Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Pihla Vihtanen oli saanut useita epäileviä katseita taluttaessaan mustaa oria Auburnin yksityistallin käytävillä, pihalla ja maneesissa. Pukeutumisesta se ei ainakaan johtunut. Pihla sopi täydellisesti ulkonäkönsä ja vaatteidensa puolesta Auburnin tiloihin. Se johtui siitä, että tallilaiset olivat tottuneet näkemään Banskun kanssa brunetemman naishenkilön.

Inna oli lähestynyt Pihlaa töissä. He molemmat olivat Daniel Susinevan palkkalistoilla, ja siellä ystävystyneet. Viime vuoden syksynä Inna oli huolehtinut täysin kantavasta Sintistä ja myöhemmin varsasta. Siksi Pihla oli suostunut huolehtimaan Banskun liikutuksesta viikon ajan, kun Innan piti lähteä Ruotsiin katsomaan hevosensa edistystä.

Eikä Pihlaa kaduttanut. Bansku oli miellyttävä hoitaa ja ratsastaa. Se ei ollut yhtä herkkä kuohahtamaan yli, jos jäi puristamaan pohkeilla sekunninkin liian kauan. Oikeastaan Banskua oli paljon rauhallisempi ratsastaa ja Pihla tykkäsi todella paljon istua sen satulassa. Bansku oli hevonen, joka nosti aina hymyn huulille ratsastuksen jälkeen.

Pihla oli juuri tullut treenaamasta maneesista. Bansku oli aivan hikinen, se oli mennyt hyvin, kun he tekivät paljon ravityöskentelyä. Inna oli antanut Pihlalle aikalailla vapaat kädet, joten nainen oli yrittänyt tehdä Banskun heikkouksien mukaisia treenejä. Hänelle oli itselleenkin tullut hiki ja kasvot punoittivat hieman.

Tyytyväisin fiiliksin Pihla laskeutui kyykkyyn ottamaan orilta pinteleitä jalasta, käärien ne huolellisesti samalla. Viimeisen takajalassa olevan pintelin käärittyään, hän suoristautui ja hyppäsi melkein puoli metriä ilmaan, kun huomasi karsinan ovella seisovan jonkun. Eikä se ollut ihan kuka tahansa.

Punoittiko Pihlan kasvot enää pelkästä hikisestä ratsastuksesta, kun hän henkäisi: ”Maiki?”

Se oli soluttautunut Auburniin kuin varkain. Eihän enkelikasvolla ollut mitään varsinaista syytä käydä miltei viikottain kartanon tiluksia tallomassa, mutta silti se löysi itsensä sieltä kerta toisensa jälkeen. Olen hakemassa Märtaa toimi aina, tai viimeistään Amanda pyysi minua tarkistamaan Cavan mittatilaussatulan toppaukset oli pettämätön, sillä kukaan harvemmin uskalsi kyseenalaistaa perijättäristä vaaleamman tahtoa. Siitä keskustelu oli helppo johdattaa, no, mihin hyvänsä--siinä Michaelin taidot piilenivätkin, ihmisten kiertämisessä pikkusormensa ympärille.

Pellavapää laski viimeiseksi saalikseen Inna Paakkasen, komean valkopääorin omistajan. Nainen oli vetänyt Michaelin sivumpaan edeltävällä viikolla ja kysellyt kaikkea maan ja taivaan väliltä: materiaalit, värit, muutettavuudet, kaarevuudet... Hintaa se ei ollut ehkä tohtinut kysyä, mutta Michael ystävällisenä ja yleisesti ottaen hyvänä tyyppinä oli sen sivulauseessa maininnut, luvannut jopa raapaista muutaman kympin pois Auburnin tytölle.

Inna oli hymyillyt lottovoittajan elkein, ja pian kaksikko oli seisonut päät yhdessä puhelimien kalentereitaan vertaillen. Olen tuolloin kyllä Ruotsissa, mutta mun yksi kaveri tästä läheltä hoitaa Banskua sen viikon, joten mittauksille ei ole kyllä estettä, tummaverikkö oli kertonut ja luvannut välittää tarvittavan informaation tälle kyseiselle ystävälleen. Michael oli nyökännyt hyväksyvästi, merkinnyt tapaamisen kalenteriinsa joustava-aikatauluiseksi ja pohtinut sitten tätä kyseistä ystävää. Inna ei ollut kertonut siitä edes puolivahingossa mitään, mutta Michael oli laskeskellut sen olevan hevosnaisia ja todennäköisesti ulkopaikkakuntalainen. Hän jos kuka tunsi Murronmaan ja vähän Kallankin heppatytöt.

