Reelikan päiväkirja

Tarinoita opettelevan hevosenhoitajatytön seikkailuista, joissa keskitytään lähinnä mahdollisimman harmoniseen elämiseen 6-vuotiaan ainamurjottavan tamman, Grannin sekä muiden Josefina Rosengårdin enemmän tai vähemmän omien hevosten kanssa.

Ensimmäinen
(eikös olekin inspiroiva otsikko)
9.4.2019

Tietenkin sinä päivänä satoi.

Reelika oli jo lopen kyllästynyt kevääseen, vaikka se oli alkanut olosuhteiden puolesta vasta muutamia päiviä sitten. Sade, joka oli jotain veden, lumen ja rännän väliltä, kasteli platinanvaaleat hiukset ja sai ne lässähtämään päälakea vasten. Tyttö tunsi olonsa uitetuksi koiraksi, mutta yritti silti ajatella iloisia asioita tarpoessaan äidin rämältä Fordilta kohti tallipihaa. Verneri Kaajapuron kotitallilla oli hiirenhiljaista, jos ei laskettu sateen (varsin äänekästä) kuminaa tallirakennuksen katolla.

Siitä oli ehtinyt kulua jo yli vuorokausi, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona, niin Reelika laskeskeli. Mutta tänään hänellä oli ollut hyvä syy poistua sohvan lämmöstä: hän oli hankkimassa itselleen tekemistä. Muutama päivä sitten Reelika oli ihan huvin vuoksi vilkaissut kaupan ilmoitustaulun viestejä, kun kassamies oli lukenut viivakoodeja. Naapurin kissa oli taas karannut, siitä oli koneella printattu suuri A4-paperi täynnä tietoa. Kallan S-Marketin kesätyöpaikkailmoitus. Ja sitten, pienenä nurkassa, sievällä käsialalla kirjoitettu vaatimaton lappu, jossa haettiin puoliveriselle tammalle hoitajaa. Muutamana päivänä viikossa kivalla kotitallilla. Soita tähän numeroon, jos kiinnostaa. Tietenkin Reelika oli soittanut.

Reelika ei myöskään ollut tyhmä. Heti puhelun jälkeen hän oli selvittänyt, kuka langan toisesta päästä kuuluvan, ujon mutta päättäväisen äänen omisti. Netistä löytää nykyään kaiken, ja mestaristalkkaajaksi hioutunut Reelika ei joutunut paljoa hikoilemaan, kun kukasoitti.fi paljasti soittajan henkilöllisyyden. Josefina Rosengård.

Rosengård? Ihanko varmasti... Ro-sen-gård. Oli se. Yhtäkkiä Reelikan oli samantien tehnyt mieli sekä perua tiistaille sovittu tapaaminen että syöksyä naisen antamaan osoitteeseen heti paikalla. Kallassa ainoa mielenkiintoinen asia oli hevosurheilu, kyllähän Reelika nyt oli Josefina Rosengårdista kuullut, vaikkei ollutkaan koskaan nähnyt.

Reelikaa hermostutti elämässään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Toisin kuin kesätyö S-Marketissa tai Kallan hautausmaalla, joista kumpaakaan hän ei ollut saanut, tämän hän todella halusi. Entä jos Josefina antaisi hänen ratsastaa hienolla kilpahevosellaan? Tigraine, Reelika muisti hevosen nimeksi. Hän muisti kaikkien Kallan parhaiden kilpahevosten nimet, sillä kaksnelosen lukeminen oli suunnilleen ainoa mielenkiintoinen tekeminen, mitä kotona löytyi. Eikä Kallassa ollut oikein mitään muuta draamaa, kuin karanneet kotikissat ja Auburn Estaten skandaalit ja menestystarinat.

