Haitan päiväkirja

Pramias Hisslewist >> sivuille
kutsutaan nimellä Haitta | 5-v | kiltti, mutta selvä kilpahevonen mieleltään

Tapahtumat sijoittuvat alku kuukauteen

Haitta ei ollut osoittanut yhtään haitallisia puolia pitkän matkustuksen jälkeen. Joka kerta kun pysähdyimme ja kävin katsomassa sitä niin se näytti oikein tyyneltä, vaikka tiesin, että se oli aika tulisieluinen prinsessa. Se oli kuitenkin kokenut matkustaja nuoresta iästään huolimatta ja koska se oli ollut varsasta asti ensin kasvattajallaan, sekä sen jälkeen ratsutettavana taitavalla valmentajalla niin olihan se oppinut vaikka mitä. Haitta oli nimestään huolimatta hyvätapainen ja olihan se pirun nättikin. Muut ainakin sanoivat niin. Minulle oli se ja sama miltä hevonen näytti, kunhan se suoritti hyvin ja hemmetin hyvin tämä tamma suorittikin. Oli se tosin ollut sen hintainenkin, mutta ei siitä sen enempää.

"Otatko sen jo ulos?" Silja katsoi mua odottavasti heti kun astuimme autosta ulos Auburnin pihamaalle. Mä olin ehtinyt vasta venyttelemään pitkästä matkasta puutuneita osiani ja tyttöystäväni kysymys sai minut hetkeksi hämilleni. Nopeasti kuitenkin tajusin mistä oli puhe ja nyökkäsin.
"Joo otan, se on seissyt trailerissa jo niin kauan, että hyvä vaan kun pääsee pois".
Enempää sanomatta availin rauhassa kaikki takapuomia lukuunottamatta. Siirryin sitten kuljetuskopin sisäpuolelle hevosen pääpuoleen. Haitta katsoi minua uteliaana, mutta se pysyi edelleen yllättävän maltillisena. Kuuntelin kuinka sen rauhallinen hengitys kuului selvästi pienessä sisätilassa ja pian lämmin turpa tuuppasi minua käsivarteen. Olin jäänyt selvästi liikaa kiinni ajatuksiini. En ollut huomannut edes kuinka Silja oli aukaissut takapuominkin ja sen tajuttuani irrotin hevosen kokonaan lähtien peruuttamaan sitä pois trailerista.

Kavioiden osuessa maan pintaan Haitalla tuntui syttyvän se tuttu pilke silmäkulmaan. Se nosti päänsä niin ylös, että se näytti melkein kirahvilta ja se rentous oli hävinnyt kokonaan sen kehosta. Hetken ympäristöäänsä vilkuillen tamma alkoi hörisemään ja sitten se palasi paremmin maanpinnalle kun se alkoi kuopimaan etusellaan maata. Samalla se tuuppasi minua taas käteen ja toppuutin hevosta muutaman askeleen kauemmas. Sen jälkeen lätkäsin riimunnarun Siljan käteen ja aloin kaivelemaan tavarakasoistani liinaa. Löydettyni sen kävin vaihtamassa narun siihen ja ojensin sen taas blondille.

"Käy vähän kävelemässä sen kanssa kentällä niin se saa vähän jaloitella ennen karsinaan menemistä. Mä käyn roudaamassa nää sen tavarat sisälle."
Silja nyökkäsi ja lähti taluttamaan tammaa kenttää kohden. Katselin kahden neidon loittonevia takapuolia ja hymähdin. Ei paha. Ennen kun ehdin kuitenkaan tavaravuoreni kimppuun niin Haitta sai jonkun hepulin. Raukka katseli suihkulähdettä kuin ei olisi koskaan sellaista nähnyt (siinä sitten tajusin, ettei se varmaan ollutkaan) ja Silja yritti turhaan saada säpäkkää puoliveristä aloilleen. Heti kun nainen yritti saada hevosta kävelemään eteenpäin niin tamma suorastaan syöksähti eteenpäin. Tuollaisten takia sitä talutettiin aina liinalla.

Huokaisten lähdin kaksikon perään, mutta en ennättänyt ottaa kuin pari pitkää askelta kun joku toinen riensi ensin apuun. Tunnistin auttajan Auburnin tallimestariksi, mutta nimi ei sillä hetkellä muistunut mieleen. Nainen kuitenkin näytti osaavan käsitellä jopa järkyttynyttä Haitta-eläintä, joten olkiani kohauttaen jatkoin tavaroiden roudaamista talliin.

Vähän tuntui kuitenkin tavaroiden kantaminen lannistavan sitä miehistä egoani. Pinkit tavarat eivät sopineet minulle, mutta kun ne Siljan mielestä ne olivat söpöt niin ne oli otettu kasvattajalta mukaan. Ajattelin nyt kuitenkin, että jos blondi kerran haluaa punertavaa niin punainen saisi tulevaisuudessa käydä myös. Se sopisi paremmin tulisieluisen eläimen sävyyn ja ehdottomasti myös minun sävyihini -sillein henkisellä tasolla. Joku sanoi, että pinkki oli tosimiehen väri. Mä en ihan tosin sulattanut sitä. Kannoin mä ne silti talliin, koska saisi neidit nauttia pinkeistään niin kauan kuin pystyivät.

Saatuani urakkani valmiiksi myös Haitta käveli Siljan takana sisälle talliin. Siinä mä nojailin karsinan oveen ja haaveilin jo kaikesta mitä pääsisin Auburnissa kokemaan. GP-radat jo melkein kiilsivät silmissäni.

Valmennuksen jälkeinen päivä
12.08.2017

”Mikke?”
”Joo?”
”Miks Haitalla on jotkut siniset varusteet?”, Siljan äänessä kuulsi selvästi lievä ärsytys.
”Ne on pesussa”, totesin tyynesti antaessani Haitan ravailla rennosti liinan päässä.
”Kasvattaja anto kyllä useemmat mukaan..”
En vastannut siihen kommenttiin mitään, sillä tiesin kyllä liiankin hyvin, että kasvattaja oli varustanut kasvattinsa todella hyvin pinkeillä jutuilla.
”Mikke, ne oli niin söpöt!” Silja harmistui ja loin tyttöystävääni virnistävän ilmeen.
”Niin oot kyllä säkin!”
Blondi punastui, mutta ainakin ne pinkit ”ylisöpöt” huovat ja pintelit unohtuivat.

