Neljä hevosenkoipea, kiitos

Vänrikinmäki, 30.03.2019. Mukaan @Nita M., suljettu.

Olin yllättynyt iloisesti, kun Nita oli kysynyt mua mukaan varsakatselmusreissulle. Se oli perustellut toiveensa hyvin: mä olin nähnyt lukuisia varsoja ja ehkä osaisin katsoa varsaa syvällisemmin kuin mitä tarvittiin, jotta saattoi todeta hevoslapsen olevan söpö, honkkeli ja nelijalkainen. Toivoin ainakin, että Nitan potentiaalisella uudella ratsulla olisi kaikki neljä jalkaa kiinni rungossaan eikä yhtään ylimääräistä. Lisäksi Nita oli huomauttanut, että mä olin kuitenkin kaveri ja vähemmän pelottava kuin Amanda tai edes Isabella.

Mä olin lähtenyt mielelläni varsareissulle Nitan kanssa. Koska sen auto oli huollossa, me huristeltiin mun koslallani kohti Vänrikinmäkeä ja Daniel Susinevan tallia. Hevosten ja varsojen näkemisen lisäksi tässä oli kivaa se, että meillä oli aikaa jutustella.

”Jännittääkö hevosen näkeminen?” kysäisin ja pyysin ajomatkan ratoksi Nitaa kertomaan enemmän tapauksesta, joka meitä odottaisi: ”Eikö se ollut tamma? Minkä ikäinen, ihan varsako vasta vai jo isompi?”

Mua jännitti ja pelotti. Mä olin kamalan innoissani. Mun päässäni risteili miljoona muutakin tunnetta ja ajatusta, joista mä koitin ne inhottavimmat ja hämmentävimmät tunkea johonkin syvälle lukittuun arkkuun. Mä onnistuin siinä mielestäni ihan kohtuullisesti.

Mä olin myös kamalan kiitollinen, koska Jusu oli lähtenyt mun mukaan. Oli hyvä olla mukana joku, vielä sellainen joka oli mukava, kun itse oli vielä hieman uuno varsojen kanssa. Osasin mä jotain katsoa, mutta en mä osaisi katsoa varsaa niin kriittisesti. Mä todennäköisesti näkisin edessäni vain söpön koipeliinin.

"Jännittää. Ihan kamalasti", vastasin, mikä oli hieman hassua. Mä olin muutamaa muuta nuorta käynyt katsomassa, mutta tämä oli eka kerta, kun mua oikeasti jännitti.
"Joo tamma se on. Ja mä en oo ihan varma, aika nuori se vielä on."

"Mä en itseasiassa tiedä siitä paljoa mitään. Tää on tarkotus olla sellanen tiedusteluretki", naurahdin hieman nolona. Mä kuitenkin tiesin Daniel Susinevan jotenkuten valmentajana ja jos Amanda oli myynyt sille Armin varsan Karkin, ei miehen kasvattama varsa vain voinut olla sysipaska. Eihän?

Mietiskelin Nitan puheita kuunnellessani, millaista olisi olla itse hevosta ostamassa. Mä en ollut ikinä ostanut yhden yhtä hevosta. Koeratsastanut olin joskus silloin, kun mulle oltiin ostamassa Santosta, mutta silloinkin isä oli valinnut kokeiltavat hevoset ja sitten mun oli vain pitänyt ratsastaa, jotta se näki, mikä hevonen sopisi mulle parhaiten. Tulin siihen lopputulemaan, että jännittäisin itseni kipeäksi ja hymyilin Nitalle ystävällisesti.

"Kiva olla mukana tiedusteluretkellä", naurahdin. Tämä tuntui hauskalta ystävien seikkailulta. "Yritän olla avuksi, mutta niin kuin tiedät, niin en mä kouluhevosista ymmärrä paljon mitään. Mutta ei kai sillä Daniel Susinevalla mitään hirveän huonoja hevosia ole..."