Mitä Michael taas ei ollut laskeskellut, ei sitten yhtään, oli todennäkyisyys: kuinka suurella todennäköisyydellä Innan yksi kaveri tästä läheltä oli Pihla Vihtanen?

Vastaus: 100%.

Siksi ehkä se tuijotti karsinassa siisti pintelirulla käsissään seisovaa Pihlaa tyhjin silmin. Kaikki tunteet, joiden olisi kuulunut valua sen aivoihin, sydämeen, olivat jossain padon takana, tiukasti lukittuna paikoilleen. Sitten toinen sanoi Maiki? ja Michael tunsi padon rakoilevan.

"Ah", se sanoi, koska mitään muutakaan ei suostunut tulemaan ulos sen suusta. Mitä se sanoisi? Mitä se voisi sanoa? Sinä mahdat olla se Innan ystävä, aivan kuin se ei tunnistaisi tai edes muistaisi Pihlaa, tai Pihla--, niin, no, mitä se voisi sanoa?

Michael Merenheimo oli ensimmäistä kertaa vuosiin--jos ei kohtaamisia erään neiti Aliisan kanssa laskettu--sanaton. Se antoi katseensa tutkia Pihla Vihtasen kasvot ja hiukset, varoi olla lipumatta sen sääriin.

"Pihla", se lopulta sanoi, ja enkelikasvoille ilmestyi kuin taiottuna hymy, joka oli yhtä aito kuin kenen tahansa kiinteistövälittäjän sillä hetkellä kun ostajaehdokkaat kertoivat, etteivät olleet kiinnostuneita. "Innan ystävä, ilmeisesti, tietenkin", Michael jatkoi ja puristi puhelinta kädessään kuin viimeistä oljenkorttaan. Tiesikö Pihla, että hän oli ollut tulossa? Oliko Inna muistanut kertoa? Oliko Inna kertonut Michaelin nimen? Oliko Pihla osannut odottaa Michaelia?

Kauanko siitä oli aikaa? Kymmenen, yhdeksän vai kahdeksan vuotta vai vielä vähemmän? Se kaikki kuului Pihlan entiseen elämään, joten oli helppo vain unohtaa ajankulu. Tähän päivään ja itse asiassa tähän nimenomaiseen hetkeen asti Michael Merenheimo oli lukitussa arkussa, jonka kultalaatassa luki menneisyys.

Pihla Vihtanen laski itselleen kaksi aikajanaa: silloin ja nyt. Silloin oli se, mitä nainen kovasti yritti unohtaa. Michael Merenheimo oli jo unohdettu, mutta siinä se nyt seisoi naisen edessä. He olivat seurustelleet lukiossa. Kaksi suosittua oppilasta eri ikäryhmistä olivat kuin oman elämänsä kuningatar ja kuningas.

Ensin henkäistyään käyttämänsä lempinimen miehestä, Pihla mietti mahtoiko Michael tunnistaa häntä. Olivatko kuluneet vuodet kuluttaneet häntä niin paljon, ettei hän ollut tunnistettavissa? Kuluttiko kokemukset enemmän kuin vuodet?

Sitten se sanoi hänen nimensä. Michael tunnisti hänet.

Pihlan rintaa puristi, kun hän katsoi ensin pitkään miehen silmiä. Ne olivat samanlaiset kuin ennen, mutta niissäkin oli enemmän kokemusta kuin heidän teinivuosina. Oliko Michael kasvanut pituutta? Ainakin leveyttä ja kaikki se vanha teinipoikamaisuus oli kadonnut. Pihla huomasi mittailevansa tarkkaan aivan kaikkea Michaelissa.

”Mitä?” nainen kysyi, kun häneltä oli mennyt ohitse kaikki mitä Michael sanoi hänen nimensä jälkeen.
Pihla katsoi mieluummin miehen liikkuvia huulia kuin rekisteröi hämmennykseltään niiden kertomat sanat.
”Aa, öö, joo? Inna ei oo täällä, se tulee vasta keskiviikkona.”

Pihlan teki mieli kysyä mitä Michael teki täällä, mutta ehkä miehellä oli vakituisempi syy käydä täällä. Inna se ei ollut, Pihla tiesi kenen kanssa nainen seurusteli. Ehkä joku muu. Nainen tai hevonen tai… niin.

Hymy oli vaikea ylläpidettävä. Se tahtoi hiipua jos ei sitä ollut jatkuvasti nykimässä takaisin ylös, aivan kuin alkutekijöissään oleva tuli. Michaelin poskia kiristi, ensimmäistä kertaa vuosiin, kuten hymyily olisi käynyt jotenkin lihastreenistä. Pihla ei hymyillyt. Sen katse harhaili pitkin miestä kuin se ei olisi oikein tiennyt mihin fokuksensa jättää, pomppien sinne sun tänne, keräten varmasti huomioita matkan varrelta.

