Kulmain alta vaihdettuja katseita

18.01.2019 Auburnissa. Suljettu, mukaan @Märta M.

Perjantainen aamupäivä ei suinkaan ollut Auburnin kiireisintä aikaa. Josefina oli oppinut pitämään perjantaista: aamun siivousvuorosta, jonka hän sai lähes poikkeuksetta tehdä rauhassa loppuun, ja illan viimeisestä ratsastusvuorosta, siitä, joka oli purtsilaisille ivallisen ylevästi osoitettu. Tuskin kukaan, joka saattoi ratsastaa minä tahansa muuna aikana, saapuisi paikalle enää kellon lähennellessä kymmentä perjantai-iltana. Jusu, purtsilainen, aikoi tehdä niin ehkä juuri siksi: hän ratsastaisi mielellään silloin, kun kukaan muu ei olisi paikalla.

Tietysti paikalla voisi olla Purtsin ahkerimmat treenaajat, ja ehkä he joskus sovittaisivat ratsastuksensa yhteen Rasmuksen kanssa, mutta pelottavimmat persoonat loistaisivat poissaolollaan.

Illan ratsastusta suunnitellen Jusu lopetteli työnsä, vaihtoi vaatteensa ja oli juuri poistumaisillaan, kun sattui lukemaan whatsapp-viestin, joka sai hänet pyörähtämään takaisin loungeen. Rasmus halusi tietää, oliko unohtanut edellisiltana kuulokkeensa kaappiin, ja kuuliaisena henkilönä Jusu lupasi tarkistaa asian. Mielessään hän toivoi, ettei kukaan sattuisi paikalle juuri sillä hetkellä ja kuvittelisi, että hänellä oli tapana penkoa kaappeja aivan lämpimikseen. Sillä tietenkään hän ei koskaan tehnyt niin; oli sentään aivan eri asia kurkistaa pyydettynä poikaystävänsä lokeroon kuin nuuskia luvatta muiden omaisuutta.

Märta Merenheimo oli käytännössä katsoen näkymätön. Se oli valtavan tottunut siihen, seiniä pitkin kulkemiseen ja ihmisten ohivaeltaviin katseisiin. Joskus se kuvitteli miltä se näytti muiden mielikuvissa, vai näyttikö miltään. Oliko se vain mitäänsanomaton hahmo kuvan taustalla vai muistelivatko ne joskus utuista sinistä?

Siksi Märtan järkytys oli tilanteeseen nähden suurenmoinen. Se tuijotti Jusua, joka oli kyynärpäitä myöden Rasmuksen kaapissa (kyllä Märta tiesi kenen kaappi se oli), eikä se oikein tiennyt mitä se tekisi. Ehkä jos se seisoisi tässä tarpeeksi kauan, se jotenkin sulautuisi hienon loungen puhtaisiin seiniin ja Jusu jatkaisi matkaansa.

Onko teillä ryppyjä rakkaudessa, Märtan teki mieli kysyä, mutta ei se uskaltanut, kunhan puri huultaan ja tunsi kuumaa poskillaan. Miksi Jusu tonki Rasmuksen kaappia, yksin tallilla?

Sitten sillä välähti, ja sen suusta karkasi pieni, mutta vaarallisen terävä henkäys.

Ei, ajatus oli typerä. Märtaa kiukutti edes kuvitella, että hänen läsnäolonsa olisi jollain tavalla vaikuttanut Josefina Rosengårdin ja Rasmus Alsilan täydelliseen rakkaustarinaan. Ei, siinä ei ollut tilaa Märta Merenheimolle, tai edes utuiselle, siniselle hahmonaiheelle jossain kaukana taka-alalla.

Kuulokkeet. Kuulokkeet, kuulokkeet, kuulokkeet.

Jusu epäili, että olisi löytänyt sellaiset jo, mikäli ne kaapissa olivat. Rasmus ei sentään säilyttänyt puolta omaisuuttaan tallikaapissaan. Ehei: Rasmuksen omaisuus asui enimmäkseen tämän kotona erinäisissä paikoissa, ja joskus tämän autossa, ja jotain oli eksynyt Jusunkin luokse. Tarina ei kertonut, johtuivatko Jusun huoneeseen eksyneet pienet Rasmuksesta kertovat jäljet pojan leväperäisyydestä vai tytön tyytyväisyydestä siihen, että ne pienet palaset olivat arjessa läsnä.

Joku henkäisi, Jusu oli siitä varma, ja sitten tytön oma henkäisy säesti sitä. Kaiku oli alkuperäistä höttöisempi, hieman hätääntynyt ja pidätelty.

Sininen tuijotti häntä. Jusun katse kimpoili levottomana vielä vierailla kasvoilla, joiden ilmeitä hän ei ollut oppinut tuntemaan. Kasvot paljastivat niin paljon, mutta samalla olemattoman vähän. Vähän niin kuin sininen olisi reagoinut kaikkeen mutta kätkenyt jokaisen reaktion johonkin sellaiseen tunteeseen, joka vaikeutti tulkintaa.

