Lähtemätön ensivaikutelma

Kaajapurojen talli, 14. huhtikuuta 2019. Mukaan @Hanne R.

Mulla ei ollut määrättömästi aikaa tallireissuun, sillä päivälle oli muitakin suunnitelmia. Oli ollut mun onneni, että ihana Reelika oli ehtinyt auttamaan mua hevosten hoitamisessa. Mua oli pohdituttanut kovasti, oliko mulla ikään kuin oikeus hankkia hevosenhoitaja. Tietysti mun olisi pitänyt ehtiä ja jaksaa tehdä KAIKKI ihan ITSE - mutta jo nyt mä aloin olla päätökseeni varovaisen tyytyväinen. Siis tietenkin silloin, kun en potenut siitä huonoa omatuntoa.

Olin ratsastanut ensin Kertun sileällä ihan kotikentällä, ja sitten lähtenyt Grannin kanssa maastoon. Sillä välin Reelika oli tunnollisesti hoitanut Kertun saamiaan ohjeita noudattaen (ylihuolehtivaisena hevosihmisenä olin kyllä käynyt tarkistamassa hoitojäljen ja ollut siihen tyytyväinen), ja koska mä en ollut osannut sanoa, kauanko meillä Grannin kanssa menisi, olin kehottanut sitä lähtemään omiin menoihinsa. En mä olisi kehdannut odotuttaa sitä.

No, se tarkoitti tietysti sitä, että mun piti olla aika vikkelä Grannin hoidossa. Riisuin siltä varusteet ja viskasin sille sen valmiiksi pussitetun heinäannoksen, ennen kuin lähdin viemään varusteita satulahuoneeseen. Siellähän mun tammani tyytyväisenä pureskelisi heiniään ja odottaisi, että menisin harjaamaan sen samalla kun se söisi, ja sitten pääsisin nopsasti lähtemään itsekin tieheni. Niin ruusunpunaiset mielikuvat mulla oli tallipäiväni jatkosta.

Oho, mikäs toi on? hämmästelin mielessäni, kun kohtasin pihaton uuden asukkaan. Varsahan tai nuori hevonen se oli. Musta, kirjavakin vielä. Ihan söpö. Olikohan Dinon hermot menneet aivan tyystin. Se oli koko Purtseilla asumisen ajan nyrpistellyt mulle tammamaisesti nokkaa, kun joutui olemaan pihatossa. Nytkin tamma näytti mulle hapanta naamaa, kun sujautin riimun sen päähän.

“Älä näytä tolta. Aurinkokin paistaa.”
Eihän se aurinko viimeisten sadepäivien takia ollut pihattoa tai tallialuetta kuivannut. Ilmakin oli hitusen viileä. Pesin Dinon jalat nopeasti pihaletkulla ennen kuin vein sen sisälle talliin ja päästin ponin tyhjään karsinaan odottamaan.

Talli oli muuten tyhjä, mutta ruunikko puoliverinen katsoi karsinastaan pää käytävällä. Sen suu mutusteli heinää ja korvat olivat hörössä. Ainakin siihen hetkeen asti, kunnes astelin sen ohitse kohti varustehuonetta. Yksi pieni hymy hevoselle ja korvat oli luimussa. Sen hampaat hamusivat mun kättäni ja onnistuivatkin iskeytymään ohuen takkini lävitse.
“Au, saatana!” mä murahdin kovaäänisesti.

Se sai hevosen perääntymään takaisin karsinaansa. Auts, hitto vie! Katsoin harmaata takkiani, johon oli ilmestynyt reikä.
“Kai sä tiiät, että tää oli uus?” mä murahdin hevoselle ja katsoin sen nimen karsinasta. “Tigraine Tiikeri saakeli soikoon.”

Muhun oli iskostettu syvälle, syvälle selkärankaan, ettei varusteita koskaan jätetty likaisina telineisiin. Kuolaintenpesun lisäksi mä huiskin puhtaaksi suojat, jotka kevät oli tietenkin sotkenut, ja huovan, johon Granni oli varistellut karvaa. Harjasin kovalla harjalla hiekat jalustimista ja pyyhkäisin varovasti kostutetulla sienellä roiskuneet rapajäljet kaikista nahkavarusteista. Se oli mukavaa, arkista hommaa, ja mulla oli ihan rauhallinen fiilis.