Michael mietti, huomasiko Pihla sen muuttuneen. Huomasiko Pihla yhä edelleen vaalentuneet kutrit tai kasvoilta kadonneet pisamat, huomasiko Pihla sen miehistyneet käsivarret tai naurusta rypistyneet silmäkulmat? Entä huomaisiko se arvokellon ranteessa tai untuvatakin merkkibrodeerauksen? Huomaisiko se, että Michaelilla meni ihan helvetin hyvin nykyään?

"Niin", se sanoi autuaasti, kärsivällisesti hymyillen, "tiedän. Inna kertoi olevansa Ruotsissa, mutta että täällä on joku läsnä, ettei mun tarvitse ihan hevosenhoitajaksi ryhtyä." Vähän omituinen, hymähdykse ja naurahduksen välimuoto karkasi sen huulilta--ajatus Michael Merenheimosta hevosenhoitajana oli tavallaan koominen.

"Mutta oletan, että unohti kertoa..." se jatkoi, jokseenkin vaivautuneena, "Banana Manialle on tekeillä satula. Pitäisi päästä mittaamaan sitä. Runkomalli on jo valittu, ratsastajan mitat ovat toissijaisia hevosen mitoille, mistä olimmekin samaa mieltä Paakkasen kanssa."

Miksi se sanoi Paakkanen? Miksi se ei voinut tuttavallisesti puhutella Innaa etunimeltä, kuten aiemmin?

"Siis", se korjasi, "Innan kanssa."

Pihla ei tiennyt miksi hänellä kesti niin kauan rekisteröidä kaikki mitä Michael sanoi. Jotenkin vain hänen aivonsa tulkitsivat miehen sanoja hitaasti. Inna. Ruotsi. Banan Mania. Satula. Aa, aivan. Niin, joo. Inna oli kyllä sanonut jonkun tulevan ottamaan Banskusta mittoja, mutta Pihla oli tyystin unohtanut sen tapahtuvan nyt. Siitä Pihla oli kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei Inna kertonut kuka niitä mittoja oli tulisi ottamaan.

Vuoden suurin kysymys oli kuitenkin se, oliko sillä merkitystä ettei Pihla tiennyt mittaajan nimeä etukäteen? Olisiko hän jättänyt tulematta juuri tänä päivänä ratsastamaan Banskua tai kenties tehnyt sen aikaisemmin? Miten Michael Merenheimon nimi olisi loppujen lopuksi vaikuttanut?

Pihla rykäisi ja nielaisi.
”Niin se kertoi joo”, Pihla mutisi pitäen katseensa nyt kokonaan Michaelin leuassa.
Nainen ei yksinkertaisesti uskaltanut kohottaa silmiään miehen orvokinsinisiin silmiin.
”En vaan tuota osannu odottaa, että se oisit…” Pihla takelteli sanoissaan. ”…sä.”

Ihan kuin Pihla olisi jälleen se teinityttö, jonka jalat meni ihan spagetiksi komean pojan läsnäollessa. Sillä erotuksella, että nyt hänen hermostuneisuutensa johtui menneistä. Ne saivat hänet tyystin tilttiin, eikä Pihla tiennyt miten olla Michaelin seurassa. Hyvin pieni naurahduksen ja tuhahduksen välimaasto karkasi hänen huuliltaan Michaelin puhuessa itsestään hevosenhoitajana.

”Haluatko Banskun hoitopaikalle?” nainen lopulta kysyi huomattavasti varmemmalla sävyllä. ”Vai riittääkö tässä?”
Rohkaistunut mieli muuttui heti synkemmäksi, kun Pihla mietti, miten Michaelilla meni elämässä. Merkkituotteiden tuntijana Pihlalta ei jäänyt huomaamatta mitä Michaelilla oli yllään. Tietysti miehen oli pakko tienata hyvin, jos Sokan sisarukset olivat hänet ottaneet luottosatulasepäksi. Eikä Michael varmasti ollut sinkkumarkkinoilla. Hänellä olisi aivan varmasti joku nätti tyttö kotona odottamassa.

Mutta näyttikö Pihla Michaelin silmissä siltä, että myös hänen elämänsä oli mallillaan?

