Asiallinen Aliisa Huru

Murronmaan ostarilla 21. maaliskuuta 2019. Mukaan @Märta M., suljettu.

Joo-joo. Mä shoppailin yleensä kirppareilla ihan vaan koska se oli yksi mun tavoista olla ympäristöihminen, ja sitten taas toisaalta mä löysin aina hirveän hyviä kuteita sieltä. Nyt kuitenkin skarppasin vähäsen ja suuntasin ihan oikeaan vaateliikkeeseen. Mulla oli siihen hyvä syy, parempi kuin yksikään treffikumppani suunnilleen ikinä.

Sitten, juuri kun mä olin poistumassa yhden maltillisen kokoisen ostoskassini kanssa sieltä kaupasta, ohi vilahti vähän sinistä. Se saattoi ehkä kulkea vähän niin kuin silloin kuljetaan, kun ollaan vain vikkelällä läpikulkumatkalla eikä tahdota pysähtyä mihinkään tai kenenkään puheille, mutta enhän mä sellaista osannut lukea.

"Hei Martta!" mä kailotin hirvittävän ilahtuneena. Sitä mä en ollutkaan nähnyt aikoihin! En oikeastaan ketään tallilaisia, sillä ensin mä olin ollut Ruotsissa ja nyt mä en enää ollut mutta Cava oli yhä.

Mun ääntä nyt ei oikein voinut olla kuulematta, ja mun hymyni oli niin leveä ja niin ystävällinen, että kyllä sen näki ja tunsi myöskin.

Märta oli palauttanut erään hurjan kivan mekon, jota se oli käyttänyt kaksi päivää kotona. Se oli tuonut sille valtavasti iloa, muttei yhtä paljon iloa kuin se ruttuinen parikymppinen, jonka se sai takaisin.

Seteli nyrkkiinsä rutattuna tyttö kierteli hyllyjen välejä lähinnä haaveillen. Michael oli laittanut viisikymppisen isän lompakkoon toissapäivänä, Märta oli nähnyt, mutta vielä se ei ollut tohtinut ottaa sitä. Se oli muutenkin elänyt vaarallisilla vesillä sen jälkeen kun uusien ja hienojen ratsastushousujen palautus ei ollutkaan onnistunut, kiitos Grannin.

Joku huusi melkein Märtan nimen, ja vaistomaisesti se kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Aliisa Huru! Märtan pää pyöri pakopaikkaa etsien, mutta sellaista ei ollut.

"Umm, hei, Aliisa", Märta sai sanottua ja katsoi Aliisan pussukkaa, ja yhtäkkiä sitä alkoi hävettää: täällä se vaan pyöri kaupan ruttuinen muovikassi kainalossa (sitä se ei palauttanut). "Sinäkin olet sitten palannut, sieltä Ruotsista. Markarydistä?"

Sitten sen pään päälle syttyi hehkulamppu: "Oliko Alexander Rosengård siellä?"

Kyllä se mut huomasi, tietenkin, ja siinä oli jotakin samaa hulvatonta levottomuutta kuin veljessään, kun se vilkuili vuoroin mua ja vuoroin ympäristöään.

Siihen sellaiset ilmeiset yhteneväisyydet oikeastaan loppuivatkin, mä ajattelin. Enemmän samaa oli Jusussa ja Alexanderissa kuin Martassa ja Maikölissä, eikä niissäkään nyt niin paljon, koska Alexander oli jylhänenäinen mulkvisti ja Jusu nöpönenäinen... nöpöläinen.

"Juu! Tulin nuorten rakastavaisten kyydissä. Heppani unohdin kyllä sinne... mutta pitää keretä joskus katsos töihinkin", puhua pulputtelin, ja sitten Martta kysyi siitä samaisesta henkilöstä, jota olin juuri ajatellut.

"Niin, olihan siellä niitä Rosengårdeja kaksin kappalein. Ihme hevosväkeä sekin sakki! Kävin niiden kartanolla. Tapasin isä ja äiti Rosengårdinkin", juorusin ja mietin, lähtisikö Martta kanssani kal... kahville. Ehkä tunnustelisin vähän tyypin juttutuulta ja sitten ehdottaisin, jos siltä vaikuttaisi.