Tallin käytävältä kuitenkin kuului mekkalaa, joka sai mut valpastumaan välittömästi. Mä en ollut tallissa yksin! Sen tiedostaminen sai mut erityisen sähköiseksi siksi, että mä olin nähnyt uuden hevosen, joka ei voinut olla mikään muu kuin se Innan ja, niin, Rasmuksen äidin varsa.

Mä en meinannut uskaltaa palata satulahuoneesta käytävälle, vaikka Granni pitikin harjata ja vikkelästi. Sitten mä aloin ajatella asiaa järjellä: kuinka todennäköistä oli, että käytävällä saatanaa huutava henkilö oli Jaana Alsila? Tuskin se kävisi täällä usein ja tuskin se sentään tuolla tavalla kiroaisi, ja jos kiroaisikin, niin sittenhän mä vasta sitä pelkäisinkin... mutta ei se voinut olla se. Se oli niin mukavan oloinen. Mä jännitin sitä, koska - koska? Koska se oli (Rasmuksen, mutta ylipäätään) äiti ja tietäähän sen mitä tuntemuksia jopa mun OMA äitini mussa herätti.

Kurkistin varoen käytävälle.

Joku tummatukkainen nainen siellä seisoi torumassa Grannia. Se ei voinut olla mua vanhempi, ei ainakaan paljon, joten Rasmuksen äiti se ei ainakaan ollut.

"Mitä se teki?" mä parahdin ovenraossa luuhaten kuunneltuani, miten mun hevosta nimiteltiin kissapedoksi.

Tigraine ei näyttänyt katuvalta. Se vain mulkoili mua karsinastaan. Siinäpä jälleen yksi positiivinen hevonen. Ne tulisi Dinon kanssa toimeen varmasti vallan mainiosti. Kumpikin voisi nyrpistellä omissa nurkissaan.

Parahdus kuului selkeästi muuten hiljaisessa tallissa. Hitto, oliko täällä joku muu tai ton Tiikerin omistaja ja mä olin just kironnut sen hevosen suoraan manalaan. Suurimman osan päässäni. Kiroaminen oli mulle kuin arkipäivää, mutta yritin silti vieraiden parissa pitää kieleni kurissa edes vähän.
“Aa, hei.”

Varustehuoneeseen johtavalla ovella seisoi mulle tuntematon nainen. Se ei sinänsä ollut yllätys, koska mä en ollut tehnyt vielä “ystäviä” täällä. Ruskeahiuksinen se joka tapauksessa oli ja näytti hieman säikähtäneeltä.
“Se puri mun takkiin reiän”, vastasin kysymykseen ja näytin shoftshelltakkini hihaa. “Omistatko sä ton piraijan?”

Tyyppi ei näyttänyt hirvittävän iloiselta. Mä vähän toivoin, että olisin jättänyt kysymykseni esittämättä ja, emmä tiiä, jotenkin vaan teleportannut tyypin huomaamatta jonnekin... jonnekin. Mihin vaan muualle kuin tähän paikkaan ja hetkeen.

Granni oli PURRUT. Granni, joka oli nyrpeä, mutta josta mä aina sanoin kaikille että ei se ilkeä ole, ankea vain luonteeltaan. Mulle ei silti juolahtanut mieleenkään vängätä vastaan tai väittää, että tyyppi valehteli, sillä totta puhuen Granni kyllä suhtautui yhteen asiaan niin suojelevasti, että saattoi aivan hyvin näykätä: ruokaan.

Siellä se viattoman näköisenä rouskutteli heiniään. Viattoman? Tarkoitan: ilmeettömän.

"Voi ei! Omistan mä. Anteeksi kamalasti", mä pyysin surkeana, enkä nyt ihan ensimmäistä kertaa elämässäni pahoitellut hevosen käytöstä. "Mä korvaan tietenkin sen takin."

Kurtistin huolestuneena kulmia, ja jos olisin uskaltanut, olisin astahtanut lähemmäs.