Reelika oli juuri alkamassa valmistautumaan elämänsä tärkeimpään työhaastatteluun (tai siltä se ainakin tuntui), kun tallista astui ulos huppupäinen hahmo. Ei kestänyt kauaa, kun siniset silmät kohtasivat Reelikan ruskeat. Sitä seurasi kuitenkin ikuisuudelta tuntuva, outo ja jollain tavalla jopa hieman epämiellyttäväkin hiljaisuus, jonka Reelika lopulta rikkoi.
”Heippa! Reelika Auer”, hän esittäytyi niin järkevästi kuin oli vain mahdollista, kun edessä seisoo vauraan kartanon tytär jonka hienolle kilpahevoselle olet hakemassa hoitajaksi varsin rajoittuneilla taidoillasi. ”Tulin sitä hoitohevosta koskien. Anteeksi, että olen vähän etuajassa.”
”Aivan, Reelika”, Josefina sanoi pientä helpotusta äänessään. ”Jusuksi kyllä yleensä sanotaan. Tervetuloa Kaajapuroille.”

Reelika ei ollut uskoa korviaan. Josefina Rosengård, eli JUSU. Josefinalla saattoi olla jalassaan ratsastushousut, mutta hän sanoi itseään Jusuksi ja oli pukeutunut kaksi kokoa liian isoon huppariin. Reelikaa jopa hieman harmitti, että hän oli ahtanut itsensä uusiin legginsseihin ja tiukkaan tuulitakkiin, joka puristi vatsanseudulta eikä istunut ollenkaan. Hän oli ajatellut, että saisi niin tehtyä edes jonkinlaisen vaikutuksen Rosengårdien tyttäreen, mutta se oli ilmeisesti ollut täysin turhaa. Ei sillä, hupparissaankin Josefina näytti kymmenen kertaa nätimmältä kuin Reelika, joka oli todella, todella yrittänyt.

Small talkia ”Jusun” kanssa kesti hetken, kartanon neiti oli selkeästi siihen tottunut. Reelika vastaili kiltisti kysymyksiin hänen hevoshistoriastaan ja odotti koko ajan varpaillaan seisten, milloin Josefina sanoisi, että mennäänpäs tapaamaan Tigrainea. Onneksi se hetki lopulta tuli.
”No, kyllähän tuo ihan hyvältä kuulostaa. Yhdeksän vuotta on kumminkin pitkä aika. En ajatellut sen tarkemmin sua tentata, mitä jos mennään vaan hakemaan Granni?” Reelika tunsi olonsa hieman typeräksi, kun seurasi Josefinan selkää tallipihan läpi aavistuksen kuraisille tarhoille kuin pahainen koiranpentu, muttei oikein osannut muutakaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi työhaastattelussa, arvioitavana. Ja ehkä hän olikin. Josefina kertoi ratsastavansa tänään kaksi hevosta ja se olisi nopeammin ohi, jos Reelika voisi laittaa hänelle Grannin valmiiksi. Blondi nyökytteli päätään vähän toimettomana, painautui syvemmälle takkinsa kaulukseen ja tähyili tarhoille päin tutkien Kaajapurojen hevostarjontaa.

Tigraine oli yksin omassa tarhassaan siniseen sadeloimeen käärittynä. Se oli hakeutunut lähelle puurajaa ja asetellut takapuolensa tuulta kohden, ja siinä häntä supussa seistessään se näytti aivan tavalliselta puoliveriseltä. Hetken Reelika ajatteli, että hän varmasti pärjäisi tuon kanssa paremmin kuin hyvin. Tuollaisiahan hevoset olivat Murronmaan Ratsastuskoulullakin, hän oli ratsastanut sellaisilla melkein yhdeksän vuotta.

Reelika pani merkille, että Jusu vaikutti hieman huolestuneelta, kun tuo ojensi riimun naruineen hoitajakokelaalle. Jokainen liike oli tarkasti harkittu, melkein kuin harjoiteltu, mutta silti hieman haparoiva - Josefinan päässä pyöri varmasti monia asioita, hän varmaan analysoi Reelikan jokaisen sanan. Olisipa Reelika vain ymmärtänyt, että Josefina oli luultavasti enemmän huolissaan hevosensa käytöksestä kuin Reelikan suoriutumisesta...

Platinablondi lähestyi hevosta varovaisesti ja jutteli sille hiljaa, oli tuntevinaan Jusun tarkan tapituksen selässään, vaikka oikeasti nainen katseli Reelikan olan yli hevostaan. Granni ei ollut ensin huomaavinaankaan – varmaan toivoi, että ihmisraukat olisivat tajunneet itsekin, ettei häntä kiinnostanut. Kun Reelika astui lähemmäs, ruunikko nosti päänsä ylös ja painoi korvansa luimuun.
”Äläs nyt, mennään vaan käymään sisällä. Pääset nopeammin takaisin, jos käyttäydyt nätisti”, Reelika sanoi hevoselle, mutta varoi möläyttämästä sanojaan Jusun korvien kuultavaksi.
”Ei tarvitse huolestua, se vaan näyttää tuolta”, tyttä huudahti aidan toiselta puolelta, mutta päänsä sisällä pureskeli kynsiään.

