Tapaamme jälleen, valitettavasti

Näppiksen naputus oli niitä harvoja ääniä, joita kahvila Pionissa kuului. Kahvila oli melkein tyhjä, mikä sopi mulle. Mä olin tullut Pioniin tekemään töitä, koska kotona oli alkanut tuntua tunkkaiselta. Työt alkoi tökkiä kun niitä tarpeeksi kauan teki kotona ja mulla oli se hyvä puoli, että kunhan läppäri kulki mukana, mä pystyin tekemään töitä. Ja täältä sai kahvia, hyvää sellaista, totesin kun hörppäsin taas kahvistani.

Mulla oli työnalla pieni tekstimuutos asiakkaan sivuille, ei mikään iso homma. Mutta kun joutui vastailemaan miljoonaan sähköpostiin ja tekemään paria muutakin prokkista eteenpäin, ei pienetkään hommat edennyt ihan kauhealla vauhdilla. Nyt oli kuitenkin pakko saada se valmiiksi, koska se pitäisi parin päivän sisällä saada testaajille. Kohta olisi sen muutoksen aika mennä tuotantoon, joten sillä oli kiire. Vaikka se oli ihan mitätön muutos ja mä en oikein tajunnut, mikä idea muutoksessa oli.

Pionin kellon kilahtaessa uuden asiakkaan merkiksi, mä katsahdin ovelle. Ja säikähdin jumalattomasti. Mä olin vältellyt kyseistä henkilöä erittäin onnistuneesti jo hyvän aikaa, mutta nyt se astui kahvilan ovesta sisään. Ehkä se ei huomaisi mua? Paitsi että mä istuin melkein keskellä kahvilaa hyvin näkyvällä paikalla. Mä kävin päässäni kaikki mahdolliset kirosanat läpi mitä vain keksin ja tiesin, mutta nekään eivät riittäneet.

Päiväkahvin aika. Mikäs muukaan. Mulla oli muutenkin asiaa Kallaan, joten miksen vois poiketa aina yhtä piristävässä Pionissa kaffella. Ehkä Jonathan haluis liittyy seuraan. Mies ei kuitenkaan ikinä vastannu mun viestiin, joten annoin olla ja suuntasin kahvilaan itse itseni kanssa.

Päästessäni kahvilan ovista sisään, huumaaava leivosten ja kahvin tuoksu pölähti vasten kasvoja. Tutkiessani asiakaskuntaa tarkemmin, huomasin vähän vähemmän tutun tyypin; kirjaimellisesti keskellä kaikkea istui Sasu. Mies, jonka olin nähnyt viimeksi Helsingin baarissa ryntäämässä poispäin sen jälkeen, kun olin läntänny oman naamani kiinni miehen naamaan.

Muina miehinä kävelin ensin tiskille ja tilasin jäälaten vaniljasiirapilla. Sekä tietenkin kolmen sulkaan kakkupalasen siihen kylkeen. Tarjottimen kanssa määrätietoisesti astelin Sasun luo ja pysähdyin pöydän viereen.
"Saako liittyä seuraan?" Vastausta odottamatta laskin tarjottimen alas ja istahdin tuolille. "Okei, enempää jauhamatta. Hei. Miten menee?" hymyilin sitä valloittavinta hymyäni, jonka vain osasin. Se sama, jolla olin aikanaan voittanut Jonin puolelleni.

Katselin varmaan lähinnä järkyttyneenä, kun Vikla vaan tuli ja iski perseensä penkkiin. Saman pöydän ääreen, missä mä istuin. Luojan kiitos mulla oli läppärin näytöllä suoja, joka esti toista näkemästä mitä siinä oli, joten mun ei tarvinnu lätkäistä paniikissa läppärin kantta kiinni. Sehän ei olisi ollut yhtään epäilyttävää.

Mä kohotin kulmaani Viklan kysymykselle. Miten mulla meni? Enhän mä ollut vältellyt kuin puolia tuntemistani ihmisistä täälläpäin, hautautunut kotiin ja käynyt tallilla. Sen kerran kun kävin muuallakin kuin tallilla tai kaupassa, mä törmäsin Viklaan. Kuinka hienoa.
"Töitä, hevonen, niitä mulle kuuluu", vastasin lyhyesti. Ei mua kiinnostanut vaihtaa kuulumisia Markuksen kanssa.

