Kisajännitystäkö?

17.05.2019
Mukaan @Jusu R., suljettu

Harjailin Sallia tamman karsinassa ajatuksiini uppoutuen.  Mietin, pitäisikö meidän matkata Auburniin maneesivuorolle (joka näin kevään tullen kattoi myös derbyn sekä kentän "lainaamisen"), koska  huomenna jo kisattaisiin Kalla CUP-esteluokat ja jostain kumman syystä olin huomannut ilmoittaneeni meidät yhteen luokkaan.
Päätin kuitenkin lähteä mieluummin kevyelle maastolenkille viime hetken treenaamisen sijasta. Tiedä sitten, oliko se kovin järkevää, koska meidän treenailut kisoja ajatellen oli hävettävän vähäistä. Minun oli ollut tarkoitus skarpata näin viime metreillä, mutta äidin onnettomuus oli romuttanut senkin suunnitelman. Eikä minulla ole ollut hetkeen mitään motivaatiota harjoitteluun muutenkaan...

Havahduin jossain vaiheessa siihen, etten ollut enää tallissa yksin. En tiedä miksi, mutta vähän jopa säikähdin hevosen kavioiden kopsetta lattiaa vasten. Kai sitä oli jo niin tottunut siihen, että yleensä sain olla ihan yksin siellä, vaikka kyllähän Kaajapuroillakin hevosia ja niiden omistajia riitti.

Kurkkasin karsinan oven yli huomatakseni Josefinan tulleen Grannin kanssa talliin.
"Hei", tervehdin Jusuksi kutsuttua naista iloisesti ja kiitin hiljaa mielessäni onneani siitä, että se oli hän eikä esimerksi jompikumpi teinikaksikosta.

Katsoin Jusun vieressä olevaa ruunikkoa tammaa enkä voinut olla hymyilemättä. Ihan yhtä positiivisen näköinen kaveri kuin aina ennenkin.
"Oletteko Auburniin lähdössä?" kysäisin, kun en muutakaan keksinyt.

Purtsilan perjantai-ilta ei välttämättä enää ollut rauhallinen, sillä maneesivuoro oli alkanut vetää välillä silloinkin paikalle porukkaa. No, treenaavimmasta päästä, ainakin. Ja nyt kun ajattelin asiaa, Purtseilla oli aika tavoitteellista porukkaa. Menestystä tuli sieltä täältä, viimeisimpänä Tie Tähtiin -kilpailuista.

Ilmeisesti Auburnin ratsastusvuoro houkuttelisi tänäänkin meikäläisiä paikalle. Mä katsahdin Jesse Aroa ja sitten Grannia, jonka varalle mulla oli suunnitelmia — ja jälleen Jesse Aroa.

”Hei. Mä luulen, että me mennään vain maastoon”, sanoin, ja kuulostin aika tavallisen reippaalt. ”Me ollaan tän viikon treenit treenattu ja nyt pitää vaan huolehtia, että Granni on rentona huomenna, kun kisataan.”

Naurahdin. Granniko rentona?

”Jos mahdollista... Mutta joo, maastoon”, mä vielä toistin ja ajattelin, että juttutuokio ystäväni lapsen isän kanssa oli sitten siinä. Whiuh! Selvisinpä hienosti!

"Samat oli suunnitelmat meilläkin", totesin hymyillen ja vilkaisin Sallia, joka oli varusteita vaille valmis, ennen kuin siirsin katseeni takaisin Josefinaan.

"Jos haluat, niin voidaan mennä vaikka yhdessä?" ehdotin, koska tajusin etten oikeasti ollut tutustunut muihin tallilaisiin lähes ollenkaan sen puolen vuoden aikana, mitä Kallassa olin asunut.
Heidiä lukuunottamatta...

Josefinasta kuitenkin tulisi minun ja Heidin lapsen kummitäti, joten ehkä se olisi ihan aiheellista tutustua häneen vähän paremmin? En minä mitään kauhutarinoita todellakaan Grannin omistajasta ole kuullut, kehuja vain, mutta silti.

Aijaha, ei maneesiin sittenkään — Jessekin halusi metsään. Mun kanssa. Kysyi vielä, halusinko mä sen kanssa. Maastoilemaan.

En ihan tuijottanut, mutta melkein.

”Nii-in”, mä aloitin. ”Kun me nyt kerta molemmat ollaan menossa niin olisihan se sopivaa mennä samaa matkaa.”

Sopivaa. Sain itseni kuulostamaan suunnilleen joltakin todella tarkkaan vartioidulta kartanonneidolta, jonka ei ollut suotavaa viettää aikaa miesten kanssa ilman vedenpitävää syytä.

Vähän nolostuneena mä napsautin Grannin paikoilleen.

”Mulla menee pikkuhetki, että saan meidät molemmat valmiiksi”, sanoin ja ryhdyin samalla täyteen touhuun. Tahdoin kovasti vaikuttaa tehokkaalta ja toimeliaalta.

