Granni, please

1.2. Purtsien perjantainen maneesivuoro, Auburin maneesi | @Märta M. & @Jusu R.

Uudet ratsastushousut puristivat ikävästi, no, joka paikasta. Märta tunsi kuinka tummansinisten housujen sauma painoi kuvioitaan sen ihoon kuin polttomerkki, mutta siitä huolimatta ne yli sata euroa maksaneet pöksyt saivat sen tuntemaan olonsa paremmaksi itsestään! Olihan niissä nyt nimekkään merkin logo kirjailtu siististi vyötärölle, taakse valkeiden vyölenkkien väliin, ja ilmeisesti nykyaikaa olevat grippipaikat, joiden kanssa Märta oli jo ehtinyt liimaamaan itsensä vahingossa ties minne.

Sitä, että uusissa ratsastushousuissa oli vielä laput kiinni, ei tiennyt kukaan muu kuin Märta.

Vaikka laihalompakkoista tyttöä oli kauhistuttanut käydä isän lompakolla--taas kerran, kyllä, mutta ikinä se ei ollut ottanut sielä kaksikymppistä enempää kerralla!--se ei ollut mitään siihen verrattuna, miten paljon sitä olisi kauhistuttanut jos Josefina Rosengård olisi nähnyt sen tummissa, hentoa ruutukuosia ja mokkapaikkoja sporttaavissa, ikivanhoissa ratsastushousuissa. Tunkkainen, perusmusta ratsastuskypärä ja jo vuosia nähneet saappaat (jotka eivät onneksi olleet senhään kumia, vaan jotain nahkaakin ehkä) eivät olleet kuuluneet budjettiin, mutta viikon mittaan toteutetun kiillotus- ja hinkkausoperaation myötä nekin vaikuttivat ihan käypävarusteilta.

Ja oikeastaan, siinä kun se seisoi maneesissa--se ei ollut ollut yhtään varma, oliko Jusu olettanut, että hän auttaisi hevosen varustamisessa tai jotain, vai tulisiko hevonen valmiina Kaajapurosta ja vain kävelisi maneesiin, joten se oli päättänyt odottaa siellä heti sovittuna aikana--bräniköissä ratsastushousuissaan ja kaappien perukoilta kaivamassaan (ja maanisesti pesemästään ja pöyhimästään) untuvatakissa, se näytti ihan oikealta ratsastajalta.

Vielä kun Grannikin olisi ollut samaa mieltä ja kohdellut Märtaa sellaisena. Sittenhän tässä ei olisi vihjaustakaan ongelmasta.

Snälla, snälla Granni.

Niin levoton Josefina oli, että ryhtyi rukoilemaan hevoseltaan järkevää käytöstä. Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin, jos ei otettu lukuun sitä, että Granni oli harvinaisen happamana pikamarssittanut omistajansa tarhasta talliin ihan omassa tahdissaan. Ehkä Granni vihasi pakkasta enemmän kuin Jusu oli osannut ajatellakaan, ja sitä piisasi: pakkaslukemat huitelivat viidentoista hujakoilla.

Ajomatka sujui tutulla rutiinilla, eikä Josefinaa hirvittänyt kopin vetäminen lumisilla teillä lainkaan niin paljon kuin edessä odottava tilanne. Tyttönen oli käsittänyt, että Märta oli taitava kouluratsastaja. Sellaisena se varmaan huomaisi heti, miten huonosti koulutettu ja ratsastettu hevonen Granni oli. Jusu jäyti huultaan ja veti vähän värisevästi henkeä, ennen kuin rohkaistui taluttamaan hevosensa lopultakin maneesiin.

Jusu oli aavistuksen etuajassa, koska oli ajatellut kävelyttää Grannia itse ollakseen hukkaamatta Märtan kallisarvoista aikaa.

"Oh", hän kuitenkin joutui yllättyneenä äännähtämään, sillä pätevännäköinen Märta odotti jo. "Hei, Märta!" Hei sai aavistuksen hejmäistä sointia ruotsalaisen nimen edellä, ja Jusun poskia kuumotti hieman.

"Sä oletkin jo valmiina - mä ajattelin kävelyttää Grannia sulle - no, sä varmaan sitten itse - haluatko sä tulla huomenna Krouviin?"

Jusu kuunteli suustaan tipahtavia hermostuneita lausahduksia uskomatta oikein itse korviaan. Miksei voinut puhua niin kuin joku tavallinen, sosiaalisesti kyvykäs henkilö? Ja miten se Krouvikin lipsahti puheisiin heti kättelyssä?

Oli Josefina sitä ajatellut - että olisiko Märtasta mukavaa tulla kutsutuksi mukaan huomenna, kun Jusu itse juhlistaisi omia synttäreitään Aliisan määräyksestä. Ei hän sentään kuitenkaan ollut suunnitellut, että esittäisi sellaisen kutsun tuosta noin vaan, ennen kuin Märta olisi ehtinyt edes rapsuttaa Grannia tervehdykseksi.

Märta hätkähti kun Auburnin maneesin ovi vyöryi auki ja Jusun hämmentynyt hymähdys kajahti ilmoilla. Jokin käski Märtaa ryhdistäytymään, ja niin se teki, suoristaen selkänsä ja katsoen kokonaisen viikon ja vähän päälle jännittämäänsä hevosta.

Granni oli jotenkin suurempi, ylväämpi, kaikin puolin pelottavampi kuin mitä Märta oli odottanut. Jotenkin Jusun kanssa kuvissa se näytti sopusuhtaiselta, ihan tavalliselta ja järkevänkokoiselta hevoselta, mutta nyt, siinä Märtan edessä seisoessaan, Granni oli valtava.

Sinisiä hiuksia sipaistiin vähän korvan taakse samalla kun Jusu sylki lauseita ulos kuin syöttökone--tiedäthän, sellainen palloja jatkuvalla syötöllä ulos sylkevä masiina. Märta räpytteli sille hämmentyneenä silmiään.

"...kävelytä vain", se sanoi poissaolevasti, mutta sen ääni terävöityi: "Krouviin? Miksi?"

Kyllä se tiesi Krouvin, vaikkei juurikaan ollut siellä käynyt. Ehkä kerran tai kaksi, ohikulkumatkalla Michaelin kanssa: sillä oli ystäviä joka paikassa, myös kyseisessä kapakassa. Mutta miksi Jusu halusi kutsua sen baariin? Nytkö ne menisivät after rideille aina suoraan tallilta, ja Jusu avautuisi Märtalle sen elämästä ja ongelmista (ja Rasmuksesta) kaljan äärellä?