"Ei kai se ihoon käynyt?" mä ynähdin onnettomana. Voi typerä, typerä Granni. Pitäisikö sen oveen nyt laittaa varoitus purevasta hevosesta? Oliko tämä yksittäinen kerta vai saisikohan se nyt tästä tilanteesta niin muikeat kiksit, että kokeilisi tätä jatkossakin? Huokaus.

Mua hieman kadutti, että olin sillä tavalla karjunut sen hevoselle. Tai lähinnä sen, että se oli kuullut. Tyyppi vaikutti paniikin saaneelta, eikä tässä ollut paniikin aineksia. Takissani oli reikä juu ja olin säästänyt siihen rahaa aika kauan. Varsinkin, kun olin halunnut ostaa sen nimenomaan uutena.
“Ei se mitään”, rauhoittelin.

Seuraavan kysymyksen jälkeen mietin hetken aikaa tuntuiko käsivarressa jomotusta. Ei tuntunut eli tuskin Tiikerin hampaat oli osunu ihoon asti. Otin kuitenkin rikkinäisen takin pois päältäni ja vilkaisin käsivarttani. Siinä oli kuin olikin pinnalliset hampaanjäljet.
“Näköjään”, vastasin ja jäljet huomattuani ihokin hieman sykki. “Mutta ei siihen tuu mustelmaa vakavampaa… kai.”

Olin mä ennenkin saanut teinivuosina useammista hampaista. Ne olivat niitä ratsastuskoulun piruponeja, jotka iskivät purukalustonsa jokaiseen vähänkin ruualta näyttävään.
“Mä oon muuten Hanne”, hokasin esitellä itseni. “Omistan ton Tiikerin kanssa samaa ilmettä ylläpitävän ponin”, kerroin osoittaen yhtä pirteän näköistä tammaani.

Siinä mä yritin olla tunnustelematta nopeaan pakoon kannustavan kehoni varoitusmerkkejä, kun tämä typerän tammani puremaksi tullut tuntematon tyyppi yhtäkkiä laski hartioitaan, hengitti syvään ja ilmoitti rauhoittavalla äänensävyllä, että ei tässä mitään vakavaa ollut sattunut.

Mun huoli ja hätäännys ei silti tyystin laantunut. Kun mä kerran ylivirityin, mä pysyin sellaisessa tilassa jonkun aikaa, ja nyt mulla oli mielestäni ihan oikeastikin syy olla vähän kauhuissani, nolona ja pahoillani.

"Pitäisikö se putsata?" tiedustelin, kun tyttö myönsi, että Granni oli napannut ihostakin. "Täällä on ensiapukaappi, mä voin... jos haluat."

Sitten se esittäytyi ja mä punastuin vähän tajutessani, että mä olin ollut niin käytöstavaton moukka, etten ollut itse älynnyt tehdä niin ensin!

Hanne kertoi omistavansa ponin, ja mun katse liukui sen osoittamaan suuntaan. Mä melkein voihkaisin vähän.

"Voi ei, ponit on niin ihania", mä huokaisin, ja tämä yksilö varsinkin - se oli sporttinen voikko. Olinhan mä nähnyt sen pihatolla. Välillä mä kävin katselemassa pihaton asukkeja. Siinä oli jotakin rauhoittavaa.

"Hauska tavata", mä möläytin, ja mietin, että olisi VOINUT olla oikeasti hauska tavata, jos tapaamistilanne ei olisi ollut tällainen (mulkaisin vähän Grannia). "Mä oon Jusu. Hevonen jo esittäytyikin... se ei aina ole tollainen, tai siis, se ei ole koskaan purrut ketään. Se vaan kun se kyttää ruokiaan." Oli pakko selitellä vähän.

Olin valmiudessa liikkumaan: joko puhdistamaan Grannin puremajälkeä Hannen iholla tai harjaamaan sitä pureskelijaa itseään.

Mä yritin tulkita hieman tarkemmin naisen persoonaa. En ollut siinä koskaan oikein hyvä. Sosiaalinen kanssakäyminen ei ollut mun vahvuuksia. Mä puhuin, mä ystävystyin, mutta todellisuudessa mä olin surkea kaikessa muussa kuin kiroilussa.