"Mitäs sulle?" hymyilin tekohymyä ja siemaisin kahviani, ennen kuin se jäähtyisi juomakelvottomaksi. Olisipa mulla ollut siihen jotain vähän vahvempaa sekaan. Mä en oikeastaan tiennyt, miksi mä olin vihainen tummaverikölle.

Sitten viimekohtaamisen, mies oli pyörinyt enemmän ja vähemmän mun ajatuksissa. Välillä myös unissa ja niistä jos jostain, mä en halunnut puhua. Mä en tiennyt mitä helvettiä oli meneillään, enkä ollut varma, halusinko tietääkään.

Nostin kahvikupin naamani eteen kuunnellessani Sasun kuulumisia. Ei siis mitään sen kummempia. Ja myönnän, olin tyytyväinen miehen kysyessä, mitä mulle kuului.
"Ah, toivoinkin että kysyt. Noh, ihmetellyt jo useamman viikon, miksi helvetissä sä vaan lähdit silloin siellä baarissa." Sitä ei oltu tarkoitettu kysymykseksi. Se oli puhdas toteamus omasta ajatusmaailmastani viime viikkojen ajalta.

Mä tiesin toimineeni hieman hätiköidysti, mutta mä olin tasan tarkkaan tietonen siitä mitä olin tehnyt, kenen kanssa, missä ja miksi. Ne oli mulle selvää pässin lihaa. Kaikki, paitsi syy siihen, miksi toinen oli kirjaimellisesti juossut pois ja jättänyt mut yksin siihen loosiin isona kysymysmerkkinä.

Tapitin miestä mun edessä. En odottanu vastausta, vaikka halusinkin kuulla edes huonon valkoisen valheen.

Markuksen katse tuntui porautuvan syvälle mun sieluun. Mä kiskoin mun kahvikupin tyhjäksi ja saadakseni lisää aikaa ajatella mitä vastaisin miehen kysymykseen, mä nousin ylös.
"Mä tarviin lisää kahvia", totesin. Ja sitä jotain vahvempaa.

Hetken päästä mä palasin takaisin, ilman sitä hyvää vastausta.
"Mitä sä sitten odotit?" kysyin jopa vähän haastavasti. Oliko mies odottanut mun jatkavan sen kanssa iltaa? Jatkavan sen kanssa samaan paikkaan jatkamaan iltaa? Mitä tämä oli odottanut?

En mä ollut edes tiennyt Viklan olevan kiinnostunut miehistä. Vaikka olisihan mun pitänyt ehkä tajuta. No, nyt mä ainakin tiesin. Ja tiesin hyvin ainakin yhden, kenestä se oli kiinnostunut. Voihan hitto. Tunteet mun sisällä myllersi ja mun oli vaikea olla. Mulla ei ollut hajuakaan, mitä mä ajattelin koko asiasta.

Naputin pöytää sormenpäilläni siitä lähtien, kun Sasu nousi pöydästä ja palasi sen ääreen.
"Ai mitä mä odotin?" Katsoin toiseen kulmat koholla ja naurahdin. "Ööh. Jos en vastausta mun suudelmaan niin edes jonkinlaisen torjunnan, muun kun sun selän!" Kassan takana oleva nainen katsahti mua kummaksuen mun korottaessa ääntäni hieman. Ääneti muodostin naiselle sanan 'pahoittelut' huulillani.

Nojauduin eteenpäin kahvikuppini kanssa. Pidin siitä kiinni, kuin se olis ollu mun viimenen mahdollisuus mihinkään tässä elämässä.
"Kuule, ei sille voi mitään jos et oo miehiin, mut reiluinta olis varmaan kertoo siinä hetkessä? Tietenkin pois juokseminen on tavallaan myös tapa kertoa 'hyi, miehiä', mutta on niitä sivistyneempiäkin tapoja", vinkkasin miehelle silmää ja nojauduin takaisin selkänojaan puolikas hymy koristaen kasvojani.

"Että miten on? Kelpaako sulle mies vai ei?"