Haitta pärskähteli tyytyväisenä ja rentona, jolloin oli miellyttävää katsoa uusinta ostostani. Silja kuitenkin tuntui olevan vähän tyytymätön saamaansa huomioon. Pintelit unohtuivat, mutta keskustelu pysyi hevosissa.

”Mä haluaisin Haitasta varsan”, se totesi tyynesti ja naurahdin melkein ivallisesti takaisin.
”Ei kyllä onnistu”.
Huomasin kuinka Siljan kädet menivät sylissä ristiin ja naisen ilme muuttui jälleen ärtyneeksi. Varmaan jo ihan siitä kuinka suoraan sanoin asiat tai kuinka suoraan lyttäsin asian.
”Ai mitenniin? Haitta on niin sieväkin..”
”Joo ehkä, mutta se on mun kilpahevonen. Ei sitä voi nyt varsottaa”, huokaisin vilkaisematta tyttöystävääni.
”Tekis varmaan pieni tauko sillekin hyvää. Sehän on treenannut kuulemma koko viime talven ja kevään, sekä nyt sun kanssa kesän.”
”Se nyt on valmentautumisen idea”, huokaisin taas.
”Mutta jos mä haluan siitä varsan niin hyvin voit ottaa vaikka toisen hevosen siksi aikaa, että sais varsan kasvamaan ton rinnalle”, Silja mulkaisi minua pahasti tai ainakin tunsin todella polttavan katseen niskassani.

Asiasta jankuttaminen sai minut kääntymään ja ärähtämään tyttöystävälleni vähän kovemmin.
”Sillä ei ole mitään hemmetin väliä mitä sä haluat kun se on MUN hevonen ja MÄ ostin sen, jotta voisin kilpailla laadukkalla hevosella!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Silja katsoi mua melkein vihaisesti.
”Mikael Aarnisuo! Älä puhu mulle yhtään tohon sävyyn!”
”Mä puhun ihan miten mä haluan!” ärähdin takaisin niin kovaa, että Haittakin pysähtyi katsomaan mua ihmeissään. Kuin pitäisikö minua nyt pelätä vai ei.
Niine hyvineen Silja kuitenkin lähti lampsimaan maneesista ulos, enkä suonut yhtään ajatusta sille, että olisin voinut käsitellä asian ystävällisemmin. Mä en tunnetusti ollut kovin kärsivällinen ihminen.

Jatkoinkin Haitan juoksutusta siitä mihin olin jäänytkin. Maiskautin sen liikkeelle ja pian se ravaili taas tyytyväisenä ympyrällä. Mietinkin sillä hetkellä miksei muut voinut totella yhtä helposti.

Tapaus Silja ei kuitenkaan poistunut halutusti mielestäni ja vaikka edelleen olin sitä mieltä, ettei Haitasta vielä mitään varsaa niin ajatus varsasta kasvamassa Haitan rinnalle toiseksi hevoseksi alkoi houkuttaa. Ehkä Siljakin leppyisi jos pääsisi paijailemaan söpöä varsaa. Kohautin olkiani. Naiset oli välillä aika outoja. Musta oli tärkeää vain, että hevonen suoritti. Haitta oli kesän aikana saanut paljon jo voimaa lisää ja odotinkin ensimmäisiä kilpailuja sen kanssa kun jo eilisestä valmennuksesta oltiin suoriuduttu kunniall.. ainakin jotenkin läpi.

Että syksyn kilpailut. Täältä sitä kohta tullaan!

Kun mä tajusin, että kannattaa ratsastaa
29.08.2017

Haitta oli ollut aika tasainen koko kesän. Oli ongelmia ja onnistumisia eli ylä- ja alamäkiä. Ei kuitenkaan mitään hillittömiä muutoksia niissä. Tasapaksua viivaa joka välillä vähän heittelehti. Me oltiin menty mukavuusalueen sisäpuolella ja Amanda oli käskyttänyt minua sieltä yhä useammin pois. Se johti siihen, että koimme upeita hetkiä ja nyt tamma oli vain pirullisen vaikea. Oikeastaan se oli ollut jo pari päivää, mutta mä en eka uskonut että se fiilis olis kestänyt kertaa kauempaa. Kyllä se vaan kesti. Eikä hevonen ollut edes kiimassa.

Olimme koko kesän treenanneet niin, että Haitta saisi mahdollisimman paljon lihasta. Eihän sitä eroa huomannut aiemmin, mutta nyt puoliverinen tuntui vahvalta. Tosi vahvalta. Yleensä se oli niin herkkähipiäinen suustaan, mutta nyt se tarjosi suorastaan raskasta tuntumaa eli se painoi kädelle. Se oli jotenkin tajunnut että koska se on vahvempi niin se pystyi valahtamaan. Mähän olin yrittänyt saada kaiken tehtyä vain mahdollisimman helposti. Nyt mun piti alkaa tehdä töitä kun mä tajusin, että hevonen taisi näyttää hölkkäilevältä tanskandogilta.

Jalan avulla mä en saanut tuntumaa kevyemmäksi. Tamma vaan suorastaan alkoi juoksemaan enemmän alta pois ja mulle alkoi iskeä epätoivo. Olin tottunut siihen, että mun piti vaan ohjailla ja Haitta suoritti, että nyt jäin hetkeksi vähän avuttomaan fiilikseen. Tiesin, miten tämä pitäisi korjata, mutta sillä hetkellä yksin kentällä mun teki mieli luovuttaa.

"Työksikö sä kutsut tuota?" havahduin kipakan kuuloiseen ääneen, jossa oli melkein halveksiva sävy. "Sun kädet ehkä jopa tekee jotain kun ne kannattelee koko hevosta, mutta teidän meno näyttää siltä kuin jolkottelisit ratsastuskoulussa. En ymmärrä miten saat tuonkin hevosen näyttämään tuolta."
Mun teki mieli irvistää Amandalle, mutta tiesin, että nainen oli vain sitä mitä tarvitsin. Mulle ei kiltit lässyttelyt auttaneet vaan mut piti pistää töihin.