Nuorten rakavaisten, eugh. Märta nielaisi irvistyksensä ja nyökytteli. Niinpä niin, tietenkin Aliisa olisi piirrellyt mielikuvansa täyteen ihania Alsila-Rosengårdeja ja kirjoitellut fanfictionit mielessään--toki se olisi kämppiksensä rakkauden puolella.

"Ai?" se havahtui kiinnostuneena kun puhe kääntyi Rosengårdeihin ilman Alsila-etuliitettä. "Isän ja äidin? Millaisia ne oli? Millasta siellä oli? Se on varmaan hieno paikka, se kartano."

Sitten se empi hetken.

"Onko Jusu muuten raskaana?"

Joku vanha pappa mulkaisi meitä pahasti, kun me nyt oltiin pysähdytty siihen mihin oltiin. Martta ei ehkä huomannut, koska se esitti kysymyksiä, mutta mä näin kyllä ja hymyilin papalle. Yritin näyttää pahoittelevalta, mutta pahoittelevan ja piruilevan välinen raja oli tietenkin hiuksenhieno.

"Niistä olisi niin paljon juttua että voitaisiin oikeastaan piipahtaa kahville", ilmoiti Martalle liukkaasti, mutta sen suusta lipesi jo uusi kysymys.

Jusu. Raskaana.

Mä suoristin ryhtiäni ja katsoin Marttaa yllättyneenä.

"Jaa", aloitin. "No nyt me kyllä ainakin mennään kahville! Kerrot mulle, miksi niin arvelet. Siis varmastihan se olisi mahdollistakin, vaikka Jusu kyllä ehkä vaikuttaakin sellaiselta, tiedätkö."

Puhuessani mä lähdin jo luovimaan kohti kahvilaa. Varmimmaksi vakuudeksi nappasin Martan käsikynkkään.

Kahville.

Märtan ilme tipahti. Mutta mä olen nähnyt sun nännin ei varmasti kelvannut syyksi kieltäytyä. Toisaalta, Aliisa oli itse pyytänyt, joten tarjoaisiko se Märtallekin kahvin? Tai jotain? Eihän hän oikeastaan kahvia edes juonut?

Ajatusketju ei saavuttanut päämääräänsä kun nainen jo reippaasti nykäisi Märta-rukan mukanaan. Se ei tiennyt olisiko se seurannut perässä ellei olisi ollut pakko. Aliisasta lähti sellaisia viboja, ettei sitä kauheasti kannattanut lähteä estelemään.

"Nokun se puhui perheenperustamisesta mulle, eilen", Märta pyörsi vähän Jusun puheita. "Että Rasmuksen kanssa aikovat perhettä."

”Oho! No jopas”, heläytin kepoisasti, ja sitten me pölähdettiin kahvilan jonoon.

Ei sitä kai sittenkään voinut jonoksi sanoa, sillä meidän edessä oli oikeastaan vain yksi seurue: herttaisen kujalla oleva nuori isä ja stressaantuneen oloinen vauva-numero-kakkosta selvästi odottava äiti vilkkaan taaperon kanssa.

”Heh, käveltiinkö me juuri Rasmus ja Josefina Alsilan tulevaisuuteen”, mä hekottelin ja tähyilin juomalistaa. ”Vai tuleekohan niistä Rosengårdeja kumminkin? Vai joku hybridi?”

Piakkoin me päästiin kassalle.

”Pieni kahvi ja mitä hän ottaa, ne tulee samasta”, mä sanoin, vaikken mä yleensä tarjonnut (koska olin aika usein peeaa). Nyt mä olin kuitenkin juhlavalla mielellä, enkä vain hupsujen baby-Alsila-puheiden vuoksi.

Märta katseli kahvilan valikoimia ylhäällä keikkuvista valotauluista kuin ei olisi ikinä sellaisia nähnytkään. Eikä se ihan kamalan väärin ollut, eihän se mikään kahviloiden vakioasiakas ollut. Ehkä joskus lukioaikoina, kun niillä oli Rasmuksen kanssa tapana luikahtaa milloin mistäkin, etenkin vanhojentanssiharjoituksista, Mäkkäriin ja muihin vastaaviin nuorison oleskelupaikkoihin.

