Suloista, sanoi käärme pähkinöistä

27.1. sunnuntai-iltapäivä, Auburnin päätalli | @Märta M. & @Rasmus A.

Siellä se seisoi, lehmähevoisensa edessä muina miehinä. Se harjasi Branin päätä hellin vedoin pienellä harjalla, ja hevonen ummisteli silmiään levollisena.

Märta katseli sitä kauempaa, turvassa Lefan karsinan lähettyvillä. Adelina oli juuri laittamassa sitä kuntoon ja Märta oli päättänyt jäädä kuuntelemaan ystävänkaltaisen tytön selitystä vlogeista ja joistakin. Se pyysi Märtaa myös ottamaan kuvan itsestään ja Lefasta, joka kuulemma näytti poikkeuksellisen söpöltä tänään, ja vaikka se oli vakavasti häirinnyt salaista rasmusstalkkausta, Märta oli silti ottanut 17 kuvaa kaksikosta Adelinan puhelimella.

Kun Lefan kaviot olivat kopisseet tallin käytävältä, Märta hiipi kuin varkain Rasmuksen ja Branin luo, jonkinlainen rohkeus rinnassa kytien.

"Niin", Märtä sanoi kun oli kuin varkain hiipinyt Alsilan luo. "Olette Jusun kanssa aika läheisiä. Näin teitä viikonloppuna. Suloista."

Se hymyili, vinosti, vähän rosoisesti ja kohotti kätensä kohti Brania, kysyvä katse Rasmuksessa. Viimeisessä sanassa oli ollut jotain vääristynyttä.

Bran oli tehnyt hyvää työtä perjantain estevalmennuksessa, ja eilen mä olin käynyt sen kanssa kunnolla maastossa Cavan valmennuksen ja Easyn ratsutuksen välissä. Nyt se tuntui ehkä vähän väsyneeltä ja saisikin pitää tänään kävelypäivän. Koska mulla ei kuitenkaan ollut mikään kiire, harjailin sen kaikessa rauhassa ja iloitsin siitä, että nuori ori malttoi kerrankin olla paikoillaan ja nauttia rapsutuksista.

Siitä oli tullut lyhyessä ajassa mulle varsin tärkeä, ja välillä mä murehdin jo valmiiksi sitä, että se pitäisi joskus a) palauttaa takaisin omistajalleen tai b) ostaa rahoilla joita mulla ei ollut.

Mä olin niin keskittynyt Branin kirjavan pään millintarkkaan harjaamiseen, että en voinut olla vähän hätkähtämättä, kun mä äkkiä kuulin Märtan äänen takaani. Brankin avasi puoliummessa olleet silmänsä ja höristi korviaan, ojentaen turpaansa sinihiuksista päin, kun mä käännyin katsomaan sitä ja toivoin, ettei mulla ollut naamalla kovin järkyttynyt ilme.

Vähän järkyttynyt mä kyllä olin, sillä olin ollut viime ajat siinä uskossa, että me Märtan kanssa välteltiin molemmat toisiamme sanattoman kohteliaalla sopimuksella.

”Öööh joo, niinpä kai”, mä vastasin välkysti. Mitä se halusi mun sanovan, että kyllä, pidin Josefinasta älyttömästi? ”Josefina on… kiva.”

Sitten mä en osannutkaan sanoa enää mitään.

Rasmus ei edes vilkaissut Märtan kättä, kunhan katsoi tyttöä kokonaisuutena. Se näytti vähän pöyristyneeltä, mutta luettavissa ei ollut kovin negatiivisia merkkejä, joten Märta päätti röyhkeästi silittää Branin kaulaa. Sen karva oli kiiltävää ja sileää kuten Minankin, ja se näytti pitävän silityksesgä yhtä lailla.

"Kiva?" sinihius hymähti ja laski kätensä. Se antoi katseensa vaeltaa Rasmuksessa vapaasti. "Olen käsittänyt sen olevan ehkä vähän enemmän kuin kiva."

