Kohtalo, ja sen huono huumorintaju

4.1. @ Auburn Estate / Märta M. & @Rasmus A.

Jos Märta olisi ollut kiittävää sorttia, se olisi varmaankin harkinnut kiittävänsä isoveljeään koko hoitajapestin hommaamisesta. Auburn Estate oli osoittanut ihan mukavaksi paikaksi, ja kaikkia Märtan ennakkoluuloja vasten rauhalliseksi ja hiljaiseksi ympäristöksi. Tähän mennessä se oli törmännyt vain pariin tyyppiin, siihen pölvästi-Pennaan ja sitten siihen Adelinaan, josta Märta ei vielä oikein tiennyt oliko se lintu vai kala vai jotain ihan muuta.

Lisäksi Mina oli ihan kiva heppa ja Märta huomasi jo nyt lässyttävänsä tammalle aina silloin kuin se oli silitellyt sitä karsinan hiljaisuudessa (ja Mina tuijottanut suloisilla tähtisilmillään suoraan Märtan sieluun) liian kauan. Sinihius ei paljoa välittänyt niinkutsutuista pehmeistä paikoista, mutta yksi sillä oli jo Minaa varten.

Ja pehmeistä paikoista (ja suloisista tähtisilmistä) puheen ollen, Märta oli just saanut tammatallin oven kiinni ja hoitohevosensa kiepsaistua turpa kohti nenä suuntaa kun se vahingossa lukitsi silmänsä sellaisiin ruskeisiin silmiin. Se räpytteli omiaan pari kertaa, ihan vain siksi, että oliko tämä totta, eihän se nyt saatana ollut totta, miksi edes nousin sängystä tänään, vafan, olipa harvinaisen typerä aika tulla ulos etc.

Sitten se melkein sylkäisi ulos Rasmuksen nimen, mutta ei sitten kuitenkaan. Kunhan tuijotti vain, kulmat märtamaisen hienoisesti kurtussa kuin Rasmus Alsila olisi jotenkin loukannut sen henkilökohtaista tilaa. Kuten se loukkasikin! Jos Rasmus avaisi suunsa ja siten tekisi tästä tilanteesta todellisuutta, niin Märta kyllä myös kertoisi sen Rasmukselle. Kunnianloukkaaja! se huusi päässään ja Mina hengähti syvään aivan kuin olisi tiennyt kaiken Märtasta ja Rasmuksesta ja jo etukäteen kyllästyi tästä uudelleenkohtaamisesta.

Märta ei tohtinut vilkaista hoitohevostaan, Rasmuksen tuijottaminen oli paljon.... No, se tuntui jossain syvässä Märtan sisällä kovin musertavalta, ja, no, se oli tunne.

Perjantaina mä olin ajoissa tallilla ja kun mä olin ratsastanut Branin maneesissa kevyesti, lähdin etsimään Isabellaa. Mä olin kuullut sen äänen raikavan maneesin ulkopuolella loppukäyntien aikana ja siksi tiesin sen olevan paikalla, joten päätin kohdata sen (kerrankin) kasvotusten Cavan seuraavan viikon liikutuksiin liittyen.

Päätallissa perijätärtä ei näkynyt, joten mä lähdin tammatalliin. Kävelin sen toiseen päähän ja sitten takaisin, kun ristin sielua ei näkynyt. Ehkä mä sitten vaan laittaisin Cava-tsättiin viestiä, sillä Amandan perässä mä en alkaisi juosta.

Siinä välissä ristin sielu oli vain ehtinyt ilmestyä tammatallin ovelle ja lykätä sen juuri kiinni. Minan ruskea takalisto pyörähti sivuun paljastaen tuntemattoman hahmon, jolla oli siniset hiukset. Olinkin ehkä kuullut loungessa juttua uudesta hoitajasta, joten siinä se nyt varmaan oli.

Sitten tuntematon hahmo pyörähti ympäri ja sen siniset silmät kohtasivat mun katseen.

Eikä se ollutkaan tuntematon.

Jäädyin. Mun aivoissa ei liikkunut mitään, eikä mun ruumiskaan suostunut liikkumaan, tai muuten mä olisin varmaan paennut paikalta. Märta katsoi mua kulmat hivenen kurtussa, ja mä katsoin sitä takaisin, mutta en ollut äkkiä yhtään varma millainen ilme mun omalla naamallani oli.

Rasmus näytti, no, siltä miltä se oli näyttänyt lukiossakin: hyvältä. Söpö, se oli ollut se sana, jolla Märta oli sitä päiväkirjaansa (kaverien puutteessa, ja vain koska Märtan sydän oli ollut pakahtua eikä se olisi ehkä selvinnyt ihastuksestaan kuin purkamalla tunteensa täysin jollekin) kuvaillut.

Ehkä jopa vielä paremmalta, mikä ei ollut yllättävää, sillä olihan Märta sitä sosiaalisen median syövereissä nähnyt--tosin ikäväkseen eniten @jusurosen-tilillä.