Melkein henkeäni pidätellen mä kuuntelin Viklan purkausta. Koska sellainen se kai oli, hitto en mä tiedä. En mä tuntunut tietävän enää mitään mistään, edes itsestäni, saati sitten jostain toisesta.

"Mä en tiedä, okei?" pihahdin ja hautasin pääni käsiini. Pian mä nostin sen kuitenkin ylös. "En mä ole koskaan edes ajatellut asiaa. Paitsi tietysti nyt, enkä mä ole siltikään tullut mihinkään lopputulokseen."

Mä vedin syvään henkeä, ennen kuin pystyisin jatkamaan. Nyt mä jo katsoin Markusta, eikä mun katse harhaillut kahvikupissa ja pöydässä.
"Mä olin kännissä, koska halusin unohtaa yhen jutun. Sitten sä tulit ja sait mut unohtamaan, eikä mun tarvinnut juoda itteäni sen pahempaan kuntoon. Sitten mä panikoin ja en olekaan miettinyt mitään muuta kun sua sen jälkeen", mä jostain syystä avauduin.

"Kelpaako?"

HA! Sasu oli ajatellut mua! Mut en tiiä siitä, oliko se positiivista vai ei. Toivottavasti oli.
"Kelpaa", sanoin neutraalisti ja otin suullisen jos toisenkin jäälatestani. Onneks tän kans ei tarvinnu miettii, jäähtyiskö juoma liian kylmäksi. "Ja sitä paitsi, jos haluut unohtaa enemmänkin asioita, sano vaan ne sanat", vinkkasin miehelle silmää ja otin uuden suullisen kahvistani.

Jos Sasu olis pesunkestävä ja trikoista kieltäytyvä hetero, mulla olis ongelma. Toisaalta sen varmaan vois hoitaa pois alta yhdellä illalla Bubbly Boyssa. Sieltä joku söpö viaton mies matkaan ja suit sait! Mutta sitten oli tällainen epävarma keissi, joka ei ollut ihan täysin varma itsestään, selkeästi.
"Mutta, jos haluut vaan seikkailla ja tutkii vaihtoehtojas, autan siinäkin", virnistin ilkikurisesti. Laskin käteni Sasun kämmenselälle ja odotin siitä aiheutuvaa reaktiota. Olisiko toinen paskat housussa? Kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Molemmat oli mulle ok. Ehkä. Ei oikeestaan.

Hyi. Paskea.

"Mulla on paljon unohdettavaa", mumahdin ja en ollut varma, kuuliko Markus sitä. Enkä mä ollut varma, halusinko sen kuulleen ja tekevän ties mitä johtopäätöksiä mun lausahduksesta. Ehkä halusin, ehkä en.

Mä en jaksanut vastata Viklalle, etten mä tiennyt mitä mä halusin. Mun mielestä se oli tullut aika selväksi. Melkein automaattisesti mä meinasin repäistä mun käteni pois, kun toisen käsi laskeutui siihen päälle, mutta mä pakotin sen pysymään paikoillaan. Eikä se tuntunut edes kamalan väärältä.

Mä huokaisin syvään, noin niinkuin miljoonatta kertaa, ja katsoin tummaverikköä silmiin.
"Mä en tiedä onko musta tähän tai yhtään mihinkään. Mutta jos tapahtuu jotain, se et kerro kellekkään. Okei?" varmistin mieheltä.

Apua.

Apua.

APUA!

"Oh honey. Ei. Mä en valitettavasti deittaile kaappihomoja. No can do, sweety!" tokaisin mahdollisimman kuivasti miehelle vetäen oman käteni pois tämän handun päältä. Ristin käteni kahvikuppini ympärille ja katsoin tutkien Sasua.

"Ja mä en tee poikkeuksia, oli se jätkä kuinka syötävän seksikäs tahansa." Pudistelin päätäni ja mittailin miestä hieman lisää. Toki Sasu oli komea ja hyvin käyttäytyvä mies, mutta mä en mennyt enää takaisin kaappiin. Ehei. Sieltä ulos tulo oli ollut yks kamalimmista kokemuksista ikinä, enkä haluis kokee sitä enää uudelleen.
"Mutta soita ihmeessä, jos muutat mieles!"