Kiva oli naurettavan leppoisa sana, Märta mietti ja muistelin Rasmuksen käsiä Jusun vyötäröllä. Sitä pisti rinnasta kun se mietti oliko Rasmus ikinä pitänyt sitä kivana. Huulet liikahtivat, vain millejä mutrusta.

Krääh, miten nuo kaksi onnistuivat raastamaan sen hermoja jopa ajatuksen tasolla, utuisena muistikuvana Märtan pään sisällä?

Yhtäkkiä se ei enää tiennytkään mitä sanoa, kunhan seisoi tumput suorana Branin vieressä. Kaikki se rohkeus oli valunut sormenpäistä lattialle.

Märta silitti Brania, ja tapansa mukaan Bran oli siitä ilahtunut. Se oli hauska hevonen ja ilahtui suunnilleen kaikesta, mitä sen ympärillä tapahtui, joten totta kai se piti myös Märtasta.

Märta kuitenkin laski kätensä ja mittaili Branin sijaan katsellaan mua. Se ei ollut kovin ilahduttavaa, vaan mä tunsin oloni epämukavaksi. Mitä se musta ajatteli? Mitä se halusi? Ja mitä se halusi mun sanovan?

”No siis me tosiaan seurustellaan”, mä pukahdin hetken hiljaisuuden jälkeen ja menin kaiken hyvän lisäksi punastumaankin vähän. Hitto, mitä hävettävää siinä oli että mulla oli maailman ihanin tyttöystävä, ei niin mitään. Silti siitä puhuminen tuntui vaikealta, etenkin Märtan kanssa.

”Miten sä oot viihtynyt Auburnissa?” mä jatkoin nopeasti ja toivoin, että Märta tarttuisi siihen eikä me puhuttaisi musta enää. Ikinä.

Rasmuksen myönteliäs vastaus ei tuonut lainkaan niin paljon tyydytystä kuin mitä Märta oli ajatellut. Oikeastaan, se ei tuonut yhtään tyydytystä, ei senttilitraakaan. Päinvastoin: yhtäkkiä Märtaa suututti! Sitä ärsytti! Rasmus vain hieroi niiden typerää suhdetta sen naamaan!

Sen huulet vetäytyivät tiukkaan viivaan, ja juuri silloin Rasmus katsoi sitä.

Märta mietti näkikö se kiukunkipinöitä sinertävissä silmissä. Ajatus kirveli sen rinnassa, ja tyttö nielaisi karvaan maun kieleltään. Sitten se yritti hymyillä.

"Hyvin", se sanoi, valehteli vain puoliksi. "Penna on kiva."

Märta näytti äkkiä kiukkuiselta, joten varmaan mä olin sittenkin sanonut jotain väärin. Mitäs oli kysynyt?? Olisiko mun pitänyt valehdella?? Varmaan olisi, mä tajusin näin jälkeenpäin, mutta myöhäistähän se jo oli. Mä en ymmärtänyt naisia, ja kaikista maailman naisista mä en ymmärtänyt Märta Merenheimoa. En ollut ymmärtänyt koskaan oikein ja siksi meidän välit varmaan olivat juuri niin oudot kuin olivat.

Sitten Märta kuitenkin hymyili, ja vaikka se ei ehkä ihan aito hymy ollut, tunnelma keveni pienen aavistuksen. Märta sanoi, että PENNA oli KIVA, ja se oli niin absurdi lausunto varmaan harkittuine sanavalintoineen että mä tyrskähdin naurusta.

Yritin nielaista sen tyrskähdyksen, mutta se oli jo ulkona.

”Joo”, mä sain sanotuksi ja yritin kuulostaa sovittelevalta, mutta en tiennyt miten onnistuin. ”Se vaikuttaa sosiaaliselta. Tunsitko sä sen entuudestaan?”

Rasmus päästi oudon äänen.