Aliisan osoittamalle perheelle Märtakin hymähti, mutta enemmän se näkymälle kalpeni. Se pystyi jo kuvittelemaan Josefinan ja hänen Rasmuksensa sormukset sormissaan ja vatsat pystyssä.

"En minä tiedä, sinä mamma och pappa Rosengårdit olet tavannut", tyttö mumisi.

Tilaustilanne tuli yllättäen, iloinen kassatyttö katsoi Märtaa odottavasti. "Öö. Kaakao?" se sai kysyttyä.

"Iso vai pieni?"

"Umm. Pieni?"

"Laitetaanko kermavaahtoa?"

Märta vilkaisi silmäkulmastaan Aliisaa. "Laita vaan."

Kassa-tarjoilija-kahvilamyyjätyttö laittoi juomat samalle tarjottimelle, ja Aliisa tarttui siihen tomerasti ja lähti edeltä selkeästi ennalta valitsemaansa pöytään. Märta ei osannut kuin seurata sen vanavedessä kaulahuivinsa rinnuksia rutistaen. Mitä Aliisalla oikein oli mielessä? Olihan Märta, joo, nähnyt sen nännin, mutta ei hän kokenut, että he olisivat vielä kahvitellutasolla.

"Ha--halusitko sä, mm, puhua jostain?" Märta kysyi pöytään istuttuaan. Se ei rohjennut riisua takkiaan tai edes huiviaan, tapitti vain Aliisaa. Unholaan olivat vaipuneet Alexander Rosengårdit paniikin noustessa sinihiuksen rintakehässä.

Olikohan mulla joku ruotsinjälkeinen sosiaalisten hetkien puutostila, mä mietiskelin, kun tällä lailla kaappailin ties ketä matkaani vähän väkipakolla? Sitten mä muistin, että niinhän mä aina muutenkin tein.

”Voi, ei mulla oikeastaan kummempaa, kunhan ajattelin että hengaillaan”, kuittasin Märtan kysymyksen. ”Ja samalla voidaan vaihtaa kuulumisia!”

Toistaiseksi oltiin kyllä vaihdettu lähinnä Jusun ja Rasmuksen hypoteettisia kuulumisia.

”Ja no, ehkä mä menin shokkiin ajatuksesta että Jusu olisi raskaana”, naurahdin huolettomasti. ”Se vaikuttaa niin... perinteiseltä. Kihlat, häät, vauva. Niin joo, jossain vaiheessa yhteinen asunto ja lemmikki, tavallisesti koira mutta noilla varmaan hevonen. Tiiätkö, harjoitusvauva, vähän niin ku.”

Maalailin kuvaa ja mua huvitti. Nuoret löversit itse varmaan eivät rohjenneet kuvitellakaan mitään sellaisia elämänvaiheita, mutta multahan se sujui – ei koskaan omakohtaisesti mutta muiden puolesta.

”Veikkaan että ainakin äiti Rosengård arvostaisi aviota ennen lapsia”, hymähdin ja mietin Jusun ja Alexanderin äitiä. ”Siinäpä vasta rouvien rouva.”

Että hengaillaan. Että vaihdetaan kuulumisia.

Märta katsoi Aliisaa kuin jotain kylähullua. Ehkä skenaario todellisuudessa kuuluisi olla toistepäin, mutta tällä hetkellä se vaikutti kovin päinvastaiselta.

"Harjoitusvauva", Märta toisti hitaasti. Johan niillä oli molemmilla hevosia? Mitä Aliisa oikein höpötti? Kyllä Josefina halusi perustaa ihan oikean perheen, ei mitään hevosperhettä!

"Rouvien rouva", tyttö jatkoi, koska se ei ilmeisesti enää osannut muuta kuin toistella Aliisan sanoja. Oliko mamma Rosengård perinteitä kunnioittava, konservatiivinen rautarouva? Mutta olihan Alexanderkin karannut ulkoimalle--oliko se nimenomaan karannut? Vilhelmiina taasen oli sinihiuksen muistin mukaan naimisissa ja lapsellinen...

"Onko Alexanderilla perhettä?" Märta valikoi tarkasti ensimmäiseksi kysymyksekseen. "Tarkoitan, jos rouva Rosengård on... perinteitä kunnioittava..." sen sanat harhailivat ja se ei tiennyt miten muotoilla asian. Yhtäkkiä sen päähän pälkähti se fakta, että Aliisa = Josefinan kämppäkaveri = ehkä jopa läheinen ystävä = ollut myös Ruotsissa = ehkä tuntee Alexanderin = ehkä on muutenkin Rosengårdien perheystävä.

