Yksi pikku juttu..

Maanantai päivän maneesivuoron käyttäminen oli ollut ihan pieni riski, sillä siellä olisin saattanut törmätä Jesseen ja Salliin. Tamma oli kuitenkin lähtiessäni seissyt tarhassaan loimikasan alla ja pysyttäydyin toivomassa, että siellä se olisi vielä silloinkin, kun palaisimme takaisin Auburnista.
Ratsastaminen lämpimässä maneesissa oli tuonut uuden haasteen, sillä toppatakki, tai -liivi päällä siellä olisi läkähtynyt ja normaalit ratsastuksessa käyttämäni pitkähihaiset olivat jäykkiä ja ihonmyötäisiä. Ne olivat kaksi asiaa, joita olin vältellyt kuin ruttoa sen jälkeen, kun olin käynyt ultrassa ja lääkäri oli maininnut mahani jo hiukan kasvaneen. Hupparit, joissa oli tasku mahan kohdalla olivat pelastaneet kriiseilyni.

Jusun sanat olivat kaikuneet päässäni lähestulkoon koko ajan, kun olin hereillä.
    ”eikö olisi kuitenkin parempi jutella — ennemmin kuin myöhemmin?”

Miten monta kertaa mä olin yrittänyt ja sitten viime hetkellä jänistänyt? Viimeksi olin oikeasti kyykkinyt heinäpaalin takana, jottei mies ollut nähnyt minua.

Huokaisin syvään ja pysäytin Cariadin tallin pihalle. Se oli ollut hienosti, vaikka se oli selvästi ollut vähemmällä liikunnalla nyt oman tilanteeni vuoksi. Senkin asiat pitäisi pian jo päättää, että pistäisinkö sen tiineeksi vai hankkisinko sille toisen ylläpitäjän siksi aikaa, että tilanteeni olisi ohitse.
Siinäpä oltaisiin, molemmat tytöt raskaana, tuplasti kivaa Purtsilaisille, ajattelin ja virnistelin hypätessäni alas tamman selästä.

Vihdoin oli sellainen maanantai taas, että pääsi aikaisemmin lähtemään töistä ja tallillekin ehdin ihan ihmisten aikoihin, mutta maneesivuoro jäi tälläkin kertaa välistä.

Huomasin Heidin ja Cariadin heti, kun kaarsin tallin pihaan ja huokaisin syvään. En ollut naista nähnyt sen jälkeen, kun tämä oli yllättänyt minut ja Matildan halailemasta tallikäytävällä...
No, mutta ei me toisiamme voitu vältellä loputtomiin. Purtsilan kokoisessa tallissa se oli sula mahdottomuus muutenkin. Siellä ei oikein piilopaikkoja ollut. Ja aikuisiahan tässä molemmat oltiin.

Salli näytti norkoilevan jo tarhansa portilla, joten olin päättänyt hakea sen heti ensimmäiseksi sisälle. Se kyllä tarkoitti Heidin ja Cariadin ohi kävelemistä.
"Hei", tervehdin ratsastajaa.

Cariad oli jäänyt haistelemaan kuihtuneita kukka-asetelmia tallin oven viereen ja kerrankin olin antanut sen tutkia niitä rauhassa. Olin ehtinyt ratsastamaan aamusta jo kaikki hevoset ja töitäkin olisi vain parin tunnin verran, joten kiire oli poistettu päivä sanavalikoimista.

Tuijottaessani kuivuneita kukkia, jotka pilkistivät lumen peittämästä kukkaruukusta, en ollut tajunnut vältettävän ihmisen tuloa laisinkaan. Lumi oli vaimentanut askeleet sekä hevoselta, että ihmiseltä ja yhtä aikaa Cariadin kanssa me säikähdettiin Jessen tervehdystä.
Cariad vingahti ja yritti ottaa lähdöt, mä ammensin sellaisen karjaisun jostain sisimmästäni, ettei se uskaltanut lopulta ottaa askeltakaan. Tamman silmät pyörivät sen päässä, kun se tärisi paikallaan ja korvat olivat tiukasti Jessen ja Sallin suunnalla.
Mua hävetti vähäsen.