Tämä tyyppi kuitenkin oli täysin selkeä sivuhahmo. Se ei tiennyt mitä tehdä ja vain oli häilyvänä paniikkia silmissään. Sellainen tulkinta Rostenilta, kiitos ja hyvää päivänjatkoa.

Ennen nimensä kertomista se esitti haavan putsaamisen vaihtoehdon. Ainoa vain, että mitään haavaa ei ollut. Tarkistin sen vielä toisen kerran, mutta käsivarteni tosiaan vain punersi. Ei siis mitään hengenhätää hakea laastaria, ettei vaatteet likastuisi vielä vereen reiän lisäksi.
“Niin on”, sanoin puolittain suupieltäni nostaen. “Mä oon ikuinen ponityttö.”

Aina siihen asti, kunnes kasvaisin aikuisiällä pituutta yli 170 senttimetriseksi ja ponit jäisivät mulle liian pieniksi. Tieteennimissä en uskonut sen tapahtuvan koskaan.
“Joo hauska tavata, Jusu ja älä huoli. Ei siihen tullu haavaa. Ehkä mä katoin sitä liian pitkään tai jotain. Eli ei tarvi murehtia, että siitä tulis yhtäkkiä lihansyöjä.”

Toivottavasti se viimein saisi tämän Jusun päkijöiltään.
“Niin ja en tarvi ensiapua. Ei näyttäny tulevan mitään ihmeellistä kuin takkiin.”

Hanne vakuutti, että sillä oli kaikki hyvin eikä sitä tarvinnut paikata. Mä etsin sen kasvoilta merkkiä siitä, että ehkä se valehteli mulle. Lopetin kuitenkin sitten, kun en keksinyt, miksi se olisi valehdellut niin. Tuskin sentään ihan vain voidakseen jälkikäteen panetella mua kaikille siitä, miten mun hevonen oli purrut sitä enkä mä ollut auttanut mitenkään? Ei - eiväthän aikuiset ihmiset tehneet niin.

"Pääasia, ettei sulle tullut mitään, hmm, ruhjelmaa. Mutta ihan tosi - mä korvaan sulle takin, tietenkin, mun hevonenhan se oli ja tuo on tosi hieno takkia ja on tosi harmillista, että se nyt on Grannin takia rikki, ja mä - mä tietenkin... Osta vaikka uusi ja tuo kuitti mulle, ja mä maksan sitten, tai miten vain sovitaan", papatin sydän ja vatsanpohja yhä harmista muljuen.

Astelin Grannin karsinalle. Se luimisti mulle vihaisesti, ja mä heristin sille harjaa ja mulkaisin takaisin. Sen verran mä olin sille kiukkuinen sen tempauksesta, että murahdinkin vähäsen. Naksautin kieltäni ja tuuppasin tammaa lavalle, jotta se väistäisi mua vähäsen.

Vastentahtoisesti mun hevonen otti hitaan sivuaskeleen ja jatkoi sitten heiniensä syömistä, mutta huiski kiukkuisena hännällään. Mä olin koko ajan vähän varuillani, kun ryhdyin sutimaan tummanruunikkoa harjalla.

Voi että miten mä kadehdin Hannea, jolla oli (happamasta ilmeestään huolimatta) sievä pieni poni.

"Mikä sun ponin nimi on?" mä kysyin yhtäkkiä uteliaana ja ehkä sen rohkaisemana, että mä nyt olin hevoseni karsinassa vähän niin kuin näkösuojassa. "Ja kilpailetteko te?"

Mähän en siis tosiaan aikonut sanoa, ettei Jusun tarvitsisi ostaa mulle uutta takkia. Tietysti sen piti, mutta en mä aikonut silti kantaa kaunaa. Joku muu olisi saattanut laittaa ton ujon tytön “Mustalle listalle” sen takia, että sen hevonen oli hajottanut sun omaisuutta. Tässä tapauksessa puhuttiin kahdensadan takista, joka tosin oli ostettu alennuksella. Mulla ei ollut ylimääräistä rahaa ees viidenkympin takkiin.

