Rolling in the Deep | Pihla Vihtanen

Pihlan teki mieli laittaa radiota kovemmalle. Hänen typerä nuori kisahoitajansa istui auton pelkääjän paikalla pälpättämässä kuinka juuri alkanut lukio oli nyt jo rankkaa. Jättimäisten aurinkolasien takana piilottelevat rusehtavat silmät pyörähtivät, kun Piia Laikko valitti jostain opettajasta. Pihla muisti etäisesti kyseisen opettajan, mutta ei hänen tarvinnut muistella lukioaikojaan.

”Lataa se kuva facebookiin”, Pihla keskeytti Piian ja ojensi tälle puhelintaan kuskin paikalta. ”Kirjoita siihen: Loistava kilpailuviikonloppu takana! Jazz oli huikea, kaksi voittoa ja yksi toinen sija. Äläkä vain pistä mitään sellaisia emojeja, jotka on typeriä!”

Viimein Piia oli hiljaa. Ainoa kysymys, jonka kuusitoistavuotias kisahoitajapyrkiri kysyi oli oliko filtteri ja rajaus sopiva. Pihla nyökkäsi. Kuva oli eiliseltä, kun he starttasivat Jazzin kanssa Grand Prix -luokassa. Sen tason kisat olivat harvinaisia Suomessa. Niitä kisoja löytyi paljon ulkomailta, eikä kotimaisissa kisoissa edelletty yhtä kovaa tasoa.. Pihlasta oli kuitenkin ihan mukavaa olla kotona pari viikkoa.

Ikävä kyllä hänen valmentajansa Suomessa, Anja Vähätti, ei ollut kerinnyt mukaan kisoihin tänä viikonloppuna. Sen sijaan kokenut valmentaja oli keksinyt rekrytoida tallilta Pihlan mukaan yhden tuntilaisen, joka yritti uiskennella kilparatsastajien liiveihin. Se oli ainut keino miten köyhät pääsivät kosketuksiin hienojen kisahevosten kanssa. Piia oli kyllä tehokas, sitä ei sopinut kieltää edes Pihlan.

”Onko jo kommentteja? Kai laitoit saman myös Twitteriin?” Pihla varmisti.
”On täällä muutama”, Piia osasi kertoa.
”Näytä”, Pihla vaati ja nappasi puhelimensa tytön kourasta.

Osa kommenteista sai hänet tuhahtamaan. Piia Laikko meinasi pyytää Pihlaa katsomaan eteensä, mutta ei kehdannut. Pihla osasi kyllä ajaa autoa, jonka perässä oli traileri. Siksi nuorempi heistä saisi vain pahoja sanoja niskaansa. Onneksi Pihla tyytyi kuitenkin lopulta vain tuhahtamaan kommenteille ja työnsi puhelimen mukitelineeseen.

Suu tiukassa viivassa Pihla katsoi suoraa ajotietä. Michael ei ollut kommentoinut mitään. Ei koskaan. Siksi oli aivan oikeutettua närkästyä, vaikka kuvan julkaisusta oli vasta muutama minuutti. Pihlaa ärsytti myös, että Michaelilla ei ollut mitään syytä edes kommentoida. He olivat eronneet lopullisesti, kun herra Merenheimo ei kestänyt Pihlan muuttoa ulkomaille.

Pihlan ei edes pitäisi ajatella koko miestä enää. Murahdettuaan blondi laittoi radiota isommalle. Toivottavasti se toimi merkkinä myös Piialle olla hiljaa.

Murronmaalle ei ollut enää kuin sata kilometriä. Liikennettä ei paljon ollut, mutta kesän suomien nopeusrajoituksen myötä moni auto ajoi heidän ohitseen. Pihla naputti rattia musiikin tahtiin ja vilkuili aina välillä puhelintaan. Olisiko siellä uusi kommentteja? Mitä siellä sanottiin?

Nopeasti. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Pihla rekisteröi edessä olevaan risteykseen ajavan rekan. Se oli valkoinen, kuten hänen Mersunsa. Siinä oli yksi kärry, kuten hänen Mersunsa perässä. Asia mitä Pihla ei rekisteröinyt oli se, kuinka rekka ei pysähtynytkään. Pihlan nopeusmittari näytti kahdeksankymmentäkuusi.