Vaikenin hetkeksi. Olisihan myös mahdollista, että se voisi nimensä turvin kaupata vaikka mitä kolhoja kopukoita ihmisille, jotka sokaistuivat sen omista kisatuloksista ja jo jonkinmoiseksi muotoutuneesta maineesta.

"Kyllä mä ainakin kehotan harkitsemaan sitten, jos varsalla on hirveän huonot jalka-asennot tai siltä puuttuu kaula pään ja rungon välistä", vitsailin vähäsen Nitan mieltä rauhoittaakseni. Kyllähän me nyt yhdestä tällaisesta tiedusteluretkestä selvittäisiin.

"Mutta mitä muuta kuuluu? Ei olla hetkeen ehditty jutella", hymähdin ja ohitin kiltisti tien sivuun väistäneen hitaasti liikkuvan traktorin. Me ei tosiaan oltu ehditty juuri nähdä viimeisten viikkojen aikana, kun mä olin ollut Ruotsissa ja sitten antanut hevosteni lomailla ja käynyt Auburnissa vain työvuorojen verran. Kerttuakaan Nita ei ollut vielä ehtinyt nähdä.

"Kiva että lähdit mukaan, mä en kyllä yksin pärjäisi tällä reissulla", naurahdin. "Samaan päätelmään mäkin tulin, että ei kai sillä mitään huonoja hevosia ole."

Mua nauratti Jusun toteamus kaulattomasta hevosesta. Se olisi ehkä asia, jonka mäkin huomaisin.
"Ihan hyvää. Paljon valmennuksia, mutta onneksi koulu sentään saatu pois alta", kerroin. Mä puhuin totta, mutta jätin aika hienosti mainitsematta muutaman jutun. Mä en ollut varma mitä vastaisin, jos Jusu kysyisi.

"Mitä sulle? Miten teillä meni siellä Ruotsissa?" muistin kysyä. Mä olin hieman kateellinen Ruotsin reissusta, mutta ne olivat estekarkelot ja mä olin kouluratsastaja. Ja mulla oli ollut kirjoitukset. Ja miljoona muuta asiaa, jotka olivat pitäneet mut Suomessa. Muuten mä olisin voinut lähteä vaikka kisahoitajaksi, kuten lähdin Kanadaankin silloin. Kisahoitajanakin oli ihan mukavaa ja ainakin pääsi näkemään vähän isompien kisojen meininkiä tälläisissä tapauksissa.

"Ai niin, nytkö sulta loppui kirjoitukset?" mä tiedustelin ilahtuneena, kun Nita kertoi saaneensa koulun alta pois. "Jännää - sitten vain lopullisia pisteitä odottamaan ja lakkiaisjuhlia järjestämään."

Melkein kehtasin sanoa, että Nitan pitäisi pitää huoli etten mä unohtunut kutsulistalta, mutten sitten ihan kuitenkaan. Sellainen tuppautuminen ei ollut mun tapaistani.

"Tulosten osalta meni vaihtelevasti", naurahdin - en enää murehtinut Trinan heikkoa tulostasoa. "Muuten oli kyllä hyvä reissu. Mulle tarjottiin hevosta ratsastettavaksi loppukevään ajaksi, ja se onkin mulla jo Purtseilla." Sitä mä en ihan käsittänyt vieläkään, ja varmaan olin aika ymmälläni olevan kuuloinen nytkin Kertusta puhuessani.

Nopeusrajoitus vaihtui suuremmaksi ja mä painoin kaasua. Äkkiä me oltaisiin perillä, arvelin, ja sitten nähtäisiin mistä Nitan hevonen oli tehty.

"Ja no", ryhdyin hymy kasvoille pyrkien tunnustamaan, "sä saatoit kyllä olla jo Kanadassa oikeilla jäljillä." En aivan punastunut, mutta ei se kaukana ollut. Ujoa iloa hehkuen mä kerroin: "Ei jää meidän vikaksi kisareissuksi. Tästä ei voi vielä tallilla puhua, koska mä en ole ehtinyt kertoa Isabellalle, mutta me mennään kesäksi Rasmuksen pomolle töihin."