Ei kai?

Granni päästi äänen, niin äkkiä, että se sai mietteisiinsä uponneen Märtan hätkähtämään, ja näytti positiivisesti täysin kyllästyneeltä tähän tilanteeseen.

"Krouvihan on se... baari", Märta lausui, hitaasti ja varovaisesti, kuin Jusu olisi jonkin sortin jälkeenjäänyt hölmöläinen. Mitä se vähän olikin, jos kuvitteli, että Märta haluaisi mennä sen kanssa baariin.

Jusu oli häkeltyväinen henkilö, ja nyt se sitten toteutti sisintä olemustaan ja yllättyi valtavasti, kun Märta ei halunnutkaan ottaa tomerasti Grannia hallintaansa. Nopeasti Jusu ymmärsi: olisihan hänen pitänyt tajuta, etteivät Märtan kaltaiset arvokkaat ratsastajat kävelyttäneet hevosia silloin, kun joku vähempiarvoinen (esim. kyseessä olevan hevosen omistaja) saattoi sen tehdä.

Kohtaloonsa ja ennen kaikkea asemaansa tyytyen Jusu ryhtyi pistelemään jalkinetta toisen eteen ja raahasi sangen kyllästyneen näköistä Grannia perässään. Jestaaas sentääään, taasko pitää vain kävellä ympäri kenttäääää, ei näy esteitäkään miiiisssääääännn, hevonen vaikutti ajattelevan.

Ja jos Granni vaikutti siltä, että maneesissa olo ilman esteitä oli typerä idea, niin ei tainnut Märtakaan innostua ajatuksesta olla Krouvissa Jusun kanssa. Oi ei, oi ei, oi ei, olisihan se pitänyt tietää, tietysti ehdotus oli aivan älytön. Kuka kumma nyt muka Jusun kanssa halusi vapaa-aikaansa viettää? (Onneksi Märta ei nähnyt sitä kysymystä roikkumassa ajatuskuplana pähkinäsilmänsä tyttöystävän pään päällä.)

"Umm, niin, no, me ollaan mun kämppiksen ja ehkä joidenkin muiden kanssa menossa sinne, kun mun kämppis haluaa juhlia", Jusu selitteli ja nielaisi ennen kuin täydensi kuivasti ja niin hiljaisella äänellä, että tokkopa se kantautui Märtalle saakka: "... mun synttäreitä."

Selittelyn lisäksi teki mieli pahoitella kutsua, mutta sehän olisi kai ollut aika... ei Jusu edes tiennyt mitä se olisi ollut, mutta ei nyt ainakaan sulavaa.

Jusu lähti reipasta vauhtia kipittämään ympäri valtavaa maneesia, ja Märta jäi vähän pällistelemään sen perään. Kuuluiko Märtan kävellä nyt sitten niiden rinnalla? Granni näytti vähän tyytymättömältä, sen verran kaula pitkänä se mateli Jusun kepeän askeleen perässä.

Sinihius pyöritteli hetken peukaloitaan ja asemoitui sitten seisomaan maneesiin hiekkaan, nojaillen vielä palautuskelpoisia ratsastushousujaan varjellen seinään. Se palauttaisi ne varmaan heti tämän kokemuksen jälkeen, koska mitäpä se niillä tekisi? Vaikka Granni olisikin ihan okei, tuskinpa Jusu sitä uudelleen pyytäisi ratsastamaan tammaansa, kai sillä nyt sen verran oli silmää.

"Juhlia? Mitä?" Märta huikkasi, Jusun lauseenlopun hukkuessa jonnekin Grannin yhteen kilahtaneiden kengien alle. Sitten se empi, hieraisi taas paljaita käsiään yhteen ja katseli niitä nyt kun Jusun silmäkin kerta vältti: "En ole kovin, hm, juhlivaa tyyppiä."

Ties ketä niissäkin juhlissa olisi. Ja kuka Jusun kämppis oli? Miksi sillä edes oli kämppis? Sehän oli kartanon perijätär!! Miksei se asunut jossain omassa lukaalissaan tai jotain? Vai tarkoittiko se kämppiksellä Rasmusta??? Asuivatko ne yhdessä? Märtan suu kiristyi viivaksi ja kädetkin hakeutuivat puuskaan takki kahisten.

"En usko, että pääsen", se sanoi ennen kuin Jusu ehti edes vastata, jatkaa ensimmäistä lausettaan loppuun toistamiseen. Tuskinpa sillä oli edes mitään väliä, mitä he juhlivat. Ehkä Märtan typeryyttä kun se saatiin huijattua Grannin selkään, tai vähintäänkin jotain vastaavaa.

Jostakin hyvin visusta piilosta kumpusi soliseva naurahdus. Jusu hätkähti sitä hieman itsekin, sillä hän ei ollut suunnitellut sitäkään - naurahtelua.

Mutta Märta sanoi, ettei ollut juhlivaa tyyppiä, ja sai niin tehdessään Josefina Rosengårdin vaikuttamaan hilpeän kepeältä bilehileeltä. Kaikkea muuta!

"Ei, en mäkään kyllä ole mikään juhlaintoilija", Jusu myönsi ja hymyili aidosti, vaikka vähän varautuneeseen sävyyn kuten sillä oli tapana. Vaivaannutti jo etukäteen, kun tiesi, että huomenna pitäisi olla jokin syntymäpäiväsankari, eikä Jusu ollut sitten minkään sortin sankari.

"Mutta Aliisa - siis mun kämppis - on niin päättäväinen, ettei mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä. Ja olisi se vähän noloa sille ehkä, että se on kutsunut ihmisiä baariin mun synttäreiden varjolla ja sitten mä en ole edes paikalla."

Jusu pysähtyi miettimään - siis ajatuksissaan, fyysisesti hän jatkoi kävelyään - ja tuli siihen tulokseen, että oli tarpeellista epäillä Aliisa Hurun kykyä tuntea noloutta tai sensukuisia tuntemuksia. Selviydyttyään siitä ajatuspolusta Jusu suuntasi ymmärtäväisen katseen Märtaan.

"Ei se mitään. Tulet jos ehdit." Vaistomaisesti Jusu vältti viittaamasta Märtan tahtotilaan. Sillä tavalla Rosengårdien kuopus oli kasvatettu: oli tahditonta alleviivata, että kutsutilaisuus saattaisi olla puolin tai toisin epämiellyttävä.