"Mutta kun tää lähtee jalasta painamaan kädelle vielä enemmän ja lähtee juoksemaan vaan alta pois.." yritin selittää, mutta jo siinä vaiheessa tajusin miten tyhmältä taisin kuulostaa. Kuulostin siltä etten osannut yhtään ratsastaa, vaikka enhän mä enää ollut C-tasoinen ratsastaja. Mä näin sieluni silmin kuinka blondi pyöräytti huokaisten silmiään ja ryhdistäydyin tamman selässä heti.
"Mitä pitää tehdä jos hevonen menee liian kovaa?" Amanda kysyi hyvin tasaisella äänellä.
"Ei pitää antaa sen mennä..." huokaisin, mutta sillä hetkellä palaset loksahtelivat paikoilleen. Hei, mähän osasin tämän!

Otin muutamia voimakkaampia pidätteitä ja istuin syvälle harjoitusraviin. Vauhti meinasi koko ajan karata, mutta yritin pitää tuntuman vain mahdollisimman tasaisena ja jalan samalla lähellä kylkiä. Sitten aloin koota hevosta. En pelkästään käsillä tai jaloilla, vaan suurimmaksi osaksi istunnan avulla. Hidastin lantioni liikettä ja herkkä hevonen vastasi siihen heti. Otin napakamman tuntuman ja samalla aloin jalalla pyytämään hevoselta energiaa. Energian taas halusin käyttöön, jotta sain tamman kokoamaan enemmän eikä juoksemaan sillä energialla alta pois.

Tuon idean saatuani mä sain hetken työstää Haittaa. Kulmissa piti muistaa pitää huolta tasapainosta ja pitkillä sivuilla annoin tamman liikkua eteen, jotta liike ei häviäisi kokonaan ja sehän oli tämän hevosen bravuuri. Lopulta mä tunsin kuinka askeleet alkoivat taas joustamaan ja paino kädeltä oli hävinnyt miltein kokonaan. Se fiilis oli aika upea.

Ja se oli vaatinut vain ratsastusta.

Ja Amandan, joka herätti minut selailemasta.

Me osattiin tämä jo, mutta nyt mun piti muistaa ratsastaa joka kerta, jotta me päästäisiin pois meidän mukavuusalueelta kerta toisensa jälkeen, koska halusin, että joku päivä vaativatkin radat olisivat mulle mukavuusalueen sisäpuolella...

"No parempi?" Naurahdin ja käännyin katsomaan Amandaa siirtäessäni Haitan tyytyväisenä kävelemään. Perijätärtä ei kuitenkaan enää näkynyt missään. Sen sijaan portilla kimon hevosen ohjia piteli minulle yhä vieras brunette tyttö ja mun piti köhäistä. Varmaan luuli, että harrastin yksin puhumista.
"Mä luulin, että olit Amanda", sanoin ja tuo kohautti olkapäitään.
"No mä oon vaan Alessa.."
"Joo.. tota.. mä oon Mikke".

Rauhallinen lauantai
23.09.2017

Nostin suoralla sivulla vastalaukan ja annoin sisäpuolen jalan pysyä aavistuksen taaempana, jotta pystyin paremmin ylläpitämään laukkaa. Olin valmennuksen jälkeen alkanut entistä enemmän treenaamaan vastalaukkoja ja kun olin saanut omaan ongelmaani parannusta niin johan aloin tajuamaan tämän tehtävän hyötyjä. Hevosta sai todella paljon paremmin esimerkiksi treenattua tasapainoisemmaksi ja kun huolehti, että hevonen kulki suorassa näinkin päin niin johan sitä uutta voimaakin pystyi alkaa rakentamaan.

Siirtyminen takaisin käyntiin oli heti kokonaisen kierroksen jälkeen. Sitten toinen kierros myötälaukkaa. Taas käyntiin. Sen jälkeen nostin jälleen vastalaukan ja käänsin isommalle ympyrälle. Muuttelin tehtäviä ja treenasin molempia laukkoja vuorotellen. Välillä annoin tamman kävellä hetkisen, mutta treenit jatkuivat ja jatkuivat.

Lopulta huokaisin ja annoin Haitan venyttää kaulaansa pidemmäksi. Edelleen kuitenkin pyysin siltä aktiivista tahtia ravissa ja hain jopa lennokkaampaa askellusta. Tamma vastasi kaikkeen pyytämääni positiivisesti ja oli helppo vaatia lisää. Pitkän sivun alusta kokosin menoa sitten hieman ja käänsin etuosaa sisemmäksi. Jatkoin avotaivutusta puolet koko sivusta ja käänsin sitten puolivoltin sisälle päin. Siitä jatkoin uralle sulkutaivutuksella ja suunta muuttui. Ajatus oli nyt rennompaa, mutta halusin saada työstettyä hevosta silti huolella. Loppuverryttelyä rankemman treenin päälle siis.

Pian siirsin tamman käyntiin ja rapsutin sitä kaulasta. Se oli tehnyt hyvän työn ja ai että kun hymyilytti itseäkin! Mikään ei ollut parempaa kuin onnistunut treeni!

Myös edessä suuntavat osakilpailut johon olin ilmottautunut nostivat mielialaa. Olin todella kilpailuhenkinen ja kilpailuihin valmistautuminen nosti mielialaani. Treenasin voittaakseni, en vain saadakseni kokemusta, kuten monet sanoivat. Minusta jos halusi kokemusta niin piti osallistua pienempiin luokkiin ja kun osasi niin nosti tasoa. Tosin itse olin osallistunut myös helppo b -luokkaan ainoastaan Haitan takia. Sen sai aina paremmin hereille kun se oli päässyt yhden luokan jälkeen kisamoodiin. Siinä oli samalla helpo tarkistaa, että nappulat toimi ja tehdä kaikkensa sitten helpossa aassa.

Vartin päästä hyppäsin tamman selästä alas ja löysäsin nopeasti satulavyötä. Samalla nostin jalustimet ylös ja lähdin sitten taluttamaan hevosta karsinaansa.

Oli jo myöhäinen ilta ja tallilla ei tainnut olla työntekijän lisäksi muita paikalla. Se toi ihan omanlaisensa fiiliksen hoitaa hevonen omin kätösin pois. Yleensä Silja hoiti Haitan kuntoon, mutta jotenkin nyt oli ihan mukavaa riisua hevonen ihan itse. Puoliverinen käänsi päätään minua kohden nostaessani satulan sen selästä pois. Se katsoi minua pirteällä ilmeellä ja naurahdin. Ilmeeni tosin vakavoitui hetkeksi kun Isabella käveli ohitse meitä katsoen. Tuon kasvoilla käväisi jostain syystä huvittunut ilme, mutta pian tuo jatkoikin matkojaan. Laskin satulan karsinan edustalla olevaan telineeseen ja palasin sitten irrottamaan pinteleitä tamman jaloista. Ne olivat sen verran hiekkaiset, että jouduin ne hevosen hoidon jälkeen harjaamaan oikein huolella. Sitten ihan lopuksi käärin ne täsmällisen näköisiksi pötköiksi ja suljin sitten karsinan oven. Haitta jäi syömään iltaruokiaan samalla kun kannoin sen tavarat omille paikoilleen. Silja saisi huomenna sitten putsata ne paremmin.

