Michael Merenheimo | seppä, Märtan veli

MICHAEL MATTIAS MERENHEIMO

useimmiten vain Michael (toisin kuin Märta, ei pahastu jos kutsut sitä Mikaeliksi)
s. 19.11.1990 (Murronmaa, Suomi), 28-vuotias
asuu Murronmaan keskustassa ullakkohuoneistossa, omistaa myös oman pajana toimivan liiketilan keskustasta
ratsastajana ollut perushyvä, ei tosin ole vuosiin ollut selässä

189-senttinen, jäntevä; vaaleat enkelikutrit, orvokinsiniset silmät;
hipiältään vaaleampi kuin siskonsa, haaleita pisamia; pukeutuminen business casual

toimii yrittäjänä satula- ja seppänä, harvemmin enää kengittäjänä; tekee myös erilaisia nahkatöitä
on aina valmis tarjoamaan illan, lounaan, you name it

Tmi M. Merenheimo

perustettu 2015, Michael valittu vuoden nuoreksi yrittäjäksi 2016

liike Nahkane. Murronmaan keskustassa, samassa yhteydessä myös itse nahkatyöpaja
liikkuu n. 150km säteellä Murronmaalta töiden puolesta, tekee kotisovituksia

satula- ja valjassepän sekä kengittäjän pätevyys

--

Michael—the boy who made it, joku voisi sanoa.

Esikoisen raskaan taakan alla, ennakkoluulojen ja oletusten piirittämänä, Michael Merenheimo meni ja teki itsestään jotain. Jos siltä kysyisi, mitä tämä kaikki vaati, se ei miettisi hetkeäkään ennen kuin vastaisi.

“Valintoja”, se sanoisi.


Michael muistaa paljon päiväkodistaan, kultaisista vuosistaan Murronmaan Rosmariinit -ryhmässä.

Ruokailu oli juuri päättynyt, ja ikkunalaudalla normaalisti niin tiukasti valvottu pastillipurkki oli seisonut ypöyksin, vailla seuraa, ja eihän Michael voinut vastustaa. Pieni pellavapää oli lusikoinut taskunsa täyteen pastilleja, imeskellyt värikkäitä nappeja yksi toisensa jälkeen nukkarissa kunnes paha olo oli iskenyt. Pastillikavallus kävi systemaattiseksi vasta kun Michael alkoi käydä kauppaa muiden Rosmariinien kanssa. Pastilli sulle, sun lelu mulle, ja niin edelleen. Joskus se sai kiristettyä myös kiiltäviä pennejä ja markkoja päiväkotikaverien reppujen sivutaskuista.

Järjestäytyneestä rikollisuudesta vielä kohtuullisen kaukana ollut pastillirinki ei ollut kuitenkaan paljoakaan siihen verrattuna, kun enkelikasvoinen Merenheimo valittiin apulaiseksi! Rooli oli Rosmariinien keskellä kovin arvostettu ja siksi myös kadehdittu, ja Michael suorastaan kylpi siinä tunteessa hymy korvissa. Se toi sille jonkinlaista tyydytystä, puhdasta iloa—kadehdittuna oleminen oli vastoin kaikkea, mitä Michael Merenheimo olisi saattanut elämältään odottaa, ja ehkä siksi se takertui siihen kuin viimeiseen oljenkorteensa.

Apulaisaikojen parhaisiin paloihin Michael varmasti nimeäisi Suuren Rairuohorallin 1994. Päiväkodissa oli mittava kilpailu siitä, kenen kylvämä pääsiäisruoho kasvaisi pisimmäksi. Reippaana poikana eräs apulainen saattoi ehkä ylikastella muiden lapsirukkien rairuohoistutuksia ja korjata koko potin itselleen.

Erästä Rosmariinia oli harmittanut niin kovin, että Michael oli antanut hienon, pahvista ja juuttinarusta askarrellun voittajamitalinsa sille. Ja sekös vasta oli ansainnut pääntaputusta, pojan kehrätessä kuin kissa huomion keskipisteenä.

Siihen jäi koukkuun, eikä se päättynyt päiväkotiin.


Murronmaan Robin Hood, oli kerran otsikoitu paikallislehdessä. Kyseessä oli ollut vain pieni, kapea sivupalsta, mutta siinä oli koristelluin sanankääntein käsitelty Michael Merenheimon pohjatonta hyvyyttä ja avokätisyyttä. Milloin nuori yrittäjä oli antanut omistaan, milloin ohjannut voittamiaan palkintorahoja tai saavuttamiaan sponsorointitarjouksia niitä enemmän kaipaaville.

Heikoin lehtivärein painetussa kuvassa oli hymyillyt enkelikasvoinen pellavapää nahkasatula kainalossaan. Kuvatekstissä oli lukenut, kuinka Michael Merenheimo oli edellisvuonna valittu vuoden yrittäjäksi Murronmaalla. Kuvassaan se oli hymyillyt leveää, voittamatonta hymyään, valkea hammasrivi hohtaen, eikä sillä ollut ollut huoltakaan maailmassa.

“On se Merenheimon poika vain sellainen”, mummot olivat henkäilleet paikallismarketin kahvipöydässä kilpaa. “Hakisipa kunnanvaltuustoon”, ne olivat huokailleet, “niin kaunis hymykin, ja mitkä kutrit.”



Erilaisen Michaelin tietää sen sisko.

Sisko, joka on joskus nähnyt vääristyneen Mona Lisan kurkistelevan veljensä iholta paidan helman alta tai palan Viimeistä Ehtoollista sen kauluksen sisällä. Sisko, jota kyyditessään Michael puristaa joskus sormiaan ratin ympärille rystyset valkoisina. Sisko, jolle jätetään sileitä kaksikymppisiä yöpöydälle mitään sanomatta sillon kun on tiukkaa—joskus silloinkin, kun ei ole. Sisko, joka on seurannut sen hermostunutta ympyrän kävelyä, puhelin tiukasti korvalla ja suu tiukkana viivana.

Mutta siskokaan ei sitä tunne.



Michael—the boy who made it.

Jos olisi ollut prom, Michael olisi ollut tanssiaisten kuningas.

Jos Vuoden Murronmaalainen olisi kansanäänetys, se olisi ollut Michael, joka vuosi.

Michael on se hymyilevä, enkelikasvoinen Michael Merenheimo lehdistä, jotka ylistävät sitä ja sen menestystä. Se, joka syytää rahaa milloin minnekin, mutta elää siitä huolimatta paremmin kuin hyvin.

Sitten Michael on se vakavakasvoinen, tiukkasuinen Michael Merenheimo, jonka silmänaluset on maalattu purppuralla ja rystyset puristettu valkoisiksi. Se, joka katoaa aina välillä päiviksi, viikoiksi, mutta vastaa kuitenkin siskonsa viesteihin yön pikkutunneilla.