Pihla vaikutti jotenkin... poissaolevalta. Siltä, että sen huomio harhaili, kykenemätön keskittymään Michaeliin tässä ja nyt. Enkelikasvo mietti--muisteliko se menneitä, näyttäytyikö kymmenisen vuotta nuorempi Michael sen ajatuksessa erilaisena? Jokin kierolla tavalla iloinen tunne kiemurteli miehen aivojen hermoradoilla, sai sormenpäät kihelmöimään. Kallistaen päätään, se ei voinut uskoa, että sillä oli yhä jonkinlainen vaikutus sellaiseen naiseen kuin Pihla Vihtanen.

"Hmm", Michael vastasi kun sanat olivat pettää Pihlan. "Niin, vaihdoin kenkääjätyöt kokonaan näihin puuhiin, mukavempaa hommaa. Ja tämä vie paikkoihin--", se katsoi takanaan aukeavaa Auburn Estaten päätallin käytävää, joka oli Suomen tasolla suorastaan tajunnanräjäyttävä, "--ja tapaamaan ihmisiä, joita ei ikinä uskonut tapaavansa."

Se katsoi taas Pihlaa, naisen suurilta näyttäviä silmiä. Ehkä ne olivat suuret hämmennyksestä? Epäuskosta? Sitten se naurahti, ja sai Michaelin sydämen jättämään lyönnin välistä. Hetken ajan se näytti siltä samalta huolettomalta mimmiltä, jota Michael oli lukioaikoina kuskannut ensin mopolla ja sitten autolla pitkin Murronmaata ja Kallaa. Siltä, joka oli katsonut sitä etupenkiltä kuin kuningasta ja ujuttanut sirot sormensa vaihdekepillä lepäävän käden rakosiin.

"Hoitopaikka voisi olla parempi", Michael vastasi totisella nyökkäyksellä ja selvitti kurkkunsa. "Enemmän liikkumatilaa. Ja parempi pohja", se hymähti ja katsoi kenkiään, jotka eivät oikeasti olleet mitkään tallikengät. Ei sillä, että Auburnissa yleensäkään tarvitsi mitään erityisiä tallivaatteita--ei sieltä tarvinnut poistua hevosenhajuisena ja tunkkaisena, turpeen tukkiessa jokaisen rakosen kengänpohjassa. Se ei silti halunnut purua omiinsa.

"Mikä tuo neidin takaisin Kallaan?" Michael ei voinut vastustaa kysymistä. Se kallisti taas päätään, ja yksittäinen vaalea kiehkura heilahti sen ohimolle. "Pelkkä... Banaani?" Vähän epäröiden se katsoi hevosta, miksi sitä olikaan kutsuttu? Banaaniksi? Banana Mania?

Niin.. satulasepän työ taisi olla rahakkaampaa hommaa kuin kengittäjän. Ja huomattavasti parempi terveydelle. Michael oli kuitenkin terve… kai, ainakin näytti terveeltä. Pihla pudisti mielessään itselleen päätä ajatuksilleen, eikä suoranaisesti kerinnyt kommentoida asiaa mitään, kun Michael sanoi jo hoitopaikan olevan parempi. Nainen ei voinut olla huomaamatta miehen omien kenkien vilkaisua. Sen takia myös hän vilkaisi miehen kenkiä.

Joo, Michaelilla meni hyvin.
”Okei, hoitopaikalle sitten”, nainen yskäisi ja hetken epäröi ennen kuin kurotti Michaelin ohitse orin riimun karsinan ovesta.
Michael tuoksui hyvältä. Pihla toivoi, ettei punastanut asian rekisteröityessään hänen pieneen mieleensä. Oli kuitenkin parempi ottaa varman päälle ja kääntää miehelle selkänsä, kun puki violetin riimun Banskun päähän.

”Mä asun oikeestaan sadan kilsan päässä”, Pihla kertoi. ”Mulla on hevonen Vänrikinmäellä.”
Sen sanottuaan Pihlan päähän palasi muistikuva Jazzista ja palasi kohosi kurkkuun. Tiesikö Michael hänen kolaristaan? He olivat kuitenkin jo eronneet silloin. Jazzin Michael tiesi, mutta kuinka selvillä mies todellisuudessa oli naisen liikkeistä. Kolari oli ollut kuitenkin iso uutinen ympäri Suomea ja vaatinut kuolonuhreja.

Kyyneleitä kolarin ajattelu ei enää kohottanut Pihlan silmiin, mutta usein se ahdisti. Nytkin hän tunsi ikävän tunteen kohoavan, joten hän tarttui nopeasti Banskun riimusta ja nykäisi sen ilman riimunnarua käytävään. Saatuaan hoitopaikan ketjut orin riimuun, hän viimein uskalsi ääni värisemättä vastata koko kysymykseen.
”Tällä kertaa oon täällä vaan Banskua liikuttamassa.”

Vai värisikö hänen äänensä kuitenkin?
”Entä sä? Asutko yhä Murronmaalla?”