Märta mietti, tukehtuiko se. Ihan tosissaan, se katsoi poikaa, suorastaan odotti sen kasvojen sinertyvän hetkenä minä hyvänsä, kulmat (vain hieman) huolestuneesti kohonneina. Sitten se mietti, mitä se tekisi jos Rasmus alkaisi tekemään tukehtumiskuolemaa nyt heti tässä. Ei Märta ollut ikinä käynyt yhtäkään EA-kurssia eikä se osannut Heimlich-liikettä tai mitään.

Ei, kyllä Rasmus varmaan kuolisi siihen. Eikä se olisi millään tavalla Märtan vikaa.

Sitten Rasmus katsoi sitä vähän odottavasti, ja Märta päätti, että oli sopimatonta miettiä sitä kuolleena. Olihan se kuitenkin ihan sympaattinen.

"En tietenkään", se sanoi yhtäkkiä keveästi. Ehkä sen oli käynyt vähän sääliksi ajatus Rasmuksesta tukehtumasta omaan, no, ei Märta osannut kuvailla sitä? Rasmusmaisuuteensa? "Eihän se varmastikaan pyörisi mun kanssani jos tuntisi mut, tai tietäisi. Tiedäthän", se jatkoi ja katsoi Rasmusta pää kallellaan.

Ehkä mä olin jo hivenen unohtanut, miten outo Märta OIKEASTI oli. Mä olin ollut ihan yhtä outo ja meidän sosiaaliset taidot oli suunnilleen samaa luokkaa, mikä oli ehkä syy siihen että me oltiin tultu niin hyvin toimeen lukioaikoina. Kunnes ei enää sitten tultukaan, tietysti.

Mutta ei se Märtan vika ollut, vaan ilmeisesti mun. Märta vaikutti edelleen olevan hauskalla tavalla kummajainen.

Mä olin ehkä mahdollisesti epäoutoutunut viime vuosina, enkä ollut ihan varma oliko se hyvä vai huono juttu. Toisaalta se oli poikinut mulle esim. tyttöystävän.

”En kyllä tiedä”, mä vastasinkin rypistäen kulmiaan. Luullakseni Penna oli kaksikosta se höntimpi, mutta ei ollut mun asiani kritisoida Isabellan ja Amandan käsin valitsemia harkkareita.

”Täällä on kyllä ihan mukavia tyyppejä”, mä jatkoin ja mietin, kenestä mä oikein puhuin – en mä edelleenkään tuntenut läheskään kaikkia tallilaisia.

Ei se tiennyt, Märta räpäytti silmiään, ja hämmennys kietoi sen lämpimään syleilyynsä. Eikö Rasmus tiennyt, mitä siitä ajateltiin? Oltiin ajateltu jo valmiiksi, ennen kuin Märta oli ikinä edes tavannut Rasmusta? Se haki Rasmuksen katseesta jotain, jotain, eikä edes tiennyt mitä. Vilpittömyyttä? Sääliä? Välinpitämättömyyttä?

Jokin käsittämätön tytön sisällä halusi tönäistä Rasmusta. Halusi ravistella sitä, herättää sen muistamaan kaiken sen, minkä Märtakin muisti. Ne utuiset naurunhelinät abiristeilyltä, yksinäiset lounaat lukion ruokalassa, kuiskaukset ja katseet ostarin käytävillä...

Sitten Rasmus alkoi puhua joistain mukavista tyypeistä. Märtan sisällä kiehui! Eikö se idiootti tosissaan käsittänyt, kuinka paljon se ja sen typerät pähkinäsilmät olivat kääntäneet Märta elämää päälaelleen?

"Mukavia tyyppejä", se toisti lattanasti ja katsoi Rasmusta, vieläkin epäuskoisena. Oliko se kaikki vain Märtan päässä? Se pelästyi ajatusta, ja säikähtäneenä katsoi alas nyt vetisiä kengänkärkiään. Vähän kurkkuaan selvittäen, se puhui taas, ehkä enemmän Auburnin lattialle kuin Rasmukselle: "Niin, varmasti. Osaatko nimetä muitakin kivoja tyyppejä?"