"Joo, toivottavasti kaikki meni läpi", huokaisin. Mua ei huvittaisi pitää niitä Jusun mainitsemia juhlia. Eihän sinne pääsisi edes kukaan mun kavereista, koska kaikkihan ne melkein valmistuivat nyt samaan aikaan. Mutta mun vanhemmathan järjestäisivät hulppeat kekkerit. Pitäisiköhän mun kutsua joitain talleilta? Kiinnostaisikohan niitä edes?

"Oi, millanen? Mä olen kyllä tipahtanut kärryiltä todella lahjakkaasti. Menee kaikki tälläset ohi", kyselin innoissani Jusun uudesta ratsastettavasta. Mulla oli onneksi töitä tarpeeksi Leevin ja Ramidan kanssa, saati sitten jos mulle tulisi varsa. Mun ei siis tarvinnut olla hirveän kateellinen Jusulle.

Tosin seuraavasta mä saatoin olla hieman kateellinen. Mä tein paljon johtopäätöksiä Jusun lauseesta, mutta ilmeisesti Jusu ja Rasmus lähtisivät johonkin ulkomaille töihin kesäksi.
"Oivoi kun meinaat saada mut kateelliseks. Minne te meette?"

"Oho, joko me ollaan perillä?" melkein säikähdin kun rupesin tunnistamaan paikkoja, olinhan mä täällä käynyt huikeasti yhden viikonlopun verran. Ihan sama vaikka Jusulla oli uusi ratsastettava ja se pääsisi reissuun, voisin mä olla tämän reissun jälkeen lähempänä oman hevosen omistamista.

Mulla oli täysi luotto siihen, että Nitan kirjoitukset olivat menneet läpi. Tietenkin siitä tulisi ylioppilas. Toivottavasti se ei ollut ainakaan kovasti huolissaan aiheesta!

"Hmm. Se on nuori ja ikätasoaan vähän jäljessä, kun ollut pitkään vähällä tekemisellä", kuvailin Kerttua. "Mutta tosi kiltti ja kaunis tamma. Ihana hevonen."

Kateutta mä vähän säikähdin! Apua, olinko mä hehkuttanut onneani nyt liikaa? Mutta Nitan sävy oli kuitenkin melko kepeä, kai, eikä se näyttänyt siltä, että aikoi kuristaa mut. Silti mä vastasin vähän varovaisesti ja sanoihini kompuroiden:
"Riesenbeckiin, Saksaan. Estehevosia, tai siis, tietenkin, enhän mä muita osaisikaan..."
Mietin Nikoa, mutten ehtinyt kysyä aiheesta mitään, sillä me toden totta oltiin perillä.

Auto jäi parkkipaikalle ja meidän kulkumme kävi kohti tallirakennusta. Nita oli ollut täällä ennenkin, mutta ei munkaan ollut vaikea arvata, mikä oli talli. Me ei lopulta kuitenkaan ehditty sinne asti, kun meidät bongasi tallipihan poikki hevosta taluttava nainen.

"Hei!" se huuteli kovaan ääneen, mutta näytti niin ystävälliseltä, etten mäkään pelästynyt sitä. "Olitteko te tulossa katsomaan sitä Aliferinaa?"

Oltiin me, ja Kerstiksi esittäytyvä nainen otti meidät hellään huomaansa. Se johdatti meidät talliin, mutta ei siihen samaan jota kohti me oltiin oltu menossa, vaan syrjemmässä sijaitsevaan ja selvästi uudempaan tallirakennukseen, jossa Nitan potentiaalinen hevonen odotteli meitä. Se oli hitsin kaunis, ja sen kasvattaja Daniel Susineva saapui itse kertoilemaan siitä. Tyypissä oli jonkinlainen luotettavuuden vaikutelma... joka tosin saattoi olla myös ihan vaan totisuutta. Ne kaksi oli helppo sekoittaa.

