Väärä paikka

Kaajapuroilla ei kovinkaan usein liikkunut sellaisia ihmisiä, joita mä en jo tuntenut. Siksi mä olin luullut Jesse Aroa murtomieheksi, kun olin tavannut sen ensimmäistä kertaa, ja siitä samasta syystä tallin pihamaille ilmestynyt tuntematon hahmo kiinnitti mun huomioni välittömästi, kun mä astahdin tallista pihalle aikeinani hakea Granni sisälle.

Mulla ei ollut vielä mikään hirveä kiire, sillä Merikannon valmennus alkaisi vasta neljältä, eikä täältä olisi pitkäkään matka Auburniin. Ei mulla silti ollut kauheasti varaa jäädä viivyttelemään ja tarkkailemaan tuntemattomia, mahdollisesti epäilyttäviä ja vähintäänkin mut levottomiksi tekeviä hiippareita.

Se näytti lenkkeilijältä, mutta mistä sitä tiesi. Vähän varuillani mä astelin pihamaan poikki Grannin tarhalle ja mietin, pitikö mun säikäyttää tyyppi matkoihinsa. Jos se vaikka olisi murtomies tai sekopää, siis.

Mä kaivoin olemukseeni jokaisen rahtusen tyyneyttä, joka musta nyt suinkin liikeni, ja seisahduin katsomaan tyyppiä kysyvästi.
"Etsitkö jotakin?" mä kysyin, en aivan avuliaasti, mutta en töykeästikään, ja yritin olla puristamatta riimunnarua kädessäni. Silloin kun kohtasi epäilyttäviä tyyppejä, ei sopinut vaikuttaa helposti peloteltavalta hiirulaiselta, vaikka ne tyypit miten olivatkin pitkiä miehiä ja itse oli... helposti peloteltava hiirulainen.

Tamman rentouttava tarkkailu oli selvästi vienyt muut vaistoni kokonaan pois, sillä säpsähdin kun joku käveli hevosen tarhan eteen. Etsitkö jotakin, ruskeatukkainen nainen uskalsi jopa kysyä minulta samalla kun katseeni kävi tämän melkein röykeästi läpi. En ollut ihan varma, mutta nainen vaikutti aavistuksen tutulta?

Tiesin olevani paikassa jonne en todellakaan kuulunut, mutten ollut valmis lähtemään tilanteesta karkuun kuin jokin eksynyt matkalainen. Aina oli hyvä näyttää siltä, että tiesi mitä oli tekemässä.

”Kunhan ihailin tuota tammaa etäältä”, totesin tyynesti matalalla äänellä. Vilkaisin välissä hevosta ja yskäisin.
”Jos siis estehevosta voi edes ihailla”, pyöräytin silmiäni. En tiennyt asiaa varmaksi, mutta sen ainakin arvasin, ettei kyseessä ollut laadukas kouluratsu. Kyllä rakenteista jotain osasi aina sanoa kun liikkui tarpeeksi hevosalalla. Varsinkin kun velihän oli kisannut myös esteitä.

Siirsin katseeni takaisin hevoseen ja yritin käyttäytyä kuin naista ei enää olisikaan. Samalla kuitenkin mietin, että tykkäisikö Danni tuollaisesta hevosesta enemmän..

Mä en tulistunut usein. Nyt kun ajattelen asiaa, niin en mä oikeastaan muista milloin mä olisin suutahtanut oikein kunnolla.

Eikä niin käynyt nytkään, koska suuttumisen sijaan mun keholla ja mielellä oli poikkeuksellisen voimakas taipumus kaikenlaisiin muihin reaktioihin. Niin kuin vaikka siihen, että mä vilkaisin tuntematonta tyyppiä nöyrän pahoittelevasti alta ripsieni ja sanoin:
"Niin, no, mä nyt satun pitämään estehevosista."

Mun teki mieli olla edes vähän vähemmän lapanen, ja kovasti mä yritinkin sisuuntua. Suoristin ryhtini ja katsoin tyyppiä, jos nyt en ihan veitsenterävästi niin ainakin, öö, utuisen terävästi.

"Toi on mun estetamma", tein vielä selväksi ja lähdin hakemaan Grannia, joka luimisti ensin mulle ja sitten portille talutettuna vielä ilkeämmin ihailijalleen-jos-sitä-nyt-saattoi-ihailuksi-kutsua.