Eikä Jusu ollut muutenkaan erityisen hyvä tulkitsemaan, mutta pelätä hän osasi, ja nyt hän pelkäsi syytöksiä. Matilda Tammilehdon sivaltava katse ja sitä seuranneet kuiskuttelut olivat yhä tuoreessa muistissa. Miten Jusu olikin pelännyt potkuja jäätyään verekseltään kiinni itselleen kuulumattoman laukun luota.

"Hei", Jusu vinkaisi vauhkona ja kiiruhti selittämään tekosiaan. "Rasmus pyysi mua tarkistamaan, ettei se jättänyt kuulokkeitaan tänne. Me ollaan – läheisiä."

Ollaan läheisiä? Mikä sai hänet sanomaan niin? Jusu oli vähällä irvistää itselleen, puri vähän huultaan ja yritti rauhoittua, mutta rosoreunainen katse teki siitä vaikeaa.

"Mä en siis muuten vaan pengo täällä kenenkään tavaroita", hiirulaismaiseksi olonsa tunteva tyttöressu vakuutti.

Josefina Rosengård näytti vähintäänkin yhtä järkyttyneeltä kuin miltä Märtasta tuntui. Se oli kuvissa niin huoleton--sen hymy oli aina sellainen vieno ja pehmeä, aivan kuin mikään sen elämässä ei voisi olla kurjaa.

Nyt se näytti, no, arkiselta ja korkeintaan maalaisromanttiselta, lempinimeltänsä Jusulta: vaikealta, yhtäkkiä hengästyneet kasvot muutamien vallattomien hiuskiehkuroiden kehystämät ja ulkotakki aukinaisena kuin kiireessä jäänyt. Märta katseli sen olemusta ja vertasi sitä mieltään kummitteleviin kuviin. Se ei osannut nimetä vatsanpohjassa vellovaa tunnettaan: jokin kummallinen risteytys helpotuksen ja jumalattoman itseinhon rajamailta.

"Et tietenkään", Märta vastasi. Sanat eivät liukuneet sen huulilta niin sujuvasti, niin huolettoman helposti kuin se olisi halunnut, vaan ne kangertelivat, kiertelivät ja kaartelivat.

Me ollaan läheisiä, kaikui sinipään sisällä, ja sen suunpieli nytkähti tyytymättömänä. Tietenkin ne oli, mutta pitikö sitä nyt hieroa vielä naamaankin? Märta katsoi Rasmuksen kaapin ovea hetken ja tunsi punan nousevan poskipäilleen--harvoin tuli hetkiä, jolloin tyttö kiitteli lakananvalkeasta kaukana olevaa hipiäänsä, mutta nyt oli ehdottomasti juuri sellainen hetki.

"Jusu, eikö?" Märta möläytti kun ei muuta keksinyt. Se nielaisi ja kohtasi taas Jusun katseen. Eihän Rasmus ollut varsinaisesti heitä esitellyt vaan Jusun hevosen, tai oikeastaan Josefinan hevosen. Puhelin, jolla oltiin tehty enemmän kuin tarpeeksi etsivän töitä, poltteli taskussa kovin syyllistävänä, aivan kuin Jusu voisi milloin vain äkätä miten paljon Märta siitä tiesikään.

Niinpä se otti riskin, ja henkäisi: "Läheisiä?"

Sanan loppu jäi leijumaan ilmaan, kysyvänä, ja Märtan alahuuli kävi sen hampaiden välissä nopeasti. Se yritti saada kasvoillensa vilpittömää uteliaisuutta: ehkä Jusu luulisi niiden olevan vanhoja ystäviä Rasmuksen kanssa! Vanhat ystäväthän olivat kiinnostuneita toistensa elämistä!

Jusu haaveili usein sellaisesta rentoudesta, jonka kanssa jotkut hänen ihailemansa ihmiset olivat kai vaan syntyneet. Oli kuitenkin valitettava tosiasia, ettei Josefina Rosengård itse ollut rento, ei, ellei tuntenut toista oikein, oikein hyvin. Silloinkin mukana oli pieni jännityksen sivumaku.

Nyt huoneessa oli jännitystä sen verran, että jos jännitys olisi ollut suolaa ja huone keittolientä, tilaan olisi tupsautettu megalomaaninen raaka peruna.

"Mmh", Jusu ynähti ja nyökytti vastaukseksi, kun sininen varmisteli hänen nimeään. Hän yritti muistella, oliko Rasmus todella kutsunut Grannia Jusun hevoseksi, sillä Rasmus ei koskaan kutsunut häntä Jusuksi vaan pitäytyi suloisen itsepintaisesti Josefinassa. Tyttö ei ollut koskaan kysynyt miksi, eikä oikeastaan aikonutkaan, sillä hänestä oli mukavaa olla Rasmukselle Josefina.

Jusu-Josefina olisi kysynyt sinisen nimeä, mutta oli hukannut kallista aikaa muisteluun, ja niin hetki oli ehtinyt karata. Sininen halusi tarkennusta läheisyyteen, ja Jusu ajautui pahan kerran hämilleen.