Ei Josefina kovin innostuneelta vaikuttanut ehdotuksestani, mutta ei ilmeisesti kehdannut kieltäytyäkään.

"Joo, ei tässä mikään kiire ole", totesin astuessani ulos Sallin karsinasta.
Käväisin hakemassa Sallin varusteet, jonka jälkeen ryhdyin laittamaan sitä valmiiksi niiltä osin.

"Mihin luokkaan te osallistutte Grannin kanssa? Tai sen... Kerttuko se oli se toinen hevonen?" kysyin ennen kuin mikään kovin kiusallinen hiljaisuus ehtisi laskeutumaan talliin.
Olin kyllä pistänyt merkille hauskan värisen tamman, joka kuulema oli Josefinan ratsastettavana väliaikaisesti.

Grannissa oli se hyvä puoli, ettei se ollut mikään sarjapiehtaroija. Sellainen toiminta oli siitä kai liian letkeää. Niinpä mä sain sen harjailtua melko vikkelästi, mutten aivan ehtinyt lähteä varusteidenhakuun ennen Jessen kysymystä.

”Kertulle me halutaan Tobiaksen kanssa mahdollisimman hyvä kokemus, se on vähän kuin arka nelivuotias vaikka sillä ikää enemmän onkin”, sanoin mietiskellen. ”Niin se menee kasikympin. Ja mun muilla hevosilla mennään 120. Grannilla otan kympin alle.”

Olin pohtinut lähinnä Trinan omistajan toiveesta arvoluokkaakin, mutta se ei tuntunut sopivalta. Tamman vire oli ollut niin epätasainen, että ei ehkä ollut reilua viedä sitä viimeisissä kisoissa kapasiteetin ylärajoille selviytymään. Ja mitä tuli Granniin — elättelin toivoa että kaksi luokkaa toimisi taas niin kuin sen kanssa usein: se tekisi pahimmat ylilyöntinsä ekalla ja olisi yhteistyöhaluisempi tokalla. Saihan sitä odottaa kaikenlaisia ihmeitä.

Piipahdin satulahuoneessa, ja palatessani Grannin varusteiden kera olin onnistunut muotoilemaan Jesselle paluukysymyksen:
”Kilpailetteko tekin nyt jo tänä viikonloppuna vai kenttääkö vasta?”

Enhän minä yhtään muistanut, että Josefinalla taisi olla useampikin hevonen ratsastettavana eikä vain Granni ja Kerttu. Matildahan se oli jostain "Jusun hevosesta" muinoin puhunut, että kävisi sitä liikuttamassa kun Josefinalla oli käsi paketissa. Muistaakseni.
Tyydyin kuitenkin vain nyökyttelemään naisen vastaukselle.

Olin saanut jo Sallin valmiiksi, kun Josefina tuli takaisin satulahuoneesta Grannin varusteiden kera.
"Joo, menin ilmoittamaan meidät siihen arvoluokkaan. Ei taida olla asiaa enää sellaisiin luokkiin tuon jälkeen", naurahdin. En edes ollut huomannut osallistumista laittaessani, että kyseessä oli arvoluokka.
"Kokeillaan nyt kuitenkin miten menee."

Olin kyllä hetken harkinnut vakavissani, etten osallistuisi Spring Circukseen ollenkaan, koska oli tuo motivaatio ollut taas niin pohjalukemissa eikä aikaakaan treenaamiseen oikein löytynyt.

"Ei odotukset kovin korkealla kenttäluokkaankaan ole, kun katsoo viimeisimpien kisojen tuloksia, mutta ei se niin maailmanloppu ole vaikkei pärjättäiskään", myönsin olkiani kohauttaen.

Mun kulmat lennähtivät melkein taivaan tuuliin, kun Jesse ihan tuosta noin vaan ilmoitti niiden osallistuvan arvoluokkaan.

”Oho, vau”, henkäisy pääsi ilmoille vilpittömänä ja ajattelematta. ”Mä en uskaltanut edes ajatella, vaikka Trina kyllä parhaina päivinään hyppäisi. Mä en... mä en hyppäisi. Metrineljääkymmentä?”

Hapuilin arvoluokan korkeutta. Mä olin kilpaillut Santoksen ja Trinan kanssa 130cm luokissa ja kai mun pitäisi tällä taustalla olla ihan suvereeni sellaisissa, vaan kun en ollut. Apua. Olettaisiko pomo mun olevan? Olettaisiko Rasmus? Mä en ollut tullut kysyneeksi, kilpailisiko se suunnilleen kaikkien paikkakunnan miesratsastajien joukossa arvoluokassa. Jos kilpailisi, sitten mä toivoisin sen voittavan. Muuten mä soisin Isabellan rökittävän kaikki miehet.

”Kenttäratsastus on mielenkiintoista”, mä sanoin kiinnitettyäni Grannin satulavyön. ”Mä en ole ikinä kilpaillut kenttää, kouluakin tasan kerran.” Esteratsastus kulki geeneissä. Sitä ei käynyt pakeneminen, kai.