Oli jopa haikeaa lähteä tallilta. Rauhallinen, mukava ja onnistunut -sellainen se lauantai ilta oli tällä kertaa ollut.

Se keskiviikko jona asia paljastuu

"Mikkkeee!" Ääni kaikui tallissa yllättävän lujaa. Mä en edes heti tajunnut, että minua kutsuttiin kun sävähdin  jo Siljan ärtynyttä ääntä.
"Mihin sä oot laittanut Haitan varusteet?" blondi sitten mulkaisi minua vihaisen oloisena tallustaessani nopeahkosti karsinalle. Vaativa katse porautui heti sisimpääni, mutta mä en ihan ymmärtänyt.
"Nehän on sillä just nyt päällä?"
"No eihän ole!" Blondi suorastaan jo karjaisi ja astuin askeleen taakse. Sitten Silja vilkaisi Haittaa ja huokaisi sitten.
"Siis ne söpöt pinkit varusteet. Nyt sillä on vaan nää siniset varahuopa ja pintelit."
"Ahaa", tajusin ja nielaisin. "Ne on varmaan pesussa??"
"Sä sanoit noin jo viime viikolla.."

Nielaisin uudestaan yrittäessäni keksiä tekosyitä. Jopa minä pelkäsin vihaista tyttöystävää. Mikä ihme tytöissä oli kun pinkkiä väriä himoittiin kuin koirat luuta?
"No en mä sitten tiedä. Sä oot sen varustanut, enkä oo hakenut niitä takas", kohautin tyynesti olkiani.
"Kuka sitten tietää?"
"No en mä tiedä!" Levitin jo hämmentyneenä käsiäni. "Kysy vaikka siltä tallityöntekijältä".

Mä en olis uskonut, että Silja olis ottanut neuvostani vaaria. Nyt se kuitenkin otti ja häipyi niiltä sijoiltaan etsimään jotain Minkaa. Mä jäin tuijottamaan Haittaa ja Haitta tuijotti mua. Tilanne oli kiusallinen, vaikka Haitta oli vain hevonen.

Tuntui vähän yksinäiseltä Siljan häivyttyä. Sen takia kun huomasin punatukkaisen naisen kävelemässä käytävällä mä tervehdin sitä. Hymyä mä en sentään ihan suonut, mutta en mä kovin inhottavaltakaan varmaan näyttänyt.
"Vahdi hetki mun hevosta. Mun pitää ettiä yks.. ...juttu?."
Mä olin tottunut liikaa käskyttelemään ihmisiä ja pyytäminen oli yleensä jotain mikä ei kuulunut sanavarastooni. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt sanoa sanaakaan vastaan mun ampaistessa Siljan perään.

Kauaa ei mennytkään kun tavoitin hänet juttelemasta ilmeisesti sen Minkan (?) kanssa. Nainen oli Siljaa varmaan 15 senttimetriä lyhyempi ja hän omisti siniset hiukset. En kuitenkaan ajatellut niitä sen enempää piiloutuessani kulman taakse. En tiennyt olinko kamala kun jäin salakuuntelemaan, mutta halusin tietää mitä tuleman piti. Olinko vaarassa?

"... siis joo sellaisia missä lukee Hisslewist. Sellaiset pinkit", Silja selitti ja mä muistin itse kyllä ne miehisen egon alentavat jutut liiankin selvästi.
"Oli kaks huopaa ja pintelit samaa sarjaa. Ei sulla mitenkään oo hajua missä ne edes mahdollisesti on? Mikke sano et ne on pesussa, mut ei ne voi olla näin kauaa.." blondi risti kätensä.
"Siis Mikke... tarkotatko sä niitä mitkä Mikke heitti tonne roskikseen?" Minka katsoi hiljentynyttä Siljaa kysyvästi silmiin.

"Shit", mun oma alitajunta kuiskasi. Se tarkoitti sitä ettei oltu enää turvallisilla vesillä.

"Roskiin?" Näin kuinka vaikeaa Siljan oli hillitä itseään, mutta niin se vain pysyi rauhallisena.
"Siis oot varma et se oli Mikke?"
"Joo. Mustat hiukset, siniset silmät ja käsitteli pinkkejä huopia.."

Siinä vaiheessa palasin tai oikeastaan pakenin kylläkin Haitan karsinalle vain tajutakseni ettei se ollut siellä enää...

Päivä jona kaikki sortuu
8.10.2017


Paiskasin harmaan Panameran oven kiinni lähes raivoissani. Mua suututti ja tiesin, että tallille tulo ei ollut järkevää, mutta just nyt kaipasin vain hevosen rauhoittavaa läsnäoloa. Mun päässä pyöri uudestaan ja uudestaan keskustelu, jonka olin käynyt vastikään.

"Sä suutuit noin paljon vain niistä varusteista? Mitä hemmettiä Silja?!"
"No on tässä takana aika paljon muutakin", nainen ärähti mulle takaisin. "Susta on tullut erilainen".
"Miten erilainen? Mä olen taatusti ihan sama ihminen ku ennenki, etkä oo valittanut!" ähkäisin.
"Susta on tullut niin kylmä ihminen! Sä oot aina ollut, mutta nyt tuntuu ettet sä päästä ees mua sun lähelle enää..."

Kuulemma komentelinkin kaikkia liikaa. Vähän niinkuin silloin kun olin nakittanut Lotan vahtimaan Haittaa. Se ei kuitenkaan ollut suostunut mun käskytykseen, vaan jatkanut heti matkaansa. Haitta sitten oli löytynyt pihamaalta syömästä syksyistä ruohoa, onneksi ei ollut käynyt pahemmin. Silja oli kuitenkin selvittänyt kaiken Lotan kanssa ja kuulemma kaikki oli taas vaan mun syytä.


