Kaikenlaisia vaivoja

27.01.2019. Murronmaa, apteekki. Liian aikaisin aamulla. Rafael-Michael-Gabriel (@Märta M.). Suljettu.

Jumanpliutsit, että ramaisi, eikä mikään ihme, sillä kukko ei ollut vielä pieraissut. Vai oliko se sika? Joka tapauksessa kukaan ei ollut kerennyt pieremään, mutta Aliisa oli ehtinyt apteekkiin.

Oli ihan hyvä kysymys, mitä kallalainen Aliisa Huru teki Murronmaan apteekissa hirvittävän aikaisin aamulla. Jännittävä tarina: neiti Huru oli lentänyt edellispäivänä Kööpenhaminasta Helsinki-Vantaalle ja köröttänyt myöhään illalla bussilla Murronmaalle yöpymään kätevään poikamiesboksiin, jossa tavallisesti asui hänen veljensä. Siksi Murronmaa. Hänen veljensä oli mieslapsi, joka heräsi varhain aamulla miesflunssaan. Siksi aikainen ajankohta ja apteekki.

Aliisa tuijotti sangen syvässä koomassa hyllyjä ja niiskutti vähän nenäänsä, sillä ulkona oli ollut kylmä. Hiukset olivat kyllä olleet sopivan boheemisti kiinni vielä Samulin luota lähtiessä, mutta vanha, venähtänyt ponnari ei niitä paljon pidellyt, ja niinpä Aliisa arveli näyttävänsä suoraan kaupungin yöstä apteekkiin ryömineeltä. Mitäpä väliä, kukaan tuttu ei täällä näkisi.

Paitsi että Aliisalla oli tietenkin tuttuja kaikkialla, joten ihan hyvin voisi nähdä. Neiti Huru ei kuitenkaan tavannut kiusaantua yllättävistä kohtaamisista; pikemminkin kohtaajat kiusaantuivat, jos jotkut.

Michael Merenheimo rakasti aamuja. Varsinkin tällaisia, rapsakoita pakkasaamuja kun aurinko vasta heräili maalaamaan Murronmaata kultaiseksi ja liikkellä oli vain mummoja, joille se oli tuttu lähinnä Vuoden 2016 Murronmaalaisena ja nuorena, paikallisena yrittäjän. Ne aina hymyilivät sille, jotkut jäivät juttelemaan mukavia.

Michael piti siitä: se oli aina ollut kovin ihmisläheinen tyyppi, ja sille Merenheimojen maine oli ollut raskas taakka.

Ehkä siksi siitä oli tullut niin saatanan aurinkoinen päivänsäde ja vielä ylisuorittaja, kuten Märta joskus sitä kutsui. Ehkä siksi se oli nytkin jo pudottanut viikon laskut paikallisen marketin postilaatikkoon, kiertänyt neljän kilometrin lenkin ja vertaili nyt apteekissa käsidesejä.

Joku epämääräinen pilvi tömähti kevyesti sen käsivartta vasten, ja Michael kääntyi. Se oli tunnistavinaan talvitakkiin kietoutunern hahmon.

"Neiti Aliisa!" se sanoi ilahtuneesti/kauhistuneesti, ja taikoi kasvoilleen mairean politiikkohymynsä. "Onpa.... mukava nähdä."

Aliisa oli iloinen ja pulppuileva aina, paitsi aamuisin ja krapulassa ja krapula-aamuisin se varsinkin oli aika paljon vähemmän pirskahteleva kuin oli totuttu. Yleensä hän kyllä tokeni nopeasti, ja niin nytkin, kun häntä kutsuttiin Neiti Aliisaksi, mikä oli tietysti täydellisen naurettavaa ja siksi varsin ihastuttavaa.

Tyrskähdys oli sävyltään aamu-utuinen, ei sillä tavalla terävä kuin virkeämpinä hetkinä. Sit seurasi liukuva toispuoleinen hymy.

"Niinkö tosiaan?" Aliisa hymähti näkemisen mukavuudelle ja ryhtyi sitten sillä tavalla hurmaavaksi kuin Aliisat osaavat: eivät herttaisella, vaan kenties vähän säädyttömällä tavalla. "Kiva suakin katsella... Rafael."

Sitten Huru meni vähän hajamielisen näköiseksi, koska pohdiskeli, mitä kaikkea Samuli olikaan isosiskon kauppapalvelulta pyytänyt. Aliisa pystyi ajattelemaan yhtä ja puhumaan toista, ja niin sen kieleltä lipesikin:
"No, oletkos mittaillut lisää perijättärien periä viimeaikoina?"

Neiti Aliisa--Michael ei tiennyt sen sukunimeä, nimenkin oli ohimennen kuullut Amandalta satulaepisodin jälkeen--vähän naurahti, ei niin kovin sivistyneesti, ja Michaelin kohtelias hymy vähän säpsähti vaan ei laantunut.

"Niin", se vastasi rennoksi pakotetulla, reunoista kireällä äänellä. Aliisa kutsui sitä Rafaeliksi, kuten viimeksikin, ja Michael räpäytti silmiään. "Michael", se korjasi, taas, ja hetkeksi sen suunpielet painuivat alemmas ja kulmat kurtistuivat. Sen katse painui Aliisan aiemmin katselemille hyllyille, josta sitä takaisin tuijotti erinäisiä flunssalääkeitä. Vaivihkaa Michael veti syliinsä vielä toisenkin pumppupullollisen käsidesiä.