Pian tulisi kuitenkin se pirun kallis estevalmennus Auburnissa, jonka piti Hannes Savioja. Mä olin säästänyt Dinon tilille rahaa meidän valmennuksiin, mahdollisiin eläinlääkärikuluihin ja kaikkeen mitä yks poni vain voisi tarvita. Se tarkoitti sitä, että mun omalla tilillä oli tosi tarkka budjetti, joka ylitettiin vain hätätapauksessa. Tämä ei ollut sellainen ja siksi mä en aikonut sanoa Jusulle, että ei se mitään, se on vain takki.

“Joo, tietenkin”, vastasin yhä hitusen rauhoittelevaan sävyyn. “Tää on joku Kingslandin pirun kallis takki, mä katon jonkun vastaavan. Voin vilauttaa alkuperästä kuittia, ettet luule mun huijaavan”, naurahdin ehkä hitusen huvittuneena. “Eikä mulle tosiaan jää tästä mitään vitun kaunoja, että rauhotu”, kiirehdin lisäämään jopa mulle yllättävän hellään äänensävyyn.

Jusu siirtyi hiljakseen hevosensa karsinaan. En viitsinyt mennä kovin lähelle karsinan ovea. Ei mua mikään luimuileva tamma pelottanut, vaikka se oli hampaansa iskenyt mun käteen. Mietin vain hetken aikaa, että lähtisinkö tästä hakemaan ponini harjoja vai jatkuisiko meidän keskustelumme. Ilmeisesti se jatkui, kun Jusu kyseli Dinosta.

“Virallisesti Diaphanous, en oo koskaan osannu lausua sen nimeä oikein”, mutisin lauseen viimeisen osan. “Mutta noin niinku muuten Dino, joskus Spok tai Spookkis. Joo, kilpaillaan me. Ei me mitään huippuja olla tai no mä en oo, mutta ihan riittämiin.”

Vilkuilin sporttisen näköistä puoliverista, jonka karvapeitettä pitkin Jusu suki harjaansa.
“Tekin varmaan kilpailette?”

Pirun kallis — tietysti takki oli pirun kallis. Eihän Granni siihen muuten olisi hampaitaan upottanut. Mun hevonen söi rahaa ja rahanarvoisia asioita. Oi voi voi voi. Tämä pitäisi maksaa itse; äiti ja isä kustansivat (hyväksymiensä valmentajien) valmennuksia ja (tärkeinä pitämiään) kilpailuita ja tapahtumia, mutta eivät rikkoutuneita pirun kalliita takkeja.

Onneksi mä tein töitä. Kyse ei ollut siitä ettenkö mä olisi pystynyt kustantamaan takkia, mutta mä ahdistuin helposti talousasioista(kin).

”Niin”, mä sanoin. ”Kyllä mä uskon - ja maksan. Tietysti.”

Onneksi Hannelle ei jäisi......... kaunoja. Korvat vähän punoittaen mä suihkun hevostani siistiksi.

”Dino”, mä toistin tahattoman ilahtuneena. ”Suloinen!”

Mä pidin dinosauruksista, vaikken mielenkiinnonkohdettani mitenkään erityisesti mainostanutkaan. Ikinä. Edes Rasmukselle.

”Onko teillä joku tietty laji?” utelin, vaikka aloin olla jo melko valmis. ”Me kisataan vaan esteitä.”

En viitsinyt mainita meidän yhtä ainoaa koulustarttia. Oltiinhan me tavallaan voitettu, mutta ei kahden osallistujan helppo C -luokkaa vielä suureksi saavutukseksi laskettu.

Astahdin käytävälle, tipautin harjan Grannin koriin ja suljin karsinanoven perässäni. Katselin Hannen ponia ja hyvä etten huokaissut. Mun sydämessäni oli oma paikka somille poneille. Harmillista, että mä olin niin pitkä kuin olin — tällaisena ei useinkaan päätynyt ponien selkään.

Hymyilin pienesti, kun Jusu kehui Dinon lempinimeä suloiseksi. Joskus mietin, että ehkä siinä pitäisi olla hieman enemmän ponnekkuutta. Kuten vaikka Reima tai Riitta tai jotain. Ehkä Spok oli sellainen? Tuskinpa.

