Salsan päiväkirja

Verneri oli ajanut iltapäivällä Sokan siskosten hulppealle kartanolle nähdäkseen, kuinka leasingissa oleva Salsa voi. Varsin tuhdisti, parkatakkiin pukeutunut mies mietti, ennen kuin Isabella luki hänen ajatuksensa ja sanoi ne ääneen.

"On se aika paksu jo", Isabella hymähti ja silitti rautiaan pehmeältä ja paksulta tuntuvaa karvaa pyöreän vatsan muotoja seuraillen. Kaunis tamma oli ehtinyt Purtseilla viettämänsä syksyn aikana kasvattaa talvikarvaa, eikä sitä ollut viitsitty klipata. Eihän Salsalla kuitenkaan vielä ratsastettu.

Verneri nojaili ovensuuhun, hymähti kai hänkin.
"Olisipa se rautias tamma! Vaikka toisaalta... Lefakin on komea. Kestäisin ruunikonkin", Isabella jatkoi pohdiskelevaa puhettaan.
"Entä jos se on ori?"
Isabella loi entiseen poikaystäväänsä paljonpuhuvan katseen.
"Leasing-sopimus on selvä – varsa on Auburnin kasvatti joka tapauksessa. Saat toki tehdä ostotarjouksen mahdollisesta orivarsasta siinä missä muutkin, mutta minulla ei ole sellaisille aikaa tai halua", brunette tuhahti ja silityksen rytmi häiriintyi. Puolikkaassa Cavassa oli ihan tarpeeksi oria Isabellan hevosomistuksiin.

"Ratsutus hoidetaan tietysti myöhemmin, mutta, eikö Salsalle pitäisi tehdä jotakin? Ehkä sen voisi valmistella varsa-arvosteluun, tammat saavat joka tapauksessa vuoden lisäaikaa etenkin tällaisissa tiineystapauksissa... Ja entäs sitten, kun ostajaehdokkaita saapuu? Eihän Salsa voi näyttää... no, teidän talliltanne tuodulta. Eikö joku voisi harjailla sitä? Talutella, käsitellä maasta? Ehkä Janna tai Ava?" perijätär tenttasi.

Toki Salsalle oli tehty jotakin – itse asiassa Isabella oli itse omassa persoonassaan käynyt harjailemassa tammaa iltaisin. Tiineyden seuraaminen läheltä ja lempeän tamman huoleton hoitaminen oli rentouttavaa puuhaa, joka tuntui inspiroivan juuri nyt enemmän kuin varsinainen ratsastaminen.

"Olisihan siinä kai järkeä", Verneri vastasi Isabellan lempeän ohjaileviin sanoihin myötäillen. "Hyvällä varsa-arvostelutuloksella voisi olla tulevaisuudessa jalostuksellista arvoa."

Isabella nyökkäsi napakasti.
"Ja ennen arvostelua–"
"–Janna puunaa sen edustuskuntoon, älä huoli", Verneri haroi ruskeita hiuksiaan pipon reunan alle ja oikaisi parkatakkinsa kaulusta. "Tulen tällä viikolla tekemään sen kanssa maastakäsin juttuja, vaikka tuskin sen kultainen käytös on täällä teillä huonoksi muuttunut."

Perijätär taputti rautiasta kaulalle ja asteli ulos karsinasta. Liukuovi loksahti kolahtaen kiinni.
"Hienoa."

“Hei Ira, mahtava homma. Pääsisitkö jo huomenna kahdeltatoista?”

Kaajapuron käsky oli käynyt.

Jos väittäisin, etten olisi odottanut myönteistä vastausta, valehtelisin. Hakemukseni oli väritetty varsin räikeäksi pelkän googlen avustuksella. Ratsastaja oli vaihdettu ratsuttajaksi ja vuodet hevosten parissa tuplaantuneet. Eihän nyt kuka tahansa pulliainen pääsisi kartanon hevosia hoitamaan. Oli pelattava varman päälle, että paikka olisi minun. Ja tadaa, nyt se oli!

Siellä mä nyt seisoin jo puoli kaksitoista, Auburnin Kartanolla. Edes meidän suvun kesähuvila Airasjärvellä ei saattanut olla niin mahtipontisen näköinen keskellä pelkkää metsää.
Ulkona ei kartanosta huolimatta kulkenut ristin sieluakaan. Siksi uskalsinkin ottaa pari vinhanoloista kävelyaskelta. En ollut muistanutkaan, miten tuskalliselta ratsastushousut kesäisin tuntuivat päällä. Varsinkin, kun ne kiristivät nykyistä vartaloani aivan vääristä paikoista.
Utelias puoli minusta pujahti lupia kyselemättä talliin. Nyt mun piti vain löytää Salsa tai Verneri Kaajapuro. Kysyvä ei tieltä eksyisi, eikö niin?