Mä en enää tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Mä olin melkein ollut jo valmis johonkin, mutta tuntui, että kaikki se mureni Markuksen sanojen jälkeen.

Kuinka syötävän seksikäs tahansa. Puhuko se musta? Vai jostain muusta miehestä? Vai ihan noin niinkun yleisesti? Oli miten oli, mun teki mieli kommentoida jotain siitä, kuinka musta tuskin voisi käyttää termiä homo, mutta se tuskin olisi ainakaan auttanut mitään.

"Sä et mitenkään auta mua", puhahdin lopulta hiljaa.

Ai en auta?

Nostin kulmani kohti Jeesusta ja katsoin vastapäätä istuvaa miestä jopa hieman huvittuneena.
"Ai anteeks, pitikö mun auttaa sua jotenkin?" kysyin kuin muina miehinä. Tiesin mitän vaikeaa kaappihomous oli ja miten paljon tuskaa se aiheutti, mutta siitä pääsee yli. Se tekee sut vahvemmaks.

Tällä hetkellä Sasu oli ihan lapsen kengissä. Liekkö toinen tiennyt mitä halusi. Mihin uskalsi ryhtyä. Mitä uskalsi itselleen myöntää.
"Okei, rakas, oletko sä edes harkinnut olevasi homo? Kertaakaan ajatellut Chris Hemsworthin kuvan nähtyäs, et päätyispä joku päivä ton karjun alle. Mut älä huoli, Daniel Radcliffe on kans ihan ok!"

Voi helvetin kuustoista. Mä en tiennyt mitä mä enää vastaisin tai mitä edes ajattelisin. Mun pää oli lähellä räjähtää. Multa pääsi epämääräinen äännähdys jonka saattoi tulkita ihan miten vain, kun Vikla rupesi kyselemään jostain miesten kuvista. Enhän mä edes tiennyt keistä se puhui. Tai ehkä tiesinkin.

"En. Olen. Ehkä, emmä tiedä?" älähdin. "Mä olen ollut naisten kanssa, eikä mulla ole ollut tarvetta miettiä sitä sen kummemmin. Paitsi nyt, kun joku nimeltä mainitsematon brunette vetää mun pään ihan sekasin."

"Tietkö kun tämmöselle ihmiselle joka on ainakin aina luullut olevansa hetero, saattaa hämmentää kun onkin kiinnostunu miehistä? Ainakin yhestä", esitin mä puolestani kysymyksen. En mä tiennyt odotinko mä vastausta tai ainakaan kummempaa, kuin jotain ihme kivahdusta.

"Naiset ja herrat-", alotin leveen virneen voimin "-Sasu Ruusu, Tanelin omistaja, voikin olla... Drummroll please...-" vinkkasin miehelle silmää, rummutin etusormillani pöydän reunaan hetken, ennen kuin madalsin äänäni tuskin kuuluvaksi ja sanoin sen lyhyen sanan. "-Bi."

Mä tiesin vieväni miestä kauemmas ja kauemmas mukavuusalueeltaan kaikella tällä, mutta se oli tarkotus. Tietenkin! Eihän tosta kaverista muuten meinannu mitään selkoo saada!
"Joten-", nojauduin eteenpäin ja laskin käteni Sasun kämmenselälle. "-Miten pitkälle oot valmis viemään sun pienen tutkimusseikkailun, Dr. Livingstone?"

Mä pyörittelin silmiäni jo hieman huvittuneena. Olisiko se sittenkään niin kamala ajatus? Ehkä, ehkä ei, mahdollisesti. Enhän mä tiennyt enää mistää mitään.

Nyt mä ehkä olin tyhmä, mutta mä en kyllä tiennyt, kuka hemmetti oli Dr. Livingstone. Ei sitten harmainta aavistusta. Hetken mä keskityin siihen, etten tiennyt tätä tyyppiä ja sitten mä vasta muistin, että Markushan oli kysynyt multa jotain.

"Mä en tiedä, mutta siitä pitää ottaa ehkä selvää", nojauduin myös eteenpäin, niin että mun kasvot olivat erittäin lähellä Viklan kasvoja. Mun sydän hakkasi ja tunsin toisen hengityksen mun huulilla. Miksi se tuntui, noh, siltä miltä tuntui? Mä halusin, mutta en uskaltanut.