"Moi", sanoin lopulta, kun tajusin, etten ollut vastannut miehen tervehdykseen laisinkaan.

Ilmeisesti ratsukko oli ollut niin omissa maailmoissaan, ettei ollut edes huomannut meidän saapumista paikalle ennen kuin olin avannut suuni.

Jos Cariad ja Heidi olivat säikähtäneet meitä, niin kyllä mekin Sallin kanssa säikähdettiin niin Cariadin reagointia sekä Heidin ääntä.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", tyrskähdin kun olin saanut Sallin rauhoiteltua.
Tilanne oli jokseenkin koominen ja jouduin puremaan poskeani, etten olisi purskahtanut nauruun.

Häpesin vielä enemmän, kun Salli meinasi lähteä lätkimään, mitä ilmeisemmin nimenomaa mun karjaisun vuoksi.
"Ei se mitään, kyllä meidän olisi pitänyt teidät kuulla", vastasin ja tunsin kasvoni punertuvan vähän nolona.
"Sori, että säikäytettiin teidät vaihdossa", lisäsin vielä ja vilkaisin Jesseä. Kaiken tapahtuneenkin jälkeen miehen näkeminen sai mun kehon muistamaan mitä me oltiin tehty suljettujen ovien takana.
Laskin katseeni nopeasti takaisin Cariadin satulan seutuville.

"Menkää te vaan edellä, jätän tän siihen käytävälle hetkeksi, että saan varusteet pois", mumisin ja väistin Jesseä ja Sallia sen verran hopeanmustan kanssa, että he pääsisivät turvallisesti ohitsemme.

"Joo, ei se mitään", totesin hymyillen.
Heidiä näytti vähän nolottavan, mutta muuten kohtaaminen oli ollut vähemmän kiusallinen kuin olin kuvitellut.

Ennen kuin tunnelma ehti kääntymään vaivaannuttavaksi, talutin Sallin Heidin sanojen päätteeksi talliin ja omaan karsinaansa.
Tamma vaikutti käyvän hieman kierroksilla, joten sidoin sen kiinni ettei se onnistuisi liiskaamaan minua karsinan seinään sillä välin, kun riisuisin siltä loimen pois.

Astuin ulos karsinasta loimi käsivarsillani ja vilkaisin Heidin suuntaan. Pitäisikö tässä nyt jotain puheenaihetta keksiä? Tunnelma kun tuntui jälleen kääntyneen kiusalliseksi hiljaisuudeksi.
"Miten olet voinut?" kysyä töksäytin. Sen kysyminen nyt ei ainakaan auttanut yhtään.

Jos olisin saanut toivoa, niin olisin toivonut näkymättömyysviittaa, niin paljon sillä hetkellä halusin kadota. Ymmärsin Jusua sillä hetkellä harvinaisen hyvin, vaikken halunnutkaan myöntää sitä. Jesse oli potkinut mun itseluottamuksen pellolle ja jätti mut keräilemään sen rippeitä yksin.
Tunne, joka oli silloin lääkärissä ollessamme, valtasi kehoni ja samaan aikaan kuulin Jessen kysyvän voinnistani.

Nyt! Sano se ääneen, kun sulla on tilaisuus siihen!!!

Kuulin kuinka huudot kaikuivat pääkopassani ja auoin suutani, kuin kala kuivalla maalla, katse naulittuna Cariadiin. Kiitin onneani, että olin selin Jesseen, joka kahinasta päätellen ripusti loimea tammansa oveen.
Mä olen vieläkin raskaana, "ihan hyvin", vastasin ja löin päätäni seinään kuvitelmissani.

"Mites sinä..." henkäisin terävästi, jotta sain pidettyä ääneni tasaisena "..ja Matilda?"
Suljin silmäni hetkeksi ja tärisevin käsin yritin saada Cariadin satulavyötä auki.