"Mitä, en", se häkeltyi Aliisan kepeistä sanoista. "En mittaile... periä. Eivätkä Sokat ole nyt mitään tilanneetkaan. Tilausjonossa on kyllä tilaa, jos itse kaipaat satulaa!" Kohtelias, pirteä sävy Michaelin äänessä hehkui kuten sen punertavat posketkin.

"Oletko kipeä?" se kysyi hienotunteisesti, ja jatkoi sitten opettajamaisesti: "Nythän on niin flunssa-aika, tämä käsidesi on hyvä jos on paljon ihmisten kanssa kosketuksissa."

Aliisa mittaili MICHAELIA katseellaan. Sitä kyllä vaivasi jokin, mutta Aliisa ei ihan saanut kiinni siitä, mikä siinä niin mättäsi. Jokin vakava kuitenkin... a-haa! Neiti Huru oivalsi ei vain yhden, vaan kaksi asiaa. Michael oli vakavasti vinksahtanut, sillä hän oli a) hieman (Aliisan) huumorintajuton ja b) aurinkoinen näin aikaisin aamulla.

"Ai! Minä käsitin, että mittatilaussatulat tehdään ratsun ja ratsastajan mittojen mukaan", Aliisa sanoi viattomana: silmät suurina ja ymmyrkäisinä, suu somasti suipistuen. Siinä oli selkeä kysymys, vaikkei sitä ääneen lausuttukaan: mitäs siinä sitten mitataan jos ei periä?

Sitten MICHAEL rupesi opastamaan Aliisaa flunssan ennaltaehkäisyssä. Neiti Huru, joka oli sangen taitava ehkäisijä, kuunteli kiltisti ja loi flunssaguruun kiitollisen katseen.

"No mä oonkin kyllä töissä koko ajan ihmiskosketuksessa", se lausui silkoisesti ja hymyili perään liukasta hymyä. "Mutta ei... en mä ole kipeä. Mun rakas pieni veljeni on. Sillä on pahanlaatuinen miesflunssa. Toivottavasti ei tartu suhun, ja jos, niin toivoa sopii että sulla on joku huolehtimassa susta sitten."

Aliisan ilme oli huolestuneen soma irvikuva, kun hän katsoi MICHAELIA. Pää kallistui vähäsen, lisää hiuksia karkasi entiseltä nutturalta ja suu muikistui hieman.

Neiti Aliisa oli pienen, hyvin pienin mutta kuitenkin huomattavan hetken hiljaa ja se katsoi Michaelia jotenkin... epätavallisesti. Tosin, Michael oli totuttu siihen, että sitä katsottiin, mutta ei sitä katsottu, no, noin.

"No...", se sopersi Aliisan kysyttyä suurin silmin vallan validi kysymys. Michael yritti olla katsomatta sitä kovin intensiivisesti, kyseinen muikki kun sai pöksyt pyörimään jaloissa eikä kyllä sillä tavalla. "Kyllä, mutta... Niin, no, kaipa olet oikeassa. Että mittailen... periä", se sanoi ja punastui vähän, katse tiukasti flunssalääkkeissä.

Uusi aihe sai sen vähän rentoutumaan, ja Neiti Aliisan veljen--herra Aliisan?--miesflunssa sai nauruhermoistakin irti jotain pienen hymistelyn muodossa.

"Minulla on hyvä vastustuskyky, ei tarvitse huolehtijoita", Michael vastasi, nyt reippaasti ja liki ylpeästi, kunnes sen pirtsakka ilme taas vähän valahti. Ilme, jota ei voisi kuvailla kuin '??????' kävi sen kasvoilla. Toivottavasti on joku huolehtimassa? Yrittikö pörröisen hiuspilven alta pilkistelevä nainen tiedustella Michael Merenheimon siviilisäätyä? Ei kai, eihän he nyt... tunteneetkaan!

Ilmeiden kirjo kävi kuin sarjakuva Michaelin kasvoilla: ruutu kerrallaan. Se oli kieltämättä aina ollut vähän hidas ja hupsu, mutta ainakin se oli vilpitön.

Aliisa näytti hauskalta. Sen ilmeessä oli jotain ovelaa, seikkalusta muistuttavaa. Michaelin posket punehtuivat taas, ja se rykäisten selvitti kurkkunsa. "Hyvä, että veljelläsi on sinut. Märta ei puolestani vaivautuisi, varsinkaan tähän aikaan..." se mupelsi mahdollisimman selkeästi ja puristi käsidesiä kädessään niin, että sen pumpusta ruikahti kirkasta nestettä suoraan Aliisa-rukan hiuksiin.

"Voi ei", karkasi tyypertyneen Michaelin huulilta.

Keskustelukumppanin ilmeiden ja eleiden seurailu oli herkullista puuhaa, kun ne tarjoilivat niin mahtavan paljon kaikenlaista tulkittavaa! Aliisassa oli pientä neiti Etsivän vikaa, mitä tuli ihmisiin ja heidän ajatuksenjuoksuunsa. Kohteliaasti Aliisa oli nauramatta, kun mies/poikaparka myönsi mittailevansa periä. Vielä suurempaa ponnistusta vaati olla sanomatta mun perässä vasta olisikin sulle mittailemista. Antonille Aliisa olisi niin sanonut empimättä ja silmiään räpäyttämättä, mutta ei tälle joulukuusenkoristeelle. Se olisi varmaan tipahtanut oksalta ja mennyt rikki.