Suupielet nytkähtivät hieman, niin kuin niillä oli tapana, kun Josefina ajatteli Rasmusta – sillä Josefina oli ihastunut ja kiintynyt, eikä vielä uskaltanut edes ajatella ne kaksi asiaa yhdistävää käsitettä loppuun, vaikka jossakin mielenperukoilla sen sanan alkutavu aina liikahtelikin.

"Niin, tai siis – eihän me olla tunnettu kovin kauan", Jusu haalisti hänen ja Rasmuksen tarinaa, sillä tuntui kovin mahdottomalta sanoa tuntemattomalle tytölle, että Rasmus oli hänen poikaystävänsä. Miksi? Jusu hapuili vastausta mielestään, muististaan; siitä hetkestä, kun hän seisoi tammatallin käytävällä ja Rasmus esitteli tytölle hänen hevosensa.

"Tai me seurustellaan. Nykyään." Miten sen sanominen saikin aina sydämen humpsahtamaan?

"Anteeksi, mä en taida muistaa sun nimeä", Josefina esitti kysymyksensä pahoitteluna, vaikka oli melko varma, ettei edes tiennyt. Sitten kieleltä lipesi toinenkin mieltä askarruttava asia, nyt ehtana kysymyksenä: "Tunnetko sä sen? Rasmuksen?"

Märta kallisti päätään hitaasti. Jusu vaikutti jollain tapaa... kiireiseltä. Sinihius ei ollut varma mistään: oliko se ollut alun alkaenkin kiireisen oloinen, miksi se oli niin kiireisen oloinen, johtuiko se sen harhailevasta katseesta vai juosten lausutuista sanoista.

Siniset silmät kävivät viiruina Jusun puhuessa, ja Märtan teki mieli nauraa. Se ei voinut ymmärtää! Toinen tyttö oli kietonut Rasmus Alsilan, Märtan Pähkinäsilmän, pikkusormensa ympärille ja käyttäytyi, kuin siinä ei olisi mitään erikoista. Märtan teki mieli ravistella sitä, arkista Jusua, käskeä sitä hymyilemään vienosti kuten Instagram-kuvissaan ja näyttävän onnelliselta kuten... No, Rasmuksen rinnalla.

Ne seurusteli, ja Märtan vatsanpohja tipahti kolme metriä lattian läpi. Olihan se sen tiennyt, mutta miten se tuntuikaan ikävältä kun joku toinen sanoi sen ääneen? Kun se ei ollutkaan vain enää kuva puhelimen näytöllä ja omassa päässä, omalla äänellä lausuttu oletus? Josefinan kasvoilla kävi ilme, ja Märta arveli sen olevan onnellinen.

Kylmät väreet juoksivat pitkin tytön selkärankaa.

"Tunsin", Märta vastasi suunpielet kevyttä tavoitelleeseen hymyyn jännittyneitä, unohtaen jo kuinka toinen oli käytännössä katsoen pyytänyt sitä esittelemään itsensä. Ei, se ei edes katsonut enää Jusua, vaan Rasmuksen kaappia, ja sen ajatukset ehtivät miltei karkuun. Se räpytti silmiään ja katsoi nyt Jusun takin helmaa, kuinka se liikahteli toisen tytön miltei huomaamattomien liikkeiden mukana. "Koulusta, joskus aikoinaan", se sanoi, ja tajusi heti sanoneensa liikaa, itsehäpeää tihkuva katse kengänkärkiin karaten.

"Mutta ei me oltu niin hyviä ystäviä", se kiirehti sanomaan, kengilleen, ja sen teräviksi tarkotuilta sanoilta oli kuin hiottu kaikki se kärki, ja nyt ne olivat vain tylppiä, tyhjiä kaikuja alkuperäisestä. Sitä ärsytti, ärsytti kuinka Rasmus ja sen ajattelu, kaikki vaivihkaa mieleen hiipivät muistot, sellaiset lämpimät joita Märta oli vuosien saatossa värittänyt vaaleanpunaisilla kynillään, saivat sen reunat hiottua.

Sitten Märta nosti katseensa ja hymyili Jusulle.

"Niin, mm, olen Märta."

Sen aksentti oli väkivahva sekoitus latteaa suomea ja laulavaa ruotsia, aivan kuin se olisi yrittänyt tahallaan tehdä vaikeaksi nimestä kiinni saamisen. Ehkä Josefina Rosengård kaikessa täydellisyydessään alkaisi kutsua sitä Martaksi, ja Martta voisi vihata Jusua entistä enemmän.

Tunsin.

Miten erikoinen tunne Jusulle tuli siitä. Ei pelkästään sanasta, vaan sitä värittävästä väkinäisestä hymystä, omille teilleen lipuvasta katseesta.