Rekka osui heidän kylkeensä, apukuskin puolelle. Sille puolelle, jolla istui ärsyttävä mutta tehokas kisahoitaja Piia Laikko. Osuma kohdistui eniten traileriin, mutta sillä ei ollut merkitystä. He liukuivat rekan mukana tiellä. Piia oli menettänyt jo tajuntansa iskun voimasta. Turvatyynyt olivat lauenneet. Pihla sulki silmänsä ja kiljui.

Valkoinen Mersu ja upouusi traileri vetivät pari kierrosta ympäri, kun ne tippuivat tieltä syvään ojaan. Mersun vaaleat pinnat olivat nyt punaiset, kuten myös trailerin sisusta. Rekkakuski oli kännissä. Autoja pysähtyi pakon edessä. Rekka oli tiellä niin, ettei kukaan päässyt ohitse. Joku soitti hätänumeroon. Paikalle tuli ambulanssi, poliisi ja palokunta.

Siniset ja punaiset valot välkkyivät, kun pelastusjoukot etsivät eloonjääneitä. Piia Laikko oli kuollut heti. Pihla oli lähes eloton autossaan. Hänen sääriluunsa pilkisti farkkujen kankaan läpi. Pää oli veressä. Palomies veti hänet pois ja ensihoitajat elvyttivät. Pihlan sydän löi.

Trailerin sivuovi avattiin. Kuollut, kuului palomiesten tuomio. Pihlan sydän lopetti lyömisen.

Aurinko paistoi ihanasti yksiöni ainoasta ikkunasta sisälle. Istuin ikkunan alle sijoitetulla sängyllä jalat ristissä. Teemukini höyrysi ikkunalaudalla puinen mukinalusta allaan. MacBook sen sijaan oli auki edessäni ja selasin sormellani verkkosivua, joka tarjosi mulle kotimaan kisoja. Listasta löytyi myös muutama erittäin houkutteleva kisa ulkomailla. Mä en ollut vain valmis sellaiseen.

Puhelimeni soi. Kurotin sen vierestäni ja vilkaisin soittajan ennen kuin vastasin.
”Hei”, tervehdin äitiäni.
”Hei, Pihla, mitä kuuluu?”
”Hyvää”, vastasin. ”Tutkin parasta aikaa kotimaan kisoja, mutta sopivia ei tahdo löytyä.”

Keskustelukumppanini hiljeni, joka tarkoitti vain yhtä asiaa. Äitini, Anna Vihtanen, etsi asiaan ratkaisua, jota luultavasti en halunnut kuulla. Vasta näin paljon myöhemmin olin miettinyt kuinka omistautuneesti äiti oli työntänyt mua hevosammattiin, vaikkei itse ollut koskaan ratsastanut. Jo neljävuotiaana mä istuin alkeistunnilla pörröisen shettiksen selässä, siitä oli yhä kuva äidin kuvahyllyllä. Seitsemänvuotiaana mulle ostettiin ensimmäinen poni.

Olisi ajatellut täysin hevosettoman elämän eläneen ihmisen työntävän mua enemmin sukuammattiin, johon myös lopulta päädyin. Sen sijaan äiti oli aina työntänyt mua enemmänkin pois kiinteistönvälittäjän töistä, jopa onnettomuuden jälkeen. Silloinkin mua yritettiin kaikin keinoin houkutella takaisin hevosen selkään.

”Mitä jos muuttaisit Helsinkiin? Täällä olisi varmasti paremmat mahdollisuudet.”
”En mä asu Helsingistä kovin kaukana”, vastasin ja pyöräytin silmiäni.
”Entä ulkomaat? Sinähän olit juuri viime syksynä Saksassa Polzinin tilalla. Eikö he ottaisi sinua takaisin.”
”Tuskin, äiti.”

Albert Polzin oli jopa tarjonnut mulle hienoa mahdollisuutta osaomistushevosen kanssa. Maranda oli ihan mukava tamma, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa sopinut mun käteen. Siispä se palasi Saksaan kasvattajalleen, joka ei ollut sen jälkeen pitänyt mitään yhteyttä.
”Meillä tuli juuri myyntiin oikein nätti kaksio, joka sopisi sinulle”, äiti kertoi. ”Sä asut siellä pienessä yksiössä vuokralla, se ei voi olla sopiva sinulle.”