”Mä laitan enää suitset”, tiedotin, jottei Jesse luulisi mun olevan hidas.

"Ollaan me joskus korkeammissakin luokissa hypätty, mutta se on tämän kanssa vähän tuulen suunnasta, planeettojen asennosta ja silkasta onnesta kiinni, miten menee", naurahdin vilkaisten Sallia, joka näytti jo hieman kyllästyvän karsinassa seisoskeluun.
"Ei ole oikein mainetta ja mammonaa irronnut niistäkään starteista. Vaikka onhan siinä ratsastajallakin oma osansa. Ei pidä vain hevosta kiittää tai moittia..."
Kyllä minä tiesin, että ainakin meidän kohdalla se suurin syy pieleen menneisiin kisoihin istui satulassa.

Painoin kypärän päähäni ja naksautin lukon kiinni.
"Kenttäratsastus on aina ollut enemmän minun juttu, vaikken nyt niin tosissaan tuota kisaamista ota niin kuin jotkut muut", totesin.
Kallan kokoisessa kylässä riitti tavoitteellisia kisaajia, vaikkei täällä tietojeni mukaan muita ratsutalleja ollut kuin Auburn ja Kaajapurojen talli. Heidillä tietenkin oli omansa Orijoella, mutta sen seudun muista talleista minulla ei ollut hajuakaan.  
Pitäisi ehkä ottaa selkoa. Jos vaikka löytyisi lähistöltä meille valmentaja... Siis jos sattuisi käymään niin, että kisakärpänen pääsisi puraisemaan ja löytäisin kadonneen treenimotivaationkin sen myötä.

"Kokeile ihmeessä joskus. Ei se niin kamalaa ole, vaikka siellä pitää koulukiemuroitakin vääntää", sanoin ja taioin kasvoilleni rohkaisevan hymyn.
"Kaikkea pitää kokeilla ja niin edelleen..."

Josefinan laittaessa Grannille suitsia, tarkistin vielä Sallin varusteet, että kaikki varmasti oli niin kuin pitikin ja kiristin satulavyötä aavistuksen.

Tällaisia asioita mä en tiennyt tallitoveristani ja kummilapseni isästä. Ei siis sillä, että mun olisi ollut oletettavaakaan tuntea Jesse Aroa läpikotaisin, mutta talliympäristössä sitä usein sai edes vihiä toisten kisahistoriasta ja sen sellaisesta.

Katsahdin kunnioittavasti miehen hevosta. Se oli tietenkin laadukas, kun kilpaili vaikeita kenttäluokkia, mutta että se vielä riitti estekisojen isoimpiin luokkiin? Olisi ehkä parempi, etteivät äiti ja isä koskaan saisi tietää. Ties vaikka haluaisivat sen siitostammaksi itselleen. Ne arvostivat sukujen lisäksi suoritusnäyttöjä.

”Minäkö kenttää?” naurahdin. ”Se voisi olla elämys. Grannilla...”

Niin. Tammani egon ja ratsastettavuuden tuntien maastokoe olisi kyllä melkoinen näytös. Vai rauhoittuisikobse haasteen edessä?

”Vaikka kouluratsastus on aina vähän kiinnostanut mua. Ei vaan ole ollut mahdollista kauheasti kokeilla”, totesin. Se päättää laulut, joka maksaa viulut, ja mun vanhempani olivat satsanneet estevalmennuksiin ja -kisoihin.

Suljin suitsien viimeisen soljen, rapsutin tammaa vaikken vieläkään tiennyt pitikö se rapsutuksista ja laitoin kypärän päähän.

”Me ollaan valmiita. Millaista lenkkiä sä olit ajatellut?” mietin ja arvelin, että Jesse varmaan päättäisi meille suunnan, vauhdin, puheenaiheet — kaiken. Voisin vain peesailla mukana.

"Älä nyt, tiedä vaikka Granni yllättäisi", hymähdin hymyillen. Minä en olisi ihmetellyt yhtään, vaikka kyseinen hevonen olisi oikeasti pärjännyt kenttäkisoissa. Taisi olla vain omistajan korvien välissä se suurin mutta.

Olisin ehkä muuten pitänyt Josefinalle jonkun kannustavan palopuheen siitä, kuinka hänen kannattaisi kokeilla myös kouluratsastusta jos halusi, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni.
Ei aina voi voittaa, kokemuksen kannalta, ei se maailmanloppu ole mikäli huonosti menee ja niin edelleen, mutta ehkä se olisi ollut hieman tekopyhää minun suustani.
Muistan kyllä sen ärsyyntymisen, mikä oli vallinnut viimeisimmän osakilpailun jälkeen ja ärsytti se edelleen. Olinhan minä jo ollut heittämässä hanskoja tiskiin koko kisaamisen suhteen.

"Ihan jotain suhteellisen rauhallista lenkkiä minä suunnittelin", vastasin naisen kysymykseen avatessani Sallin karsinan ovea. "Kunhan Salli pääsee enimmät energiat purkamaan ettei hypi huomenna pitkin seiniä esteiden sijaan, muttei myöskään väsy liikaa."