"Kuule, mä en tiedä näistä hevosista mitään", kuului ensimmäisen uhrini vastaus. Mitä? En peitellyt hapanta naamaani kuullessani niinkin absurdin vastauksen HEVOSTALLILLA. Pahoittelematta jatkoin tutkimusmatkaani karsinassa majailevan naisen luokse.
"Mä en oo töissä täällä", toinen murahti epäkohteliaasti. Vai niin.
"Et siltä näyttänytkään", mutisin hölmistyneenä, tarttuakseni seuraavan uhrini sieluun.
"Se on laitumella", kolmas sai jo sanotuksi, joka kuulosti lupaavalta. Luojalle kiitos!

Laakea laidun vilisi valtoimenaan vapaita hevosia. Pelkän ulkonäön perusteella en osannut sanoa, olivatko ne tammoja vai oreja, mutta sen lapsuuden hevoskirjoista muistin, ettei niitä voinut ainakaan siellä sekaisin olla. Hevoset pyörivät pienissä porukoissaan, muistuttaen jollakin oudolla tavalla lukion meluisia käytäviä kuppikuntineen. Jopa uteliaiden silmäparien tuijotukset olivat tyypillisiä teinien arvioivia katseita.
Mä naurahdin vähän, kun näin itseni itsekseen ravaavassa raudikossa - kuin pälyilemässä vieraisiin pöytiin.

No, se siitä symboliikasta. Me oltiin seisottu Pennan kanssa laitumen reunalla hiljaa kohta viitisen minuuttia.
"Etkö sä haekkaan sitä mulle?" Tokaisin blondille, joka silmäili laumallista hevosia mietteliäänä. Sitten se vilkaisi minuun huvittuneena.
"Sehän kuuluu hoitajan tehtäviin", se muistutti minua aiemmasta keskustelusta, valikoidessaan oikean riimun sekä narun niille tarkoitetusta naulakosta. Minulta saattoi ihan vahingossa lipsahtaa, että olin kyllä hoitanut Salsaa ennenkin. Tämä Penna vain sai itsensä kuulostamaan niin tietävältä minuun verrattuna. Kai se oli itsensä puolustusmekanismi, pienet valkeat valheet... eikö?

Niin joo. Mistähän mä tunnistaisin tämän kyseisen Salsan? Edes Verneri Kaajapuron Instagram-tili ei sisältänyt yhtään kuvaa tästä Iztacalcosta. Vain kuvia uljaasta mustasta ja sen komeasta, duh, paidattomasta omistajasta.
"Rautias, utelias vaeltelija", mä huomasin sanovani ääneen. Niin Penna luonnehti hoitohevostani juuri äsken. Johtolanka ei viettänyt minua kovinkaan pitkälle. Laitumella nimittäin kirmasi useampi rautias.
"Ole hyvä vain", se usutti minut riimuineen laitumelle. Mahtavaa. En ihmettelisi yhtään, jos saisin koko lauman pillastumaan ja potkimaan minusta mehut pihalle.

"Salsaa!" Huutelin rikkoessani hevoslauman hierarkiaa askeleillani. Mutta eihän se ollut mikään koira, joka tuli käskystä luokse. Hevoset vain kääntelivät korviaan ja piiskasivat kärpäsiä häntäjouhet viuhuen. Kukaan ei tehnyt elettäkään tullakseen luokseni. Varsinkaan kukaan niistä rautiaista, uteliaista vaeltelijoista.

Kolmen kopla hevosia, aivan väärännäköisiä tietysti, lähestyi minua uhkaavasti. Tai, uhkaavasti oli väärä sana. Niiden korvat olivat silti hörössä.
Se taisin olla minä, joka tässä tilanteessa olikin uhkaava. En tarkalleen muistanut, mikä oli oikeaoppinen tapa häätää hevosia kauemmas. Muttei ainakaan se, mitä mun kroppa seuraavaksi teki. Sen johdosta koko kartanollinen kavioita otti ritolat villiintyneestä kolmikosta. Mehuni ne säästivät, mutta sydänkohtauksen melkein aiheuttivat.