Tottahan toki Märta kysyi lisätietoja näytettyään ensin hetken aikaa kummalliselta, ja mä aloin kuumeisesti miettiä, ketä mä nyt oikeasti edes tunsin Auburnista. Perijättäret toki, mutta ne Märta oli tietysti jo tavannut enkä mä halunnut kutsua edes Isabellaa kivaksi ja Amanda, noh, ei ollut kiva.

”Ööh, no en mä oikeasti kaikkia tunne”, mä erehdyin selittelemään. Ihan kuin Märta jos joku ei olisi jo tiennyt, miten sosiaalinen mä olin tai en ollut.

”Mutta mun vanha tuttu Julia käy täällä, sillä on sellainen kirjava tamma, ja Inna… Ja sitten Matilda, se on ihan mukava, mun kanssa samassa valkkaryhmässä”, mä jatkoin selittämistä ja suljin sitten suuni. Matilda?? Mä toivoin että Märta ei ihan heti törmäisi siihen tai se todellakin alkaisi epäillä kivan kriteereitä, sillä violettihiuksi ei nyt suoranaisesti ollut mikään ystävällisyyden huipentuma ensi silmäyksellä. Eikä vielä toisellakaan, täytyi myöntää.

Mä nappasin suitset telineestä ja pujotin ohjat Branin kaulalle saaden hyvän syyn katsoa hetkeksi muualle kuin Märtaa. En voinut olla miettimättä, oliko sillä jotain oikeaa asiaakin, halusiko se huutaa mulle, vai miksi se oli äkkiä rohkaistunut välttelyasteelta eteenpäin.

Rasmus myönsi, ettei oikeastaan edes tuntenut kaikkia tallilaisia, ja Märta nyökkäsi: ei tietenkään. Sen muisti tiesi kertoa, että ei Rasmus ollut ikinä ollut mikään sosiaalinen perhonen. Tavallaan se muistutti ehkä enemmän jotakin laumaan hakeutuvaa biisonia? Ei se ollut yksinäinen, muttei se kyllä aktiivisesti seuraa ikinä hakenut--jotenkin se vain päätyi johonkin porukkaan.

Siinä mielessä Märta oli ehkä kateellinen, koska ikinä ei elämä keikahtanut samalla tavalla sen suuntaan. Ei se ikinä vahingossa löytänyt itseään josefinarosengårdien tai matildatammilehtojen rinnalta.

"Matilda, se Merikannon tyttö", Märta mumisi, lähinnä enemmän itselleen kuin Rasmukselle, ja näki mielessään tympeäilmeisen tytön violetin hattaratukkansa kera valmentaja-Laurin perään kiinni liimattuna. Eihän Märta sitä niinkään tuntenut, oikeastaan yhtään, mutta yhden viikonlopun perusteella se ei ollut... No, Rasmuksen tyylinen ihminen.

Niinpä Märta päätti, että Rasmus oli tehnyt rasmukset, ja jotenkin vain ajautunut tilanteeseen, jossa toiset ihmiset kutsuivat sitä ystäväkseen.

Rasmus laittoi ohjat lehmähevosensa kaulalle ja keskittyi siihen. Oliko keskustelu ohi? Märta seurasi pojan sulavia liikkeitä katseellaan.

Jusu pyysi minua ratsastamaan Grannilla. Sano! Sano se! Märtan pää huusi, mutta se pudisti päätään: eihän se voinut! Kyllä Rasmus tiesi, että Märta ei ollut mikään tunnollinen ratsastuskouluoppilas, jolla oli takanaan granniinoikeuttavia ratsastuskilometrejä. Se vielä möläyttäisi sen Jusulle, ja Jusu saisi tietää, että Märta on...

Märta puri huultaan.

"Niin", se sanoi lopulta kun Rasmus puuhaili suitsien kanssa vähän liiankin keskittyneenä. "Niin. Mhm", se hymisteli ja otti pari askelta takapakkia, kunnes lähti posket punottaen takaisin tulosuuntaansa.

Miten se olikaan unohtanut, että Rasmus ja Jusu ehkä puhuivat keskenään?