Talutin Sallin ulos pihamaalle. Ihmettelin hetken, kuinka nopeasti kevät oli tullut talven ankeuden jälkeen ja nyt jo sekin oli hyvää vauhtia väistymässä kesän tieltä.
"Onneksi on jo melkein kesä", mutisin lähinnä itsekseni ja vilkaisin sitten Josefinaa.

”Granni yllättäisi ihan takuulla”, vitsailin vähän synkeään sävyyn. Se oli multa aika rohkeaa! Yleensä mä avasin koinsyömää vitsiarkkuani vasta, no, aika syvällä ihmissuhteessa, enkä mä päätynyt niin pitkälle suhteissani... juuri koskaan. Teinkin huulenheiton nyt aika vähäeleisesti ja hiljaa, sillä lailla varmuuden vuoksi, että jos vitsi olisi huono niin toinen voisi käyttäytyä niin kuin ei olisi kuullutkaan.

Kevät alkoi toden totta kääntyä kesäksi. Jopa purtsilan piha vihersi, eikä ollutkaan mudanruskea ja pölynharmaa, siis pelkästään.

”Lehdet tuli hirveän äkkiä sitten kun ne päättivät puhjeta”, aprikoin puoliääneen. Vielä oli matkaa puiden ja pensaiden täyteen vehreyteen, mutta tuntui, että joka aamu kohtasi uuden maiseman.

Tälläsin itseni Grannin satulaan. Se oli jotenkin ryhdikäs. Varmaan se koki tarvetta isotella tallin toiselle tummalle tammalle. Nyrpistelikin, mokoma.

”Meneekö se paremmin edellä vai peesissä?” kysyin Jesseltä vähän huolissani siitä, miten Granni kestäisi toista tammaa edellään... tai takanaan. Rinnalla olisi aivan turha ajatellakaan ratsastavansa, ja se oli musta ihan helpotus.

"Niin tuli", komppasin naista noustessani Sallin selkään ja katselin ympärilleni. Minulla kun ei ollut tietoa siitä, miltä Kaajapurojen tallilla näyttäisi kesäisin, olin joutunut käyttämään mielikuvitustani tähän asti.

"Ehkä Salli käyttäytyy paremmin jos te menette edellä", vastasin Josefinalle. Toki Salli saattaisi keksiä, että Grannin edelle oli päästävä, mutta myös edellä kulkiessaan sillä oli tapana pitää huolen ettei takana tulija varmasti ohi menisi.

"Onko mitään erikoisempia suunnitelmia kesäksi?" kysyin, kun lähdimme liikkeelle. Enhän minä kyllä tiennyt, oliko Josefina töissä vai opiskelija. Ainakin Auburnissa hän ilmeisesti siivoamassa kävi välillä?

No, en mä sitten saanutkaan peesailla, mutta haittasiko tuo sitten lopulta. Tässähän sitä vain ratsastettaisiin maastossa peräkanaa peruslenkki, ja mä tiesin hyviä reittejä enkä eksyttäisi meitä. Ehei, mä en enää mitenkään eksyisi näihin metsiin. Mulla ja Grannilla oli takana enemmän kilometrejä näissä maastoissa kuin suunnilleen missään muualla yhteensä.

Niinpä me lähdettiin äkäpussihevosen kanssa johdattamaan pientä mutta uljasta joukkoa.

Kesäsuunnitelmat hätistelivät perhosensiivet liikkeelle. Se kuului kevyenä, ehkä innostukseen sekoitettavana (ja kai siinä vähän sitäkin oli) jännityssilauksena muuten tasaisessa äänessä:
”Me lähdetään parin viikon päästä Grannin kanssa Saksaan.”

Katsahdin pientä lintua, joka lehahti yläilmoissa puun oksalta toiselle. Se oli pieni miettimisen hetki.

”Kilpaillaan siellä tämä kesä”, paljastin, enkä ruvennut näin uudelle tuttavuudelle avautumaan siitä, kuinka paljon mua jännitti.

”Mä en ennen olekaan lähtenyt oman hevosen kanssa ulkomaille”, myönsin kuitenkin. ”Siis pidemmäksi aikaa. Onko kokemusta?”

Kysymys heitettiin olan yli vähän toivolla maustettuna. Jospa Jesse kertoisi, että kesästä tulisi helppo ja antoisa.

Kohotin hieman yllättyneenä kulmiani maastokaverin kesäsuunnitelmille. En siksi, että olisin epäillyt Josefinan pärjäävän Saksassa. Varmasti pärjäisi.
"Kuulostaa kivalta", totesin iloisesti.

"Ei kyllä ole kokemusta sellaisesta", naurahdin. Me olimme pysytelleet Sallin kanssa ihan kotimaassa ellei lasketa sitä muutaman viikon reissua Juuson vanhempien luo Englantiin. Silloinkin oli ollut kyse pelkästä estekurssista eikä mistään kisamatkasta.