"Haluatko sä kävellä Grannin kanssa hetken selästä käsin?" Jusu tarjosi sitten. Ehkä Märta sentään tahtoi hakea hieman tuntumaa hevoseen käyntityöskentelyllä, vai oliko se niin loistava, että oikeastaan olisi Jusun tehtävä myös humputella keventelyravit alta pois? Miten näistä asioista ei ollut tullut sovittua etukäteen? Olisi ollut hirveän hyvä tietää jo etukäteen, mitä Märta häneltä oikein toivoi tässä tilanteessa.

Märta kopautti saapastaan kevyesti seinää vasten, ja hiekkaa varisi takaisin sinne mistä oli siihen alunperin tarttunutkin. Jusun posket punottivat, ehkä kirpsakasta ulkoilmasta, mutta toinen katsoi sitä mietteliäästi siitä huolimatta. Jostain syystä Jusua ei oltu ikinä edes kuviteltu kovin kummoisena juhlijana--ei, se vaikutti enemmän tyypiltä, joka nauttisi enemmän kotioloista. Ehkä se teki ristikoita, tai kutoi sukkia, Märta arveli, ja kuvitteli Jusun hämyiseen kattohuoneistoon, television taustalle näyttämään vanhoja mustavalkoklassikoita ja sukkapuikot tytön hentojen sormien väliin.

Aliisan mainitseminen sai helpotuksen valumaan pitkin sinihiuksen selkärankaa: eivät ne asuneetkaan Rasmuksen kanssa yhdessä. Ei, päinvastoin: Jusu asui jonkun toisen kanssa! Tieto tuntui omituisen kutkuttavalta, jotenkin oudolla tavalla toiveikkaalta.

"Niin", se vastasi haaleasti Jusulle kun se läheni taas maneesin sisääntulopäätyä. "Katson." Jusu ei asunut Rasmuksen kanssa, vaan jonkun aivan toisen ihmisen kanssa. Jusu oli sanonut, että ne olivat läheisiä, ja Rasmuksenkin mielestä sen tyttöystävä oli kiva.

Ehkä Jusu ja Rasmus eivät olletkaan niin äärimmäisen umpirakastuneita kuin mitä Märta oli luullut?

Jusu kysyi, halusiko Märta kävellä selästä käsin, ja Märta ansaitsi saada suunsa pestyksi saippualla jos kieltäisi säikähtäneensä yhtäkkiä miltei viereen ilmestynyttä Grannia. Kun se ei muutakaan saanut aikaiseksi, se nyökkäsi ja katsoi kohti portaita, joita pitkin Isabellakin oli Merikannon valmennusta ennen noussut selkään. Eli niiden käyttämisessä ei ainakaan ollut mitään noloa. Jusukaan ei katsonut sitä mitenkään voih, onpa noloa kun se ei pääse edes maasta selkään -tyylisesti (toisaalta, eipä Märta osannut ainakaan toistaiseksi lukea Rosengårdin kartanonneidin takaraivosta kovinkaan paljoa) ja näin ollen Märta koki ihan turvalliseksi seurata sitä.

Granni parkkeerattiin omistajansa toimesta just eikä melkein jakkaran viereen. Jusu laski tottunein elkein vastapuolen jalustimen Märtan seuratessa esimerkkiä omalta puoleltaan ja nosti sitten pitkät nahkaohjat tamman kaulalle.

Siihen sen miltei automatisoidut liikeradat loppuivat, ja Märta arveli, että oli kai hänen vuoronsa.

Satula näytti uhkaavalta vaikka hevonen olikin korokkeelta katsottuna yhtäkkiä pieni. Granni ei seisonut aivan paikalleen, se vaihteli painoa jalalta toiselle, vähän kuin kysyäkseen, oliko ihan pakko. Vähän kuin Märta, nyt, tästä selkäännoususta, ja oikeastaan koko ratsastuksesta.

Oli, se päätti, veti henkiä ja kampesi mahdollisimman sulavasti Grannin satulaan. Ehkä se jopa itsekin vähän yllättyi, kuinka helposti hän sinne sujahti.

"Niin", lipsahti Märtan huulilta kuin itsekseen sen keräillessä pakkasesta jäykistynyttä nahkaohjaa käsiinsä varoen, aivan kuin Granni olisi arvokas posliiniesine. "Mitä sitten?"

Josefina seuraili hevostaan niin tiiviisti, että melkein säikähti, kun Märtan ääni laskeutui korkeuksista hänen korviinsa. Mitä sitten, kysyi Märta, vähän niin kuin olisi odottanut Jusulta komentoja. Mutta eihän se niin voinut mennä, ei kukaan sentään halunnut Jusulta ohjeita, kaikkein vähiten Märta joka vaikutti kaikessa vähäpuheisuudessaan niin kovin... varmalta.

Jusun ilme kirkastui, kun se ymmärsi, että ei tässä mitään valmentajamaista komennonpitoa tietysti odotettukaan vaan vihjeitä. Millainen Granni oli, mitä sen kanssa kannattaisi tai ehdottomasti ei kannattanut tehdä, mitä hevosen omistaja toivoi ratsastuskerralta, sen sellaista taustatietoa.

”Niin, ei kai sitten mitään... ihmeempää. Saat rauhassa kokeilla millainen se on”, Jusu sanoi rauhallisemman kuuloisena kuin todella olikaan ja väistyi pois tieltä, jotta Märta voisi kehottaa hänen tammansa liikkeelle.

Kului sekunti, toinen ja kolmaskin, ennen kuin Granni nytkähti käyntiin; omasta vai ratsastajansa tahdosta, sitä ei Jusu voinut tietää.

”Se voi olla aluksi aika jähmeä”, Jusu varoitti tarkoituksenaan rauhoitella Märtaa, vaikkei hän tiennytkään, tarvitsiko Märtan kaltainen taitava ratsastaja sellaista kädestäpitelyä. Tältäkö Rasmuksestakin tuntui, kun Josefina ratsasti Laraa ensimmäistä kertaa? Ajatus hiipi mieleen, ja sitten Jusu huomasi pohtivansa, olivatko Märta ja Rasmus koskaan ratsastaneet yhdessä.

Viettäneet tallilla aikaa. Hoitaneet hevosiaan jutustellen (ja Jusun mielikuvissa he jutustelivat eloisammin kuin kumpikaan kai koskaan livenä). Ehkä he olivat maastoilleet yhdessä. Olikohan Märta koskaan pyyhkäissyt hiekkaa Rasmuksen ratsastushousuilta?