"Mikke mä rakastan sua.."
"Joten mikä ongelma tässä sitten on?" Ristin käteni ymmärtämättä tilannetta.
"... mutta mä en rakasta sitä mikä susta on tullut."
"Miks tää tuli sit nyt vasta?" Hymähdin.
"Koska en Mikke jaksa tätä enää!"
"Oot jaksanut ennenkin! Vai rahanko takia sä oot mun kanssa ollut?"
Silja hiljeni.

En varmaan koskaan ollut varustanut hevosta näin nopeasti. Tunteet vain kuohusivat sisälläni, enkä edes kiinnittänyt huomioita muihin tallilla olijoihin. Muita ei minun näköpiirissäni näkynyt, vaikka porukkaa varmasti riitti. Haittakin tuntui rauhattomalta taluttaessani sitä tallista ulos. Se jopa säikähti kun joltain tippui harja käytävälle. Mä en välittänyt. Heti kun päästiin ulos ja vyön kiristettyä niin mä hypähdin tamman selkään antaen sen lähteä kävelemään maastoja kohden.

”Älä edes kehtaa sanoa tollasta kun säkin tiedät, ettei se oo totta”, Siljan ääni mureni.
”No alkaa vaan vähän tuntumaan siltä”, hymähdin ärtyisänä.
”Sun pitäis osata kattoa tätä munkin kantilta niin ymmärtäisit tilannetta vähän paremmin...”, Silja puri huultaan ja mun teki pahaa katsoa kuinka surulliselta hän näyttikään.
”Mä en vaan Mikke pysty tähän enää..”

Heti hyväpohjaisen tien tullessa lopulta vastaan mä annoin Haitan laukata. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin tamman mennä omaa tahtiaan. Se kovensi vauhtiaan pikkuhiljaa ja se nautti. Tuuli osui vasten mun kasvoja ja jopa mä tykkäsin vauhdinhurmasta, jota hevonen mulle tarjosi. Mä en ollut koskaan laukannut sillä näin lujaa. Suuttumuskin alkoi hellittämään ja se kova kuoreni alkoi murenemaan.

”Mitä sä tarkotat? Jätätkö sä mut?!” Lähes huusin tyttöystävälleni, joka seisoi hänen talonsa ovensuussa.
”Mä en tosissaan tiedä!” Sain kuulla kovempaa jo takaisin, mutta kuten minun niin Siljan äänessä ei kuulunut yhtään negatiivisuutta.
”Miten sitä ei voi tietää?!”
”Koska mä en halua sitä, mutta mä en halua tätäkään”, blondi vastasi sitten rauhallisempaan sävyyn.
”No mieti nyt mitä hemmetti sä haluat!” ärähdin.
Silja jäi tuijottamaan minua itku kurkussa.

Vauhti hiljeni aavistuksen tullessamme metsäpolulle. Se ei tosissaan ollut paikka missä olisi voinut laukata edes hiljaa, mutta mä annoin Haitan vaan viedä. Mä en just nyt pystynyt tekemään mitään ja me mentiin kuitenkin aika lähellä autoteitä. Olo tuntui turvalliselta. Niin turvalliselta, että uskalsin antaa muurini valahtaa kokonaan. Kyyneleet alkoivat valumaan poskiani pitkin ja maailma näytti aika sumealta paikalta.

”Ei, Mikke, se ei oo mun tehtävä. Jos sä haluut, että tää jatkuu niin mieti oikeesti mikä sun elämässä on tärkeetä. Oonko mä sen arvonen, että viitsisit edes ajatella mitä sä oot tehnyt väärin?”, Silja katsoi mua suoraan silmiin kuin toivoen, että olisin sillä hetkellä joku muu.
”Silja..”, yritin, mutta nainen pyöritti päätään tarraten ovenkahvaan. Ovi alkoi sulkeutumaan edessäni ja lopulta lukko naksahti paikoilleen. Siihen mä jäin seisomaan epätoivoisena ulos ihan yksin. Miten mä en ollut tajunnut, että asiat olivat olleet näin huonosti?


Siljan päätös oli kova pala purtavaksi, sillä oli asiat miten tahansa niin nainen oli ollut aikamoinen tuki päivin ja öin. Sellaista mä tarvitsin. Sen takia tunteet tulvivat niin vahvasti sisältäni. En edes pystynyt enää pidättämään kyynelten tuloa ja paha olo tuntui vatsassa asti. Haitan korvat kääntyilivät jatkuvasti suuntaani, se ei ymmärtänyt yhtään miksi olin niin epävarmassa tilassa. Mä tunsin kuinka Haitta alkoi väsymään, mutta juuri kun olin hidastamassa niin joku iski ja kovaa. Tunsin vain kuinka joku osui kypärääni, enkä ehtinyt tehdä mitään kun lensin jo kovaa taakse päin. Tamman selkä hävisi alta. Hämärtyvässä illassa matala oksa ei ollut tullut ajoissa näkökenttään. Lopulta maa tuntui selässä ja siitä pyörähdin vauhdissa muutaman kerran ympäri.

Yritin automaattisesti nousta ylös, mutta vihlova kipu ja paineen tunne rinnassa tekivät siitä mahdottoman. Päässäkin pyöri. Kuulin vain kuinka Haitta tuli lähemmäs ja näin tamman hahmon yläpuolellani. Lopulta hevonen lähti ravaamaan takaisin tallille päin ja oloni ei ikinä ollut tuntunut niin orvolta ja yksinäiseltä...

Takaisin tallille
16.10.2017

Siitä oli jo vähän yli viikko. Siitä kun Silja jätti minut (tai mitä tuo nyt oli halunnut pitää ainakin taukoa) ja siitä kun tipuin (!) Haitan selästä. Molemmat olivat asioita, joita en uskonut kokevani ainakaan samana päivänä. Niin se vain kävi ja vaikka mä olin yrittänyt käydä koko päivää läpi, että mikä kaikki oli mennytkään vikaan niin mä en onnistunut siinä. Itse asiassa se oli mulle aika mahdotonta, koska koko ilta oli unohduksissa. Ihan totta, mä en muistanut illasta kuin muutamia pieniä pätkiä, mutta kokonaiskuva oli ihan pimeä. Mä muistin vain sen kamalan kivun osuessani maahan. Sen jälkeen oli pitkään vain pimeää. Sitten muistin hetken jona istuin jotenkin Eelan selässä. Seuraava olikin tallilta, jossa muistin ympärillä pyörivät Jonnyn ja Julian. Jopa Amandan ääni muistui mieleen, mutta sitten heräsinkin sairaalasta.