Jusu ei halunnut analysoida, mutta mieli oli ehtiväinen. Katastrofeja, kauhukuvia, kaikkea sellaista kamalaa se keitti kasaan nopeammin kuin oli tytön mielenterveydelle hyväksi. Ja sitten toisaalta niiden rinnalla kulki järjen ääni, se elämän realiteeteista muistuttava kuiskutus. Se käski olemaan ryntäämättä suuna päänä pahimpiin päätelmiin, ja jos sinne asti päädyttiin, niin ainakaan niitä ei saanut kyseenalaistamatta uskoa.

Jusu oli kiltti ja empaattinen ihminen, ja hetken teki pahaa katsella sinitukkaista tyttöä. Oliko tämän olemus suorastaan lysähtänyt hänen esittämänsä kysymyksen vuoksi?

Mutta ei, ei kai kuitenkaan. Jusu häivytti huolen kasvoiltaan, kun sininen hymyili ja kertoi nimensä.

"Märta", Jusu toisti huolellisesti ja painoi nimen mieleensä. "Kaunis!"

Se oli vilpitön, rehellinen kehu. Nimi solahti helposti ilmoille.

"Ruotsinkielinen?" Jusu kysyi hieman haparoiden. Nimi ei voinut olla muuta; sen täytyi olla Jusulle tuttua kotikielistä perimää. Mutta Josefina Rosengård oli kiusallisen tietoinen kaikista niistä omista piirteistään, jotka herättivät muissa ärsyynnystä.

Ehkä se oli jokin syvälle suomalaisiin mieliin iskostunut muistijälki, ehkä vain älytön stereotypia epäreilusta onnekkuudesta ja varakkuudesta. Ruotsin kieli oli Josefinan oma, mutta ei koskaan Jusun; Jusu kätki joitakin provosoivan taustan ja pitäytyi neutraalissa, helposti lähestyttävässä suomen kielessä.

Ja sitten oli Märta, jolla oli kotoisa nimi muttei persoona, eikä Jusu yhtäkkiä tiennyt, tuliko hänen olla tälle Jusu vai Josefina.

Märtan pää liikkui kuin itsekseen: se nosti leukaansa ja kallisti päätään, äkkinäisesti, kuin pakkoliike konsanaan. Mairea hymy hiipi sen kasvoille, ja silmät kurtistuivat kuin iloisina, aivan kuin toisen kehu olisi ollut lämpimästi tervetullut. Josefina Rosengårdin ruotsi oli, no, sitä itseään, ja sekös kirveli tytön mielen sopukoissa. Kuinka se olikaan aina pitänyt itseään Vähän Parempana ihmisenä sukujuuriensa, nimenomaan niiden isoisän puoleisten, takia. Kuinka se sai aina olla korjaamassa Marttaa ja kuinka se viljeli ruotsinkielisiä sanoja korostaakseen... Niin, korostaakseen mitä?

"Isoisän suku on Ruotsista", Märta tyytyi sanomaan. "Mä en ole..." ja sitten se ei tiennytkään mitä sanoa, tai miksi oli edes aloittanut koko lauseen. Sen toinen käsi teki jonkinlaisen hälläväliä-heilautuksen, ja tytön katse karkasi loungen seiniin. Sä kai olet, se meinasi jatkaa, mutta jostain syystä se ei halunnut antaa sitä Jusulle.

Koska se tekisi Jususta, Josefinasta, Josefina Rosengårdin helvetin ruotsalaisen Å:n ja kaiken kanssa heti Märtaa monin kerroin paremman ihmisen. Kuten se ei jo olisi.

Märtan katse värähti kun se toisti mielessään Jusun sanoja. Kaunis, se oli sanonut, ja Märta ei ikinä ollut kuullut kenenkään sanovan niin sen nimestä. Toisaalta, se olikin aina ollut enemmän Merenheimo kuin vain Märta, eikä kukaan ollut ikinä ollut sille niin mukava kuin Josefina vitun Rosengård.

Jokin sanoinkuvaamaton vyöryi Märtan yli, solahteli sen sisuskaluja vasten kuin aallot kallioita. Se sai synkät pilvet kellumaan tytön rinnassa, ukkosen jylistellä kylkiluita vasten, ja sen kädet puristuivat nyrkkiin. Kynnet painuivat kämmeniin ja Märta nielaisi sen jonkun takaisin alas.

"Niin", se sanoi, ei vastaukseksi mihinkään erityiseen, ja sitten se hengitti hetken. Tuntui, että jokainen henkäys rohisi niin tullessaan kuin mennessäänkin. Tuntui kuin ilmassa olisi ollut jotain ahdistavaa, jotain, joka jäi palana kurkkuun. Se yritti rykiä sitä pois, puhua sitä pois: "En tiennyt, että käyt täälläkin. Luulin, että se hevonen asui... muualla."

Josefina seurasi Märtan eleitä niin kuin sillä oli koko ikänsä ollut tapana tarkkailla muita; konflikteja ja moitteita etsien, koko ajan vähän varpaillaan, peläten, että onnistuisi jollakin pienellä ja hyvää tarkoittavalla mutta huonoon päättyvällä sanalla tai eleellä räjäyttämään koko potin. Se oli mielenkiintoista. Se, miten toiset ihmiset kasvoivat tarkkailijoiksi, toiset reagoijiksi, ja jotkut - niin kuin ehkä Märta - molemmiksi.