”Se laiskottelee varsinkin sileällä mielellään”, Josefinan ääni oli kovempi ja sileämpi kuin aikaisemmin. ”Paahtaa eteen muttei ota takajalkoja töihin eikä muutenkaan tee mitään mitä ei erikseen vaadita. Saatat joutua ratsastamaan sitä aika napakastikin jotta se allaa heräillä... älä säikähdä sitä.”

Ei kukaan ollut koskaan tainnut sanallakaan viitata siihen, että Märta olisi ollut Rasmukselle sellainen kuin Jusu. Se vaan kun kukaan ei ollut oikeastaan sanonut niistä mitään pitävää – oli ilmiselvää että ne olivat tunteneet, mutta ”ei niin hyviä ystäviä” ei ollut sellainen määrite jonka Jusu tunsi.

Piti keskittyä Granniin, ei joutaviin kuviteltuihin tai paisuteltuihin mörköihin. Jusu tarkasteli tammaansa eikä keksinyt sen ilmeille ja elekielelle muuta adjektiivia kuin... epäileväinen. Käynti oli vähän nykivää, ja taakse suunnatut korvat värähtelivät. Märtan istunnassa oli aimo ropsaus kovakantisen ratsastusoppaan makua; Jusu mietti kuumeisesti mitä sanoa saadakseen tämän valumaan rennompana satulaan.

”Sä voit, hmm, pyytää sitä kävelemään vähän enemmän eteen ja ottaa vaikka ympyrälle välillä, tai isolle kahdeksikolle”, Jusu ehdotti varovasti ja pelkäsi Märtan ärsyyntyvän. Kai Märtalla oli kuitenkin joku suunnitelma ja nyt tyhmä Jusu Rosengård rupesi sitä sotkemaan.

Granni ei ollutkaan kovin pelottava, Märta huomasi ajattelevansa. Tamman käynti oli samanlaista kuin joillain vähän laiskemmilla, leppoisilla hevosilla, joilla Märta oli mennyt. Se vaappui vähän puolelta toiselle tottumattomuuttaan (siis Märta, ei Granni), ja tunnusteli hevosta. Ehkä tästä ei tulisikaan niin sellaista katastrofia kuin mitä Märta oli pelännyt? Ehkä Granni oli aivan tavallinen hevonen, ja Jusu vain... huono ratsastaja?

Jusu asettui maneesin laitamille, ja vaikka se oli luvannut, että Märta saisi rauhassa kokeilla, se ei antanut katseensa harhailla pois ratsukosta. Katsoisi kelloa tai puhelinta tai jotain. Tekstaisi Rasmukselle. Voi, mitähän se kirjoittaisi? Täällä Märta nyt ratsastaa Grannilla, se ehkä laittaisi. Oliko se edes kertonut poikaystävälleen tästä? Oliko Rasmus kertonut sille, ettei Märta ollut mikään Vuoden Kouluratsastaja?

Granni kiersi maneesia kuin olisi kiertänyt sitä koko ikänsä. Se oikoi kulmat, teki ennemmin soikiota kui suorakulmiota, ja Märta antoi sen. Jusu kehotti ratsastamaan napakasti, ja Märta katsoi kilometrien pituiselta tuntuvan kaulan päätteeksi satunnaisesti liikahtelevia korvia. Napakasti? Se puristi yhä pitkänä olevia ohjia vähän käsillään. Napakasti? Kovin ottein? Mitä Jusu tarkoitti? Yhtäkkiä Märtaa jännitti kahta kamalammin, ja hevonen sen alla tuntui muuttuvan enemmän muuliksi kuin hienoksi estehevoseksi.

"Luulin, että sain rauhassa kokeilla", Märta vastasi pistävästi Jusun ehdotukselle, mutta keräsi kuitenkin ohjia paremmin käteensä ja yritti syventää istuntaansa. Niinhän Mikkekin oli sanonut, että kun istuu hyvin syvällä satulassa niin saa paremman tuntuman hevoseen allaan. Granni siellä alla ei vaan enää tuntunut yhtään niin leppoisalta kuin aluksi: se jännittyi selvästi, vääntelehteli vähän Märtan alla ja otti askelia sinne, minne Märta ei ollut edes ohjannut sitä.

Mikke ei ollut työstänyt Minaa ihan hirveästi käynnissä, mutta Märtapa oli lukenut Kyra Kyrklundin kirjoja joskus. Niinpä se vähän röyhisti rintaansa ja kysyi Jusulta: "Työstätkö tätä paljon käynnissä? Tiedäthän, jos hevonen ei ole hallittavissa käynnissä, et tule hallitsemaan sitä ravissa, saatika sitten laukassa."

Granni tuntui kiermurtelevalta ja yhtäkkiä sen liikkeissä oli jotain vastahakoisuutta. Märta piti pohkeensa kiinni tamman kyljissä ja aina välillä painoi kantapäätään kohti hevosen kylkiä. Kyllähän Granni käveli eteenpäin, mutta jokin sen pitkässä liikkeessä tuntui... Huonolta? Märtan teki mieli maiskauttaa, muttei se uskaltanut, ties vaikka hevonen säikähtäisi ja lähtisi latomaan.

Ratsukko meni keskiympyrällä, Granni kaula taas pitkäksi valahtaneena, lapa ulos puskien. Märta muisteli tuskaisena niitä vähäisiä ratsastustunteja, joilla se oli käynyt. Muisteli, mitä kaikkea Michaelin joskus-tyttöystävä Pihla oli sille lapsena opettanut. Ulkopohje, ulko-ohjan tuki, Märta puhisi itsekseen ja yritti saada vasenta kättään toimimaan yhteistyössä vasemman jalan kanssa. Ja sitten vielä Grannin kanssa!

Vaikka Granni ei nyt tuntunut mitenkään loisteliaalta, ja oli varmasti kaukana siitä miltä Mina oli näyttänyt Miken alla, Märtalla oli ihan hyvä fiilis. Ainakin se pysyi itse selkä suorana, kantapää alhaalla ja kyynärpäät kyljissä, nyrkit siististi pystyssä, ja Grannikin liikkui oikeaan suuntaan. Jossain vaiheessa Märta vaihtoi ympyrällä suuntaan--tennispallo sauman muotoinen leikkaus, se muisti--ja alkoi ratsastaa ympyrää toiseen suuntaan. Granni tuntui hyväksyneen kohtalonsa ja liikkui toiseen suuntaan paremmin, tai niin Märta ainakin kuvitteli.