Peura-ajovaloissa -ilme piirtyi Märtan kasvoille hitaasti mutta varmasti. Kuka oikeastaan edes oli Aliisa Huru?

"Tiedätkö", se kiirehti sanomaan ja nojasi kyynärpäänsä pöydälle, koskematta kaakaoonsa, "mä en oikeastaan tiedä susta mitään, paitsi että oon nähnyt sun nännin, ja se on kyllä aika paljon mutta ei kerro susta mitään."

Martta teki tulkintansa Susanne Rosengårdista ja peilasi sitä Alexanderiin. Mä naurahdin syvän, siis SYVÄN huvittuneena ajatukselle Alexander Rosengårdista perheellisenä miehenä.

"Alexander Rosengårdilla perhe? Haaha. Sitä ihmettä saadaan ehkä odottaa. Se on, no, villiä poikamiessorttia, jos jotakin", hyrisin ja pidin vain vaivoin virneen pois kasvoiltani - paitsi että enpäs pitänytkään, vaan virnistin vain suosiolla. "Se vaan reissaa ja kilpailee, tuskin sitä paljon koti- ja lapsiperhe-elämä kiinnostaa. Eikä varmaan sekään, mitä mieltä äiti on asiasta."

Ajattelin taas ohimennen, että oli siinä sisarukset tipahtaneet omenatarhan vastakkaisille laidoille.

"Jaa", tuumasin mietteliäänä, kun Martta huomautti, ettei tiennyt musta muuta kuin miltä mun nännini näytti (ups). "Niin, ei me kauheasti kyllä taidettu musta jutellakaan jatkoilla tai jatkojenjatkoilla, sen puoleen. Hmm."

Mitä kertoa kaiken maailman martoille Aliisa Hurusta? Mussa oli aika paljon kerrottavaa, ja sitten toisaalta ei oikeastaan mitään ihmeempää.

"No, mulla on suunnilleen sun ikäinen pikkuveli", paljastin. "Juteltiin joskus sun veljesi kanssa, että teidän pitäisi tavata!" No, jotain sinne päin ainakin juteltiin.

Alexander Rosengård kuulosti, no, kiinnostavalta. Jos Rosengårdit olisivat ruokaa, Josefina olisi maustamaton perunamuusi: ei makua, ei rakennetta. Alexander olisi joku... jännittävä, uusi ruokalaji, ehkä pekonijääteli tai joku toinen vastaava innovaatio Masterchefin kaltaisesta televisio-ohjelmasta. Siinä missä sellainen herättäisi tuomareiden kiinnostuksen ja kutittelisi heidän makunystyröitään, Alexander Rosengård vaikutti samalla tavalla Märtaan. Ehkä miinus ne makunystyrät. Ja kaikki muutkin nystyrät.

Miksi Alexander Rosengård kiehtoi sitä niin kovasti? Ehkä siksi, että tuntui mahdottomalta kuvitella joku, joka olisi perimmiltään Jusun täydellinen vastakohta. Tällä hetkellä Alexander Rosengård kuulosti lähinnä satuolennolta.

"Ei", tyttö hymähti. "Te katositte sen... Antonin? Kanssa?" Jokin nyki sen suunpieltä ylöspäin kun se muisteli jatkojenjatkoja, joille se oli luikerrellut tiensä. Kaksikon katoaminen suljettujen ovien taakse oli sopinut Märtalle itselleen paremmin kuin hyvin. Märtan teki kuitenkin mieli kysyä, oliko ne pari, mutta ehkä kysymysmerkki lauseen lopussa ilmentäisi sitä tarpeeksi.

"Ai", Märta inahti pikkuveliasiaan. Se yritti miettiä kuumeisesti, tiesikö se ketään Huruja. Jälkimmäiseen se kurtisti kulmiaan--Aliisa oli Michaelin kanssa miettinyt pikkusisarusten tapaamista? "Ei kai", pikkusisko sanoi.