Mutta ei Märta sylkäissyt mitään ruotsinkielenvastaista suustaan, ja Jusu nyökäytti ymmärryksen merkiksi, kun Märtä sanoi, ettei ollut. Ehkä se jäi vähän roikkumaan ilmaan, mutta Jusu otti vinkin vastaan. Märta olisi jo alkanut keskustella hänen kanssaan ruotsiksi, jos aikoisi niin tehdä.

Jusu nieli ruotsin ja sulloi Josefinan pois tilanteesta.

Ja sitten Märta veti, ehkä vähän merkillisen oloisena ja ehdottomasti kai vielä tietämättömänä, esiin siivooja-Jusun. Huomaamattoman, kotitonttumaisen olennon, joka järjesteli loungen ja toimiston kauniiksi niin että muiden oli hyvä olla siellä ja poistui sitten paikalta. Jusu ei halveksinut työtään, mutta pelkäsi muiden pitävän sitä vähäpätöisenä ja lahjattomalle ihmiselle kuuluvana työnä. Loppujen lopuksi hän oli takuulla ainoa sukuunsa kuuluva siivoaja, ja sittenkin hän siivosi tallin tiloja.

"Mm, niin, Granni asuu Kaajapuroilla tässä lähellä. Se on sellainen pieni talli, sopii - " mun pienelle persoonalle "- meille hyvin."

Jusu vilkaisi ympärilleen, hymähti vähän ja kohautti olkiaan.

"Mä olen töissä täällä. Siivoan. Ja sitten joskus mä teen tallivuoroja, ja siksi mä saan käyttää Grannin kanssa maneesia."

Varovainen katse hapuili Märtalta vastausta.

"Vuokraatko sä täällä jotakin Isabellan tai Amandan hevosta?" Kysymyksen sävy oli kokeilevan ystävällinen, vähän niin kuin sen esittäjä ei olisi tiennyt, saisiko takaisin ilahtuneen kertomuksen vai hyydyttävän sähähdyksen.

"Siivoat", Märta sanoi tyhjästi. Vastauksesta uupui iva kumppaneineen: eihän Josefina Rosengård voinut olla täällä vain siivoamassa. Kyllähän Märta oli kiinnittänyt huomiota Auburn Estaten poikkeuksellisen siistiin talliin, joka ei hevosistaan huolimatta onnistunut ikinä haisemaan oikeasti hevoselle, mutta että Josefina Rosengård pyyhkisi täällä pintoja rätti kädessä ja selkä vääränä.

Märta räpäytti silmiään typeränä.

Mutta sillähän oli oma hevonen, toisella tallilla, mutta olipa silti. Ja se kehtasi ratsastaa sillä Auburnin maneesissa, mahdollisesti jopa perijätärsiskosten silmien alla. Ja se siivosi.

Jokin palanen Jusua muserni pois Märtan silmissä. Se oli olettanut, kaikkien niiden vauhdikkaiden kilpailukuvien ja treeniotosten perusteella, että Josefina Rosengård olisi täällä... ratsuttaja? Kilparatsastaja?

Toisaalta, se olisi voinut vain sanoa, että se on töissä täällä. Se olisi voinut olla mainitsematta siivoamista. Märta mietti: entä jos se siivoili täällä lähinnä huvikseen? Ehkä se vain piti siivoamisesta? Eihän sen varmasti tarvinnut siivota--sehän oli Josefina Rosengård, Rosengårdin kartanosta.

Eikä Märta hetkeäkään uskonut etteikö heillä olisi rahaa.

Se ymmärsi Jusun odottavan vastausta vasta kun katsoi sitä kohti. Märtan alahuuli kävi jälleen hampaiden välissä, rohtunut riekale ihoa sille tielle jääden. Sanoako vuokraavansa vai kertoisiko rehdisti hoitavansa, siinäpä vasta pähkinä, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun Märta toivoi olleensa allerginen mokomille.

"Minaa", se vaan tyytyi vastaamaan. "Isoveli tuntee Sokat, se oli ollut sovittamassa Minalle satulaa, ja, no, niin." Väkinäinen naurahdus ryöpsähti Märtan huulilta luonnottomasti. "Tässä mä olen."

Sitten se selvitti kurkkuaan ja vakavoitui perusilmeeseensä, katsoi Jusua varovasti kuin rajojaan kokeillen. "Michael Merenheimo, en tiedä tiedätkö."

Kai se tietäisi. Märta halusi uskoa. Halusi olla edes sukua jollekin, joka oli joku.

”Ai”, ruskeaverikkö äännähti ja muisteli Minaa. Se oli suuri, vielä Jusun omaa Granniakin korkeampi, ja tammat olivat suunnilleen kai samoja ikiä. ”Mina on suloinen! Sä taidat sitten olla kiinnostunut kouluratsastuksesta? Siitä tulee vielä hieno kouluhevonen, vaikka en mä siitä lajista niin ymmärrä, mutta kivaa että saat treenata sen kanssa, se varmasti opettaa paljon.”