Mistään koeratsastuksesta ei tietenkään ollut kyse, sillä tämän varsan kanssa oltiin vielä melko kaukana sisäänratsastusvaiheestakaan. Pääsimme kuitenkin näkemään sen liikkeessä. Mä seurasin silmä kovana nuoren hevosen kirmailua kentällä, enkä huomannut siinä mitään sellaista syytä, miksi se olisi jotenkin ehdottomasti kannattamaton ostos.

"Se näyttää hyvältä", kommentoin Nitalle. Daniel ja Kersti olivat asettuneet kohteliaasti sellaisen etäisyyden päähän, että saimme vaihtaa mielipiteitämme rauhassa. "Siis niiltä osin, mitä mä nyt osaa varsoista sanoa. Ja aika kivan oloinen käsiteltävähän se on ollut. Kai kysymys on siitä, tuntuuko se sun hevoselta, ja sitten jos siihen mennään niin läpäiseekö ostotarkin."

Ne asiat jäivät Nitalle mietittäväksi, sillä Daniel saapui meidän luokse.

"Saat itse taluttaa sen talliin", mies sanoi mun ystävälle. "Kersti nappaa sen kiinni."

Jusun ratsastettava kuulosti kamalan kivalta ja kyllä tuo Saksankin reissu kuulosti ihanalta, vaikka töihinhän Jusu oli menossa. Tosin hevosten kanssa se ei kuitenkaan ollut sama juttu. Kai? Enhän mä voinut sitä tietää. Mun focus kuitenkin kääntyi nopeasti varsaan, jota me oltiin menossa katsomaan.

Mä muistin Kerstin hämärästi viime kerralta, mutta eipä sekään tainnut mua muistaa. Kun me päästiin näkemään tämä Aliferina, joka muuten oli pirun nätti, mä kuuntelin lähinnä lamaantuneena Susinevan tarinointia tammasta. Tosin eihän Susineva hirveästi tarinoinut, vaan saapui kertomaan tiiviisti kaiken olennaisen ilman turhia lörpöttelyjä.

Eipä mun juurikaan tarvinnut kysellä, niin kattavasti kaikki tuli ilman kyselyjäkin. Aliferina pääsi kentällekin kirmailemaan ja mä katsoin lähinnä lumoutuneena sitä. Tämän takia mä halusin Jusun mukaan. Mua helpottikin, kun se sanoi juuri sellaisia asioita kuin mä halusinkin kuulla.

Mä sain taluttaa nuoren Aliferinan talliin ja se kyllä oli aika helppo käsitellä, mutta kuitenkin rohkean oloinen. Viimeistään silloin mä toden teolla tykästyin siihen. Jos mä olisin ollut hätäinen, mä olisin kiljunut haluavani sen heti. Mutta mä päädyin fiksuna sopimaan, että mä miettisin yön tai parin yli. Nyt mä olin liian Aliferinan lumoissa.

"Hitto kun teki mieli napata se heti mukaan", nauroin kun istahdin pelkääjän paikalle. "Tai ainakin sanoa, että kyllä mä otan sen."

Mä naurahdin Nitan intoilulle hyväntahtoisesti.

"Oli se kyllä ihana", mäkin myönsin. Varsat oli ihaninta maailmassa. No, suunnilleen. Ainakin herttaiset, hyväkäytöksiset ja terveet varsat olivat. Sitten oli niitäkin yksilöitä, jotka olivat aina ongelmissa tai keksivät ruveta uhmakkaiksi tai aiheuttivat muuten vain huolta ja harmaita hiuksia.

"Mutta teit musta fiksusti, kun sanoit, että mietit ainakin yön yli", hymähdin. Harkitsevaisuus oli aina hyvästä, etenkin tämän kokoluokan hankinnoissa. Enkä mä viitannut tietenkään vain hevosen fyysiseen kokoon, vaan rahalliseen arvoon ja ajalliseen sitovuuteen, jotka nekin olivat aika mittavia näissä tapauksissa. Yhtä kaikki, en olisi itse vaihtanut hevoseni omistamista mihinkään muuhun maailmassa, ajattelin silloin ajaessani Nita kyydissäni Vänrikinmäeltä kohti Kallaa.