Kyllä, minä, Mikael Aarnisuo olin päätynyt jopa sairaalaan asti, vaikka näin myöhemmin ajateltuna koin sen ihan liioitelluksi asiaksi. Eihän mulle todettu muuta kuin aivotärähdys ja tietenkin muutamia ruhjeitahan sitä oli tullut noin kovasta tällistä. Koko edellisen viikon olin saanut melkein vain maata sängyssä tai sohvalla. Olin ollut niin jumissa ja mustelmilla, että kipu oli ollut jotain niin kamalaa jo kävellessä. Mulla ei ollut edes rohkeutta soittaa Siljalle tapahtuneesta, mutta jotenkin se tyttö oli saanut tietää ja oli onneksi hoitanut Haitalle liikuttajan tuoksi ajaksi. Mä en yhtään tiennyt kenet se oli siihen pestiin hoitanut kun se ei itse rohjennut tamman selkään selvästikään mennä. Sen takia olin antanutkin ohjeeksi, että liikuttaa tamman vain todella kevyesti. Saipa puoliverinen pienen loman tähän väliin.

Hieman epäilevänä kävelin kuitenkin talliin. Tuntui oikeastaan tosi oudolta astua käytävälle tapahtuneen jälkeen. Tuntui vähän vieraalta ja sellaiselta, etten kuulunut joukkoon. En tiedä mistä se tunne tuli, mutta jouduin vetäisemään henkeä ennen kuin jatkoin matkaani.

Haitan karsinalla ei kuitenkaan näkynyt ketään, joten olin ehkä aavistuksen pettynyt. Avasinkin oven ja tamma katseli minua ensin uteliaana, mutta sitten se jatkoi heinien hamuamista kuivikkeiden seasta. Astuin sisälle karsinaan ja annoin käteni liukua hevosen kaulalta lavalle, sekä siitä sitten alas polviin. Kävin koko hevosen läpi, eikä mitään uutta löytynyt. Hymähdin tyytyväisenä. Olin iloinen, että tamma oli kunnossa, mutta harmitti kun viikko treenistä oli jäänyt väliin ja Amandan valmennus odotti torstaina. Ei siis mikään paras ajoitus tälle kaikelle.

”Sä oot varmaan Mikke?” varma naisääni kuului takaani keskeyttäen mietintäni ja saaden minut kääntymään kannoillani ympäri. Olin vähän yllättynyt, että joku tunsi minut, koska ääni ei kuulostanut yhtään tutulta.
Näkökenttääni ilmestyikin sitten varsin sievännäköinen nuori nainen ja kasvoilleni levisi pieni virnistys ennen kuin muistin, että nainen oli kysynytkin jotain.
”Joo, Mikke Aarnisuo”, hymyillen tarjosin kättäni samalla kun katseeni silmäili brunettea läpi.
Nainen tarttuikin käteeni jämäkästi ja esitteli itsensä, mutta pakko myöntää, että nimi meni sillä hetkellä korvieni ohi.

Hetken vaivaantunut hiljaisuus.

”Niin saanko kysyä, että mistä tiedät mun nimen?” katsoin naista mietteliäänä ja se kysymys oli varmaan hassu kun vieras naurahti rennosti.
”Siis liikutin Haittaa viime viikon kun Isbe pyysi? Eikö sulle oo kerrottu?” naisen kasvojen ilme oikein kuulsi läpi sen kaiken hämmästyneisyyden.
”Eiku mun ystävä hoiti tän puolen kokonaan. Kaipa oli kysynyt sitten Isabellalta apua asiaan”, oli Silja nykyään ex tai ei niin ei tämän tarvinnut tietää sitä.
”Okei..”, nainen kohautti olkiaan. ”Mutta siis ratsastin Haittaa läpi tosi rennosti, kuten olin saanut ohjeeksi. Sillä taitaa olla aika paljon virtaa, mutta huolehdin, että se on ainakin taipuisa ratsastaa”, brunette selitti hymyillen. ”Sulla on kiva hevonen ja kiva jos oot nyt kunnossa, että pääset nyt vähän purkamaan sen energiaa pois”.

Nyökkäilin ja olin edelleen tyytyväinen naisen kertomaan. Hevonen oli selvästi ollut hyvissä käsissä.
”No, laita sä se kuntoon niin mä käyn vaihtamassa vaatteet..”, aloitin, mutta nainen kuitenkin naurahti kuin olisin herjaissut parhaimmankin vitsin ja päätänsä pyöritellen hän katsoi minua silmiin.
”Mä en oo sun hevosen hoitaja”, brunette hymyili vienosti kääntyessään ja sitten tämä lähti kävelemään pois päin.
Jäin katsomaan automaattisesti toisen perään ja ensimmäistä kertaa jäin todella sanattomaksi toisen lipuessa noin vain paikalta. Kuinka nuori nainen kehtasi kieltäytyäkin ja kääntää selkänsä minulle? Jostain syystä en kuitenkaan tuntenut suuttumusta naista kohtaan. Salaperäiseksi ja yhä minulle nimettömäksi jäänyt neitokainen oli nyt kuitenkin toissarvoinen Haitan odottaessa karsinassaan, että se pääsisi viimein kunnon treeniin josta se tykkäsi!

Paluu tallille
26.11.2017

Naamiaisjuhlien jälkeen elämäni oli mennyt aika alamäkeä. Sen viikonlopun jälkeen nimittäin veljeni oli joutunut auto-onnettomuuteen kolaroituaan vastaantulijaan lumisella tiellä vähän pohjoisempana. Mä en tosissaan ollut pitänyt Matiakseen mitään yhteyttä, mutta kun kuulin että pikkuveljeni makasi sairaalassa tajuttomana niin mun oli aivan pakko lähteä katsomaan sitä. Kyllähän tuo onneksi virkosi ja oli sittemmin ihan kunnossa, mutta tajusin yhden asian. Jos menettäisin Matiaksen niin mulla ei olisi enää ketään. Ei edes Siljaa, eikä vanhempia. Veljeni oli kaikesta huolimatta ainut ketä pystyin sanomaan perheekseni.