"Sinähän olet reipas", Aliisa kehaisi toisen lyhyttä ylpeyden hetkeä ruokkien ja seuraili sitten mielenkiinnolla ilmeiden diashowta.

Oliko tämä tyyppi jonkinlainen kummallinen sekoitus Josefinaa, Rasmusta ja Korpraali Yota? Sillä tavalla kuin sen reippaus häilyi ja ilmeet kävivät suloisesta jähmettyneisiin. Siirtymät eivät olleet aina ihan sulavia, mikä helpotti merkittävästi Aliisan etsiväntyötä. Voi poikaparkaa, sehän paljasti melko tehokkaasti kaikki tunnetilansa.

Michaelilla oli sisko, jonka nimi oli kummallinen.

Michael oli ensimmäinen mies, joka ruiskaisi Aliisan hiuksiin apteekin hyllyjen välissä. Ajatus sai aikaan naurunryöpsähdyksen, jota piti yrittää hillitä, koska ruikkija näytti niin kauhistuneelta.

"Ei se mitään! Sitä sattuu", Aliisa lohdutteli yhä hykerrellen ja väläytti valoisan virneen. "Ja mm-m, totta puhut, kyllä ne ihmiset onkin onnekkaita joilla on mut elämässään."

Villihiuksinen nainen hymyili sen merkiksi, ettei ollut tosissaan sillä tavalla omahyväinen vaan vitsaili vain, vaikka ei tavallaan vitsaillutkaan. Aliisa oli niitä ihmisiä, jotka kannatti pitää ystävänään.

Aliisa syventyi hetkeksi tutkailemaan flunssalääkkeitä, mutta muisti sitten, mitä oli oikeastaan etsinyt.

"Ai niin! Kuumemittari! Tarvitsen. Samuli tarvitsee. Voitko uskoa, että se on asunut 16-vuotiaasta asti omillaan eikä ole koskaan omistanut kuumemittaria!" Puhetta vain tulvahti ilmoille. "Eikö se ole kuitenkin aika perustarvike. Missä ne on?"

Aliisa nauroi.

Se aiheutti Michaelin päässä oikosulun, ehkä jopa jonkinlaisen shokkitilan, sillä naisen huulien välistä ilmoille kajahtanut ääni ei ollut aamuisen apteekkiin lainkaan sopiva, ja se oli ollut hänen syytään. Hän oli häirinnyt murronmaalaisia mummeleita ja pappeleita, jotka olivat terävinä jonottaneet reseptilääkkeitään ja selittäneet elämäntarinoitaan farmaseuteille.

Nyt he kaikki varmasti mulkoilivat häntä, Vuoden 2016 Murronmaalaista ja tuota kummallista naista.

"Olen niin pahoillani", Michael sai kuiskattua ja se melkein kosketti Aliisan hiuksia, melkein: sen käsi jähmettyi muutaman sentin päähän hiuspilven pinnalle jääneestä desinfiointiaineläikästä, ja sitten se sama käsi kääntelehti ja vääntelehti kun se ei tiennyt mitä se tekisi.

"Mulla on varmaan nenäliinapaketti taskussa", se mutisi puoliksi Aliisan päälle (tai Aliisa sen päälle, koska se nyt vain oli voimakkaampi persoona (ja ääni)) ja laski kohtalokkaasti purskahtaneen desinfiontiputelin hyllylle taskujaan kaivaakseen.

Sillä välin Aliisa kiinnitti huomionsa siihen samaan hyllyyn, jota se oli syvällisesti tutkinut jo ennen kaksikon yhteentörmäystä, aivan kuin sillä ei olisi ollut desinfiontiainetta hiuksissa.

"Ne on siinä hyllynpäädyssä", Michael kertoi avuliaasti kuumemittareista ja tarjosi paketista nyhtämiään nenäliinoja Aliisalle. "Voi", se voivotteli taas ja kulmat huolestuneesti koholla katseli naisen vallatonta hiuspehkoa. Sitten puhetta vain ryöppysi, yksinäinen lause toisen perään: "Eihän tuo vahingoita sun hiuksia? Ne ovat kovin eläväiset. Anna kun minä maksan sun ostokset. Niin kuin korvauksena, tiedäthän. Anteeksi vielä. En todellakaan tarkoittanut. Mennäänkö katsomaan niitä kuumemittareita?"

Aliisalla oli kotona Muumi-kuumemittari, ja Aliisa pohdiskeli olisiko täällä sellaisia ja mahtaisiko Samuli ikinä enää lähettää isosiskoaan puolestaan asioille, mikäli hän sellaisen esineen kiikuttaisi tämän poikamieskomeroon.

Michael sen sijaan oli huolissaan villihiuksista. Aliisa katsoi tätä vakaasti silmiin, ja sillä tavalla lämpimästi kuin katsottiin hysteerisiä ihmisiä, joiden tuli rauhoittua.