"En mä tunne ketään... Huruja", Märta pohti ja se ei tohtinut jatkaa. Eihän se tuntenut, no, ketään. Se oli joskus päättänyt, että oli parempi pitäytyä vain itsensä seurassa. Kyllähän tapaus Rasmus Alsila näytti, että kuplaansa ei kannattanut laajentaa kenelle tahansa.

Kuitenkin, koska se oli Märta Merenheimo ja sitä kiinnosti kaikki mahdolliset muruset: "Millainen sun veli on? Harrastaako se hevosia?"

Mua vähän virnistytti, kun Martta kovin kyselevin äänenpainoin mainitsi Anton Seljavaaran. Ei siis sillä tavalla kyselevästi, että kerro kaikki yksityiskohdat vaan ehkä pikemminkin miten tämän nyt sanoisi.

"Jaa joo, niin, meillä on välillä - juttuja", selitin valaisevasti, ja tarkensin vielä. "Keskenämme."

Siemaisin aikuismaisesti kahvia. Sitten liu'utin ajatukset sulavasti Antonista, joka piru vieköön oli karannut Ruotsiin sen siliän tien kun mä palasin, pikkuveljeeni Samuli Huruun.

"Hah, joo ei, hevosia se ei kyllä harrasta. Kaikkea muuta kylläkin, aitajuoksua, frisbeegolfia, sulkapalloa, jääpalloa, boulderointia, suunnistusta, ihan mitä vaan", luettelin ja unohdin varmaan puolet, enkä oikeastaan ollut ihan varma mitä Samuli teki nykyään ja mikä oli historian havinaa. "Niin, ja piirtää sarjakuvia."

Siinä Samuli Huru siinä laajuudessa, mitä kannattaisi häntä tuntemattomalle kertoa. Sitten oli niitä muita juttuja, jotka piti oppia itse, jos siihen halusi tutustua.

"Se haluaisi siitä itselleen ammatinkin", totesin, enkä nauranut veljeni unelmalle. Sai sellaisia ihmisillä olla. Pitikin, jos mieli pysyä järjissään. "Mä sen sijaan olin pitkään matkaopas, mutta nyt junatarjoilija. En toivottavasti tosin kauan!"

Ostoskassi rapisi vähän, kun mä liikehdin innostuneena.

"Juttuja. Keskenänne", Märta toisti. Se siristi vähän silmiään. "Mä en ole mikään lapsi. Kyllä mä, err, kuulin teidät."

Vai kuuliko? Ei se muistanut. Se oli todennäköisesti ollut niin keskittynyt kääntelemään Jusun tavaroita käsissään, ettei ollut huomioinut mitään muuta.

Märtan kaakao, hiljalleen sulavine kermavaahtoineen, seisoi yhä koskemattomana.

"Suunnistusta", Märta tirskahti. Se ei todellakaan enää osannut muuta kuin toistella Aliisan sanoja. Kuitenkin, tyttö huomaamattaan rentoutui siinä missä Aliisa luetteli veljensä harrastuslitaniaa.

"Ei kai tämä ole mikää paritusyritys, jota isosisarukset välillä harrastaa", Märta yhtäkkiä irvisti. "Mä oon--", mitä, varattu? Hah, "--mua ei, mm, en ole kiinnostunut... sellaisesta?" Sitten sitä alkoi kaduttaa, että oli edes tuonut koko aspektin esiin, ja alkoi kiireesti puhua päälle: "Aijaa? Junatarjoilija? Kuulostaa, no, niin, junatarjoilijalta."

Irvistys ei ehtinyt Märtan kasvoille asti kun Aliisa näytti lähinnä siltä, että sillä oli vaikeuksia pysyä penkissään. Olikohan sillä vessahätä? Märta kohotti vähän kulmaansa ja kysyi varoen: "Ai kuinka niin?"

"Niin, no, niitä juttuja juuri", nyökäytin.

Sitten mä nauroin. Samulinparitusyritys - eheeei.

"No ei kyllä", tuhahdin huvittuneena. "Pikkuveljet ei ole mun paritusaluettani. Tai siis se yksi. Muita hyviä pareja oon kyllä saanut aikaiseksi, kyllä sullekin jotain keksisin jos annat vähän speksejä."