Märta yritti muistaa, mitä kaikkea Mikke oli tehnyt Minan kanssa alkuverryttelyiksi. Nekin olivat menneet ympyrää, tosin eri kohdassa. Mikke oli painottanut kulmien ratsastamista, ensin käynnissä ja myöhemmin ravissa, ja Märtakin oli paljaalla silmällä nähnyt selkeän eron Minan ensimmäisten ja viimeisten kulmaanratsastuksien välillä. Ne olivat myös tehneet pääty-ympyrää hyvin taivuttaen, ja vielä pienen voltin pääty-ympyrän avoimelle sivulle. Ehkä Märtan pitäisi lähteä tekemään sitä? Se kuulosti liian yksinkertaiselta.

"Pitäisikö mun tehdä vain jotain perusjuttuja, voltteja ja pääty-ympyröitä vaikka?" se kysäisi Jusulta. Mikke oli kertonut, että hevosen lavat saisi parhaiten kontrolliin juuri näin. "Että saisi lavat hyvin kontrolliin."

Jusu vaikeni nolostuneena, kun Märta pisteli häntä sanoillaan. Hermostuneena hevosenomistaja seurasi kaksikon menoa, peläten kaikkein eniten sitä, ettei Granni olisi lainkaan Märtan mieleen. Granni edusti harvan ratsastajan toivotuinta hevostyyppiä, sillä se oli suuri, melko raskas ja kaikkea muuta kuin nöyrän yhteistyöhaluinen.

Jusu ei syyttänyt Märtaa siitä, ettei hevonen hakeutunut ryhdikkäästi peräänantoon tai kulkenut metronominomaisessa tasaisessa tahdissa. Ei se tehnyt niin aina edes Isabellan kanssa, ei ilmaiseksi ainakaan, ja Jusu yritti pitää mielessään, että Märta oli tamman selässä ensimmäistä kertaa.

Yhtäkkiä Märta alkoi kysellä Jusun käyntityöskentelytottumuksista, ja puolineuroottinen hevosenomistaja jännittyi välittömästi. Mitä, miksi, oliko hevonen niin huono että vaikutti siltä kuin hän ei koskaan tekisi sen kanssa mitään järkevää?

"Ollaan me tehty käyntityöskentelyäkin paljon", Jusu sanoi varovasti, eikä valehdellut, sillä Purtsilan kentällä ei aina voinut paljon muuta tehdäkään.

Enempää Jusu ei uskaltanut sanoa, jottei vaikuttaisi selitteleväiseltä - siltä kuin yrittäisi peitellä huonoa työskentelyään hevosensa kanssa.

"Perustyöskentely on aina hyvästä", huuliaan pureskeleva hevosenomistaja myönteli ja mietti, kauanko menisi, ennen kuin Grannin lavat lakkaisivat haahuilemasta missä sattuu ja mistä sen kiemurtelu ja löntystely ja milloin mikäkin työskentelynvälttelykeino oikein johtui.

"Mm, ja me ollaan monesti valmennuksissa aloiteltu sen kanssa laukkatyöskentelyllä käynnin jälkeen. Se herää ja sen saa vertymään siinä hyvin, kun se pitää siitä ja laukka on sille paras askellaji ja on sitten vähän kivempi ravissakin, vaikka tietysti, teet niin kuin parhaalta tuntuu ja miltä se nyt sitten vaikuttaa. Voi sen kanssa kevyellä ravillakin aloittaa..."

Jusun ei ollut tarkoitus hoputtaa, mutta ehkä Märta arveli ratsastustaan seuraavan hevosenomistajan jo patistelevan tätä seuraavaan askellajiin. Hermostuneen höpinän saattelemana ratsukko siirtyi raviin, joka oli kaukana loistokkaasta liihottelusta. Josefina siristi vähän silmiään ja rukoili Grannia skarppaamaan. Se vaikutti flegmaattiselta, vähän ärtyneeltä emakolta.

Ehkä hänen hevosensa ei yksinkertaisesti sopinut Märtalle. Jokin tässä yhdistelmässä mätti, eikä Jusu suin surminkaan tahtonut syyttää siitä Märtaa, eikä oikeastaan hevostaankaan. Syytä etsivä mieli kääntyi hänen itsensä puoleen.

"Miltä se susta oikein vaikuttaa?" Ja kuinka hermostuneelta hänen oma äänensä kuulostikaan.

Jusu alkoi puhua laukasta ja Märta vilkaisi sitä kypärän lippansa alta. Laukkatyöskentelyllä, sen päässä kaikui järkyttynyt pieni ääni, ja sen mieli alkoi pyörittää Jusun instagramkuvia kuin karuselli. Oli se, josta Granni nousi pystyyn, ja se, jossa Jusulla oli käsi paketissa. Kylmät väreet hiipivät selkärankaa pitkin niskaan, ja Märtan hartiat jännittyivät.

Entä jos se ei laukkaisikaan? Mitä Jusu ajattelisi? Että Märta on pelkuri ja luuseri! Mutta eihän laukkaaminen ollut kaikki kaikessa, voisihan sinihius vedota taas Rouva Kouluratsastuksen sanoihin käyntityöskentelyn tärkeydestä. Mutta kyllähän Jusu nyt hevosensa tunsi, ainakin luulisi niin, ja jos se tiesi laukkaamisen saavan Grannin paremmaksi, eihän Märta voisi kiistää.

Jusu ja se risteykset, Märta manasi mielessään, menit kumpaan tahansa suuntaan niin jouduit ojaan tai allikkoon, no matter what.

Märta kehotti hevosen raviin, aluksi varovasti ja sitten vähän reippaammin kun Granni ei edes häntäänsä viuhauttanut ratsastajan hellälle pohkeenpuristukselle. Kuten Märta oli pahasti pelännyt, Grannin ravi ei tuntunut, no, mitenkään huumaavalta. Sillä oli ehkä isompi askel kuin mitä tyttö oli tottunut, olihan se nyt puoliverinen sentään, ja aluksi keventämisessä oli hakemista. Märta sinkosi ylös satulasta ja tömähti alas, mutta kymmenen metrin jälkeen se ajatteli löytäneensä jonkinlaisen tahdin. Ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas.

Grannin pää tuntui todella kaukaiselta ja Märta mietti, miten saisi ratsastettua sen pakettiin, kuten se oli kuullut parempien ratsastajien joskus puhuvan. Pohkeen ja ohjan väliin, se muisti. Se puristi ohjia käsissään ja kylkiä pohkeillaan, mutta Granni sen kuin humputteli soikiollaan eteenpäin viisveisaamatta Märtan avuista.

Äh, mikä onneton hevonen.