Silloin Reelika totesi, että tätä ei yksi kiukkuinen tamma häneltä vie, ja sujautti riimun hevosen päähän. Aivan kuten Murronmaan ratsastuskoululla, hän hoki itselleen, ja naksautti kieltään saadakseen hevosen liikkeelle. Kuten Josefina lupasi, Granni ei ollut mitenkään ilkeä. Se vain näytti siltä, että joku olisi huijannut sen syömään lastillisen sitruunoita ja siitä riittäisi katkeruutta koko loppuelämäksi. Tamma seurasi Reelikaa vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Jusu katseli roikkuvaa riimunnarua huolestuneena, mutta Reelika ei tiedostanut virhettään – hän luotti Josefinan sanaan täysin. Grannihan oli kiltti. Oli jopa hieman hankala uskoa, että tuo oli sama hevonen, joka oli kilpaillut Jusun kanssa Ruotsissa SIM Routine Trophyssa. Kyllähän Reelika nyt oli siitä lukenut.

Naiset sitoivat Grannin yhteisvoimin käytävälle, jonka jälkeen Reelika ryhtyi harjaamaan sitä. Josefina otti puolestaan yhdestä karsinasta ulos paljon kiltimmältä vaikuttavat ja oikeastaan suorastaan suloisen hevosen. Reelika ei ollut tiennytkään, että puoliverinen voisi olla päistärikkö.
”Tää on Kerttu, se on mulla ratsutettavana toukokuun loppuun”, Jusu kertoi. ”Saatan välillä kaivata tänkin kanssa apua, mutta pääasiassa saisit hoidella Grannia. Ainiin, muuten... mä oon lähdössä silloin toukokuun lopussa Saksaan. Grannin kanssa.”

Reelika hämmentyi hieman ja oli pudottaa kaviokoukun kädestään. Hän oli ehtinyt jo haaveilla, että ratsastaisi Grannilla kesäauringossa ja voisi sillä verukkeella jättää kesätyöt hakematta. Mitä nyt enää oli tehtävissä? Onneksi Jusu ei ollut vielä saanut asiaansa loppuun.

”Mutta jos vaan vielä silloin haluat pyöriä tallilla, niin ainakin ystäväni Heidi on vinkkaillut, että voisi tarvita silloin tällöin apua hevosensa kanssa. Ja yksi toinenkin purtsilainen. Että kyllä täällä hommia riittää”, Josefina kertoi hymyillen ujosti. ”Tulen kyllä sitten kesän jälkeen takaisin ja kaipaan sitten apua varmaan kahta kauhemmin, jos pääsen sisään lääkikseen.”

Jos vaan vielä silloin haluat. Huvittava ajatus, nimittäin se ettei Reelika haluaisi pyöriä Verneri Kaajapuron tallilla aina kun vain olisi mahdollisuus. Vaikka itse Verneriä ei nyt näkynytkään, hän pysytteli mielellään täällä kilparatsastajien nenän alla. Kohta tytöllä olisi sylin täydeltä hienoja kilpahevosia hellittävänään, niin Reelika haaveili. Toisaiseksi hänen oli kuitenkin tyydyttävä flegmaattiseen, murjottavaan Granniin – ja ehkä niin oli parempikin. Reelika kun ei mikään maailman taitavin hevosenhoitaja ollut, vaikka hän ehkä näkikin siitä unia...

Josefina ilmoitti ratsastavansa ensin Kertulla, joten Reelika laittoi Grannin karsinaansa odottamaan. Ruunikon karva ei kimaltanut puhtaudellaan, mutta oli Reelika sentään pahimmat saanut pois. Kyllä hänen silmänsä vielä kehittyisi huomaamaan pienimmätkin pölynhiukkaset.