Se tapahtui jälleen. Hevosilla oli ihmeellinen taikavoima: ne saivat Jusun sanaisen arkun raskaan kannen raottumaan vaivattomammin kuin mikään muu aihe. Tyttö hämmentyi itsekin omasta äkillisestä puhetulvastaan ja hengähti sen päätteeksi huomaamattomasti syvään, mupelteli vähän alahuultaan ja näytti yhtäkkiä taas ujolta.

Jokin Märtassa, tai ehkä kuitenkin vain puheenaiheessa, oli kuitenkin murentanut Jusun pahimman varautuneisuuden. Hän naurahti kepeästi, kun Märta puhui veljestään.

”Voi, mä en ole täältäpäin, niin mä en sillä tavalla tunne... mutta jos se on kerta satulaseppä niin ehkä mun pitäisi”, Jusu hymähti ystävällisesti ja mietiskeli Grannia ja Trinaa ja niiden satuloita.

Siinä ohessa Jusu sulki hitaalla liikkeellä Rasmuksen kaapin oven ja unohtui pitelemään sormiaan sitä vasten. Viipyillen sormenpäät valuivat alemmas – vähän kuin joskus Rasmuksen selällä – ja erkanivat sitten oven viileältä pinnalta.

Märtan ilme värähti Jusun sanoille. Sen silmissä kiilsi hetken ajan pakokauhu, saaliseläimille ominainen pelko, ja ehkä se saattoi jopa ohikiitävän sekunnin näyttää kliseiseltä peuralta ajovaloissa.

"Niin", Märta sanoi ja mietti kuumeisesti muutamia Isabellan kanssa joskus vaihtamiaan sanoja. Se oli kankea tänään ja [i]tuntui ihan miellyttävältä, pientä nojailua[i], mitä se nojailu sitten lienikään. Se harkitsi hetken, mietti tanssiako valehtelun ja totuuden hennon vääristämisen nuoralla, ja lausui sitten kepeästi: "Mina on kovin miellyttävä."

Jusu näytti silmin nähden jollain tavalla ehkä jopa helpottuneelta kun aihe oli siirtynyt vaikeammista--siitä itsestään, Rasmuksesta, Märtasta--tutumpaan ja turvallisempaan, mutta Märtaa kauhistutti.

Se avasi suunsa, sulki sen taas, katse harhaillen siellä missä loungen lattia tapasi seinän. Hartaasti, hiljaa mielessään, se toivoi, ettei Jusu lähtisi enempää hevosaiheen tielle.

"Ah", Märta totesi, hienoinen pettymys äänessään. Se antoi katseensa pyöriä Jusun olemuksessa, sen kropassa, ja sanoi sitten: "Se varmaan pitäisi sinusta. Toisaalta, joku Auburnin tytöistä oli jo onnistunut traumatisoimaan sen, joten en osaa sanoa aikooko se astua tänne enää jalallakaan."

Märtan huulille hiipi puolittainen hymy kun se muisteli Michaelin tuohtunuttu puhelua. Tyttö itse ei ollut saanut kunniaa Ihan Oikeasti kohdata Cavan hoitajaa, kunhan oli piilotellut Minan jaloissa aina kun se oli pyyhältänyt ohi.

Mutta Jusu. Jususta Michael varmaan pitäisi. Ainakin, jos sille laittaisi vähän maskaraa ja istuvat ratsastushousut.

Jusun oli silminnähden vaikea ymmärtää, miksi Märtan – tai kenenkään – veli pitäisi hänestä. Tytön oma veli oli lukinnut tämän ullakolle, tuuppinut hyiseen mereen ja hyödyntänyt arkaa ja hitaasti jos lainkaan puolustautuvaa luonnetta kaikenlaiseen piinaan ja kiusantekoon.

Naurahdus oli vähän vaivaantunut ja ehkä kysyväkin, mutta mitään kysymystä ei muotoiltu ääneen. Olisi liian kiusallista tiedustella, miksi Märta oletti veljensä pitävän Jususta. Ehkä Märta halusi vain olla omalla tavallaan kohtelias, Jusu päätteli.

”Hmm, joo, täällä on kyllä kaikenlaisia... niin.” Jusu vaikeni hetkeksi ja laskeskeli mielessään, ketkä kaikki Auburnin naisista voisivat traumatisoida hänet itsensä. Suunnilleen kaikki. Siksi häntä ei lainkaan naurattanut Märtan veljen traumatisoituminen.

Oli paras vaihtaa aihetta. Koska Jusu tunsi lähes pakottavaa tarvetta saada ruotsinkielisniminen sininen pitämään itsestään, hän teki ystävällismielisen tarjouksen:
”Hei, jos sä kerta olet kouluratsastaja, ehkä sä voisit saada jotain järkeä mun hevoseen!”

Sanoja seurasi hellä naurahdus. Jusu piti hevosestaan, vaikka se olikin rasittava ja ankea.