"Okei, riittää! Mä hoidan tän", Penna huudahti nähtyään tarpeeksi tästä showsta.

***

Verneri Kaajapuro oli mukava. Todella pitkä. Komeakin, varmasti hyvä ratsastamaan. Vaikka ilman paitaa. Se puhui pelkkää asiaa, kun mä taas useasti poikkesin sen vierestä. Välillä kuunnellessaan se pysähtyi vain katsomaan Salsaa. Ja voi sitä sen katsetta! Sen katse pehmeni aina, kun se vilkaisi lempeää tammaansa ylpeänä.

Salsa puuhki ilmaa sieraimistaan uteliaana, kun harjasin sen punertavaa peitinkarvaa muutama pitkä veto kerrallaan. Se ei ilmaissut millään eleellään vastalauseita uudesta käsiparista. Muutenkin tamma oli, noh, hyvin kaukana sähäkästä meksikonherkusta, eikä juurikaan omannut lempinimeensä miellettävää potkua.

Verneri ei juuri kysynyt mitään. Se oli kuullut mun lavertelevan hevosista, ei sen tarvinnutkaan enempää kysyä. Vakuuttuneisuus paistoi sen kasvoilta. Sen hiljaisuus sai minutkin hiljaiseksi.
"Ollaan yhteydessä. Toivottavasti teillä sujuu hyvin", hän vihdoin myöntyi, joten saatoin lopettaa harjaamasta Salsan lapaa.
"Siis.. saanko aloittaa?" Varmistin vielä sen vihreistä silmistä.
"Toki."

Luottamus. Iso sana, eikö?

Se yleensä saatiin pitkän taipaleen jälkeen, tai pikemminkin ansaittiin. Sen kertymiseen saattoi mennä vuosia, joskus kuukausia. Joskus vain viikko. Blondeille miehille mä päätin antaa luottamukseni.
Soluttautuminen yhden lajinedustajan matkaan ei ollut vaikeaa. Pelkkä pyyntö laitumen laidalta riitti, niin helppoa se oli - saada joku muukin hevoslauman talottavaksi.

Ja kannattikin. Salsa antoi itsensä kiinni helposti, toisinkuin aiemmin tällä viikolla. Toki mainitsematta sitä episodia, jossa riimutin ensialkuun sen yhtä lempeää ystävätärtä. Siinä se pilkkuturpa taas seisoi, valmiina huomiolle ja riimulle.
"Sä olet ihana, tiedätkös", huomasin ääneni pehmentyvän rautiaalle. Sen silmistä näki, ettei se ollut täällä tuomitsemassa ketään.

Vaaleaverinen mies oli saanut haluamansa, eli Vilan. Musta tamma seurasi miestä varsin letkein askelin. Sen kiiltävä peitinkarva melkein häikäisi minut ohikulkumatkalla. Mikä upea yksilö.
"Kiitti. Oisinhan mä itekin pärjännyt, mutta tää ranne ei vaan vielä kestä liikuttamista. Vai ootko koskaan nähnyt hevosta talutettavan oikealta puolelta?"
Meni kuin täydestä. Mies ei kyseenalaistanut väitettäni, vaan mutisi sen riippuvan tilanteesta. Höpsis!

Vaikkei tammatallissa ollut minun ja Antonin lisäksi ketään, Salsa löysi jatkuvasti edestään kiintopisteitä. Ensin sitä kiinnosti edessä autuuttaan ammottava karsina. Mielenkiinnon kohde vaihtui äkisti harjapakkiin, josta sen utelias turpa hamusi milloin mitäkin; harjaa, kaviokoukkua, minun hanskojani. Saattoipa se myös tuijottaa pitkään ja hartaasti ohi kävelevää tallityöntekijää.
Jonkun vahvan lapsuuden muiston tamma minussa herätti. Mieleeni ei juolahtanut saman tien minkä, mutta jollain tapaa se sai minut yhdistämään Salsan johonkin lastenohjelmissa seikkailevaan hahmoon. Yhtä hyväntahtoista hölmöä kun tapasi olla jokaisessa piirretyssä.

***

Vernerillä oli käsissään aivan outo hevonen. Käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin. Ja mulla käsissä Vernerin uteliaisuudesta pörheä hevonen. Kerrankin mä pystyin samaistumaan Salsaan; mua kiinnosti tietää, mistä oli kyse.