Naiset varustivat Kertun yhdessä: Jusu laittoi suitset, Reelika satulan. Korkean hevosen selälle kurkottelu oli helpommin sanottu kuin tehty ja päättyi siihen, että huopa satulan alla oli täysin rytyssä, mutta Reelika teki parhaansa korjatakseen virheensä. Kerttu pyöritteli suloisia silmiään hieman epäröiden, mutta näytti kuitenkin hurjan ystävälliseltä verrattuna Granniin. Kun kaksikko haki Kertun suojat, Jusu näytti vielä Reelikalle paremmin satulahuoneen – Kaajapurojen talli oli onneksi melko pieni, ja Grannin sekä Kertun varusteiden paikat oli helppo muistaa. Reelika oli vieläkin hieman ihmeissään siitä, ettei tallilla ollut ketään muuta, muttei miettinyt sitä sen enempää. Nythän oli päivä ja suurin osa järkevistä, tavallisista ihmisistä oli koulussa tai töissä. Toisin oli tilanne onnettomalla Reelikalla ja Jusulla, joka taas taisi tienata elantonsa puoliksi äidin ja isän lompakosta ja puoliksi muiden hevosten ratsutuksesta. Tai mistä Reelika tiesi. Hän vain ajatteli, että nuo olivat suhteellisen hyviä arvauksia.

Reelika sai tehtäväkseen mennä kävelyttämään Kerttua, kun Josefina veti ratsastustamineet päälleen. Platinablondi koki saaneensa elämääkin tärkeämmän tehtävän, kun hän talutti ainakin hänen mielestään maailman kauneimman ja söpöimmän kilpahevosen Kaajapurojen kentälle. Se olisi voinut olla paremmassakin kunnossa, mutta kyllä siellä pystyi vähän jotain tekemään. Reelika suoristi tunnollisesti päistärikön selässä olevan villaviltin ja lähti taluttamaan Kerttua kentällä. Tamma vaikutti jännittyneeltä uuden ihmisen kanssa, mutta kilttinä hevosena seurasi otteissaan vielä haparoivaa Reelikaa tottelevaisesti.

Valitettavasti elämääkin tärkeämpi tehtävä loppui hyvin lyhyeen, kun Josefina saapui tallista, pyysi Reelikaa roikkumaan oikeanpuoleisessa jalustimessa naisen noustessa satulaan ja sen jälkeen sanoi, että Grannia voi alkaa laittamaan kuntoon puolen tunnin päästä. Niinpä Reelika nojasi kuuliaisesti kentän aitaan ja katseli kartanontyttären tarkkaa ratsastusta toivoen, että voisi jonakin päivänä olla yhtä hyvä. Reelika ei uskonut, että edes sadan kilometrin etäisyydellä löytyisi opettajaa, joka pystyisi muovaamaan hänestä esteratsastajan. Olisi tyydyttävä hoitajan rooliin, jos siihenkään häntä nyt huolittaisiin. Jusu oli kyllä kuulostanut siltä, ettei ollut vielä hylännyt ajatusta ihan täysin, kun oli jutellut kesäsuunnitelmista ja kaikkea.

Mutta mistäs sitä tietää, Reelika ajatteli. Tämä oli jo nyt liian hyvää ollakseen totta.

Noin tunnin päästä Reelika lähti Verneri Kaajapuron tallilta hymy huulillaan, mutta kylmä, painava kivi vatsassaan. Josefina sanoi, että ilmoittaisi illalla päätöksestään, kun eräs toinenkin hoitajaehdokas olisi käynyt tallilla. Niinpä Reelika odotti kauhuissaan koko päivän.

Viimein, myöhään illalla tuli viesti. Reelika ei uskaltanut katsoa, joten hänen pikkusiskonsa luki viestin ääneen tytön puolesta:

”Vieläkö kiinnostaa Grannin hoitaminen? T. Jusu”, Polina sanoi ja aiheutti sanoillaan kiljumiskohtauksen, jonka ansiosta äiti huuteli alakerrasta, että nyt hiljaa siellä. Reelika ei välittänyt. Juuri nyt millään muulla ei ollut tässä maailmassa merkitystä kuin ihanalla Josefina Rosengårdilla, joka oli ansainnut teollaan platinablondin ikuisen kiitollisuuden.