”Ei se siis mikään hullu ole”, hän kiirehti selittämään. ”Vähän vahva vain. Voisin tuoda sen joskus tänne, niin voisit kokeilla sitä samalla kun olet Minan luona. Tietenkin vain, jos sua kiinnostaa ja jos se ei ole hirveä vaiva.”

Sitten hän vaikeni varovaisen odottavan näköisenä ja vilkuili Märtaa arasti. Tämä saattoi tietysti olla virhekin, sillä jos Märta inhoaisi Grannia (mikä oli hyvin mahdollista), se tuskin parantaisi Jusun omiakaan pisteitä.

Märta oli ollut jatkaa Michaelista, oli ajatellut kertoa sen taidokkaista käsistä ja yrittänyt olla miettimättä kuinka kieroutuneen pervessiä se olisi näin pikkusiskona ollut. Märta oli ollut jatkaa Minasta, oli ajatellut kertoa kuinka tamma oli niin hirvittävän mukava mutta vaativa ja yrittänyt olla miettimättä kuinka se oli astunut valheen polulle kepein kengin.

Mutta kaikki ajatukset karkasivat sinisten hiusten alta kuin niitä ei olisi siellä ikinä ollutkaan.

Märtan suu ei sentään auennut, mutta sen kulmakarvat kohosivat korkeammalle kuin aikoihin ja epäluuloiseen siristelyyn tottuneet silmä laajenivat.

Jusu katseli Märtaa aina välillä, ja vaikka sen ehdotus naurahduksineen oli ollut ystävällinen, nyt se vaikuttikin yhtäkkiä epävarmalta. Se jäi kuitenkin Märtalta huomaamatta vaikka se tuijotti Jusua häpeilemättömän avoimesti.

"Granni", se toisti lopulta.

Puoliverinen esiintyi Jusun lähes tulkoon jokaisessa Instagram-kuvassa. Erityisen eläväisesti Märta muisti sen yhden kuvan, jossa tumma tamma seisoi kahdella takajalallaan ja Jusu sai sen selässäpysymisen näyttämään helpolta.

"Niin", Märta sanoi ja pudisti päätään kuin pudistaakseen kuvan mielestään. Se puraisi taas kerran jo loppuunkaluttua huultaan ja sen hikiset kädet puristivat nyt toisiaan hermostuneesti--mikään muu Märtan olemuksessa ei paljastanut sen ihon alla jylläävää sisällissotaa.

Jos Märta hyväksyisi ja pääsisi (joutuisi) Grannin selkään... Se oli haastava hevonen, varmasti oli! Jos Jusu meni ja kilpaili muidenkin hevosilla, sen täytyi olla edes jollain tasolla kompetentti. Märta taas, no. Märta pysyi kyllä kiltimpien ja tasaisempien hevosten kyydissä, ja nöyrimmillä se pystyi tekemään vaikka mitä temppuja. Mutta ei sillä ollut taitoja laittaa hankalia hevosia siististi pohkeen ja ohjan väliin--oikeastaan se ei ollut edes varma milloin hevonen oli pohkeen ja ohjan välissä.

Toisaalta, mitä jos Märta kieltäytyisi? Ajattelisiko Jusu, ettei Märta uskaltanut ratsastaa Grannia? Miettisikö se, että ehkä Märta ei ollut kovin osaava, tai että Märta olisi pelkuri?

"Se olisi", Märta loputtoman pitkältä tuntuneeseen, todellisuudessa vain joidenkin sekuntien pituseen hiljaisuuteen, "mukavaa. En ole käynyt siellä... Kaajapurolla."

Sitten se hymyili, ja sen hymyä vääntävät lihakset tuntuivat kuin ne tekisivät jotain maailmanennätystä ja olivat juuri viimeisen puristuksen kohdalla. "Kovin kohteliasta pyytää, eihän me edes tunneta", se sanoi hymy tippuessa, ja sitten vilpittämön uteliaana. "Miksi kysyit?"

Oli hermostuttavaa odottaa Märtan päätöstä. Jusun pää kallistui hitaasti ja paniikinsekainen katumus huomautteli olemassaolostaan. Ehdotus oli varmasti ollut Märtasta aivan typerä, ei sitä varmaan kiinnostanut ollenkaan jonkun Jusun hapannaamainen ja jähmeä hevonen.

Se olisi mukavaa. Jusu räpäytti silmiään. Tyttö oli jo ehtinyt käsikirjoittaa tilanteen toisin: Märta kieltäytyisi, Jusua nolottaisi, tilanne kävisi kiusalliseksi ja sitten he molemmat yrittäisivät paeta paikalta jollakin kömpelöllä verukkeella.

"Kivaa", Jusu sanoi ja hymyili ajatellessaan, että tämähän vaikutti erehdyttävästi alkavalta ystävyydeltä. Ehkä hän oli sittenkin toiminut viisaasti esittäessään ratsastustarjouksen. "Niin, tietysti voit tulla käymään myös siellä, tai voin sen Grannin tuoda tänne, kun siellä ei ole maneesia eikä mitään."