Olin yrittänyt paikata meidän välejä, mutta ei se vaan onnistunut kovin hyvin näiden vuosien jälkeen. Me oltiin kylmetetty meidän välit ihan liian pahasti ja kaikenlisäksi mun teko ei ollut auttanut yhtään. Mä olin nimittäin lyönyt sitä meidän riidan päätteeksi. Tuo kun kertoi, että oli alkanut taas kaveeramaan Larssonien kanssa. Me ei oltu ikinä kauheesti tekemisissä niiden kanssa, vaikka olihan yksi heistä tätimme. Ainoa juttu jolloin olimme yhdessä oli se kerta kun vietimme joulua yhdessä. Silloin minä ja veljeni ihastuttiin tätimme tytärpuoleen. Tyttö oli ensimmäinen kuka antoi minulle ikinä koskaan rukkaset, mutta ei veljenikään ollut paremmin onnistunut. Tätini saatua tietää heidän suhteestaan molempien suvut joutuivat aika pahaan riitaan. Nyt Matias sitten yritti taas päästä heidän ja varsinkin erään lähelle. Toki heillä sitä rahaa vasta riittikin, mutten olisi uskonut Matiaksesta sitä että menisi heiltä pyytämään apua ennemmin kuin minulta.

Siitä lyönnistä vaan tuli tappelu, jonka poliisit pääsivät todistamaan. Mä olin joutunut yöksi putkaan rauhoittumaan. Kotiin päästyäni mä sitten ratkesin juomaan, koska mä en jaksanut silloin sitä kaikkea yksin. Mä en edes muista monta päivää olin ryypännyt putkeen, kunnes keräsin voimani ja ryhdistäydyin. Se kaikki oli oikeastaan vain Isabellan ansiota. Mä olin onnistunut muistelemaan meidän upeaa iltaa ja naisen kosketus vain oli sellainen, joka väkisin toi valoa synkimpäänkin päivään... ...

Löin autoni oven kiinni ja talsin parkkipaikalta tarhoille. Haitta, Lara ja Valerie käänsivät kaikki katseensa uteliaina minuun kun alitin aidan jääden seisomaan portin eteen odottavasti riimu kädessäni. Tammani onnekseni taisi olla talliin haluavalla tuulella, joten se ravasi luokseni päätänsä ravistaen. Sekin sai pienen hymyn nousemaan huulilleni, vaikka päiväni ei tosiaan ollut tänäänkään vielä hyvä. Saatuani riimun hevoselle päähän mä talutin sen reippaasti talliin ja siitä omaan karsinaansa. Silloin mun silmiin osuikin sitten se sama ihminen, joka oli toiminut joskus aiemmin Haitan liikuttajana viikon ajan. Laitoin tamman karsinan oven kiinni ja kävelin bruneten luoksi.

”Yhäkö sä täällä pyörit?” loin kasvoilleni jotain hymyntapaista, mutta oli vaikeaa luoda aitoa sellaista kun elämä oli mennyt vähän liiankin lujaa viime aikoina.
Nainen katsoi mua päästä varpaisiin ja naurahti heleästi.
”Joo. Mä tosiaan aloitin täällä hevostenhoitajana ja auttelen muitakin jos tarvitaan”, tuo kohautti olkiaan hymyillen.
”Miten sä auttelet sitten muitakin?” katsahdin toiseen viruillen, mutta toinen vain pyöräytti silmiään.
”Siis vaikka laitan hevosia kuntoon ja..”
”Ahaa, sähän voit sitten laittaa Haitan mulle valmiiksi jos kerran nykyään teet sellaistakin. Viimeksi sä kieltäydyit”, katsoin naista tutkivaan sävyyn. Hänessä oli jotain kiinnostavaa ja en tiedä johtuiko se siitä, että brunette oli niitä harvoja, jotka olivat sanoneet minulle ei.

Nainen katsoi mua ensin kuin kieltäytyisi nytkin.
”Toki”, naisen katseessa oli kuitenkin ihan liian viekas ilme. ”Jos sä pyydät sitä multa. Mä en ota sunlaisilta käskyjä vastaan.”
”Munlaisilta?” naurahdin aavistuksen hämmentyneeltä.
”Joo, luulet omistavas koko maailman, mutta et omista, etkä varsinkaan mua niin saat pyytää jos haluat jotain. Mä voin sitten auttaa”, brunette virnisti vielä lopuksi ja lähti kävelemään ohitseni jättäen mut taas kuin nallin kalliolle. Auts!

Päätäni pyöritellen mä lähdin kävelemään kaapilleni vaatteita vaihtamaan.

Puolentunnin päästä mä kävelin jo Haitan kanssa maneesissa. Tamma tuntui todella energiseltä ja mä jouduin kääntelemään sitä jatkuvasti, ettei se siirtyisi raviin. Yritin saada samalla taivuteltua sitä mahdollisimman paljon ja huolehtia, että se kääntyi ja kulki koko ajan tasapainossa. Ravissa sitten halusin, että se venyttää kaulaansa eteen ja alas. Tähän aikaan illasta maneesiin kuitenkin alkoi tulemaan porukkaa ja Haitta alkoi siitä vetämään itselleen vielä lisää kierroksia. Mä en ehtinyt aloittaa edes laukkatyöskentelyä kun tamma aloitti riehumisen. Se alkoi laukkaamaan ihan itse väkisin samalla kun sen perse lenteli kattoa kohden. Se yritti syöksyä jatkuvasti kovemaan laukkaan ja kun pidätin sitä ohjasta kovemmin niin herkkä neiti alkoi hyppimään pystyyn. Hieman ärtyneenä käänsin johtavalla ohjasotteella prinsessaponin niin pienelle voltille, että sen oli sitten pakko hellittää menoaan.

Saatuani sitä sitten edes vähän kontrolliin mä lyhensin ohjia ja aloin ratsastamaan reilusti jalan kanssa puoliveristä. Jos sillä kerran riitti virtaa niin se sitten saisi käyttää sen johonkin järkevämpään. Aloin vaatimaan tammalta reilumpaa kokoamisastetta ja samalla vaadin, että se oikeasti pysyi paketissa. Välillä se meinasi yrittää karata taas riekkumaan, mutta kun aloin tekemään avo- ja sulkutaivutuksia väistöineen niin eiköhän sieltä kohta tullut niin hienoa liikettä, että jopa Amanda olisi voinut ihailla. Olihan tuolla aivan upeat liikkeet kun ne vain saatiin esille.

