Käsissään vallan ohjakset

Alma Koskela nyrpisti ruman ryttyistä nenäänsä ja nojasi kyllästyneesti Auburnin kartanon lasitettuun maneesin seinään. Yläkatsomossa oli varsin rauhallista, kuten tavallista. Tukijoukot tykkäsivät istua alakerrassa, josta pystyi helposti hoitamaan kilpahoitajan tehtäviä. Niitä kruuminkeja, niin kuin nykyään kovin kansainvälisesti hoettiin.

Alman viereen penkille laskettiin pulla ja kuppi kahvia, joista vanha nainen kiitti nyreästi. Koko halvatun pitopalvelun omistajatar (kuulemma) oli joutunut tuomaan ne itse, sillä kassalla innokkaasti rahastusta yrittänyt tytönhupakko ei tuntunut ymmärtävän palveluammattinsa laatua. Toista se oli hänen päivinään, Alma ajatteli päätään kiukkuisasti väpättäen.

Vanhan naisen katse oli yhä yhtä terävä kuin kotkan, ja juuri nyt se seurasi tarkkaavaisesti areenalla tanssahtelevaa kouluratsua. Vuoden ensimmäinen Kalla Cup osakilpailu oli käynnissä, eikä Alma pitänyt siitä sävystä jolla siitä puhuttiin. Hänen korvansa tavoittivat kaiken. Tai eivät tietenkään kirjaimellisesti juuri hänen korvansa, vaan pikkulinnut. Almalla oli pikkulintuja kaikkialla.

Viime vuoden Kalla Cupin rankingin ratkettua lopullisesti tammikuussa, olivat pikkulinnut visertäneet huolestuttavia uutisia. Kylillä kuulemma puhuttiin, että voittajat olivat väärät. Että sijoitukset olivat väärät. Että niissä ei ollut mitään järkeä. Siinä ei olisi ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, jos se olisikin ollut vain kateellisten nurinaa. Vaan kun ei. Tällä kertaa - kunnianarvoisien pikkulintujen mukaan - osa nurisijoista kuului itse menestyjiin.

Sellainen puhe laittoi Almalla sapen kiehumaan. Parhaillaan kurttuuntunut hevosmuori miettikin, oltiinko perimätiedosta tultu liian kauas. Sen saattoi myös selittää Kallan nuorettuminen, sillä jostakin kumman syystä kylään oli lipunut uusia nuoria hevosihmisiä, vaikka kaikki vastaavat paikat kärsivät muuttotappiosta. Tai ei se syy oikeastaan mikään kumma ollut. Nuorettumisesta sai epäilemättä kiittää Kastanjaa, siis Auburnia, ja juuri Kastanjan kartanolta koko ratsastajien rankingkilpailu oli alkunsa saanutkin.

Kilpailu ei ollut Alma Koskelan mielestä kovinkaan vanha, hän muisti sen perustamisen. Silti hän oli ollut silloin vasta tyttönen, 12-vuotias Alma Miettinen, ja naapurissa asunut Hertta Henriksson (myöhemmin Sokka) oli ollut hänen paras ystävättärensä. Ystävyys oli toki jatkunut vielä sen kaksitoistavuotiskesän jälkeenkin ja alkanut jo ennen sitä, mutta niin, tämä koko ystävyys johdatti tarinan vain sivujuonteille. Juonteita Almalla kyllä piisasikin. Hän oli syntynyt Herran Vuonna Tuhat Yhdensänsataa Kolmekymmentäviisi. Niin Alma olisi sen itse kirjoittanut, koukeroisella vanhan naisen käsialallaan.

Alhaalla areenalla taputettiin, ja pian suorittava ratsukko vaihtui. Tapahtumien tarkkaileminen ja pikaisten muistiinpanojen rapsuttaminen pikkiriikkiseen mustaan vihkoseen sai lesken ajatukset palaamaan aiheeseen. Siis Kalla Cupiin, ja siihen, pitäisikö neuvosto paljastaa. Kalla Cup ei ollut nähkääs mikä tahansa arvokilpailu, vaan kieroutuneen kartanoväen aikaa sitten keksimä salaliittomainen ratsastajaranking.

Cup-neuvoston johtaja, tai perinteisesti johtajatar, valitsi itse seuraajansa ja saattoi kuulua kallalaiseen ratsastajasukuun tai olla kuulumatta. Muuten neuvosto muodostui yhdestä jäsenestä sekä Sokkien että Kaajapurojen suvusta kustakin, sekä neljännestä, aina salaisesta ratsastusvaikuttajasta. Kaajapurot olivat ansainneet paikkansa verrattain myöhään, vasta Heidi Sareen sitkeästä painostuksesta, vaikka Kallan toisen ratsutallin omistajilla olisi ollut perusteltu syy päästä mukaan muutenkin. Alma oli perinyt johtajattaren paikkansa Hertta Sokalta, ja nyt hänen kanssaan neuvostossa istui Tiina Kaajapuro. Kaksi muuta jäsentä halusi salata henkilöllisyytensä ja Cup-säännöstön mukaan heillä olikin siihen oikeus.

Alma Koskela haukkasi pullastaan ja kasvoja halkoi hapan ilme. Kilpailun salaperäinen luonne oli ollut niin kovin kutkuttava, mutta ehkä aika vaati aina muutoksensa. Joten olkoon niin. Hän paljastaisi Kalla Cupin varjellut arviointikriteerit, kunhan kertoisi päätöksestään ensin muulle neuvostolle.

Juuri sopivasti kilpailut olivat päättyneet. Alma teki viimeisimmän merkinnän muistikirjaansa, nousi, pudisteli pullanmuruset tikkitakiltaan ja poistui entisen Kastanjan kartanon maneesilta päättäväisin askelin. Hetkisen kuluttua vanhaa naista ei näkynyt enää missään, mutta yläkatsomoon jäi leijumaan sitkeä pilvi Chanelin ikiaikaista klassikkotuoksua numero viisi.

---