Säestin sanojani ovelalla virnuilulla. Niin - speksejä! Mikä oli tämän Martan tyyppi sitten, jos ei (muut ominaisuudet unohtaen varsin kunnollinen,) urheilullinen ja luova nuori mies siihen istunut?

"Joo, se on kyllä just sitä. Melkein vuoden olen kestänyt ja nyt riittää", ilmoitin junatarjoiluhommasta. "Menen huomenna työhaastatteluun! Itse asiassa Koivun majataloon. Se voisi sopia mulle, vaikka tylsistynköhän hengiltä kun ei maisemat vaihdu... no, joka tapauksessa. Shoppailin asiallisia työhaastatteluvaatteita."

Tyrkkäsin pussini Martan käsiin, jotta se voisi penkoa ja antaa mielipiteensä mun outfitistäni. Että huusiko se asu sellaista olen hitsin pätevä, palkkaa minut -viestiä vai jotakin ihan muuta. En kysynyt ääneen mitään, tuijotin vain odottavasti.

"Eikun", Märta punehtui ja empi. "En ole kiinnostunut... pojista. Nyt. Oikein."

Mitä se tarkoitti, oli, että se oli niin helvetinkiireinen päiväuneksiessaan Rasmus Alsilasta ja sen pähkinäsilmistä, ja ehkä vähän myös kaikentietävästä ja hyväpyllyisestä Penna Vaanilasta, ettei sillä ollut aikaa tai edes henkistä kapasiteettia investoitua enää yhteenkään poikaan.

Aliisa puski jo kauppakassia Märtan kouraan. Tyttö katsahti toista kysyvästi, pieni varovaisuus silmissään. Halusiko se, että Märta tonkisi sen ostoksia? Halusitko se jotain muotimielipiteitä? Märtalta, joka pukeutui yksinomaan mustiin housihin ja milloin minkäkinväriseen paitaan, ja kulki talvesta toisteen prikulleen samoissa talvivaatteissa?

"Öh", Märta sanoi. Aliisa ei vastannut, kunhan tuijotti ihan helvetin intensiivisesti.

Niinpä Märta uskalsi raottaa pussukkaa. Se ei tiennyt, pitäisikö sen vetää vaatekappaleet ulos sieltä, mutta ei se kyllä siitä pussin pohjalla yhdeksi mytyksi muodostuneesta kasasta osannut mitään sanoa.

Ensin se veti pussista bleiserin tai jakun, tai mikä se nyt olikaan. Se oli ihan tavallinen, sellainen, joita näki bisnesnaisten päällä.

Sitten oli housut.

Märta tarkasteli niitä.

"Aliisa", se sanoi. "Eihän näissä housuissa ole haaroja."

"Mä tunnen paljon tyttöjäkin", vakuutin kepeästi, ja seurasin sitten mielenkiinnolla, kuinka Martta ryhtyi hyvin hitaasti tutkailemaan mun ostoksiani. Mikähän siinä niin kauhean kauan kesti - pyyntöni oli musta ihan selvä! Voi, ehkä Martta oli sellainen kaino, joka ei uskaltanut kajota kenenkään toisen omaisuuteen ilman nimenomaista lupaa.

Jusukin oli ihan sellainen. Pää kallellani pohdiskelin, mitä yhteistä oli Martalla ja Jusulla. Jotakin samaa varmasti! Mutta hassun vinksahtaneella tavalla vain. Siinä missä ne etäisesti samankaltaiset piireet Jusussa olivat suloisen nivoutuneita sen muuhun suloiseen persoonaan ja herättivät halun paijata sen päätä - no, Marttaa mä en kuitenkaan halunnut paijata. Se näykkäisisi, mä arvelin.

Bleiseri sai hiljaisen hyväksynnän (niin tulkitsin), ja sitten mä muistin että ai niin, olihan siellä ne housutkin. Hupsista! Heh.

"Ai niin joo, ne ei oo siis työhaastattelukäyttöön", tarkensin asiallisesti, vaikka tirskahdinkin kyllä sitten vähäsen. "Aika hauskat, eikö totta? Mutta mites se bleiseri, sopii varmaan ihan hyvin haastatteluhommiin?"

Nojasin rentona selkänojaan.

??????????????????????

Märta tuijotti Aliisaa.

