan?"

"Pitäisi maksaa", huomautin ja peittelin karanneen haukotuksen kämmeneni sisään.
"Ai niin, sanohan myöhästyneet onnittelut päivänsankarille", mutisin ja seurasin mielenkiinnolla Jusun taustalla näkyviä maisemia.

"Juu, ei kiirettä", vastasin ja hörpin kylmää, hedelmäistä smoothieta. Se helpotti oloa aina pariksi sekunniksi ja mietin miten Jusu pystyi juomaan kuumaa kahvia sellaisessa kuumuudessa.

"Hyvä. Mä haaveilen uima-altaasta. Tähän pihalle kyllä sopisi sellainen hyvin", naurahdin ja mittailin katseellani takapihan nurmikkoa.
"Mutta Grannista me taidettiin puhua, kun sun tuoli petti", muistutin virnistellen.

"Uima-allas olisi kyllä luksusta", huoahdin ja kohotin hetkeksi kasvoni kohti aurinkoa. Suljin silmäni nautiskellen paisteesta kasvoillani. Pisamat kiittivät ja kuittasivat ja lisääntyivät kuin kanit.

"Täällä on kuulemma joku uimaranta jossain, mutta eihän me olla ehditty käydä missään. Tallilla päivät pitkät, ja sitten ainakin mä olen ollut niin poikki että hyvä jos jaksan nostaa haarukkaa suuhun kun syödään. Mutta kai se tästä tasaantuu."

Mä kurtistin vähän kulmiani, kun mun ajatukset liukui Granniin.

"Granni saisi kyllä mun puolesta luvan olla ottamatta sitä näykkimistä tavaksi", huokaisin. "En mä tiedä onko se stressikiukku vai vaan Granni. Se otti musta matkan aika chillisti. On nää hevoset kyllä, kun ei niistä tiiä pitääkö olla huolissaan... hah, vähän kuin lapsia."

Mun suupielet nyki. Heidi jos kuka kai tiesi, mitä mä tarkoitin.

"Mä ajattelen teitä usein", kerroin ja tunsin pienen hetken orastavaa koti-ikävää, jonka kaikki kiire oli pitänyt tehokkaasti poissa tähän saakka.

Mun ajatukset laukkailivat jo sopivan lämpöisessä uima-altaassa ja siinä, miten ihanaa siinä olisi vaikka kellua koko päivän ja vaikka yönkin jonkun uimalelun päällä.
"Uiminen ehkä auttaisi myös palautumisessa. Virkistäisi ja helpottaisi jos lihakset jumittaa", muistutin virnistellen. Mitenköhän nopeasti saisin uima-altaan pihalleni, jos nyt soittaisin urakoitsijalle?

"No eihän se ole kovin toivottava tapa. Ja juurtuu ärsyttävän herkästi. Meidän pojat muistavat olla näykkimättä mua, mutta muita ne aina välillä yrittää kyllä edelleenkin. Se on tosi inhottavaa, kun sitä ei saa kitkettyä, kun ne ei tee sitä mun kohdalla", höpötin puolittainen hymy kasvoillani. Jusu oli tietenkin oikeassa, mä olin kasvattanut jo monen monta hevoslasta elämäni aikana.

"Samoin", vastasin välittömästi ja hymyilin aavistuksen haikeasti.
"Mulla on kyllä ihan tajuttoman valtava olo tämän vatsan kanssa. Vauva potkii välillä niin kovin, että sen kantapää tuntuu tulevan puoli metriä mahasta ulos. Sitten se vasta tekeekin kipeää, kun se osuu johonkin tärkeään elimeen. Esimerkiksi virtsarakkoon", kerroin virnistäen ja siirsin kameran kasvoistani mahaani. Mahassa oli sillä hetkellä kovin hiljaista, vauvakin oli helteen uuvuttama luultavasti.

"Mutta pian me taas nähdään onneksi", lisäsin ja nostin kameran takaisin kasvoilleni, joita koristi lämmin hymy.

”Mä voisin veikata, että tässä vaiheessa valtava olo kuuluu vähän asiaan”, naurahdin ja mietin, mahtoiko Heidi kuulla paljon sellaisia latteita lohdutteluja vai olinko mä ehkä siinä mielessä harvinaislaatuinen yksilö, että se puhui mulle raskaudesta avoimemmin kuin joillekin toisille. Mä toivoin niin kovin, ettei Heidillä ollut yksinäistä, mutta ei kai sentään. Olihan siellä Viviat ja kaikki, enkä mä nyt mitenkään kuvitellut olevani sen ainoa ystävä.

”Se on sitten vahva ja reipas tyyppi”, mä hymyilin, ja tunsin odotuksen viriävän mieleeni. Oli helppoa suhtautua lapseen sillä lailla malttamattomasti, kun ei tarvinnut pelätä koko vastuuta, joka sellaiseen liittyi. ”On kiva päästä tapaamaan hänetkin.”