Pihla tuli ja nappasi hevosen riimun käytävän puolelta niin nopeasti, ettei aukinaisen karsinanoven karmiin nojaillut mies ehtinyt edes väistää. Kosketus oli lähes olematon, takkien kahinaa ja tuulahdus kasvoilla, mutta Michael hätkähti siitä huolimatta. Yritys sulautua karsinan rakenteisiin oli kova, jostain syystä ne nyt vain sattuivat hylkimään miehen raameja ja se pitäytyi paikoillaan siinä missä olikin, liian lähellä Pihlaa.

"Ah", Michael henkäisi. Se tiesi muutamia hevosihmisiä sieltä suunnalta, muttei osannut paikantaa yksittäistä tallia tai ratsastajaa, jonka kanssa Pihla voisi tehdä yhteistyötä tai jolle se voisi jopa tehdä töitä. Eikä se ollut vuosiaan enää kiertänyt Suomea mainettaan kerryttäen, nykyään potentiaaliset asiakkaat tulivat sen juttusille eikä päinvastoin.

Kyllähän Michael oli tiennyt sen palanneen Suomeen, mutta sitten oli yrittänyt jättää tapaus Pihla Vihtasen koskemattomaksi. Menneiden piti antaa olla menneitä, ja Märtakin oli lopettanut utelunsa parin kuukauden jälkeen. "Pitkä matka", oli ainoa, mitä Michael kommentoi.

Se ei ollut varma, oliko iloinen siitä, että Pihla ei ollut asettunut takaisin Murronmaalle loppujen lopuksi. Pieni, pistävä piikki sen vatsanpohjassa tiesi vastauksen, mutta ei Michael suostunut ymmärtämään sitä. Jos Pihla kävi täällä päin vain ystävänsä hevosia liikuttamassa joskus ja jouluna... Niin.

"Kyyyllähän mä", Michael vastasi. "Mikäs Murronmaan kotipojan täältä pois ajaisi." Sen kevyt äänensävy peitti alleen murheellisen kysymyksen: oliko Michael todella päässyt elämässä kamalasti eteenpäin jos se ei ollut päässyt edes Murronmaalta pois? Yhtäkkiä sille tuli pakottava tarve selitellä sitä, miksi se asui yhä edelleen syntymäkaupungissaan. "En haluaisi viedä yritystä pois Murronmaalta. Tekee hyvää pienemmälle kaupungille, paikallinen yrittäjyys. Ja isäkin on jo vanha, Alzheimer, ja niin.. Märta... Mhm.."

Puhe karkasi epämääräiseksi mutinaksi kun Michael mietti syitä, jotka pitivät sen tällä seudulla. Ehkä siinä piili muutakin kuin ne--Murronmaa oli Michaelin koti. Se tunsi kaikki, kaikki tunsivat sen, tai ainakin siltä se välillä tuntui. Tuttu ja turvallinen Murronmaa.

Koska Pihla halusi keskittyä johonkin muuhun kuin Michaeliin, hän rapsutti Banskua sen harjan tyvestä. Voisiko mies vain nopeasti ottaa tarvittavat mitat?

Katsellessaan Banskun kiiltävää mustaa karvapeitettä ja kuunnellessaan Michaelin kertovan asuvansa yhä Murronmaalla, Pihla ei loppu pelissä yllättynyt. He olivat siinä mielessä täysin erilaisia. Michael oli aina halunnut pysyä kotikonnuilla, kun Pihlan haaveet olivat silloin ulkomailla. Vuoden aikana ja erityisesti syksyn kolmen kuukauden työsuhde Saksassa, nostivat nuoruuden haavetta jälleen esille.

Pihla huomasi melkein päivittäin haaveilevansa kilpailemisesta ulkomailla tai ylipäätänsä asumisesta. Olihan hän ollut jo pakkaamassa tavaroitaan ja muutamassa Ranskaan tai Englantiin, ennen kuin hän teki lopullisen päätöksen jäädä Suomeen Sintin takia. Nyt kun Daniel Susineva oli sysännyt hänet puoliväkisin takaisin kilpailemaan, Pihla oli tajunnut kuinka paljon nautti kisojen tuomasta tunteesta. Jännitysmomentti tai pelko eivät olleet kadonneet vielä mihinkään.

Mutta jos Michael Merenheimo asui yhä Murronmaalla, oliko hänellä perhettä? Alzheimer-isän ja Märtan lisäksi tietenkin. Aah, Pihla muisti Märtan hyvin. Märta oli ollut kymmenenvuotias, kun he aloittivat Michaelin kanssa seurustelun. Heti ensitapaamisella he olivat viettäneet aikaa kolmistaan, jolloin Märta opetti Pihlan hyyyyvin tarkkaan lausumaan nimensä oikein. Se ei ollut missään nimessä Martta, vaan nimenomaan Märta.