Jusun ääni kuulosti vähän omituiselta, ja Märta vilkaisi sitä keventelynsä keskeltä. Oliko se ärtynyt? Joko se oli nähnyt Märtan läpi ja todennut, että hevonen ei ole sitten yhtään sille sopivaa tasoa? Kuuliko Märta vihaa sen äänessä, oliko Josefina Rosengård vihainen kun Märta aktiivisesti pilasi sen hevosta?? Itsehän se tarjosi!! Ilman että oli ikinä nähnyt Märtan edes ratsastavan!!! Märtä puhisi itsekseen: kyllä tämä menisi ihan neiti Rosengårdin omaan piikkiin!!

"Niin", se tiuskaisi. "Onhan se vähän, no, tympeä. Kuin sitä ei kiinnostaisi." Sitten tyttö mietti hetken, ja lopulta kurkkuaan selvitellen kertoi vain puolikkaan valheen: "Ja mua jännittää vähän, sekin varmaan vaikuttaa paljon."

Märta teki pääty-ympyröitään ja volttejaan hetken, kunnes päätti, että hevoseen ne eivät vaikuttaneet hevonhelvettiäkään. Sitten se nöyrtyi Jusun neuvojen noudattamiseen, ja nosti laukan, kulmasta, koska joskus joku oli sille opettanut sen olevan varmin nostopaikka.

Eikä se aluksi ollut paha. Granni hypähti uuteen askellajiin uudenlaisella tarmolla, ja ne muutamat askeleet Märtaa jopa nauratti! Mikä hauska hevonen! Sillä oli suuri, keinuva laukka, eikä tyttö saanut pidettyään takapuoltaan penkissä tamman askelten kasvaessa niin ylös- kuin eteenpäin. Tasapaino horjahti.

Siitäpä Granni otti ilon irti.

Kuin sitä ei kiinnostaisi.

Josefina tiesi tunteen. Hän oli usein elämänsä aikana kohdannut sen, milloin hevosten kanssa ja milloin ihmisten, sellaisten kuin Märta, sellaisten joista Jusu kipeästi tahtoi ystävän. Sillä olihan hänen pakko olla Märtasta kiva, koska tällä oli ruotsinkielinen nimi ja tämä tunsi Rasmus Alsilan jo ajalta kauan ennen mitään josefinoja sen elämässä.

Mutta kyllähän Granni sitten kiinnostui, kun se pääsi laukkaamaan, ja se pilasi kaiken.

Jusu ehti ajatella, että aiemmissa askellajeissaan niin latteasti liikkuneen tamman suuri laukka varmasti yllätti Märtan. Sininen ei ehtinyt missään vaiheessa saada laukan rytmistä kunnon otetta, ja se oli Grannin syy, sillä ratsastajan keikahtaessa se sai kaipaamansa syyn lähteä alta pois.

Ja sehän lähti, kirjaimellisesti. Jusu katseli avuttomana ja kauhuissaan, kun Märta-parka joutui epätasapainoon ja sitten, vähän hupsun muttei lainkaan hauskan näköisesti, valahti yhä pahemmin sivuun. Seuraavalla riehakkaalla askeleella Granni karisti ratsastajan kyydistään, ja Josefina meni oikosulkuun neljäksi sydämensykäykseksi.

!! Tämä oli hänen syynsä !! Hän oli antanut hevosen kasvaa kurittomaksi ja kamalaksi !!

?? Mutta eihän Granni ollut varsinaisesti tehnyt mitään hurjaa ??

.. Varmasti oli. Ei Märta muuten olisi pudonnut ..

Sitten kehoon alkoi palata jonkinasteinen toimintakyky. Äidin ääni mielessä huomautti hevosen kalliista jaloista, mutta Jusu jätti irtohevosen sikseen ja kiirehti Märtan luo. Sivusilmällä hän näki Grannin jo jarruttelevan itsensä löysään raviin, sitten käyntiin, ja kun Jusu ehti Märtan luo, tamma jo seistä möllötti jalkaansa leputellen ja päätä ja korvia roikotellen aloillaan.

”Apua, kävikö pahasti?” Jusun ääni oli ohut, värisevä ja kuulosti siltä kuin hän ei olisi enää muistanut, kuinka hengitettiin.

Märta ei ollut ikinä pudonnut hevosen selästä. Se oli aina ratsastanut kilteillä ja tasaisilla hevosilla, tai sitten se oli ratsastanut todella hyvin koulutetuilla ja rauhallisilla hevosilla. Se ei ollut ikinä ratsastanut hevosella, jonka selkään ei voinut kuvitella päästävänsä oikeasti ketä tahansa, ja ehkä siinä Jusu oli tehnyt virhelaskelman: oliko Granni sellainen hevonen, jonka kyytiin voisi pistää kenet tahansa?

Oikeastaan, Märta ei ollut edes ihan varma mitä oli tapahtunut. Se oli nostanut laukan, kulmasta, ja Granni oli hyökännyt isolla askeleella laukkaan, yhden, kahden, ja kolmen askeleen verran, ja sitten se oli vähän oikaissut sisäuralle, ja Märta oli horjahtanut vastakkaiseen suuntaan. Seuraavaksi se oli kopsahtanut alas, hevosen ja maneesin seinämän väliin, kitkerää hiekkaa nielemään.

Se jäi maahan makaamaan. Ei se tiennyt muutakaan. Päässä humisi oudosti, eikä Märta ollut varma oliko se aivotärähdys vai sen tuhannen perkeleen pirskaileksi juuri särkynyt ego. Tyttö tuijotti hienoja hiekanjyväsiä, joista maneesin lanattu pohja koostui, makrofokuksella. Sen käsivartta, kylkeä, kankkua, jokaista osaa sen vasemmalla puolella, särki niin jumalattomasti.

Apua, kävikö pahasti, kaikui tuttu ääni lähellä.

Märta räpäytti silmiään, räpytteli katseensa pois hiekasta ja Jusun kengänkärkiin. Varovasti, se nousi kasvot kalpeaa puoliksi istuvaan asentoon. Mitä nyt tapahtuisi? Veisikö Jusu sen jonnekin ensiapuun? Missä Granni oli? Oliko se heittänyt Märtan selästään vai oliko Märta vain niin umpisurkea ratsastaja, ettei pysynyt yhden hevosen kyydissä varttia pidempään? Toisaalta, olihan Jusukin pudonnut Grannilta, varmasti useampiakin kertoja! Tai ehkä se oli sabotoinut Märtan ratsastuskerran, tuonut Grannin poikkeuksellisen villinä päivänä, suoraan vapailta tietenkin, ratsastettavaksi!