Vieraan naisen pahoitteleva katse ja sanat saivat tuiman sisäisen minäni aavistuksen heltymään. Olin kuullut nuo sanat täsmälleen samalla tavalla kymmenen vuotta sitten. Silloin tosin veljeni suusta. Oli ollut varmasti rankkaa rakastua esteratsastukseen kun koko muu suku arvosti koulua paljon enemmän, kuten minäkin. Jopa Danni oli esteiden hyppääjiä ja se vähän kummastutti minua.

”En ole oikein ikinä ymmärtänyt mitä hienoa muka esteratsastuksessa on”, totesin katsoen minulle luimivaa tammaa välittämättä sen käytöksestä enempää. ”Tuntuu liian helpolta.”
Esteeltä toiselle hevosen ohjaaminen ja vain selässä pysyminen ilman, että vaikeuttaa hevosia. Mitä vaikeaa siinä muka olisi?

”Kiehtooko lajissa sen helppous vai pelkkä vauhti?”
En tiennyt miksi kysyin naiselta mitään, mutta toisen aiempi reaktio sai minut haluamaan vain ymmärrystä asiaan. Kai jokaiseen asiaan oli oma näkökantansa.

Mä en tiennyt kenen kanssa mä keskustelin, mutta ilmeisesti mä keskustelin silti, sillä kai se sitä oli, kun toinen henkilö alkoi kertoa mielipiteitään ja tuntemuksiaan ja esitti kysymyksiä. Mä pysähdyin, koska mut oli kasvatettu aika kohteliaaksi tyypiksi. Silloin kun joku puhutteli sua, ei sopinut painella suorinta tietä mitään puhumatta talliin.

Piittaamatta siitä, että Granni nyki ärsyyntyneenä narua, mä katsahdin anonyymiä mieshenkilöä ja kysyin:
"Kiehtooko ketään muka helppous?"

Voitte uskoa, etten mä tarkoittanut sitä mitenkään vihjailevasti, koska mä nyt en vaan ihan kauheasti vihjaile. Tai jos vihjailenkin, vihjailen Rasmukselle ja teen sen niin vienosti, ettei se yleensä tajua, tai sitten se ei tajua koska se on Rasmus.

Vaikka saattoihan se siltäkin kuulostaa. Sellainenhan oli loppujen lopuksi kuulijan korvassa.

"Eiköhän kaikki vaikuta helpolta niin kauan kun harjoittelee alkeistason hommia", tuumasin vielä, enkä oikeastaan yrittänyt olla nenäkäs. "Hienosäätöhän se on joka lajissa kaikkein aikaavievintä."

En tiedä oliko tämä nyt se hetki, kun mun piti kertoa, etten mä ollut itse valinnut lajiani. En mä ollut ikinä pistänyt hanttiinkaan, mutta mun perheeni takiahan mä ylipäänsä ratsastin. Vaikka miksi mä sellaista tuntemattomalle kertoisin?

"Oletko sä eksynyt", mä livautin yhtäkkiä, koska mun oli pakko alkaa ottaa selville, miksi tämä mikälietyyppi patsasteli täällä pohdiskelemassa esteratsastuksen syvintä olemusta.

”Ehkä jossain asioissa”, totesin bruneten ensimmäiselle kysymykselle pieni virne käyden kasvoilla. Sen jälkeen kuuntelin toisen ajatuksia ja nyökkäsin. Kaipa tuo oli totta myös esteratsastuksen puolella. Siitähän se oli kyse myös koulussa. Kaksi eri lajia, mutta olihan niissä yhtenäisyyksiä.

”Hienoa jos löytyy sellaisiakin, jotka jaksavat oikeasti hienosäätää tuossakin lajissa”, mä en edelleenkään osannut arvostaa lajia yhtään sen enempää, mutta en koskaan ollut antanut Matiakselle mahdollisuutta selittää, joten ehkä olisi kerrankin syytä kuunnella?

Tai sitten ei.