”Niin”, Pihla sanoi ja siirsi katseensa Michaeliin – oli kohteliasta katsoa toista puhuessa. ”Miten Märta voi? Tai isäsi.”
Oliko siinä kaksi vaihtoehtoa, joista Michael saisi valita kumman kuulumiset kertoisi?

"No, Märta nyt on... Märta. Kyllähä se pärjäilee. Hoitelee hevosia ja oli se kai nyt päässyt jotain vähän hienompaa ratsastamaankin", Michael kohautti olkiaan ja katsahti ympärilleen muina miehinä. "Ja isä.. Niin, no. Sekin pärjäilee. Kaksin ne asuvat villassa vielä."

Se seisoskeli väkinäisen rentona Banskun vieressä, kädet kevyessä puuskassa ja katseli Pihlan toimia kunnes sekin pysähtyi, katse Michaelissa.

Mies hätkähti -- aivan.

Se kaivoi repustaan mittatikun ja -nauhan sekä muistiinpanovälineensä, ja asetti kaksi jälkimmäistä maahan. Hevonen katseli tarvikkeita uteliaana, ja Michael taputti sitä tuttavallisesti kaulalle jutellen mukavia. Mittatikku asettui orin selkään ja mies lähti painelemaan sitä selän muodon mukaiseksi.

"Miten sinä voit?" Michael kysyi. "En ole... En ole tainnut kuulla susta juurikaan. Joskus joku lehtiartikkeli ehkä, kun ovat seuranneet Murronmaalta ponnistaneen urheilutähden menestystä." Sen kasvoille ilmestyi vilpitön hymy kun se katsoi mainitsemaansa urheilutähteä.

”Sehän on hyvä”, Pihla vastasi molempiin vastauksiin kerralla.

Sisäisen tyytyväisen huokauksen jälkeen, Pihla siirtyi pois Michaelin tieltä, kun tämä viimein aloitti Banskun mittailun. Hetkellinen hiljaisuus laskeutui heidän ylleen. Pihla tarkasteli miestä työssään ja mietti samalla myös tarvitsisikohan Sintti uutta satulaa. Sen nykyinen satula oli kuitenkin tullut oston yhteydessä.

Pihla työnsi kädet toppatakkinsa taskuihin ja jatkoi tarkasteluaan. Hetkellinen hiljaisuus heidän välillä rikkoutui, kun Michael esitti kysymyksen Pihlasta. Ensin Pihla säikähti kysymystä. Varsinaista syytä sille ei ollut.

”Ihan normaalia”, Pihla vastasi. ”Mä.. tuota.. niin se on ollu aika vanha artikkeli sitten. Meinaan mä jätin hevoset muutama vuosi sitten. Tein kiinteistöalalla juttuja, kuten mun vanhemmat. Palasin vasta puoltoista vuotta sitten hevosalalle.”

Ajatus Michaelin puhumasta urheilutähdestä oli absurdi, vaikka juuri silloin useampi vuosi sitten ajankohtainen.

Michael tunsi poskiensa kihelmöivän lämmöstä. Se selvitti vähän kurkkuaan ja keskittyi todella kovasti mittatikun asetteluun. Hevonen vilkaisi sitä sivusilmällä, tai ehkä Michael vain kuvitteli?

"Niin", se sanoi, "saattaa olla, että siitä on... muutama vuosi. Kyllähän ne silloin seurasivat kun... Kun lähdit ulkomaille."

Oli omituista ajatella Pihla missään muualla kuin hevosen selässä. Michael katsoi sitä Banskun selän yli ja yritti kuvitella sille jonkun kiinteisövälittäjän jakkupuvun ja tiukan nutturan. Ehkä esittely-kyltin kainaloon ja mairean myyntihymyn.

"Kiinteistöalalla. Vai niin", se totesi, neutraalisti. "Eikö ulkomaat antaneetkaan mitä hait?"

Ehkä se oli vähän katkera. Tuntui typerältä ajatella, että Pihla oli ottanut ja lähtenyt, jättänyt niin täydelliseltä tuntuneen elämän ja tietty parisuhteen taaksensa, ja sitten kaikki se, minkä takia nainen oli senhetkisen elämänsä uhrannut, ei ollutkaan ollut se The Juttu.

"Mikä sai sut palaamaan?"