"Olisihan se tietenkin kokemuksen kannalta mukava lähteä johonkin, mutta ei oikein ole aikaa sellaiseen", mietiskelin ääneen. Työt veivät suurimman osan arkipäivien tunneista eikä minulla olisi tänä kesänä edes virallista kesälomaakaan.
Eikä kiireet tulisi helpottamaan vielä pitkään aikaan, sillä lapsen syntymään oli enää kolme hassua kuukautta ja sen jälkeen minun pitäisi tasapainotella töiden, Sallin, lapsen ja kaiken muun välillä.

"Ehditkö sinä tulemaan takaisin ennen kuin Heidin laskettuaika on?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Tuntui jotenkin oudolta mainita koko raskaudesta jollekin puolitutulle. En ollut puhunut aiheesta muutenkaan kuin muutamalle ihmiselle ja uskoin, että vaikka Heidin raskaus olikin jo erittäin näkyvää, minun osuutta raskauteen ei kovin moni tiennyt.

"Niin no, tavallaan juuri siksi mäkin oikeastaan lähden", mä myönsin pohdiskelevaiseen sävyyn. "Tai siis, kun se nyt on mahdollista, niin miksi ei. Ei voi... tietää tulevaisuudesta."

Pysähdyin miettimään, kuulostinko siltä, kuin ulkomailla kilpaileminen olisi ollut mun henkilökohtainen unelmani ja tavoitteeni elämässä. Mun oli pakko alleviivata, etten mä niin urhea ollut:
"Vaikka en mä kyllä varmaan olisi lähtenyt, ellei mun... Rasmus olisi ehdottanut. Se on sen entinen työpaikkakin."
Mun Rasmus??? Miten vaikeaa oli sanoa "mun poikaystävä" tai ihan vaan "Rasmus"? Vähän nolostuneena olin tyytyväinen, kun kuljin hevosineni edellä ja saatoin pitää kasvoni suunnattuna menosuuntaan.

Jesse sujautti mun päähäni hätääntyneen ajatuksen. Totta tosiaan! Mä en ollut tullut ajatelleeksikaan - tai olinhan mä miettinyt, että Heidi olisi jo hyvin pitkällä, mutta laskettu aikahan oli jo... ennen meidän paluuta. Ellei vauva menisi yliajalle...

"Apua. Tekeeköhän se musta huonon kummitädin, jos mä en ole edes samassa maassa, kun teidän lapsi syntyy?" pyörähdin kysymään ja naurahdin hämmentyneenä. Päähän pulpahti mielikuva, jossa mä tapaisin vauvan ensimmäistä kertaa vasta, kun se tyrkättäisiin mun syliin kastajaisissa. Vaikka en mä kyllä sentään sylikummi ollut, tai ei siitä ollut ollut mitään puhetta.

Aivan. Josefina seurusteli Rasmus Alsilan kanssa. Jotenkin se oli päässyt unohtumaan ihan kokonaan, vaikka olinhan minä heidät yhdessä nähnyt.
Ajauduin hetkeksi miettimään Vaahterapolun aikoja. Tai lähinnä sitä aikaa, kun Rasmuskin oli siellä pyörinyt. Ei tainnut silloin koskaan tulla puheeksi mitkään Saksan työkuviot.

"Ei tietenkään se tee sinusta huonoa kummia", sanoin hymyillen.
"Heidin sanojen mukaan sinusta tulee paras kummi, mitä lapsi voi toivoa", jatkoin vielä rohkaisevasti. Vaikka raskaushormonit vähän sekoittivat naisen päätä, uskoin Josefinan pyytäminen kummiksi olleen ihan järkipäätös.

Omalta puoleltani en vieläkään ollut mitään kummijuttuja miettinyt... Montako kummia lapsi edes tarvitsee?

"Etköhän sinä ehdi sen lapsen kanssa viettää aikaa ihan kyllästymiseen saakka sen jälkeen, kun olette tulleet Rasmuksen kanssa takaisin", vitsailin. Jos olisin ollut äitini, olisin saattanut mainita jotain vauvakuumeen nousemisesta ja omasta lapsesta, mutta luojan kiitos en ollut.

"Vieläkö sillä Rasmuksella se Bengt, Benkku, on?" kysyin viitaten miehen hevoseen, joka oli Vaahterapolussa majaillut.

Mä olin katsellut Jesseä olkani yli, mutta kun se välitti Heidin kehut mulle, mä punastuin (entisten, jo haalentuneiden punieni päälle). Oli pakko kiepauttaa taas rintamasuunta kokonaan eteen, sillä muutenhan Jesse olisi nähnyt, kuinka valtavan kiusaantuneeksi mä menin, ja se olisi tehnyt ehkä molempien olon vaivaantuneeksi. Tai ehkä Jesse olisi nauranut mulle, salaa tai täyttä julkinaurua.

"No hyvä sitten", sanoin, ja vähän mutisin kai, joten tokkopa se kantautui mun selkäni taakse asti. Karaisin vähän kurkkuani ja vakuuttelin kummitätipätevyyttäni osoittaakseni: "Voi, ei, en mä lapsiin kyllästy."