”Usko pois, tämä pehko on selvinnyt pahemmastakin. Kuinka vaarallista voi käsidesi edes olla? En mä sitä silmään tai suuhun laittaisi, mutta mitä se voi hiuksille tehdä”, Aliisa kohautti rennosti olkiaan ja viipotti jo tutkimaan kuumemittareita. ”Vaan olipa hyvä, että mun nuttura ehti jo räjähtää. Muuten olisi tullut kasvoille.”

Juku! Niitä kuumemittareita olikin enemmän kuin kolmea vaihtoehtoa. Korvamittari ei tullut kuuloonkaan, koska Aliisa oli kaikella isosiskomaisella hellyydellä varma, ettei Samuli putsannut korviaan ja sitten mittari olisi ällö.

Oliko Michael todella tarjoutunut maksamaan hänen ostoksensa? Aliisan maailmassa sellaista ei tehty, sillä Aliisan maailmassa oltiin yleensä enempi tai vähempi puilla paljailla tai raadettiin niska limassa jotakin säästökohdetta tai hupirahastoa varten.

”Sun ei tosiaankaan tarvitse maksaa mitään, mutta voit vaikka suositella hyvää kuumemittaria, jos tiedät näistä jotain”, Aliisa sanoi ja kohotti katseensa seuralaisensa kasvoihin. Jep, enkelimäiset olivat ja sellaisina pysyivät. Soma poju.

Ei sellaista karskia maskuliinisuutta, jota Aliisa erityisesti arvosti. Noidan tytär haukkasi huultaan ja odotti tyynenä tilaamaansa tuote-esittelyä.

Michael kiirehti neidin perään ja punasteli toisen selän takana sanoille, jotka flunssahyllyä kohti kulkenut vanhempi herra olisi saattanut helpostikin ymmärtää väärin. Michael hymyili sille pienesti, pahoittelevasti, posket helottaen, ja riensi sitten Aliisan rinnalle pällistelemään kuumemittareita kuin ne olisivat elämän ja kuoleman asia.

"Oletko varma?" Michael pulpahti huolestuneena. Ettei se vaan nyt yrittäisi leikkiä kohteliasta tai mitään, mies pohti ja pyyhki käsissään olevilla nenäliinoilla nyt käsiään poissaolevana. "Ei se olisi vaiva", enkelikasvo jatkoi ja mietti kuumeisesti korvauksesta käyviä vaihtoehtoja mikäli Aliisa ei suostuisi. Ehkä se tekisi Aliisalle satulan? Loistoidea! Paitsi sitten sen pitäisi, niin, no, mittailla Aliisan perää. Hetkeksi kirkastuneet kasvot huokaisivat, ja heräsivät taas henkiin uudelle energialla.

"Tiedän!" se ilahtui. "Suurin osa näistähän on digitaalisia korvakuumemittareita. Mutta sitten esimerkiksi nuo kolme ovat samanlaisia muuten, mutta tuo on joustava ja tuossa ei ole elohopeaa. Tuo taas on infrapunamittari, mutta sano minun sanoneeni, ihan huuhaa-juttu!"

Michael heilautti kättään huolettomasti ja osoitti seuraavaksi lasten silmien tasolle sopivasti aseteltuja, eläinteemaisia kuumemittareita. "Nuo taas ovat tuollaisia hauskoja, mutta ihan toimivia kapineita. Voi mitata kainalosta, suusta, tai, no, perästä. Sitten on vielä tuo, mikä liitetään älypuhelimeen. Mutta se myös mittaa vain pintalämpötilan. Ehkä sun veli pitäisi tuosta sammakkomittarista? Kuinka vanha se on?"

Aliisa ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka huolehtivat niin kovin paljon kaikenlaisista asioista. Jos hän nyt sattui sanomaan, ettei kokenut tarvitsevansa korvauksia desionnettomuudesta, hänellä oli tapana tarkoittaa sitä, ja ellei hän olisi tarkoittanut, olisi ollut häneltä itseltään typerää sanoa niin ääneen. Toinenhan saattoi vaikka uskoa hänen puheitaan! Tai, niin, nythän ongelma tuntui olevan päinvastainen.

”Ihan tosi, sattuuhan sitä, rapatessa roiskuu, elämä on sotkuista. Ei sitä tarvitse korvata”, Aliisa vakuutti miltei lempeästi. Rauhattomasta luonteestaan huolimatta Hurun muidu osasi säteillä rauhoittavia zen-viboja.

Sitten keskityttiin kuumemittareihin. Aliisaa ei lähtökohtaisesti kiinnostanut muu kuin se, että mittari toimi ja oli halpa... mutta olihan eläinkuoseissa nyt sitä jotakin. Hauskoja mutta toimivia, sanoi Michael, ja Huru naurahti.

”Voi, mun veli taatusti ilahtuisi sammakosta”, hän sanoi maireana ja ajatteli Samulia, joka oli kyllä kaikessa yksinkertaisuudessaan sisarensa mielestä lapsellinen kuin mikä. Aliisa muisti jutelleensa joskus Jusun ja Rasmuksen kanssa ja järkyttyneensä tajutessaan, että nämä olivat samoja ikiä tai jooa nuorempia kuin Samuli Huru. Miten te olette noin... skarppeja? Mun veli on vielä ihan haihattelija.

”Se on kakskytkaks. Ents sun siskosi sitten?” Aliisa kysyi, ei niinkään siksi että Michaelin sisko olisi tätä kiinnostanut. Ehei, häntä vain kismitti oma kyvyttömyytensä arvata tyypin ikä, ja ehkä tätä kautta saisi vähän kättä pidempää arvailun tueksi.