Ajattelinkin hyödyntää tämän päivän oikein kunnolla ja aloin treenaamaan Haitan kanssa vaativan tason juttuja. Nekin tuntui niin helpolta ratsastaa, joten vaadin hevoselta enemmän voimaa suorituksiin ja oikein tunsin kuinka hikipisarat alkoivat valumaan jo omaltakin otsalta. Lopulta olimme molemmat aivan poikki ja mun oli pakko antaa hevosen kävellä. Siinä vaiheessa oma stressi oli kyllä hävinnyt ja jopa tamma vaikutti tyytyväiseltä, vaikkakin väsyneeltä. Tuntui, että tänään olimme ylittäneet itsemme ihan kunnolla.

Pitkän loppuverryttelyn jälkeen talutin hikisen tamman suoraan pesupaikalle. Varusteet riisuttuani mä huuhtelin hevosen huolellisesti läpi. Sitten kuivasin sen ja heitin vielä fleeceloimen sen selkään ennen kuin palautin sen karsinaansa syömään iltaheiniä. Lopuksi putsasin tamman varusteet vielä kuntoon ja vaihdettuani vielä omatkin vaatteeni mä meinasin yrittää etsiä Isabellan käsiini, koska fiilis oli niin hyvä. Tajuttuani kuitenkin, että kaipasin itsekin kovasti suihkua niin kävelin ainoastaan suoraan autolleni. Seuraavana päivänä sitten.. toivottavasti.

Lajin vaihto
14.12.2017

En millään jaksanut keskittyä tänään ratsastukseen. Ainoa hyvä asia oli, että sain Haitan ainakin liikkumaan lennokkaasti eteen. En vain jaksanut alkaa kokoamaan sitä ja vaatimaan siltä asioita -en jaksanut vaatia niitä itseltänikään. En tänään. Siispä huokaisten silmäilin tyhjää maneesia ja muutamaa estettä, jotka oltiin jätetty niille sijoilleen. Korkeutta niissä ei ollut nimeksikään, joten käänsin tammani ravissa niitä kohti. Oltiin me sentään kavaletteja menty Haitan kanssa aika paljon, koska pitihän hevosta treenata monipuolisesti. Varsinaisia esteitä emme olleet kuitenkaan koskaan hypänneet. Ei kai pieni este eronnut kavaletista mitenkään? Ei varmasti. Eikö esteratsastukseen muutenkin tarvinnut vain hyvän hevosen pärjätäkseen?

Paitsi mun hevonen ei ollut hyvä. Ei esteillä.

Jo kauan ennen estettä tunsin kuinka kontrolli hevosestani petti sen hypähtäessä innostuneena laukkaan. Yritin pidättää sitä, mutta täysin hallitsemattomana se lähti hyppyyn ihan liian aikaisin. Jo siinä vaiheessa horjahdin taaksepäin. Haitta kuitenkin pääsi esteen yli helposti ja jopa minä pysyin vielä selässä. En kuitenkaan ehtinyt keräämään tasapainoni rippeitä kun tamma jo heitti takapäätään ilmaan. Siinä vaiheessa mä pääsin maistamaan hiekkaa. Nousin maasta puhisten ylös ja katseeni siirtyi laukkaavaan hevoseeni. Se selvästi nautti vapaudestaan. Olin iloinen, että minua ei ollut pahemmin sattunut, mutta ärsyyntymiskäyräni oli uhkaavasti noussut..

Nappasinkin puoliverisen kiinni ja nousin välittömästi uudestaan sen selkään. Hevonen tuntui astetta energisemmältä kuin viimeksi, mutta en antanut sen haitata. Annoinkin tamman laukata kerran maneesin ympäri, kunnes käänsin sen uudestaan estettä kohti. Haitta alkoi välittömästi keräämään lisää kierroksia itselleen ja hallitsematon hevonen vei huomiotani silloin niin paljon, etten huomannut jonkun saapuvan maneesiin.

Haitta reagoi vahvempiin ohjasotteisiini ainoastaan nostamalla päänsä taivaisiin ja pohjeapuihini alkamalla hyppimään enemmän ylöspäin. Minulla ei ollut toivoakaan hillitä tai pysäyttää hevosta. Siinä hetkessä ei tullut mieleenkään edes kääntää sitä pois linjalta. Siispä esteen ylitys sujui yhtä hyvin kuin viimeksi. Nyt tosin pysyin nipin napin kyydissä varautuessani jo hevosen suureen loikkaan. Esteen jälkeen sitten hallitsematon meno jatkui ja jouduin pysäyttämään hevosen seinään.

Silloin vasta tunsin katseen selässäni.

Antaessani Haitan jatkaa matkaa käynnissä huomasin kuinka joku seisoi kimon hevosen vierellä maneesin toisessa päädyssä. Tunnistin hevosen Isabellan Ankaksi ja tämän vierellä seisova ihminen oli myös tuttu. En tiennyt vieläkään naisen nimeä, mutta ahdisti kun juuri hänen oli pitänyt nähdä totaalinen epäonnistuminen.

”Älä sano mitään”, tuhahdin brunetelle, joka piteli kimoa ohjista ja oli juuri aukaisemassa suutaan. ”Et pystyisi yhtään parempaan..”
Brunette tyytyi katsomaan minua suu tiukkana viivana, mikä yllätti minut. Olin oikeastaan jo odottanut nasevaa vastausta.
”Danni on kyllä ollut aika taitava hyppimään”, Isabella ilmestyi sen sijaan pian hevosensa takaa kuin tyhjästä, enkä osannut lukea tämän kasvoilta yhtään mitään tämän tunnetiloista.
Lähinnä vain tuhahdin omistajattaren kommentille, vaikka en voinut olla huomaamatta miten kauniilta Isbe näytti edelleen. Yritin olla kiinnittämättä asiaan mitään huomiota ja se olikin sitten yllättävän vaikeaa, vaikka allani kiehui villi hevonen, jota piti jatkuvasti jarrutella.
”Voisit joskus antaa Haitan jollekin, joka osaisi hypätä kunnolla. Voisi varmaan tehdä sillekin ihan hyvää”, perijätär jatkoi ohimennen ja tuhahdin uudestaan.
”Siitä vaan jos löytyy joku kaheli kuka tällä uskaltaa hypätä”, mainitsin vakavaan sävyyn. ”Tästä hevosesta ei kukaan saa hyvää estehevosta.” Pyöräytin silmiäni.

Niiden sanojen saattelemana hypähdin alas Haitan selästä lähtien taluttamaan sitä talliin. Mustakaan ei esteratsastajaa saisi tekemälläkään.