Uskalsin sanoa niin siksi, että pidin Vilhelminan lapsia hyvinä tyyppeinä. En oikeastaan ollut ennen tätä miettinytkään, oliko mielipide yleistettävissä kaikkiin mahdollisiin lapsiin vai oliko se tilanne- ja sukulaisuussidonnaista. Mutta ajatukseen kummilapsesta olin jo kiintynyt, joten ehkä minä todella olisin sanojeni mittainen. Aioin olla.

Häkellyin vähän, kun Jesse esitti kysymyksen Rasmuksen entisestä hevosesta. Sitä hevosta mä en ollut montaa kertaa nähnytkään, kisoissa kai vain joskus. Mistä Jesse tiesi sen olemassaolosta? Mä en keksinyt selitystä.

"Ai, öö, ei. Benkku on myyty", kerroin, ja toivoin, ettei tarkentavia kysymyksiä esitettäisi: mä en muistanut milloin tai mihin hevonen oli lähtenyt. Oli mahdollista, että se oli tapahtunut silloin ennen kuin me opittiin juttelemaan sulavasti toistemme kanssa, eikä se sitten ollut sillä tavalla sujuvasti tullut puheeksikaan.

Kun mä oikein kaivelin, mä muistin Rasmuksen puhuneen Bengtistä, kun me käytiin pitsalla ja mä puhuin treffikumppanini äidistä. Vai oliko ne edes treffit? Jos olivat, niin vähän erikoiset ehkä, mutta niiden muistelemisesta tuli nyt jälkeenpäin hyvä mieli, kun ei enää tarvinnut jännittää pilasinko mä silloin kaiken.

"Säkö - miten sä muistit Benkun?" kysyin ja naurahdin, sillä totta oli, että olin jo itse ehtinyt unohtaa. "Tunnetteko te, tai, vai...?"

Jos Josefina olisi katsonut minuun päin, hän olisi nähnyt minun vain nyökyttelevän vakuutuksille, ettei lapsiin kyllästyisi.
Voisiko niihin edes kyllästyä? En tiedä. Minulla kun ei ollut pahemmin kokemusta lapsista. Saati vauvoista... Ei vielä.
Tuijottelin hetken Sallin korvia miettien, etten minä oikeastaan tiennyt lapsista tuon taivaallista. Ja oma olisi tulossa ihan pian. Mitenköhän siitäkin selviäisi?

"Niin, se Benkku majottui jonkin aikaa sillä tallilla, missä minä ennen asuin, joten tuli Rasmuskin siinä sivussa tutuksi", kerroin. Kallaan muuton jälkeen olin nähnyt miestä lähinnä vilaukselta eikä ole satuttu törmäämään niin, että olisi kuulumisia ehditty vaihtamaan.
Vaikka Rasmuksen (äidin) ja Innan yhteinen hevonen Kaajapuroille olikin muuttanut ja Rasmus sitä kävi liikuttamassa, olimme onnistuneet niin sanotusti välttämään kohtaamisen.

"Mutta siitä nyt on aikaa", lisäsin vielä.
Kauankohan siitä edes oli? Vaahterapolussa oli niin hevoset kuin ihmisetkin vaihtuneet aika tiuhaan tahtiin, joten hankala oli muistaa, milloin kukakin siellä oli käynyt.

Jännittävää! Totta kai mä tiesin, että koko tämä Rasmus Alsila konseptina ja oliona oli ollut olemassa jo ennen kuin mä sen tapasin, mutta en mä ihan kamalan paljon kuitenkaan tiennyt siitä, mitä se olemassaolo oli pitänyt sisällään. Se oli syntynyt mukavaan perheeseen pian 23 vuotta sitten, se oli ratsastanut kauan ja käynyt jo teininä pomon leivissä, sillä oli ollut useampi kuin yksi hevonen. Se oli tuntenut lukiossa Märtan, ja ilmeisesti se oli jollain tasolla tuntenut myös mun kummilapsen isän ennen kuin siitä oli mikään isä tulossakaan.

Kai. Oliko Jessellä lapsia ennestään? En mä kehdannut kysyä. Rasmuksella ei kyllä ainakaan ollut, joten siinä taas yksi asia, jonka mä sen historiasta tiesin. Luullakseni.

Jonkun matkaa me ravattiin, ja kevennellessäni mä mietin kuumeisesti, mistä voisin tämän puolituntemattoman tutun kanssa jutella.

"Mitä muuten Matildalle kuuluu?" oli ainoa asia, jonka mä sekä keksin että kehtasin kysyä. Ei tuntunut luontevalta ruveta haastattelemaan Jesseä näin lyhyellä tuttavuudella isyydestä sen syvemmin, vaikka saman muksun tiimissä tässä oltiin, joten kai tutuksi tultaisiin. Sitä suuremmalla syyllä: ehtisi sitä myöhemminkin olla utelias lapseen liittyvistä asioista.