Johtui se sitten kuumemittareista, tai Aliisan päättäväisen äidillisesti äänensävystä, Michaelin hätäisesti pamppaillut sydän ja vuolaasti hikoilleet kädet rauhoittuivat. Se katsahti Aliisaa miltei kiitollisena, mutta samalla pienoisessa kriisissä: nyt sen ainakin oli tehtävä Aliisalle satula. Tai, ei ehkä satulaa, mutta jotain... kivaa. Ehkä se pitäisi jalustinhihnoista?

"Voih, ehkei sitten noita eläinteemaisia. Se varmaan pitäisi tuosta älypuhelimen kanssa toimivasta, eikö tuon ikäiset pojat pidä teknologiasta? Miehet? Ovatko ne jo miehiä?" Michael pohti ääneen ja rapsutti sileää poskeaan mietteliäänä. "Ah, Märta on samaa ikää, täytti juuri. Oletteko aina asuneet täälläpäin? Mahtavatkohan tuntea toisensa? Tosin Märta on vähän sellainen, no, yksinäinen susi."

Sitten, koska se oli koko tämän lyhyen ja epäonnisen tapaamisen ajan miettinyt: "Mitä Amanda tuumasi Balaclavan satulasta? Viehättävä ori, olet varmasti ylpeä!"

”Samuli on kyllä kaukana miehestä, jos multa kysytään”, Aliisa muikisti vähän huuliaan, sillä jo pikkuveljen nimen ja mies-sanan tunkeminen samaan virkkeeseen tuntui... hupaisalta. ”Eläinmittari sen kyllä täytyy olla. Sammakko? Onko tuo elefantti? Hmm, leijonahan olisi hurja. Mutta jos löytyy maaorava tai chincilla, se olisi Samulille paras.”

Vai oli Michael-ei-missään-nimessä-Rafaelin sisar samanikäinen kuin Samuli Huru. Aliisa pohdiskeli tuttuuden mahdollisuutta. Kalla ja Murronmaa eivät olleet kovinkaan kaukana toisistaan, ja täällähän Samuli oli joka tapauksessa harrastuksissaan ravannut. Aliisa katseli nyt ajatuksiinsa uponneena keskustelukumppaniaan – eläinkuviot unohtaneena.

”Yksinäinen susi?” Aliisa hymähti ja kommentoi sitten omaa veljeään lämpimällä äänensävyllä: ”Samuli on ehkä enemmän sellainen... yksisarvinen.”

Ja sitten hän aprikoi ääneen, mitkä olivat todennäköisyydet siihen, että tämä Märta ja Samuli tosiaan tunsivat toisensa:
”Kyllä kai ne voi tunteakin? Me ollaan kyllä Kallasta, ja Samuli halusi väen väkisin urheilulukioon, niin se muutti sitten sen perässä pois. Nyt se asuu taas täällä, on sillä ystäviä kylällä, olisiko niillä sitten yhteisiä tuttuja ainakin? Kaikkihan täällä jotenkin toisensa tuntee.”

Aliisa ainakin oli tuntenut, tai vähintäänkin kaikki olivat tunteneet hänet, mutta puoli vuosikymmentä ulkomailla teki tietenkin tehtävänsä, eikä Kalla lähiseutuineen pysähtynyt häntä odottamaan.

”Cava on kyllä hieno silloin kun se ei huuda. Ei hienoneiti Sokkakaan ole siitä satulasta mitään huutanut.” Mutta oliko Aliisa hevosesta ylpeä? Ylpeä. Hevosesta. Sellaisesta, jota sai harjailla ja kävelyttää?

No, kaipa hän oli – ainakin tyytyväinen, kun oli miellyttävää vapaa-ajanpuuhaa.

Aliisa tuijotti sitä. Michael ei keksinyt mitään muuta sanaa kuvailemaan toisen katsetta, joka ei väistänyt vaikka mies katsoi toista suoraan silmiin pariinkin otteeseen. Toisaalta, eihän Neiti Aliisa lainkaan vaikuttanut siltä, että se muutenkaan väistäisi paljon katseita, oli katsoja kuka hyvänsä.

"Yksisarvinen", Michael toisti hieman hölmönä. Mitä se tarkoitti? Oliko tämä Samuli jotenkin... erikoinen? Uniikki? Vai... Michael henkäisi: oliko Samuli jonkin seksuaalisen vähemmistön edustaja?! Ajatukset ja johtopäätökset laukkasivat nyt villisti enkelikasvon päässä. Mutta eihän Michaelilla ollut mitään, no, homoja tai ketään muutakaan vastaan? Silti! Oliko? Ei kehdannut kysyä, joten Michael vain räpytteli silmiään sisäisen kamppailunsa lomassa.

"Jos hän on... yksisarvinen? Niin kyllä he ovat varmasti tavanneet, ehkä jopa tutustuneetkin. Kuulostaa Märtan tyyliseltä ihmiseltä, se on vähän sellainen... haaveilijaluonne. Taivaanrannanmaalari, vai miksi niitä kutsutaan. Yksisarvisuudesta en tiedä sitten", Michael jaaritteli Aliisan jaarittelujen perään. Se ei ollut ihan varma, mitä tämä yksisarvisuus nyt tarkoitti, mutta ehkä se vielä paljastuisi keskustelun lomassa. Kysyä hän ei kehtaisi.