Join kahvini loppuun ja kuulostelin: mitä ilmeisimmin Rasmus oli jo jalkeilla. Ehkä  ehdottaisin tänään sitä uimista, sillä oli totta, että lihakset kaipasivat palauttelua. Mä olin muka treenannut kesää varten, mutta alkusopeutuminen vaati kyllä kuitenkin osansa.

”Pian, tosiaan!” sanoin ilme kirkastuen. ”Power Jump on nyt aika varma meidän kalenterissa. Pomo oli pohtinut joidenkin hevosten lähettämistä sinne, ja ehkä Joen myös, siis meidän työkaverin.”

Mulla ei ollut vielä aavistustakaan, millä hevosella mä kisoissa starttaisin Cariadin lisäksi. Grannin mä halusin niihin kisoihin viedä, jos se suinkin tuntuisi valmiilta, mutta pomon ajatukset kiilaisivat mun edelle tällaisissa asioissa.

”Niin että silloin sitten, ja sehän tulee tosi äkkiä. Aika menee nopeasti”, sanoin ja tirskahdin. ”Paitsi varmaan jos on tosiaan viimeisillään, niin nämä hellepäivät on loputtoman pitkiä. Koita kestää.”

"No niinhän se taitaa kuulua", hymähdin ja silittelin mahaani hetken aikaa hölmön onnellinen hymy kasvoillani.
"Eikä mun maha ole lainkaan niin iso, kuin toisilla, onneksi. Kuolisin ehkä, jos pitäisi kasvattaa kahta vauvaa samassa tilassa. Nytkin on hankaluuksia pukea sukkia tai kenkiä jalkaan välillä", totesin virnistäen.
"Ei siihen mene enää montaa viikkoa."

"Tosi hyvä, sä saat huolehtia silti itse teidän ilmottautumisen sinne, kun tiedät mihin luokkiin menet muilla hevosilla", kerroin hymyillen ja huokaisin sitten syvään helleasioille.

"Mä en ole vielä luovuttanut sen uima-altaan kanssa. Ei sellaiset nyt ihan hirvittävän kauaa kestä valmistua, eihän? Mulla ei ole aavistustakaan, en ole ikinä rakennuttanut sellaista. Pitäisiköhän siihen tehdä joku lasten kahluuallas samalla vaivalla?" suolsin kysymyksiä ilmoille, vaikka en ollut vielä edes päättänyt sijottaisinko rahojani sellaiseen lisävarusteluun.

"Pitääkö mun sitten myös palkata allaspoika tänne?" lisäsin yrittäen näyttää hieman edes asialliselta, vaikka kasvoilleni pyrki ilkikurinen virne väkisin.

”Tietenkin pitää olla kahluuallaskin”, naurahdin kummilasta ajatellen. ”Sellaisessa voi itsekin istuskella vaikka lukemassa kirjaa.”

Se kuulosti oikeastaan aika hauskalta. Ja uiminen oli hyvää liikuntaa, mä mietin. Bikineissä heiluminen ei kyllä ollut mua varten, mutta urheilun kannalta... hmm.

”Ha. Palkkaatkin sitten jonkun söpön uimavalvojan sinne”, multa lipsahti, ja mä punastuin vähän sanojeni perään ja kiirehdin paikkailemaan: ”Tai siis, samahan se, tai että ei tietenkään mua varten, mullahan on söpö Rasmus, ja siis en mä muutenkaan tulisi sellaista katselemaan tai mitään...”

Vaikenin, koska tajusin kuulostavani idiootilta. Toivoin visusti, ettei Rasmus ainakaan ollut kuunteluetäisyydellä kun mä sellaisia typeryyksiä takeltelin. Yskähdin vähän ja katsoin Heidiä tyhmyyksiäni pahoitellevalla parkailmeellä.

"Oi miten hyvä idea", nauroin ja saatoin jo kuvitella itseni nauttimassa hikoilevan kylmää limua kahluualtaan pohjalla.

Yllätyin kyllä vähän Jusun seuraavista sanoista, ne saivat mut virnuilemaan syvään.
"Vai sillä lailla, Josefina", kiusoittelin hyväntuulisena.
"Tulethan sitten rekrytointiavuksi, makutuomariksi. Hypoteettisesti puhuen tietenkin", ehdotin edelleen virnuillen.

"Mä kyllä ihan pian soitan jonnekin uima-altaiden rakennuttajalle jos me ei vaihdeta puheenaihetta. Mitäs muuta sinne Saksaan kuuluu? Millaisia hevosia teillä on ratsastettavina?"

”En varmasti tule”, mä sanoin vähän kauhuissani, mutta oivalsin Heidin vitsailevan ja virnistin hetken emmittyäni itsekin. ”Vaikka mulla onkin näin kauhean hyvä maku.”

Vilkaisin olkani yli ovelle ihan vaistomaisesti, mutta keskityin sitten taas puheluun.

”Tosi erilaisia hevosia”, linjasin hypäten kuuliaisesti uuteen aiheeseen. ”Hauskoja. Se musta tamma josta laitoin kuvaa on kyllä ihan mun lellikki, mutta tykkään kyllä muistakin. Voin pistellä niistäkin kuvia jossain kohti.”