”Niin”, Pihla mumisi melkein kuulumattoman vastauksen siihen kuinka lehdet olivat seuranneet hänen urheilu-uraansa.
Pihla muisti vieläkin ne useat lehtihaastattelut urheilu- ja hevoslehtiin SM-kullan jälkeen. Puhumattakaan, kun hän viimein sai ratsastussaappaansa isoihin kisoihin ulkomaille. Hän kuului tulevaisuuden lupaavimpiin kouluratsastajiin ja monet hevospiirit ennustivat hänen pärjäävän loistavasti maailmanlaajuisissa kisoissa.

Se kaikki oli nyt historiaa ja Michaelin seuraava kysymys sai hänet hätkähtämään. Ulkomaat todella olisivat antaneet hänelle sen mitä hän haki. Miten Michael osasi kysyä juuri ne kaikki väärät kysymykset? Pihlasta tuntui kuin hän hätkähtäisi jokaista miehen esittämää kysymystä. Ne tuntuivat niin henkilökohtaisilta ja jollain tavalla liittyivät tapahtumiin, jotka Pihla poistaisi muististaan ihan koska tahansa.

”Mä en varsinaisesti”, Pihla aloitti, mutta sanat katosivat ennen kuin hän edes sai niitä ilmoille. ”Tai siis.. ulkomaat tarjos mulle tosi paljon. Mä haluan sinne kyllä vieläkin, mutta niin…”

Ehkä Pihla pääsisi helpommalla vain kertomalla suoraan mitä oli tapahtunut. Michael ei selvästi tiennyt mitään. Muuten mies olisi aivan varmasti pahoitellut tapahtunutta. Kaikki siitä tietävät teki sitä yhä kuudenkin vuoden jälkeen.
”Mä olin kyllä ihan Suomessa kisaamassa, kun mä lopetin. Siitä oli kyllä uutisissa paljon juttua.. Meinaan siitä kolarista, johon me jouduttiin Jazzin kanssa. En mä tiiä muistatko Jazzia, mutta se kuoli siinä ja sit mun sillonen kisahoitaja, Piia, myös.”

Noin ja seuraavaksi Pihla saisi kuunnella sääliviä pahoitteluja, joita seurasi tarkemmat utelut. Oli jo paljon, että Pihla oli kertonut asiasta Michaelille.

Bansku kuopautti Auburnin käytävää vaativasti ja Michael havahtui jatkamaan työtään. Se yritti samalla tarkkailla Pihlaa hevosen selän yli, mutta nainen tuntui olevan jossain muualla kuin tässä ja nyt. Michael kurtisti kulmiaan: oliko sillä kaikki hyvin?

"Hmm", mies vastasi. Sen oli vaikea ymmärtää Pihlan halua lähteä, eikä se sitä muuna nähnytkään kuin kaipuuna pois. Miksi Pihla halusi pois, pois Murronmaalta, pois Suomesta? Ensin silloin, ja nyt... No, nyt.

Jazzin muistaminen toi pienen hymynvireen enkelinkasvon huulille, mutta se haihtui kun sanat rekisteröityivät. Michaelin oli vaikea muistaa, uutisissa harvemmin mainittiin nimiä tai muitakaan tunnistettavia tietoja, mutta se henkäisi siltä.

"Te?" oli ainoa, mitä sen huulilta karkasi. Mittatikkua pitelevä käsi valahti alas ja Michaelista tuntui yhtäkkiä... toimettomalta. Se katseli Pihlan kasvoja hevosen toisella puolen. Miehen toinen käsi Banskun säällä nytkähti, sormet pyrkien Pihlan suuntaan.

Michael puristi kätensä nyrkkiin.

"Olen... tosi pahoillani. En tiennyt, että te... Niin", se sanoi. Eikä se tiennyt mitä se tekisikään. Pitäisikö sen halata? Taputtaa toverillisesti olalle? Vai olikovatko ne enää vain hyvänpäiväntuttuja, joille kasuaali pahoittelu oli sopiva?

Michael puri huultaan. "Mietinkin, miten eksyit kiinteistöalalle." Se ei tiennyt, oliko se oikea lausahdus tai oliko sen yhteydessä tarjottu varovainen, pahoitteleva hymy tilanteeseen korrekti. Mutta se oli Michael, ja se oli aina ollut huono tällaisissa.

Yllättäen Michael pahoittelut eivät tuntuneet siltä kuin kenen tahansa muun. Pihla halusi kyllä jättää asian siihen ja oli ilahtunut, ettei Michael kysellyt tapahtuneesta enempää. Jostain kumman syystä Pihla kaipasi myös fyysistä kontaktia. Ehkä se oli se tutun ja turvallisen parisuhteen tuoma kaipuu. Olivathan he olleet monta vuotta yhdessä.