Ei ole siitä satulasta mitään huutanut ei kuulostanut kehulta, ei sitten mistään kulmasta katsottuna, mutta Michael hymyili silti. Se oli sellainen lapsenomaisen hento, varovainen ylpeys omista kädentaidoista, joka sen rinnassa pulpahti aina kun M.M. -tuote oli miellyttänyt asiakasta. Siksi se ehkä sitä tekikin: oli mukavaa ilahduttaa ihmisiä. Vaikka he siitä maksoivatkin.

"Ratsastatko itse?" Michael kysäisi. Ehkä se voisi väkertää Aliisalle jotain ratsastustarviketta, ei ehkä kuitenkaan niitä jalustinhihnoja ottaen huomioon, että Cavalla oli satuloita ja jalustinhihnoja jo useammat.

"Taivaanrannanmaalari! Juuri sellainen Samulikin on!" Aliisa helähti ilahtuneena. "Jos ne ei vielä tunne niin kyllä niiden ainakin pitäisi. Niistähän tulisi heti ystäviä." Tosin, Aliisa ymmärsi, Samuli kuitenkin pilaisi kaiken ihastumalla, koska se nyt oli sellainen, tai sitten olemalla tampio. Silti hymyilytti vähän. Tässähän sitä oltiin vähän kuin taaperoiden vanhemmat sopimassa pienille piiperöille leikkitreffejä, joilla ei kyllä sopisi olla mitään tekemistä oikeiden treffien kanssa. Samulia Aliisan cupidotoimisto ei ottanut asiakkaakseen.

Tämän Michaelin sentään - tahtoi tämä tai ei - Aliisa voisi kyllä tuupata mukavalle deitille jonkun kanssa. Vaikka ei Aliisa heti keksinyt, kuka olisi tälle sopiva; mieleen tuli lähinnä Jusu, jossa oli jotakin samankaltaista höperyyttä kuin kuusenkoristeessa, mutta sehän olisi ehkä vähän sopimatonta. (Silti: niitä treffejä Aliisa seuraisi todella mielellään sivusta, sillä eiväthän ne voisi olla mitään muuta kuin hulvattoman vaivaantuneet.)

"Olen mä ratsastanut", Aliisa virkkoi hitaasti, miettien, kuinka paljon keskustelukumppania kiinnosti hänen hevoshistoriansa. "Nyt vaan kävelytän Cavaa silloin kun kukaan tärkeämpi ihminen ei oikeasti ratsastaratsasta sillä."

Apteekkireissu oli kestänyt jo huomattavasti pidempään kuin Aliisa oli aamu-unissaan ajatellut. Ainakin nainen oli ehtinyt herätä, eikä se tiennyt, pitikö se sitä iloisena asiana kellonajan huomioonottaen. Noh, kerrankos sitä.

"Entä itse? Oletko sä yhtään ratsastusmiehiä vai vaan kädentaitaja?" noidan tytär kyseli leppeästi. "Enkä tarkoittanut vähätellä; ihailtava taitohan se on. Mä olisin liian huithapeli mihinkään sellaiseen, joten on kai parempi että mä jatkossakin vain palvelen ihmisiä."

Niistähän tulisi heti ystäviä, sanoi Aliisa, ja Michael irvisti tahattomasti. Se vääntelehti hetken vaikeana, muistellen omalaatuista pikkusiskoaan ja katsellen Aliisan kasvoja. Nainen vaikutti vilpittömältä ja sekös Michaelia vähän hätäännytti: eihän hän voinut täällä sopia aikuiselle sisarukselleen mitään tapaamisia, ei vain voinut.

"Ehkä se olisi tapahtunut jo jos olisi tapahtuakseen", mies lopulta tyytyi sanomaan ehkä jopa vähän isällisestikin.

Sen sijaan Aliisan ratsastusasiat saivat kysymysmerkit pyörimään Michaelin pään ympärillä. Olen ratsastanut, se oli sanonut, menneessä muodossa, ja Michael räpäytti silmiään kysyvästi. Varovaisesti se kysyikin sitten: "Ai että et enää ratsasta? Uskon kyllä sinunkin olevan ihan tärkeä ihminen, kaikkihan lähtee hevosen hyvästä hoidosta!"

Lämmin hymy levisi Michaelin kasvoille, ja sen posketkin palasivat jokseenkin normaalin värisiksi kun se pääsi toteuttamaan omaa, reipasta ja kohteliasta itseään.

"Kyllähän min vähän ratsastusmiehiäkin olen", se vastasi ja samalla painoi katseensa Aliisan kenkiin. "Lukioaikoina lähinnä, tyttöystävällä oli silloin puoliverisiä ratsastettavana."

Se muisteli Pihlaa ja haikea usva sumensi sen katseen hetkeksi. "Siis silloisella. Tyttöystävällä, silloin."

Suopea nyökkäys seurasi filosofisia sanoja. Asiat tapahtuivat, jos olivat tapahtuakseen. Aliisa Huru jos kuka luotti siihen elämänfilosofiaan; se oli sulava sekoitus kohtalouskoa, optimismia ja hällä väliä -asennetta.