Sinihius sylkäisi olematonta hiekkaa suustaan ja varisti sitä lisää pois hiuksistaan, pyyhkäisi takkinsa hihasta. Sitten se nousi omille jaloilleen, hitaasti mutta varmasti, pyyhki jälkiä nyt varmasti palautuskelvottomista ratsastushousuistaan, ja sitten se katsoi Jusua kuin hullua.

"Mitä sä oikein halusit tapahtuvan?? Että sun hullu kaakki tappaa mut?!"

Sanat syöksyivät ilmaan kuin hyökyaalto rantaan, ja Märtan rintakehä kohoili raskaasti. Se hengitti puuskauksin, vihainen ja turhautunut, vuoroin Jusua ja vuoroin itseään syyttäen. Sen teki mieli tönäistä Josefina Rosengård maneesin hiekkaan, muttei se tohtinut.

Sen sijaan, se naurahti, katkerankitkerän huvittuneena: "Olenko mä jotenkin uhka sulle? Tiedoksi vain, Rasmus ei ole enää tippaakaan kiinnostunut musta."

Tilanne oli kaikilla mahdollisilla tavoilla kamala. Jusua vapisutti, kun hän odotti elonmerkkejä Märtalta, joka oli pudonnut hänen hevosensa selästä. Pudotus oli aika pitkä! MIKSI Granni oli sillä tavalla singonnut? Eikö se olisi voinut sietää kylkiään vasten jännittyneitä jalkoja edes tämän kerran?

Jusua vapisutti vielä enemmän, kun Märta sitten alkoi puhua ja vaikutti hirvittävän vihaiselta. Eihän siinä kerennyt edes helpottua siitä, että Märta nyt ylipäänsä seisoi omilla jaloillaan ja puhui, vaikka se oli tietenkin juuri sellaista Jusun kaipaamaa elonmerkistöä. Ei siniselle ollut voinut käydä kovinkaan pahasti, kun se pystyi seisomaan ja pudistelemaan hiekkoja ja miltei huutamaan Josefinalle. Auburnin hiljaisessa maneesissa se puhui aivan liian kovaa, ja sanat iskivät vasten pehmeäluonteista keskustelukumppania hirvittävällä voimalla.

"En tietenkään -" Josefina vinkaisi, mutta sitten Märta paiskasi naurahduksensekaisesti sitä vasten Rasmuksen ja pojan kiinnostuneisuuden tai sen puutteen.

Jusun suu napsahti kiinni ja silmät laajenivat. Häneen ei oltu koodattu mitään soveliasta reaktiota tällaiseen tilanteeseen, paitsi ilmeisesti käsien tärinä ja suurten silmien ymmyrkäinen katse.

"U-uhka", lipesi kaikuna hänen huultensa välistä, ja sitten kiireinen suu kävi vikkelästi uudelleen: "Rasmus - oi ei - en mä ketään sen takia tappaisi vaikka mä kyllä pidän siitä hullusti mutta enhän mä toivo kenellekään mitään pahaa enkä varsinkaan ikinä tahdo että keneenkään sattuu tai käy huonosti tai..."

Jusu ymmärsi vaieta, kun puhe lähti sillä tavalla hallitsemattoman polveilevasti pulppuilemaan. Yhä vähän tutisevaisena se parahti kahden hengenvedon jälkeen:

"Luuletko sä, että mä tein tämän jotenkin tahallani?"

Ajatus oli absurdi. Miten Josefina Rosengård olisi ikinä saattanut suunnitelmallisesti pyrkiä satuttamaan yhtään ketään? Ei edes siinä tapauksessa, että Rasmus olisikin keksinyt taas kiinnostua Märtasta - niin kuin tämä kaikesta päätellen oli jo joskus ennen tehnyt.

Märtan katse ei väistänyt, eikä sen ääni värissyt. Se oli koko elämänsä ollut tällaisissa tilanteissa. Okei, ei ehkä ihan tällaisissa, mutta vastaavissa, tai niin se tahtoi ajatella. Se muisti kuinka joskus lapsena joku miesopettaja oli vähätellyt sitä ja sen haaveita, ja kuinka äiti oli kyseenalaistanut sen, ja se äijä oli mennyt ihan punaiseksi. Jos vika ei ole sinussa, se on silloin toisessa ja hänen ajatuksissaan, äiti oli opettanut, käsi kädessä, taluttaessaan Märtaa koulun pihasta.

Ei Märta ollut pyytänyt ratsastaa Grannilla. Ei se ollut edes vihjaillut, että haluaisi tehdä niin. Se ei ollut halunnut ratsastaa ollenkaan, se ei ollut mitenkään viittanut haluavansa! Miksi Jusu oli ehdottanut sitä? Miksi se oli ehdoin tahdoin halunnut Märtan ratsastavan hevosella, joka oli varmasti syypää esimerkiksi sen oman käden murtumiseen?

"Ah", Märta henkäisi, vastaamatta Jusun niin itsestäänselvään kysymykseen arvellen sen olevan retorinen. Sen hymyssä oli vääristynyt kaari kun ne väänteli Jusun sanoja oman mielensä mukaisiksi. "Hyvä kuulla, ettei tarvitse pelätä henkensä edestä, että tappoyritykset jää tähän! Kiltti, ihana Josefina Rosengård ei tahdo mulle mitään pahaa. Lohduttavaa."

Märtan teki mieli sylkäistä Jusun jalkoihin, sylkäistä jossain taka-alalla päätään jalkaansa hinkuttavan hevosen jalkoihin. Mokoma Josefina Rosengård ja sen Granni.

"Tiesin, ettei mun olisi ikinä pitänyt tulla Auburniin", se sihisi puolivalheita ja sen kädet puristuivat tiukoiksi nyrkeiksi. "Saatikka sitten nousta Grannin selkään. Olen mä nähnyt siitä kuvia! Eikö se murtanut sun kädenkin? Ja silti sä laitat tuntemattomia ihmisiä sen selkään, vaikket sä itsekään pärjää sille."

Jusun kasvoilta paistoi kaikki se hätäännys ja häpeä, joita tyttöparka tunsi. Tämä hommahan oli nyt mennyt pahan kerran mönkään! Hänellä oli ollut tästä aivan erilaiset kuvitelmat etukäteen.

Niissä kuvitelmissa taitava Märta oli ilahtunut siitä, että pääsi kokeilemaan Grannia. Ratsastus sujui ihan eri tavalla kuin todellisuudessa, eikä se ainakaan päättynyt tällaiseen kauheaan putoamiseen. Märta laskeutui hevosen selästä tyytyväisen näköisenä ja oli iloinen, kun Jusu oli osoittautunut mukavaksi ja ystävälliseksi henkilöksi jolla oli vähän jähmeä mutta muutoin kiva hevonen. Sitten heistä tuli hyviä ystäviä ja joskus tulevaisuudessa Märta sanoisi, että se oli iloinen kun sen vanhalla ystävällä Rasmuksella oli niin onnellinen parisuhde.