Olin saanu Sasun mielenkiinnon heräämään. Hienoa. Voisin joko leikitellä tilanteella tai antaa palaa, mutta jälkimmäinen olisi liian helppoa. Teitenkin.
"Sasu, daaaaaarling...", huokaisin, "-ei näin." Nojauduin takaisin oman penkkini selkänojaan ristien käteni rintakehäni ympärille.
"Treffit." Mun silmissä varmasti näky se palo, jonka mä tunsin koko mun kehossa.

Nyt olis enää kikkarahiuksisesta blondista kiinni, uskaltaisiko tämä lähteä julkisesti ulkoilemaan, mahdollisesti syömään tai vastaavaa, toisen miehen kanssa. Ja jos olin lukenut tilannetta oikein, Sasu oli juuri antanut kaikki vihreät valot ja luvat kuroo se pieni välimatka kiinni, joten ehkä hellyydenosotukset ja läheisyys ei olis niin iso ongelma ku toinen oli luullu.

Eihän kukaan saanut tietää tästä?

Huokaisin syvään, kun Markus perääntyi. Helpotuksesta vai pettymyksestä, tiedä sitäkään. Mä katsoin hieman arvioivasti Markusta ja pohdin hetken.
"Koska?"

Oli jotenkin hämmentävää, että siinä mä sovin miehen kanssa treffejä. Tai ainakin oletettavasti sovin. Se oli myös jännittävää ja ties mitä. Kun tämä tilanne olisi ohi, mun olisi ehkä pakko luovuttaa tältä päivältä töiden suhteen. Tai saattaisin mä taas yöllä valvoessani pystyä tekemään töitä.

Mun edessäni istuva Vikla oli syy, miksi töihin keskittyminen saattaisi olla hankalaa. Ja mies oli myös syy, miksi mä todennäköisesti en saisi nukuttua. Tänäkään yönä.

Oliko Sasu malttamaton, vai kuvittelinko mä vaan? Kallistin päätäni oikealle ja tutkin miestä edessäni. Mitä hän mahtoi miettiä? Meinasiko tämä perääntyä? Mä en ainakaan kävelis pois. Se ei kuulunu mun tyyliin.
"Okei, Susu-pala, tehdään näin...-" nostin kahvikuppini alta servetin pöydälle ja nappasin Sasun koneen vieressä olleen mustekynän käteeni. "-Tässä... On... Mun... Numero... Noin." Asetin servetin miehen eteen. Ei nimeä, ei mitään ylimääräistä. Puhelinnumero. "Kerro sä mulle."

Vilkaisin rannettani, kuin olisin tarkistanut ajan rannekellostani, vaikken sellaista omista ja esitin yllättynyttä.
"Voi kamala! Oon myöhässä. Pakko mennä, mut oli tuottoisa tapaaminen", virnistin ja nousin ylös tuolistani. Astuin ne pari askelta Sasun vierelle ja kumarruin tämän kasvojen eteen. "Soittele, kun oot valmis", ja painoin nopean pusun tämän poskelle, ennen kuin kävelin ulos.

Sanoiko Vikla mua juuri Susu-palaksi? Ihanko oikeasti. Luoja, mitä nämä lempinimet olivat? Oliko Markus auttanut keksimään myös Daimin lempinimen Taneli, kun ne Ritan kanssa tulivat niin hyvin juttuun.

Mä tuijotin hetken hämmentyneenä puhelinnumeroa servetissä. Ai se ehdotti treffejä, mutta mun pitäisi kertoa koska? Jos Markus olisi nainen, mulla ei olisi mitään ongelmia soittaa ja sopia treffeistä. Ehei, se olisi helppoa. Mutta nyt... ei niin helppoa.

Ja ennen kuin huomasinkaan, oli Vikla kadonnut. Tosin oli se kerennyt antamaan pusun mun poskelle. Koska mun päässäni pyöri ja mä en tiennyt miten päin olla, mä rupesin kasaamaan mun kamoja. Ja mä pidin tarkasti huolen, että se servetti tuli mukaan.