“Esteet nyt ehkä ensisijaisesti, mutta myös koulua”, kerroin ja naurahdin. “Hairahdettiin osallistuun Kalla Cupissa kenttään, mutta se oli farssi.”

Mä en oikeastaan ollut koskaan kiinnittänyt intoani mihinkään lajiin. Yleistason osaaminen kaikissa lajeissa oli mulle ihan ok. Jotkut tietysti ajattelivat, että pitäisi painottaa vain yhteen. Dino oli kuitenkin yleisosaava poni.

Siirryin hieman sivummalle, kun Jusu poistui hevosensa karsinasta. Vasta oikeastaan siinä huomasin kuinka paljon meillä oli pituuseroa. Jusu oli varmasti yli sataseitsemänkymmentä, kun mä itse olin tasan satakuusikymppinen tappi. Siksi kyllä täydellinen poniratsastaja lopunelämäni!

“No, mutta”, aloitin ja oli lähellä etten lyönyt käsiäni jopa yhteen. “Mulla on vielä menoja tälle päivälle, joten mä tästä pistän tohinaks, että kerkeen kunnon maastolenkille. Vaikken mä kauheesti noita reittejä tunnekaan. Ehkäpä voisit joskus näyttää missä kannattaa käydä?” ehdotin.

"Mä en kyllä varmaan tämän kanssa kenttää uskaltaisi. Kouluosuuksia saisi hävetä ja maastossa paukkuisi ihanneajat... eikä siis yli", tunnustin ja pyöräytin silmiäni Grannin suuntaan. Sehän veisi ja mä vikisisin, ja kaikkivoipaisuuskuvitelmissaan Granni olisi hengenvaarallinen kiinteitä esteitä kohdatessaan. Tuskin se tajuaisi niitä kunnioittaa, ennen kuin menisi muutaman kerran nurin oikein kunnolla, ja siinä rytäkässä voisi käydä huonosti (ennen kaikkea hevoselle! Siitä mä eniten olin huolissani).

"Mutta maastoa ilman esteitä me kyllä harrastetaan", hymyilin melko rohkeana ollakseni minä. "Paljon. Täällä on hyviä reittejä. Satulahuoneessahan on se jonkinlainen maastokarttakin, mutta voin mä tulla aina seuraksikin."

Jopas. Siinä oli paljon puhetta Rosengårdin Jusulta, ja vieläpä seuralaislupaus. Aika rohkeaa, mutta hei, olin mä maastoillut esimerkiksi Ritankin kanssa enkä ollut kuollut.

"Mä joudun kyllä nyt jo lähtemään, joten sovitaan maastoilusta joskus toiste. Ja tuo mulle takkilasku", muistutin vielä häpeissäni. Ravistelin itseni mahdollisimman nopeasti eroon siitä tunteesta, pahimmasta ainakin, ja hymähdin ennen poistumista: "Nähdään taas. Hyvää maastoilua!"

“No, onneks mekin farssattiin vain hallikaudella maastoesteet”, naurahdin kuivasti lähinnä suorituksellemme.
Positiivisin asia taisi olla, ettei me ainakaan ihan viimeisiä oltu. Voi olla, että haukattiin myös hiukan suuri pala helpossa, kun tarjolla ei ollut tuttaria. Mutta se oli ollutta ja mennyttä, enkä aikonut enää edes harkita kenttäratsastajan uraa.

“Joo, sitä karttaa mä tutkinkin joskus”, muistelin, mutta muistelin myös, etten mä ollut ihan täysin ymmärtänyt siitä mitään. “Opas eikä seurakaan silti oo koskaan pahitteeks.”

Myös Jusulla oli selkeästi kiire ja ellei nainen olisi kerinnyt ensin, olisin mä suunannut ensin pois paikalta.
“Mä tuon mahdollisimman pian”, lupasin. “Nähdään!”
Tajusin sillä hetkellä, että me oltais menty samaan suuntaan. Jusu meni samalle ovelle, mistä mun piti mennä hakemaan Dinon varusteita. Oli siis aivan turha sanoa vielä “nähdään”, joten tapoin hetken aikaa aikaani mulkaisemalla ensin Tiikeriä. Kävin myös rapsuttamassa Dinoa, jonka jälkeen viimein menin sinne saman oven taakse.