Mutta kun KAIKKI siinä mielikuvassa oli pielessä.

"E-enhän mä tahdokaan sulle mitään pahaa", Jusu protestoi vähän onnettomasti ja ponnettomasti. "A-ajattelin vaan että sä ilahtuisit kun pääset kokeilemaan Grannia mutta ei se tainnutkaan olla kovin kiva -"

Ja sitten Märta ilmoitti, ettei sen olisi pitänyt tulla Auburniin eikä ainakaan ratsastaa Jusun hengenvaarallisella hevosella. Jusu häkeltyi.

"Mutta eihän mun käden murtumalla ollut mitään tekemistä Grannin kanssa", ressukalta karkasi hämmentynyt mumahdus, joka muuttui tarmokkaammaksi  puolustuspuheenvuoroksi: "Tai siis - enhän mä ollut edes tallilla kun se murtui! Ei Granni ole mikään hullu ja vaarallinen hevonen. Se on yleensä todella ennalta-arvattava, ja jos sä et olisi puristanut sitä jaloilla ja jos sä olisit istunut tasaisemmin sen selässä, et sä olisi ikinä pudonnut."

Jusu alkoi hitaasti myöntää itselleen, ettei Märta ollut ollut laisinkaan niin taitava ratsastaja kuin hän oli kuvitellut - ja Märta oli antanut hänen kuvitella. Siinä kai hän oli mennyt vikaan; hän ei ollut varmistanut sinisen todellista tasoa vaan ajatellut, että jos se oli joku Rasmuksen vanha tallituttu tai jotakin ja vuokrasi nyt Minaa ja suostui empimättä ratsastamaan tuntemattoman ihmisen tuntematonta hevosta, sen täytyi olla taitava.

Granni seisoi yhä niillä sijoillaan vähän matkan päässä.

"Sä et varmaankaan tahdo sitten ratsastaa sillä enää", Jusu arveli kulmiaan kurtistellen, ja ajatteli hiljaa itsekseen: ehkä olisi parempi jos Märta ei ratsastaisi Grannilla enää. Siitä ei seurannut mitään hyvää.

Märta, kaikessa uhmassaan, pysähtyi Jusun sanojen ääreen. Eikö se ollutkaan murtanut kättään Grannin kanssa? Tyttö räpäytti silmänripsiään kerran, kaksi. Ei Granni ole mikään hullu ja vaarallinen hevonen, Jusu sanoi, ja Märta näki instagramkuvien kirjon vilisevän silmissään kuin diashown. Miten niin Jusun käsi ei murtunut Grannin kanssa?! Miten Märta oli voinut käsittää asian niin?

Sen suu aukesi, kuin sanoakseen jotain, mutta Jusun ystävällisesti neuvoessa sitä, näin postuumisti, sen huulet vetivät suun taas tiukaksi viivaksi. "Ennalta-arvattava", se sai sylkäistyä. Ihmiselle, joka ei ollut ikinä edes tavannut hevosta! Märta puri huultaan, jäysti sitä vihaisena kuin koira luuta. Sen teki mieli huutaa Jusulle, käskeä sen nyt ihan oikeasti ottamaan pää pois sen omasta takapuolesta.

Miten se ei tajunnut? Se oli se, joka oli ajanut Märtan tähän tilanteeseen, painostanut sitä Grannin selkään. Kaikki oli Jusun syytä! Mutta miksi? Siihen Märta ei osannut vastata, ja keskittyi näpertämään hiustensa ympäröimää kypärän solkea auki. Neiti Merenheimo oli niin kertakaikkisen täynnä Josefina Rosengårdia, että se ryöppysi, vaahtosi, porisi yli äyräiden jo.

Hevosenomistaja veikkasi, ettei Märta halunnut ratsastaa enää.

"En!" sinihius miltei kirkaisi, riuhtaisi kypärän päästään ja marssi ulos koko halvatun maneesista.

Jos Märta Merenheimo olisi kiitollinen jostain, se olisi varmasti siitä, että

1) maneesissa ei ollut katsojan katsojaa todistamassa Märtan epäonnista, ensimmäistä ratsastuskertaa Auburn Estaten mailla ja mantereilla

ja

2) Josefina Rosengård ei ikinä tohtisi kertoa näistä tapahtumista kenellekään. Eihän?

En!

Oliko mikään yksittäinen sana koskaan paiskautunut niin terävänä vasten Jusun värisevää sielua ja heppoista luonnetta? Olisiko se puhkaissut häneltä keuhkon, vai miksi hengittäminen oli yhtäkkiä niin musertavan vaikeaa?

Grannin ohjat tutisevissa käsissään Josefina seisoi, seisoi, seisoi pitkään eikä osannut tehdä mitään, vaikka olisi pitänyt tehdä kaikenlaista. Olisi pitänyt pukea kypärä päähän, olisi pitänyt nousta Grannin satulaan, olisi pitänyt ratsastaa sitä sillä eihän tämä maneesireissu voinut tähänkään päättyä.

Ketään ei koskaan pidä päästää Grannin selkään, Jusu päätti silloin. Ei ketään uusia ihmisiä. Vain sellaisia, jotka olivat sillä jo ratsastaneet ja jotka tulivat tamman kanssa toimeen. Jusu itse ei voisi koskaan enää sairastua eikä murtaa kättään tai mitään muutakaan ratsastukseen olennaisesti vaikuttavaa luuta. Niin pitkään kuin Granni eläisi ja olisi ratsastuskunnossa, Josefinan itsensä pitäisi olla sitä myös, jottei hän joutuisi luottamaan hevostaan kenenkään muun käsiin yksittäisiä kertoja lukuunottamatta.

Jokin järki tytön päässä vakuutti, ettei tilanne ollut niin kohtalokas.

Se kumma järki muistutti myös siitä, että hänen käsipuolessaan seisoi hevonen, joka tarvitsisi yhä liikuntaa. Hitaasti Josefina havahtui häpeänmakuisesta paniikistaan ja ryhtyi toimimaan. Sinä iltana ratsastaminen oli kamalaa. Jusu oli hermostunut ja Granni pahalla tuulella, eikä tyttö sen tallireissun jälkeen ollut lainkaan juttutuulella.