Heidi oli omien sanojensa mukaan voinut ihan hyvin. Kurstin hieman kulmiani sen kuultuani, mutten sanonut mitään. Ei kai sellaisen jälkeen voitu ihan hyvin? Ihan heti ainakaan... Tai mistäs minä tiesin.

Ripustin Sallin loimen ja olin aikeissa lähteä hakemaan hevosen harjoja, kun Heidi mainitsi Matildan nimen.
"Ihan... Hyvin", mutisin hämilläni. Kai meillä ihan hyvin meni. Mitä me nyt sitten oltiinkaan.

Välttääkseni lisäkysymykset, pakenin aikuismaisesti satulahuoneeseen.

Jesse hävisi vastauksensa jälkeen varustehuoneeseen ja mun sisällä alkoi kaksinkamppailu.
Puolet käveli jo miehen perään ja kertoi suoraan mitä olin jättänyt kertomatta sen lääkärikäynnin jälkeen. Se oli se rohkea puolikas, joka valitettavasti viimeaikoina oli jäänyt hyvin alakynteen toisen puolikkaan, pelkuruuden edessä.

Niin se tälläkin kertaa voitti, vaikka kuinka käskin jalkojani liikkumaan, ne eivät totelleet.

Hitaasti riisuin Cariadin satulan sen selästä ja melkein kaaduin kevyen estesatulan painon alla. Tamma liikahti mua kohti ja pakotti jalkani liikkeelle, etten kaatunut kevyestä tönäisystä. Askel kerrallaan kävelin kohti satulahuonetta, sydän hakaten kurkussa asti.

Nappasin Sallin harjapakin kantokahvasta kiinni ja huomasin, etten ollut kunnolla sulkenut lukkoa, sillä tamman harjat levisivät pitkin lattiaa kannen auettua.
"Perhana", murahdin ja turhautuneena kyykistyin keräämään harjat takaisin pakkiin. Kun kaikki tavarat olivat siellä, missä pitikin, varmistin että harjapakki pysyisi kiinni Sallin karsinalle saakka eikä levittäisi sisältöään pitkin tallikäytävää.

Avasin käytävälle johtavan oven ja olin kävellä suoraan Heidiä päin, joka oli heti oven takana satula sylissään.
"Hups. Anteeksi", naurahdin ja astuin vaistomaisesti taaksepäin.

Oli ihan senteistä kiinni, etten tiputtanut parin tonnin estesatulaa käsistäni, kun Jesse ryntäsi satulahuoneen ovesta melkein syliin asti. Miehen rento suhtautuminen asiaan sai mut vielä enemmän hämilleni, kun tuijotin niitä vihreitä silmiä edessäni.

"Mä.." älähdin, enkä taaskaan osannut jatkaa lausetta loppuun asti.

Jostain vedin kuitenkin hiukan selkärankaa ja rykäisin kurkkuni auki ja hengähdin syvään.
"Mulla on sulle asiaa", tokaisin lopulta ja purin alahuultani niin kovin, että maistoin melkein veren suussani. Katseeni ei laskenut Jessen silmistä mihinkään.

Vilkaisin nopeasti Sallin karsinan suuntaan ja käänsin sitten katseeni takaisin Heidiin, joka katsoi minua vähän hermostuneen oloisena ilmoittaen, että hänellä olisi minulle jotain asiaa.

Katsoin naista kysyvä ilme kasvoillani: "No?"
Ei minulla ollut hajuakaan, mitä asiaa Heidillä mahtaisi olla. Tuhahdin hiljaa mielessäni miettiessäni, ettei nainen ainakaan voisi ilmoittaa olevansa minulle uudestaan raskaana. Se olisi sula mahdottomuus.

"Mä en te.."
"Hei täällä kulkee muitakin, voitteko vaikka keskustella jossain muualla?" Ava huudahti ärsyyntyneenä ja sai mut melkein hyppäämään ilmaan.
Suljin suuni ja laskin katseeni satulaan, joka tarvitsisi ilmeisen kovin pesua väistäen teinityttöä.