Naisen pää kallistui hupsusti, kun hänen seuralaisensa vakuutteli hänen olevan tärkeä ihminen. Se oli hassua kahdesta syystä: ensinnäkin Aliisa oli tottunut olemaan itse se, joka sellaisia kommentteja jakeli, ja toisekseen... ei hän kuvitellut olevansa yhtään sen vähemmän tärkeä kuin kukaan muukaan. Aliisan (latteassa, mimmi ajatteli itseironisesti) rintakehässä sykähteli ihmisarvoa tai laajemmin elämän itseisarvoa vaaliva sydän.

”Niin, en kyllä enää kauheasti ratsasta. Eipä se huonoksi ihmiseksi tee, vaikka Auburnissa se on kai omituista”, Aliisa tuumasi vailla huolen häilähdystäkään.

Sitten Michael ryhtyi puhumaan tyttöystävästään ja korosti kovasti tämän henkilön määräaikaisuutta elämässään. Hurun kulma kohosi. Millä motiivilla tyyppi tahtoi niin kovasti painottaa sinkkuuttaan? Sillä niinhän tilanne oli tulkittava. Michaelilla OLI OLLUT tyttöystävä. Lukiossa! Kuinka kauan siitä oli? Toivottavasti sillä sentään oli ollut välissäkin joku, sillä Aliisa arveli, että Michaelin lukioiästä oli viereähtänyt jokunen vuosi ja olisi sangen onnetonta, jos ne olivat olleet yksinäisiä.

”Sellaiset on kyllä kivoja. Tyttöystävät. Kunnes ne ei enää ole... no joo.” Se oli Aliisan osoitus myötätunnosta. Haikailiko tyyppi tosissaan velä lukioheilaansa vai miksi se näytti nyt niin... tuollaiselta?

Michael nyökkäili hyväksyvästi Aliisan sanoille. Se ei vaikuttanut yhtään siltä kuin jotkut miehenkin vanhat tyttöystävät, jotka olivat olleet "pelkkiä hoitajia" aikoinaan Murronmaan Ratsastuskoululla, olivat vaikuttaneet. Ne olivat olleet katkeria ja häikäilemättömiä mitä tuli hoitohevosiinsa, ja ratsastavien hoitajien tuli herättää ylenpalttista kunnioitusta muissa tallilaisissa.

Tosin ehkä Aliisa nyt oli vähän vanhempi eikä yläasteikäinen teini kuten Michael misuineen oli ollut.

"Ei siinä väärää ole. Eihän Märtakaan ratsasta sillä, hm, Minalla lainkaan. Ei se ole tainnut nyt melkein vuoteen ratsastaakaan", Michael pohdiskeli ääneen katse käyden taas kuumemittarivalikoimassa ja sitten Aliisassa, jonka hiuspehkossa näkyi edelleen käsidesiä. Tai ehkä se oli vain pinttynyt häpeällisenä muistona miehen verkkokalvoihin. "Ovathan hevoset mielenkiintoisia eläimiä ilman ratsastusaspektiakin. Auburnissa tosin lienee monilla tavoitteet juurikin kilpailumenestyksessä."

Aliisan kommentoidessa tyttöystävistä hyvin epämääräiseen sävyyn, Michaelin posket muuttuivat taas ruusuisiksi ja se katseli poispäin vähän hätäisenä. Eihän sen tietenkään ollut pitänyt mennä avautumaan mistään nyyhkyeksistä puolituntemattomalle naiselle, johon se jatkossakin varmasti törmäisi!

"Niin, niinhän se on", se mutisi enemmän sammakkokuumemittarille kuin Aliisalle. "Ei siis ollut tarkoitus--Halusin vain--En siis halunnut--En tietenkään tarkoittanut sitä sillä lailla--Niin."

Se katsoi päättäväisesti sammakon vihreitä poskia ja hassuja silmiä, yrittäen olla kovasti huomioimatta poskiaan, jotka pintalämpömittari olisi varmasti paljastanut huomattavasti kuumemmiksi.

"Ai sun sisko on Minan hoitaja? Olenohan mä nähnyt sitä? Muistaisin mä varmaan, jos olisin, paitsi että enhän mä tiedä kuka se on ja miltä se näyttää, mutta en mä kyllä varmasti ole jutellut sen kanssa, kun ei sen nimi tuo mulle heti mieleen kenenkään ulkonäköä."

Pälä, pälä, pälä. Aliisa Huru oli aina saanut kuulla puhuvansa paljon, ja niin se teki taas. Paras vaieta.

Ja kuinka mielenkiintoinen hetki sitä vaikenemista seurasi! Michael-Rafael-kuusenkoriste-Gabriel meni puihin. Voi, Aliisa oli kohdannut ilmiön usein elämänsä aikana. Syy moiselle poskien punehtumiselle ei aina ollut yksiselitteinen, mutta edellytti nyt Aliisalta hienotunteista käyttäytymistä joka tapauksessa. Oli taustalla sitten ihastus tai mikä tahansa muu mahdollisista punastumisen selityksistä, Michaelin punaa ei nyt pitänyt ehdoin tahdoin lietsoa, koska miespoikaparka saattaisi vallan sukeltaa häpeän syövereihin.

Harmi, ettei Aliisa Huru ollut hienotunteinen ihminen ilman poikkeuksellisen suurta ponnistelua, ja ponnistellessaankin hän saattoi kömmähtää yrityksissään.