Lopulta nainen kysähti olinko eksynyt ja ensimmäinen reaktioni oli naurahtaa. Samalla tungin kädet taskuihini, sillä lenkkivaatteissa seisominen ei ollut kovin lämmittävää ja pieni kylmyys alkoi iskeä. Tiesin, etten todellakaan kuulunut tänne

”En. Olen tässä matkalla kohta Auburniin”, vastasin tyynesti katsellen ruunikkoa tammaa. Keskusteleminen ei kauheasti kiinnostanut ja annoin myös ilmeeni näyttää sen. ”Kuten mainitsin, kunhan ihailin tammaasi.” Jos sitä ihailuksi pystyi siis edes sanomaan.

Mä kohautin olkiani puolivillaiselle kehulle, jos se nyt oli sitä. Olihan se ehdollinen ja vähän epäilevä, ja aika yleisellä tasolla tokaistu, joten eipä siinä juuri minulle kovin konkreettista palautetta annettu.

Sitten tyyppi naurahti, ja mä vilkaisin sitä silmät vähän siristyen ja sydän huolestuneesti humpsahtaen: olinko mä sanonut jotakin typerää?

Ja heti perään jouduin räpsyttelemään ripsiäni, sillä se mainitsi Auburnin.

"Valmennukseen?" tiedustelin epäileväisenä ja raahauduin pari askelta poispäin ei-nyt-niin-hirveän-innokkaasta keskustelukumppanista seisoskeluun kyllästyneen Grannin perässä. "Sinne mekin. Auburniin, Merikannon valmennuksiin."

Paljonkohan kello oli? Joko mulla oli kiire laittaa Granni kuljetusvalmiuteen?

”Ah, ei”, vastasin reipahkosti naisen kysymykseen. ”Auburniin joo, mutten ole ilmottautunut nyt mihinkään. Pitää käydä liikuttamassa pari hevosta”, ajattelin Minaa ja Velmua.

Tarkkailin bruneten reaktioita ja tuntui, että tämän ilmeet vaihtelivat koko keskustelun aikana aika paljon. En kuitenkaan miettinyt niitä sen enempää, sillä naisista pystyi olemaan kiinnostuneita vain yhdellä tavalla ja hevosista sitten enemmänkin.

Sen takia vilkaisin vielä kerran tammaa, mutta pian tuumasinkin jo, ettei sekään ollut riittävä syy ulos jäätymiselle.

”Ehkä joskus ymmärrän vielä mitä hauskaa esteissä on”, kohautin vielä olkiani ja aloin miettimään, että pitäisi varmaan jo jatkaa matkaa.

Häkellyin taas. Kuka oli tämä omituinen tyyppi, joka hiiviskeli Purtsilan nurkilla keliin nähden selvästi alipukeutuneena, jäi juttelemaan vaikka vaikutti siltä ettei sitä oikeastaan juuri kiinnostanut mun kanssa jutustelu ja liikutteli Auburnissa paria hevosta? Sellaista ei tehty kasuaalisti. Siis liikuteltu Sokan siskosten tai heidän tallipaikkavuokralaistensa kalliita hevosia. Ei noin muina miehinä, kuin tyyppi asian ilmaisi.

Päätin, että pitäisin töissä jatkossa silmät auki hepun varalta, sillä tietenkään en uskaltanut kysyä mitään.

"Niin, ehkä kokeilet joskus. Oikeita esteitä oikealla estehevosella - ja mieluiten oikean valmentajan kanssa." En varsinaisesti edes haastanut, koska sellainen ei kuulunut mun tyyliini. Kunhan kerroin omat reunaehtoni kaikkein mielenkiintoisimmalle esteratsastukselle (vaikka eipä sillä: itsehän viihdyin mukavuusalueellakin). "Sellaisen, joka vaatii sulta enemmän kuin hyppelyä."

Granni nakkeli jo raivostuneena niskojaan. Se inhosi kylmää säätä ja seisoskelua. Se inhosi montaa muutakin asiaa elämässä.

"Ehkä me joskus nähdään siellä. Auburnissa."

Lähdin astelemaan hevoseni kanssa tallia kohti, osittain siksi, että musta tuntui kuin keskustelu olisi ollut jo ohi ja osittain siksi, ettei Granni aikonut enää odotella hetkeäkään. Sen askeleet olivat päättäväistä marssia, ja ehkä hitunen siitä tarmosta tarttui munkin askellukseen. Ehkä. Hitunen.