Mutta kun mä odotin Jessen vastausta, mä oivalsin myös, etten mä tiennyt, halusiko Matilda mun tietävän kuulumisiaan. Yhdessä vaiheessa mä olin olettanut, että se halusi tavallaan olla mun kaveri, mutta sitten yhteydenpito sen suunnalta oli loppunut kuin seinään enkä mä ollut itse uskaltanut tehdä aloitetta, sellainen arka tyyppi kun olin. Ei se sitä tarkoittanut, ettenkö mä koskaan miettinyt.

Ravipätkän aikana Salli olisi kovasti halunnut kiriä Grannin rinnalle ja ryhtyä kilpasille, mutta sain pidettyä tamman omalla paikallaan. Sehän se olisi noloa ollut, jos en olisi saanut pidettyä tammaa aisoissa. Vaikka kyllähän Salli välillä yllättikin perseilyllään...

"Hyvää", vastasin Josefinan kysymykseen Matildasta ja lisäsin hiljaa mielessäni perään sanan kai.
Ainakin minun käsitykseni mukaan hänellä (ja meillä) meni hyvin. Jokin naista vaivasi, sen olin huomannut, mutten tiennyt johtuiko se Heidin raskaudesta, Laurista, minusta, hevosista vai töistä. Vai noista kaikista.

Huokaisin syvään ja tuijottelin jonnekin taivaalle, etten olisi vedellyt mustia sukkia jalkaani jälleen kerran. Laurin ja Matildan välit olivat suuri mysteeri minulle, vaikka oli annettu ymmärtää, etteivät he ole muuta kuin valmentaja ja valmennettava.

"Zelian kanssa starttaa huomenna yhdessä luokassa ja Sipsillä kahdessa", kerroin edes jotain, koska ne perinteiset höpinät työ- ja hevoskiireistä tuntuivat niin loppuun kulutetuilta.

Matildalle kuului hyvää ja ratsastusta. Jonkun aikaa mä pyörittelin melko pintapuoleisia vastauksia mielessäni ja ajattelin, voiko niistä tehdä tulkintoja.

Sitten mä heitin itselleni vastakysymyksen: mitä Rasmus Alsila vastaisi, jos siltä kysyttäisiin mun kuulumisia, ja kannattaisiko siitä vastauksesta tehdä syvällistä analyysiä?

Mä en tiennyt miehistä paljon mitään. Kokemukseni rajoittui harvalukuiseen joukkoon. Sen mä kuitenkin tiesin, ettei ainakaan mun oma poikaystäväni varmaan rupeaisi papattamaan umpia ja lampia kaikista mun jutuista ja siitä miten kovasti se piti musta ja blaablaablaa, enkä mä halunnutkaan sen tekevän niin, koska asiat, joita mä jaoin sille, oli tarkoitettu meidän välisiksi. Siltä hataralta pohjalta mä tein päätelmäni: jos mä tahtoisin todella tietää, mitä Matildalle kuului, mä kysyisin suoraan. Siis... jos lisäksi uskaltaisin.

"Ai, kuulostaa mukavalta! On aina hyvä, kun voi treenata ja kisata kokeneella hevosella nuoren lisäksi", hymähdin. "Sitä vartenhan mulla oli se Trina siellä Heidin luona. Tai kun Grannikin on vasta kuusi, niin on ollut joku osaavampikin tässä rinnalla, kun olen tätä yrittänyt kouluttaa."

Yhtäkkiä mä käännyin virnistämään olkani yli.

"Ja nyt Heidin luona on myös mun huonekasvit. Kerron, koska voi olla, että se olet sitten sinä joka joudut sijaishoitajaksi, jos vauva keksii tulla ennen kuin mä palaan", tuumasin iloisesti. Huoli kasveista oli kadonnut, ja jotenkin mystisesti se oli keventänyt oloa muutenkin kuin vain sen yhden huolen verran. Tuntui ehkä sittenkin siltä, että asiat järjestyisivät, vaikka kyllä mä vielä jännitin. Saksaa. Pomoa. Joachimia. Kilpailuja. Kaikkea sitä, mikä tulevassa kesässä oli mulle uutta.

"Totta. Tulee myös sitä vaihtelua siihen omaan ratsastukseen, kun on erilaisia hevosia liikutettavana", pohdiskelin ja naurahdin vähän. Hyvähän se minun oli sanoa, koska eihän minulla ollut kuin Salli, jonka kanssa treenata ja käydä välillä kisaamassakin.
Mutta Salli riitti minulle vallan mainiosti.

Josefinan siirtäessä puheenaiheen hevosista kasveihin, en voinut olla hymyilemättä.
"Noh, onneksi äiti on eräänlainen viherpeukalo enkä ole kaikilta hänen opeilta onnistunut välttymään, joten tarpeen vaatiessa saan pidettyä ne sinun kasvit hengissä", kerroin ja hetken mietin sairaalapedissä makaavaa äitiäni, joka olosuhteisiin nähden voi ihan hyvin.
"Me Heidin kanssa hoidetaan sinun kasveja niin sinä voit vastavuoroisesti sitten hoitaa meidän lasta. Ihan reilu vaihtokauppa", vitsailin ja uskoin, ettei Josefina ajattelisi minun kuvittelevan kasvien ja lapsen olevan jotenkin sama asia.