"Niin", Aliisa hymyili kohteliaasti. "En mä ajatellutkaan, että sä tarkoitit tai halusit. Outo paikka etsiä seuraajaa tyttöystävän virkaan, meinaan, ja näethän sä nyt varmaan, etten mäkään ole ihan tyypillinen tyttöystävä. Eikä sillä, eksistä puhuminen nyt ei varmaankaan ole yleisesti ottaen mikään toimiva myyntikikka."

Hyvin meni. Aliisa nappasi sammakkomittarin hyllystä ja oli niin kuin ei olisikaan.

"Sitten mä tarvitsisin vielä jotain sinkkitabletteja, koska se kuulemma auttaa flunssaan, ja Samulihan ei tietenkään huolehdi sinkinsaannistaan", huolehtiva isosisko vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta, koska tilanne oli eittämättä kehkeytymässä noloksi - ei niinkään hänestä itsestään, mutta seuralaisesta epäilemättä. Sinkkipuheet saivat huulet venymään virnistykseen, joka ei ollut suunnattu Michaelille, mutta kai siitä jotakin valui sillekin.

"Kyllä, juu-u", Michael taas nyökytteli myötäilevästi. "Sanoi tietävänsä sinut kun, tuota, no, tulit esiin eräässä puhelussa vähän Balaclavan satulan toimittamisen jälkeen. Kaipa se siellä sen Alsilan pojan kanssa taas liikkuu...", mies jatkoi ja ääni häilyi mietteliääseen hiljaisuuteen kun isovelirukka yritti muistella sisarensa monimutkaisia kuvioita Rasmus Alsilan kanssa.

Aliisa se ei mistään huolestunut. Oikeastaan, se vaikutti täysin siltä, että joku puolituttu mieshenkilö yritti iskeä sitä apteekissa harvaden päivä. Ei sillä, että Michael oli yrittänyt iskeä sitä! Ei tietenkään! Mutta, voi ei, eihän hän sitä pahallakana tarkoittanut, totta kai Aliisa oli ihan, no, menevä nainen ja--

"Niin, enhän minä--Siis, en silläkään, ettetkö olisi--" epämääräistä viittilöintiä Aliisaan kokonaisuuten "--niin ja, no, en minäkään, tai siis, en ole? Markkinoilla?"

Voi Jeesus ja sen 12 opetuslasta! Michael hieraisi kädellään punottavaa lärviänsä ja yritti tasoittaa sykettään. Miten se olikin pölöttänyt niin ohi suunsa?

"Anteeksi, mulla taisi mennä roska silmään", se sai sanotuksi kätensä piilosta ja hieroi ponnekkaasti roskatonta silmäänsä, toisella kädellä osoittaen muualle: "Sinkkitabletit löytyvät tuolta."

Aliisa piti sammakkomittaria kädessään ja ilmeisesti sen huomio oli jo muualla, ehkä niissä sinkkitableteissa, joten Michael koki tilaisuutensa tulleen.

"Mutta minun on nyt tosissani jatkettava matkaa", se sanoi, unohtaen täysin sen jo kerran ruikatun käsidesipurkkinsa. "Näkemisiin. Tai--", äh, liian myöhäistä perua, "--no, niin. Näkemisiin."

Rasmus Alsila, sinä yllättävä Casanova, Aliisa Huru ajatteli, muttei kovin tosissaan. Se poika ei kyllä liikkunut muiden kun Josefina-nimisten henkilöiden kanssa sillä tavalla, ei VARMASTI. Oli kuitenkin yllättävää tajuta, että sillä saattoi silti olla muita sosiaalisia suhteita. Mahtoi tämä Martta olla aika sulava tyyppi, tai vaihtoehtoisesti todella erikoinen, jos Rasmus Alsilan ystäväksi solahti. Aliisa itse solahti KAIKKIEN ystäväksi tuosta vaan, mutta ei kämppiksensä poikaystävän, joka vaati vähän enemmän pehmittelyä ennen kuin avautuisi Hurulle kuin helmisimpukka. Se hetki koittaisi vielä. Alku oli jo aivan lupaava.

"Ihanko totta", Aliisa lausui vähän laiskasti. "Sellaisen... Rasmus Alsilan? Hauskaa."

Ja siinä sitä oltiin. Michael-punastun-kun-katsahdan-hiuksiasi-parka yritti kohteliaasti kiemurrella deittailupuheista a) loukkaamatta Aliisaa ja b) kutsumatta tätä vahingossa treffeille. Aliisasta se oli viihdyttävää seurattavaa, silmäroskineen kaikkineen.

"Niin, sillä tavalla ne roskat joskus tekevät", Aliisa sanoi hyvin ystävällisesti, ja kiitti sitten nyökkäyksellä ja sädehtivällä hymyllä sinkkiopastuksesta.

Miehen suunnitellessa pakoa paikalta (sitäkään se ei osannut suunnittelematta tehdä, Aliisa pisti merkille) neiti Huru hymähti.

"Niin, näkemisiin tosiaan", hassu villihiuksinen nainen sanoi merkillisesti hymyillen ja astahti jo pienen askeleen verran osoitettuun sinkki-ilmansuuntaan. "Paras mennä vielä kun veljessä henki pihisee. Olipa ilo nähdä - ja nähdään pian taas."

Halusit tai et.