Kallistin vähän päätäni.

”Ei mua kyllä yhtään kaduta, että lähdin”, hymähdin. ”Täällä on hyvä olla, vaikka alkupaniikki oli kyllä aikamoinen. Ja miten paljon opitaan! Uskomatonta. En ehkä olisi uskaltanut tulla, ellet olisi rohkaissut.”

Soin Heidille kiitollisen hymyn. Oli vähän tympeää voida välittää se vain ruudun välityksellä, mutta olihan se tyhjää parempi.

"Niin on", myönsin hymyillen. Rasmus oli Jusulle ihan kamalan hyvä mies. Ja hyvännäköinen, vaikka en ollutkaan koskaan ajatellut toisen ulkonäköä sillä tavalla. Rasmus oli Jusun mies ja sitä myötä tämä oli lokeroitu neutraalille vyöhykkeelle.

Sitä paitsi, mä sain ihailla hyvännäköistä miestä kotona jos siltä tuntui. Ja tallillakin melko usein.

"Hyvä, että ei kaduta", vastasin lopettaen eräästä Merikannosta haaveilemisen siihen paikkaan. Tutkin Jusun kasvoja hymy koristaen omiani.
"Onhan se nyt ihan eri, kun pääsee ratsastamaan niin erilaisia hevosia monta päivässä. Ja Saksassa ne on jotenkin säädetty kaikki sellaiselle ihmeelliselle työmotivaatiolle, eikö vain?" kysyin naurahtaen.

"Ja kuvia haluan aina nähdä, tietenkin."

Kun Heidi sillä tavalla luottavaisena vahvisti mun hyvän makuni, mä en voinut olla miettimättä, että oli se maku kyllä joskus mut aika pahan kerran pettänytkin. Puistatti vähän, vaikka oli kirkas, lämmin, ihana kesäpäivä ja kaikki oli niin hirvittävän hyvin nyt.

Oli kuitenkin mukavampi keskittyä niihin hyviin asioihin.

”Joo. Nämä on kyllä ihan huikeita työmyyriä”, naurahdin. ”Jotenkin hävettää aina Grannin asenne kaikkeen muuhun kuin hyppäämiseen, kun tuntuu että osa näistä hevosista saa kiksejä kävelytyskoneestakin...” Nauratti ajatella, mitä mieltä Granni sellaisesta karusellista olisi. Eipä ollut tullut kokeiltua enkä taitaisi jatkossakaan niin tehdä.

Mä kuulin askelia selkäni takaa, ja sitten raottui ovi, ja mä kohotin katseeni suoraan ylös nähdäkseni mun selän taakse ilmestyneen hahmon, jonka shortsien paljastamia sääriä Heidikin nyt sai mun taustallani ihailla. Mä näin hymyileväiset kasvotkin, ja kahvikupin ja leivän, josta mä päätin heti varastavani kohta osan, kun me istuttaisiin vierekkäin siinä rapulla nauttimassa elämästä.

”Mutta ei tänne ihmeempää vielä tähän hätään”, hymähdin Heidille hyväntuulisena tehdessäni Rasmukselle tilaa viereeni. ”Musta tuntuu, että mun seuraa kaivataan täälläkin päässä. Oli ihana jutella ja nähdä, vaikka vain tälleen ruudulla... soitellaanhan taas? Ja laita viestiäkin. Mä en aina ehdi puhelimeen mutta vastailen kyllä aina heti kun voin, ja soitan takaisin, ja... niin. Hyvä aina tietää mitä sinne kotiin kuuluu.”

En sanonut ääneen, että pysy yhtenä kappaleena kunnes mä olen taas kotona, vaikka vähän sellaista toivoinkin.

Hymähtelin tyytyväisenä kuunnellessani Jusun sanoja. Seuraavaksi ruutuun ilmestyi kuitenkin aukeavan oven takaa mitä ilmeisemmin Rasmus. Tai niin ainakin oletin. Jusun kasvoille leviävä ilme sai mut hymyilemään yhä enemmän, sillä se oli niin aitoa kiintymystä ja luottamusta täynnä.

"Ymmärrän hyvin, mä jatkan uima-altaasta haaveilua ja suunnistan kohta tallille. Mun pitää vähän inventoida rehutilannetta ja tehdä tilauksia kaupalle", kerroin hymyillen.

"Ja tottakai soitellaan ja viestitellään. Lähettelen sulle kuvia sitten miten mun allasprojekti etenee, jos en saa itseäni irti niistä ajatuksista. Lisäksi tietenkin vauvajuttuja, jos tilanne muuttuu tästä olotilasta toiseen suuntaan", varmistin virnistellen ja hyvästelin ystäväni ja hänen poikaystävänsä vuolaasti tsemppejä toivotellen.

Puhelun päätyttyä pyyhkäisin hikikarpaloita otsaltani ja mietin olisiko paha, jos vaihtaisin vain bikinit ylleni ja lähtisin pelkästään ne päällä tallille.