"Hei Verneri! Mikäs hän on?" lampsin lähemmäs ratsukkoa, joka jostain syystä pysytteli meistä kauempana.
"Calaggio", se sanoi kirjaimia selkeästi artikuloiden. Vernerin hörisevä ratsu kuopaisi pysähdykseen tyytymättömänä maata.
Odotin miehen jatkavan, sillä tämä kummallinen ääntäminen ei kertonut minulle oikeastaan yhtään mitään.
"Eh.. Niin mikä?" jatkoin kovemmin, sillä malttamaton hevospolonen piti järkyttävää ääntä soralla ees taas venkoillen.
"Kilpahevonen, tätänykyä minun", hän pääsi ääneen viimein, kun Calaggio seisahtui aloilleen.
"Oi! Mahtavaa!"

Tarkoittikohan tämä että... saisin ehkä vapaammat kädet Salsan kanssa?

"Meillä menee Salsan kanssa jo kivasti. Mutta et arvaa, eilen se vähän yritti j-"
Kilpahevoseksi mahdottoman äänekäs hevonen kuopaisi soraa tieltään jo kolmannen kerran.
"Jutellaan myöhemmin, eikö?" Verneri ehdotti nyökytellen, keskeytyneen keskustelun tyrehdyttämiseksi. Oh, okei.

Nyökähdin. Salsa yritti liikehtiä kohti toista lajitoveriaan, mutta Verneri kiersi meidät hyvän etäisyyden päästä. Salsan silmät seurasivat varmaan Verneriä vielä pitkälle, ennen kuin nykäisin hoitohevoseni riimusta mukaani. Mutta se ei järkähtänytkään.
"Salsa!" kivahdin vastustamattomalle ruohomättäälle jääneelle nuorikolle. Nuissa puoliverisen jäätävissä nappisilmissä oli oltava haukantarkka katse.
"Aivan, Piikki!" sitä se muistutti, ruokahalullaan varsinkin. Paitsi että Salsassa taisi olla entistä vähemmän särmää kuin lastenohjelman dinosauruksessa.

Laidunkauden loputtua hoitajuuteni oli saanut aivan uudet raamit. Sen lisäksi, että kävin vain oman mielenterveyteni ylläpitämiseksi harjaamassa Salsaa, toimin kisahoitajana, varustajana (sekä varusteiden korjaajana) ja kävelyttäjänä, joka tuntui ihan huipulta! Varsinkin, kun se oli maksutonta...

Puoliverinen ravasi uraa ensin rauhallisemmin, sitten taas matkaavoittavammin. Verneri väisteli taitavasti toista ratsukkoa, joka nyhväsi turpa ryntäissä mitä älyttömämpiä kiemuroita yksi toisensa jälkeen. Salsan ratsutuksessa tapahtuneen edistymisen minäkin jopa havaitsin, vaikkei se vielä mikään kilpailuiden loistavin tähti ollutkaan. Väliaikaisena tittelinä menetteli vallan mainiosti siis "elefantti esteradalla".
Treenihetki näytti helpolta ja hyvin sujuneelta - sen minkä puhelimen selaukseltani ehdin seurata. Verneri ei aikaillut heittää ohjia pitkäksi kaulalle, jolle oli juuri taputtanut katsomoon asti kuuluvasti.
"Ira? Kävelisitkö hetken?" Se pyysi, katsottuaan rannekelloaan.

Ihanko totta? Luulin ettei hän koskaan kysyisi. Alle minuutissa löysin itseni pönöttämästä maneesin keskihalkaisijalta. Verneri seurasi haukkana, kun nousin tamman selkään hänen jälkeensä ja ryhdyin säätämään jalustimia lyhyemmiksi.
"Mitä, aiotko jäädä pitämään vahtia?" Naurahdin tietoisena siitä, ettei maasta käsin kävelykään olisi ollut Salsalle pahitteeksi.

Mies pudisteli päätään, selvästi silti hyväksyttyään rohkean elkeeni. Se ei turhasta nipottanut, eikä epäillyt taitojani. Oma-alotteisuutta harvemmin karsastettiin, mutta hevospiireissä sitä pidettiin enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Se olisi vain muutama kierros käyntiä.
Mukautuminen Salsan keinuvaan käyntiin kävi helposti, minkä myötä ajantajuni hukkui. Kierroksia kertyi enemmän kuin muutama, jonka huomasin toisen ratsukon alkaneesta loppuverryttelystä. No, tuskin puolen tunnin kävelystä mitään haittaa olisi.