Pihla tiesi kuitenkin rajat, eikä mikään Michaelin tuoma kaipaus saisi häntä lähestymään miestä. Sysätäkseen kaikki muutkin typerät päähänpistot, Pihla otti pari askelta eteenpäin ja nosti toisen kätensä taskusta rapsuttaakseen Banskua päästä.

Ori oli muutenkin muuttunut hieman levottomaksi, kun sen mielestä toimenpiteessä meni liian kauan. Puhumattakaan siitä, että siinä ei tapahtunut edes mielenkiintoista herkkujen jakoa.

”Kiinteistöala oli helppo ratkaisu”, Pihla mutisi, eikä tiennyt enää mitään sanoa.
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana Pihla mietti vähän kaikenlaista. Miten he tästä eteenpäin? Olisiko heidän ensimmäinen tapaaminen moneen vuoteen myös viimeinen?

"En tiennyt, että olit helpon perään", Michael vastasi. Jokin sen äänessä kalskahti.

Se pidätteli irvistystä rekisteröityään sanansa. Niin, eihän Pihla Vihtanen ollut ikinä ollut tyttö, joka menee sieltä mistä aita on matalin. Ehkä siksi Michaelin oli vaikea niellä pureksimatta, että Pihla Vihtasesta oli tullut nainen, joka teki asioita niiden helppouden takia.

"Mutta niin", se sanoi kurkkuaan selvittäen, sulloi mittatikun ja muistivihkonsa takaisin kassiinsa. Kädet farkkujensa taskuissa, se keinui hetken eestaas päkiöiltään kantapäille. "Neljästä kuuteen viikkoa. Satulassa menee, siis."

Pihla ei pitänyt Michaelin äänensävystä miehen pilkatessa hänen uravalintaansa. Vastauksena asiaan Pihla vain tuhahti närkästyneenä, eikä halunnut kommentoida asiaa sen tarkemmin. Tietysti kiinteistönvälittäjän työ oli hänelle looginen valinta. Molemmat vanhemmat työskentelivät alalla ja Pihla sai heiltä paljon neuvoja asioiden hoitamiseen.

Mitä muuta odotti, kun siihen astisen elämän urasuunnitelma oli kilparatsastaja, mutta se romuttui kirjaimellisesti? Ei Pihlalla ollut muuta unelma-ammattia sitten nelivuotiaan pikkutytön prinsessa haaveiden jälkeen. Pihla oli aina tiennyt haluavansa kilparatsastajaksi.

”Okei”, Pihla sanoi ja ryhtyi irrottamaan Banskua ketjuista. ”Sä varmaan infoat Innaa?” hän vielä kysyi. ”Multa saattaa unohtua, kun se on liian helppoa.”
Okei, viimeinen piikki oli turha, eikä Pihla loppupeleissä tiennyt kummalle heistä se oli.

Oli vain parempi nykäistä jo huomattavasti kärsimätön Bansku riimusta liikkeelle ja viedä takaisin karsinaan. Pihla laittoi karsinan oven kiinni ja kääntyi vielä ehkä viimeisen kerran Michaelia kohti.
”Saitko kaiken tarvittavan?”

Vaan niin jokin kalskahti myös Pihlan äänensävyssä. Sen liikkeet vaikuttivat kiireisiltä vikkelien sormien työstäessä ketjujen lukkoja ja Michael väisti vaistomaisesti kauemmas: eihän se tuntenut Pihlaa enää, se saattoi olla arvaamaton.

Enkelikasvo räpytteli silmiään entisen rakastetunsa sanoille. Jossain mielensä syöverissä, vaaleiden kutrien alla, se olisi voinut painaa mieleensä päässeensä toisen ihon alle, mutta ei se ollut niin viisas. Tai niin ilkeä, että olisi halunnut tallentaa moista tietoa. Ei Michael halunnut satuttaa Pihlaa, varsinkaan tahallaan.

Banana Mania pyörähti karsinaansa ja sen lukon äänessä oli lopun tuntua. Pihla katsoi Michaelia, ja Michael yritti lukea jotain sen katseesta, eleistä, kasvoista, mutta oli liian myöhäistä--Pihla oli lukinnut itsensä kuten karsinan, ja Michaelille jäi vain tyhjää.

"Varmasti", se vastasi, eikä ollut varma puhuttiinko nyt Banskun mitoista vai.. Niin. "Soittelen Paakkasen kanssa kun se on palannut." Sitten se empi hetken, nosti tarvikelaukun käsiinsä ja katsoi Pihlaa. "Kiitos. Näkem--"

Miehen katse harhautui maahan ja se rykäisi. "Mä lähden nyt, sitten. Hyvää jatkoa."