Sitten Märta esitti vaikean kysymyksen. Jusu hätääntyi vähän, sillä ei hän varsinaisesti tiennyt, miksi oli ehdottanut Märtalle Grannin ratsastamista. Se oli kummunnut jostakin tiedostamattomasta lähteestä, hyväksynnänkaipuusta, yrityksestä olla mukava sellaiselle ihmiselle, joka oli tuntenut Rasmuksen ennen ja tunsi sen taas uudestaan nyt.

Mutta ei sellaista voinut sanoa. Ei Jusu voinut sanoa Märtalle, että pyysin sua ratsastamaan Grannilla, jotta pitäisit mua riittävän kivana, ettet ihmettelisi miksi helkkarissa Rasmus Alsila haluaa seurustella mun kanssani. Suunnilleen jotakin sellaista siinä taustalla kai nimittäin oli.

"No", Jusu naurahti hämillään, ja tunnusti sitten: "Ehkä vähän itsekästäkin pyytää. Musta on aina hyvä nähdä Grannia muiden ratsastettavana."

Se ei ollut mikään valhe. Jusu oli päässyt jotakuinkin yli siitä kauhusta, joka häntä oli ennen käden murtumista vaivannut: ettei ketään pitänyt päästää Grannin selkään huomaamaan, miten huonosti se oli koulutettu.

"Sä olet varmasti aika taitavakin, kun treenaat Minan kanssa", Jusu soi vielä yhden ystävällisen hymyn Märtalle ja kohensi sitten takkiaan. Kello oli jo hyvinkin yli puolenpäivän, ja hänen piti ehtiä vaikka ja mitä ennen kuin palaisi Auburniin Grannin kanssa purtsilaisten myöhäiselle maneesivuorolle. "Me voidaan sopia siitä ratsastuksesta nyt tai vaikka myöhemmin, kun tiedät miten kerkeät."

Kun siellä ei ole maneesia tai mitään, Jusu sanoi, aivan kuin Märtan viimeisimmät ratsastuskokemukset eivät olisi olleet vain samoilua metsän siimeksessä. Kuin sille olisi ikinä ollut väliä missä se ratsasti, pääasia että pääsi edes ratsastamaan!

Märtan ilme oli tuupertunut.

Se oli puhunut itsensä ojaan ja allikkoon. Sinihiusten alla piirtyi jo kauhukuvia holtittomasti pukittelevasta hevosesta ja Märtasta katkomassa luitaan lennettyään kaaressa Auburnin maneesin seinään. Jusuhan oli satuttanut kätensäkin vastikään--varmasti juuri Grannilta pudottuaan! Ja se sentään osasi tempun jos toisenkin hevosen selässä.

Märtan sieluun hiipi ärtymys: kuinka Jusu oli saattanut laittaa sen sellaiseen asemaan? Se katseli polkkatukkaista tyttöä ja puri hampaitaan yhteen. Kuinka Jusu oli kehdannut! Ja sitten, kaiken sen kiukun lomasta pilkahti valo: tietenkin Josefina Rosengård halusi laittaa Märtan ojan ja allikon väliin.

Jusu naurahti ja Märta ei.

Märtalla nimittäin välähti: se tiesi.

Varmasti. Se varmasti tiesi. Miksi muuten se olisi tehnyt niin? Ei Grannilla varmasti ratsastanut jokainen auburnlainen, joka Jusuun sattui loungessa törmäämään. Ei, Josefina oli tarkoituksella tehnyt doncorleonet.

Ehkä ne olivat Rasmuksen kanssa puhuneet Märtasta matkalla Kaajapuroon. Ehkä Rasmus oli nauraen kertonut abiristeilystä ja Vuoden Tyrkky -plakaatilla palkitusta Märta Merenheimosta. Ehkä Josefina Rosengård halusi naulata oman naulansa Märtan arkkuun, polkaista sen takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Nujertaa sen ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla edes nousta.

Märta katsoi Jusua ja Josefina Rosengård hymyili. Kertoi, että Märta mahtoi olla taitava kouluratsastaja. Märta halusi riistää hymyn sen kasvoilta, joten se hymyili takaisin, ystävällisen irvikuvana, ja kallisti päätään.

"Ehkä myöhemmin", se sanoi eikä osannut pitää pohjoistuulta poissa äänestään. Sanojen kylmyys miltei kalisutti sen hampaita. "Mun pitää etsiä... Penna", oli katkonainen lauseenjatko Märtan katseen hakiessa pakoreittejä ja piirtäen suunnitelmia. Se otti pari varovaista askelta kohti ovea, piti huolen, ettei kääntänyt selkäänsä Josefina Rosengårdille, ja hymyili, taas, rikkonaisen rauhallisena.

Se osoitti Rasmuksen kaapin ovea--"Tuo ei tainnut mennä kunnolla kiinni", se sanoi kuin olisi kohtelias--ja luikahti loungen ovesta pakoeläimen lailla heti kun pedon huomio lipeni.