Hienoin nenänvarttani ja mietin pitkään mitä vastaisin.
”Äiti, rakas, mä viihdyn tässä ihan hyvin. Sintti on lähellä, eikä vuokraan mene turhan paljon rahaa. En mä aio tässä ikuisesti asua, mutta juuri nyt mä en pysty ostamaan omaa.”
Valhetta. Mä pystyisin kyllä. Olin pistänyt koko ajan rahaa säästöön, vaikka tarkoitusperäni rahojen suhteen koski enemmänkin Sinttiä.

Ennen tähän vuokralle muuttoa mä olin asunut Helsingissä omistusasunnossa, josta mulle jäi käteen tosi hyvin rahaa lainojenkin takaisin maksamisen jälkeen.
”Hyvä on, mutta me kyllä löydetään sulle sopiva asunto Helsingistä isän kanssa, jos muutat mielesi”, äiti muistutti. ”Ja autetaan rahallisesti, jos tarviit. Se sinun autosikin pitäisi vaihtaa uuteen.”

Äidin kanssa oli aina tällaista. Yhden asian sai pois, niin se tuputti jo uutta.
”Mun autoni ei ole kovin vanha”, väitin vastaan. ”Ainakaan sillä ei ole paljoa ajettu vielä.”
Mikä johtui täysin siitä, etten mä ollut uskaltanut ajaa autoa sen saatuani kovinkaan paljoa. Nykyisin mun oli pakko, ja käytinkin matkoihin rutkasti enemmän aikaa kuin normaalit ihmiset. Voitte vain kuvitella, kuinka mun takana ajavat tykkäsivät, kun jarrutin jokaisen rekan kohdalla tai tuntinopeuteni oli 60 kilometriä tunnissa, mikäli oli hiemankin huono keli.

Trailerin kanssa ajoni oli vielä hitaampaa, jonka takia tykkäsin ilmoittaa itseni Sintin kanssa samoihin kisoihin, kuin Daniel osallistui omillaan.
”Onhan se jo kuusi vuotta vanha”, äiti vänkäsi. ”Sinulla on pian syntymäpäivä. Voisimme isän kanssa ostaa sinulle uuden auton”, äiti pohdiskeli.
”Älkää”, pyysin. ”En tarvitse ihan oikeasti.”
”Hyvä on”, kuului kuiva vastaus, jonka jälkeen äidin äänensävy muuttui jälleen. ”Kai tiedät Anjan täyttävän viisikymmentä tänä vuonna? Vähättiä tarkoitan.”
”Tietysti mä tiedän ketä tarkoitat”, mutisin vastaukseni.

Anja Vähätti oli entinen kouluvalmentajani. Kolarin jälkeen olimme kyllä tavanneet ja Anja oli erityisen iloinen, kun sai kuulla äidiltäni mun palanneen kilpailemaan.
”Anjakin työskentelee nykyisin Helsingissä. Mikset soittaisi hänelle ja pyytäisi päästä valmennuksiin? Hän ilmeisesti valmentaa juuri ryhmää, joka pyrkii maajoukkueleirille.”
Huokaisin ja pyöräytin uudelleen silmiäni.
”Mulla on valmentaja, eikä ylimääräistä aikaa ajaa joka viikko useita kertoja Helsinkiin. Se on hyvin stressaavaa hevosellekin.”
”Siksihän juuri sinun kannattaisi muuttaa Helsinkiin.”

Anjako tässä oli syy miksi äiti halusi mut yhtäkkiä takaisin pääkaupunkiin? He olivat pitäneet jatkuvasti yhteyttä, tiesin sen, mutta en tiennyt heidän olevan niin hyvää pataa keskenään.
”Sori, mutta mun pitää nyt lopettaa, äiti. Sano iskälle terveisiä”, sanoin ja suljin puhelun ennen kuin sain kuulla äidin vastaväitteitä.

Laitoin kännykkäni äänettömälle ja laskin sen näyttö alaspäin ikkunalaudalle. Kokeilin sormella teetäni, joka oli jo aivan kylmää. Hienoa.