"Tai siis, älkää toki mun takia lopettako keskustelemista. Juorut on aina kivoja", Ava tokaisi virnistäen ja jäi nojailemaan satulahuoneen ovensuuhun meidän viereen.
Kyllä, Ava, sun läsnäollessasi kerron Jesselle, että siitä tulee sittenkin isä.

En edes kuullut, mitä Heidi ennätti sanomaan, kun Ava pelmahti paikalle sinisen hiuspehkonsa kanssa.
Soin teinitytölle pikaisen hymyn ja käänsin sitten katseeni takaisin Heidiin, joka tuijotti sylissään olevaa satulaa.

Hymähdin huvittuneena Avan juoru-kommentille.
En tiennyt, oliko Heidin asia sellainen, että Ava sen saisi kuulla, mutta jäin kuitenkin seisomaan siihen ovelle odottaen josko Heidi saisi asiansa sanottua. Tai antaisi jonkun merkin, että jatkettaisiin keskustelua myöhemmin.
Ilman uteliaita teinityttöjä.

Avan katse oli viileän kiinnostunut, vaikka tiesin sen ratkeavan halusta tietää mitä asiani koski. Mä olin vihainen, surullinen ja pettynyt, sillä taas mun rohkeuteni oli palkittu keskeytyksellä.

En tiennyt miten päin olisin ja väkisin sain nostettua katseeni takaisin Jessen kysyviin silmiin.

"Sitä vain, että kiitos Cariadin hoidosta, tiesin, että suhun voi...luottaa", älähdin lopulta, kun kaksi silmäparia tuijotti mua tiiviisti. Luottamus-sanaa ennen huuleni pysähtyivät sekunniksi, kun mieleeni palasi näky oven taakse luikkivasta Jessestä.
Näkeeköhän se mun katseesta miten paljon haluaisin kertoa sille totuuden?

Oliko Heidi muka oikeasti vain halunnut kiittää minua Cariadin hoidosta? Jokin naisen katseessa sai minut epäilemään, mutta meidän välit nyt oli muutenkin olleet hieman vaivaannuttavat, joten ehkä Heidi sen vuoksi joutui pusertamaan sanat ulos suustaan niin kuin se olisi ollut jokin isokin juttu.
"Ei tarvitse kiitellä. Ei siitä vaivaa ollut", totesin hämilläni.

Ava haukotteli liioitellusti ja pyöräytti silmiään. Se oli minun merkkini poistua siitä satulahuoneen ovelta norkoilemasta. Hymyilin nopeasti molemmille ja painelin sitten Sallin karsinalle, jossa tamma jo hieman tympääntyneen näköisenä minua odotteli.

Jesse ei nähnyt, se lähti nopeasti vastauksen annettuaan takaisin Sallin karsinalle ja jätti mut kaksin Avan kanssa.
Tytön, joka oli nähnyt jotakin.

Ava seurasi mua satulahuoneen puolelle ja nojasi siellä olevaan pieneen pöytään katse häpeilemättä muhun kiinnitettynä.
Mun piti keskittyä hengittämään mahdollisimman tasaisesti ja siihen, etten näyttänyt saalistajalle mitään heikkoudesta, joka sisälläni vallitsi.

"Mikset sä kertonut sille?" Ava kysyi rennosti, mutta kuulin sen kokeilevan vivahteen äänessä.
"Mistä?" kysyin ja käännyin katsomaan sen sinisiä silmiä vakaasti, vaikka sisällä myllersi.
Siinä me sinisilmäiset tuijotimme toisiamme tovin, mun oli kovin helppoa olla itsevarma Avan edessä.
Se teki hyvää mun hajonneelle itsetunnolle.

"Noh, kyllä mä saan selville, tiedäthän, kaiken", tyttö totesi lopulta kohoittaen olkiaan ja astellen ulos huoneesta.