"Itse en mitään huonekasveja voi ottaa, koska kissat varmaan tuhoaisi ne hetkessä", jatkoin vielä kasvihöpinääni. Ennen kuin yhtäkään rehua asuntooni kantaisin, pitäisi muutenkin varmistaa, ettei kyseinen kasvi olisi kissoille myrkyllinen.
Joten minun puolestani kukkaset saisivat jäädä asunnon seinien ulkopuolelle.

Lumen alta oli kyllä ilmestynyt takapihalle joku kukkapenkin tapainen, mutta en minä nyt kuitenkaan niin viherpeukalo ollut, että olisin sille jaksanut mitään tehdä. Ellei sitten Matilda yllättäisi ja keksisi siihen jotain istutuksia, mutta tuskin.
Ehkä löisin vain grillin siihen ja nauttisin lämpimistä kesäilloista grillaten mitä ikinä haluaisinkaan.

Jesse oli ihan oikeassa siinä, miten erilaiset hevoset antoivat ratsastajalle omalla tavallaan paljon. Ja ilmeisesti mies ei ollut täysi tumpelo kasvienkaan suhteen, ja mulle tuli luottavainen olo, kun se vakuutteli kasvien selviävän hengissä. Selvisiväthän ilmeisesti sen kissatkin, joten miksi eivät kasvit.

”Joo, niin se Heidikin uhkasi että saan tästä hyvästä hoitaa vauvan aina silloin kun...”

Hyvin alkanut virke päättyi siihen, kun mä en tiennytkään, miten asian pukisin asiallisesti sanoiksi. Ripuli ei jotenkin sopinut siihen yhtälöön.

”... vatsavaivoja”, irvistinkin sitten vain olkani yli. ”Pääsit pälkähästä.”

Ehdotin vielä lyhyttä laukkapätkää. Kovin paljon pidemmäksi en ajatellut lenkkiä venyttää, sillä kevyt vetristely saisi riittää.

Laukan jälkeen kävellessä Granni valitsi eteneväisen tahdin, ja mä annoin sen porskuttaa puuttumatta menoon askellajin valintaa kummemmin. Uskoin Sallin pysyvän mukana, olihan se kisakuntoinen kenttähevonen, ja toisaalta Jessen olevan riittävän puhekykyinen huikatakseen, jos ne jäisivät jälkeen.

”Kiva päästä hyppäämään derbylle”, ajattelin ääneen vähän ennen tallille vievää risteystä. ”Ulkokisat on musta aina kivempia kuin hallikisat.” Oli turha mainita poikkeustapauksia, kuten äärimmäiset sääolosuhteet tai kaikkea pelkäävä hevonen. Jospa huomenna ei osuisi kohdalle kumpiakaan.

”Toivotan onnea huomiseksi — ja kenttäkisoihinkin”, hymähdin Jesselle, kun tallin piha alkoi häämöttää. Oli parempi toivottaa kaikki kerralla, kun muisti. ”Ja isyyteen.”

Se oli vähän enemmän kuin mä oikeasti uskalsin, mutta tehty mikä tehty.

"Etköhän sinä sitä lasta saa hoitaa muulloinkin kuin vain silloin, kun sillä on vatsavaivoja", lupasin naureskellen.
En tiedä mistä minulle pälkähti päähän mielikuva itsestäni vaihtamassa, noh, paskavaippaa, mutta ei se ainakaan kovin mieltäylentävä kuva ollut. Mutta siihenkin olisi pakko tottua.

Käytetyt vaipat kuitenkin unohtuivat Josefinan ehdotettua laukkapätkää.

"Niin kyllä on", myöntelin Josefinan sanoja lähestyessämme tallia.
"Mukava myös päästä oikealle maastoesteradalle. Ei ole oikein sama tunnelma hypätä niitä jossain maneesin suojissa."

Ehkä me lähdettäisiin Sallin kanssa käymään kesällä jossain muuallakin kenttäkisoissa. Tarjontaa olisi varmasti hieman enemmän kuin talvella...

"Kiitos. Onnea sitä tarvitaankin", hymyilin varovaisesti. "Niissä kaikissa."
Ratsastuskilpailut olisivat pientä verrattuna lapsen kasvattamiseen. Ja todellakin toivoin, että pärjäisin siinä paremmin kuin kilparatsastajana.

"Ja sinullekin onnea huomiselle. Sekä tietenkin sinne Saksaan", muistin lisätä vielä ennen kuin uppoutuisin jälleen kerran vauvamietteisiini.

"Jospa niistä kisoista edes jokunen ruusuke tännekin tulisi eikä auburnilaiset rohmuaisi kaikkia", leikittelin laskeutuessani Sallin selästä tallipihalla. Tuskin Sallin palkintokaappi täytettä saisi, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.