Se yksi asia nyt vaan yhä edelleen askarrutti mun mieltä. Huultani pureskellen mä mietin, voisinko kysyä vai olisiko se kamalan epäkorrektia.

Mutta jospa Nita haluaisi puhua asiasta? Jos se olisi helpottunut, kun joku tarjoutuisi kuuntelemaan? Ja ellei, niin kai se osaisi itse ilmaista, ettei aihe kuulunut hänen lempipuheenaiheisiinsa.

"Tota, hmm, mites se - mites se Niko?" mä kysyin hyvin varovasti, ja kiirehdin vielä pehmittelemään: "Tai sisi, ei siitä tietenkään tarvitse puhua, jos... jos et halua."

Kaikki ne taka-alalle tungetut ajatukset nousi hyvin nopeasti sieltä arkusta, joka oli kyllä jo ollut räjähtämisen partaalla. Mä halusin syyttää jostain syystä Jusua Nikon nimen mainitsemisesta, mutta toisaalta, eihän joku Jusu ikinä tainnut tarkoittaa mitään pahalla.

"Mä näin sen pari päivää sitten. Mutta se ei mua. Ainakaan toivottavasti", kuulin puhuvani. Mä olin täysin varma nähneeni tämän, vaikka en nähnyt toista kunnolla. Mutta hitto vie, kyllähän mä Nikon tunnistin ja en mä kuitenkaan ollut nähnyt sitä siellä missä se ei ollut. Ainakaan en suostunut myöntämään mitään sellaista.

"En mä tiedä. Kaikki on jotenkin niin... outoa", puhahdin. Niin, tästä kuviosta nyt puuttui vielä se, että mä olin tavallaan jatkanut eteenpäin. Ja että toisinaan Niko oli mulle yhtä kuin kuollut.

Nitan vastaukset olivat niin vältteleviä, etten mä oikeastaan tiennyt, miten niihin tarttua. Ehkä ei pitänyt tarttua mitenkään. Mä äännähdin jotakin myötätuntoisen empaattista, niin kuin olisin myötäelänyt toisen elämäntilannetta, mutta eihän mulla oikeasti ollut hajuakaan miltä noin sotkuinen ihmissuhteen päätös tuntui.

"No, kai asiat aina jotenkin selkenee", mä sanoin epävarmasti. "Suuntaan tai toiseen."

Mietin, pitäisikö mun kertoa jokin lohduttava anekdootti Kimmosta ja siitä, miten oli silloin tuntunut omituiselta ajatellakaan, että mä voisin turvallisesti pitää kenestäkään. Miten nopeasti asiat olivat järjestyneet toiselle tolalle. Rasmus.

Mutta eihän mun kokemuksista olisi mitään apua Nitalle, sillä elämässä tilanteet olivat yhtä uniikkeja kuin ihmiset, eivätkä ne noudattaneet mitään kaavaa. Se, että mun asiat kääntyivät nopeasti hyviksi, ei ollut mikään lupaus siitä, että niin kävisi aina kaikille. Tai edes että hyvä munkaan elämässä kestäisi, ajattelin, mutta torppasin sen mielipolun vikkelästi.

Sitä paitsi me alettiin olla perillä.

"Oli kiva nähdä sun varsa", sanoin nyt valoisammin. "Siis jos päätät, että siitä tulee sellainen. Ja muutenkin, kiva nähdä. Ja jutella. Voitaisiin joskus toistekin."

Se oli mun kömpelö tapani sanoa, että me voitaisiin joskus käydä kahvilla, tai lenkillä, tai sopia yhteinen maastolenkki, tai - tai tehdä muutenkin asioita, joita ystävät tekivät.