"Tyttöjä?" se kysyi. Sitten se vähän kauhistui. "Ei! En mä! Ei, siis!" ja pulputti kuin kala kuivalla maalla. Hyvänen aika! Eihän Märta nyt... Eihän se...!

"En mä ole mikään... lesbo!" se miltei kuiskasi viimeisen sanan kuin jonkin erittäin kielletyn kirosanan. Yhtäkkiä se tunsi käsiensä hikoavan ja poskiensa kuumottavan. Isähän oli tappanut hänet jo vuosia sitten jos hän olisi...! "Miksi sä niin ajattelit??"

Paniikkinsa nielläkseen tyttö takertui nyt jo vähän jäähtyneeseen kaakaoonsa ja upotti siitä puolet kerralla, kermavaahtoa ylähuuleen jääden. Se pyyhkäisi ne hihansuuhunsa.


"Mhmh, joo, eiköhän", Märta sanoi eikä edes vilkaillut bleiseriä vaan katseli housuja hämillään. Se yritti viikata niitä jotenki järkevästi, mutta omituiset reiät housuissa tekivät siitä miltei mahdotonta.

"Ootko varma, ettei nämä ole chapsit?" se kysyi. "Siis hetkinen, mihin tarkoitukseen?"

Se ei kehdannut enää sanoa mitään ratsastukseen viittaavaa.

Martan reaktio tyttötarjoukseen oli ollut hupaisa, enkä mä viitsinyt sitten niin uutta ja pikkuveljeni ikäistä tuttavuutta sitten siinä niin kamalasti aiheesta kiusoitella. Tuumasin vain olkiani kohauttaen:
"No, ajattelin vaan että henkilö joka ei ole kiinnostunut pojista..."

Ja sitten jätin aiheen siihen, mutta tallensin sen kyllä mielen perukoille. Jotain messeväähän siitä voisi saada joskus aikaiseksi - kun selvittelisi, mistä se Martta sitten oli kiinnostunut. Ei pojista, ei tytöistä. Sääli, jos ei kenestäkään ikinä!

Joka tapauksessa me oltiin nyt sitten jo siirrytty vaateasioihin. Siis niihin housuihin. Mun virne venyi aika vekkuliksi.

"Kyllä ne housut on. Uusi muotijuttu! Nauroin kreisinä niille kuin näin", myönsin. "Mutta sitten ajattelin, että aika hauskaa, ja siis sopiihan ne nyt kaikenlaisiin... juttuihin. Sitä paitsi mulla on tosi nättejä alusvaatteita, joita kukaan ei koskaan näe. Ja onhan se nyt kiva kesähelteillä mökillä vaikka. Tuulettua."

Lausuin sanani kasvot ihan peruslukemilla, mutta kyllä mua vähän nauratti. Lopulta mun oli pakko hihittää vähäsen.

"Jos totta puhutaan, niistä tulee hyvä käytännönpila", paljastin maireana.

Muotijuttu.

Märta levitteli reikäisiä housuja nenänsä edessä hämmentyneenä. Sitten se vilkaisi paniikinomaisesti ympärilleen: joku mummeli viereissä pöydässä katseli housuja paheksuen. Tyttö laski ne siltä istumalta hätäisesti takaisin kassiin.

"Miksi sä haluat mökillä esitellä sun alusvaatteita? Kelle? Antonilleko?" Märta kyseli ja tuuppasi kassia kiireisesti takaisin Aliisalle, ehkä osoittaakseen tietämättömille sivustaseuraajille, että reikähousut eivät olleet HÄNEN.

Sitten se muisti, että Jusustahan niiden oli pitänyt puhua. Kuitenkin huolensa Aliisan lojaliteeteista myös muistaen, Märta aloitti varoen: "Kauan te ootte muuten Jusun kanssa olleet kämppiksiä?"

Martta ei ehkä tajunnut, etten mä ollut ihan tosissani niissä mökkipuheissa. En sitten viitsinyt alleviivata vitsailevani, vaan hymähdin:
"Onhan se viileämpää. Ja niin, ehkä sille sitten, tai mistä sitä tietää kenelle!"

Hekottelin vähän sanojeni perään.

Martta halusi tietää, kauan mä olin ollut Jusun kanssa kimpassa, siis kämpässä, kimppakämpässä, kämppiksinä.

"Öö. No kai se joskus lokakuussa ehkä muutti? Pitäisiköhän mun muistaa tämä? Järjestää joku vuosipäiväjuhla", pohdiskelin, ja sitten pöyristyin vähäsen. "Mutta piru! Mehän joudutaan tauolle ja mun pitää etsiä kesäkämppis! Helkkarin Rasmus Alsila, omii mun kodinhengettären. Jusu on niin kiva kun se siivoilee ja sensellaista."

Jusu oli ilmoittanut lähtevänsä koko kesäksi Rasmus-kämppiksenryöstäjä-Alsilan matkaan. Me oltiin mietitty vähän ja tultu siihen tulokseen, että Jusun huoneeseen voisi tulla joku alivuokralainen, niin se ratkaisisi sitten kaksi ilmiselvää pulmaa: Jusun taloudellisen ja mun sosiaalisen miinusmerkkisyyden.

Mutristelin vähäsen ja katsahdin Marttaa.

"Jos tunnet jonkun joka tarvitsisi kesäajaksi kämpän, vaikka, en mä tiiä, remontin vuoksi tai mistä syystä vaan... no, nyt oisi kiva huone ja mahtava kämppis tarjolla."

Märta pudisteli päätään. Aliisa Huru oli ihan pimeä, tai sitten se vain esitti, Märta ei ihan päässyt perille siitä. Toisaalta, sinihius ei ollut varma mitä Huru kostuisi siitä jos esittäisi sitä mitä se, no, oli tai esitti olevansa.

"Ai vasta nyt, siis, viime lokakuussa?" Märta ihmetteli. Se oli ollut varma, että Hurut olivat vähintäänkin Rosengårdien perhetuttuja, ja Aliisa ja Josefina tunteneet jostain lapsesta asti. Mutta olisivathan ne voineet tuntea jo ennen kämppistelyä...

Puolella korvalla se kuunteli Aliisan ylistyspuhetta Josefina Rosengårdista, siitä kuinka se siivoili ja varmaan myös leipoi ja mitä muuta tuollaiset mukavat ja kiltit josefinarosengårdit nyt tekivätkään.

Sitten se höristeli vähän korviaan. Mitä? Kesäkämppis? Jusun huoneeseen? Voi, mikä tarjous, se ajatteli, vaikka kukaan ei ollut tarjonnut sille yhtikäs mitään.

"En minä kyllä tiedä", Märta sanoi. "Tarviiko se sun veli? Onko se jossain koulussa tai... jossain? Mutta siis, tunsitteko te Jusun kanssa kauan ennen kuin muutitte, öh, yhteen?"

”Juu, ihan nyt vasta oikeastaan! Mulla oli siinä sellainen Elina ensin, se oli kauhean kiva kämppis kyllä”, kehaisin ja mietin, että pitäisi ehkä piipahtaa Elinan luona kylässä joskus, kun raha ja vapaat ja muu elämä loksahtaisivat kohdalleen. Marttaa nyt tuskin kiinnosti Elina sen kummemmin, eihän se tyyppiä tarkemmin tuntenut.

Jusu sen sijaan tuntui kiinnostavan. Sivuutettuaan kämppisasian kysymällä tarvitsiko mun veli — mun pikkuveli! Viimeinen ihminen jonka kanssa mä enää asuisin samassa kämpässä! Vaikka ei, kyllä porukat oli pahempi vaihtoehto — sitä asuntoa. Ei, ei tarvinnut. En viitsinyt edes torpata ideaa ääneen.

Mä siirryin vain suoraan Jusu-aiheeseen.

”Ei, ei me tunnettu. Elina sen löysi, Jusun, ja sitten se tuli katsomaan kämppää ja jonkun aikaa myöhemmin se muutti”, mä kuvailin tapahtumaketjua. ”Mutta sittenpä tutustuttiin. Mä olen hyvä tutustumaan ihmisiin.”

Hymyilin sädehtivästi.

Tarkoitin, että olin utelias ja nautin, kun sain tehdä päätelmiä ihmisistä.

”Entäs sä sitten? Taidat tuntea Jusun hyvin kun se puhuu sille perhehaaveistaan. Ei se mulle vaan mitään sellaista”, hymähdin ja katselin Marttaa tutkivasti kahvikuppini ylitse.