Paitsi, nyt kun se tuijotti Märtaa, sen kasvot olivat jotenkin vääristyneet. Se ei ollut se sama ihana, söpö Rasmus, jonka Märta muisti lukiosta ja Jusun kuvista. Tai oli se, tavallaan, mutta nyt se katsoi Märtaa kuten... kuten ne muut.

"Alsila", Märta sai sitten kuitenkin sylkäistyä, ja Minaa perässään nykien puskin pojan ohi niin, että niiden hartiat törmäsivät. Sinitukka tunsi kuinka sen poskia punotti, muttei ihastuksesta tai siitä, että oli kertakaikkisen kammottavaa tavata Rasmus Alsila pitkään aikaan. Ei, Märta Merenheimon posket punotti häpeästä.

Märta katsoi mua oudosti, ja mä katsoin varmaan yhtä oudosti takaisin. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden enkä mä siltikään saanut sen aikana päätetyksi, mitä sanoisin, vai sanoisinko mitään.

Oliko se edes Märta, oikeasti? Tunnistiko se mua? Ehkä mä olin muuttunut.

Vaikka olihan se se, enkä mä ollut muuttunut, tietenkään. Ja tietenkin se tunnisti mut. Märta oli ehkä niitä ihmisiä joita mä en ollut ajatellut tapaavani enää koskaan, mikä oli tavallaan naurettavaa, kun mä nykyään asuin taas niin lähellä Murronmaata, mutta… Lukioajoista oli niin kauan ja mä olin ehtinyt pyyhkiä ne ajat mielestäni, ja Märta oli ehkä mennyt vähän samalla.

Niin hyviä ystäviä kuin me oltiinkin oltu.

Eipä oltu enää, Märta muistutti mua sihisemällä mun sukunimen ilmoille yhtä kylmästi kuin sen sininen tukka oli, ja kiskoi sitten Minan perässään mun ohi.

”Merenheimo”, mä sain kakisteltua suustani ja käännyin ympäri Minan kaikkonevaa takalistoa kohden. ”Mitä sä… Auburnissa?”

Märta oli kuulevansa jotain muuta kuin halveksintaa ja nöyryytystä ja vihaa ja kaikkia muita tunteita, joita se nykyään yhdisti Rasmus Alsilaan ja siihen, miten asiat olivat parivaljakon välillä menneet. Mutta se pudisti itselleen päätään ja pakotti ajamaan ne pienet toivonkipinät pois: ei se ollut enää se Rasmus, Märtan Rasmus.

Eikä se ollut ikinä kutsunut Märtaa sen sukunimellä, ikinä! Märta muisteli kuinka oli opettanut vasta Saksasta tulleelle Rasmukselle omaa nimeään, sen todellista ääntämistä, ja kuinka Rasmus oli mongerrellut muka-niin-ruotsalaisesti, ja kuinka ne olivat sitten nauraneet ja--

Märtaa puistatti. Sitä ärsytti, että se ajatteli Rasmuksesta vieläkin niin lämpimästi. Mina, kuin tilanteen vaistoten ja enkelivaihteen päälle laittaen, pysähtyin kuuliaisesti siinä missä Märtakin, ja kuikuili varovasti siihen suuntaan minne omistajansa oli taas kääntynyt katsomaan.

"Isabella ja Michael ylipuhuivat hoitajaksi", tyttö vastasi. Se oli vain puolikas valhe, Märta oli varma, että Michael oli joutunut ylipuhumaan Isabellan ottamaan Märtan hoitajaksi, siinä missä se oli nähnyt samalla tavalla vaivaa saadaksen Märtan näyttämään vihreää valoa suunnitelmalle.

"En tiennyt, että käyt täällä", Märta sanoi, ja sen äänensävy oli niin kylmä kuin se vain osasi sen tehdä. Sekin oli valhe, eikä edes puolikas: Märta oli aina tiennyt missä Rasmus menee. Ja kun oli tullut tilaisuus mennä perässä, no... Curiousity killed the cat, vai mitä ne sanookaan?

Mina ja Märta pysähtyivät – jotenkin hauskaa että niiden nimet sointuivat, mä huomasin ajattelevani – ja kääntyivät katsomaan taakseen. Oli jotenkin helpottavaa, että niin kävi, ja että Märta jopa puhui mulle ja kuulosti vieläpä normaalilta, tai suunnilleen siltä miltä olinkin muistanut sen kuulostavan. Kovin lämmin sen katse ei kyllä ollut.

Tiesin että se oli loukkaantunut silloin aikoinaan, mutta siitä oli jo kauan, ja niin. Mun päässä risteili yhä kummallisen vähän ajatuksia siihen nähden, että tilanne oli kertakaikkisen naurettavan absurdi ja karsea yhtä aikaa. Märta Auburnissa. Mä Auburnissa. Kumpi edes sopi joukkoon huonommin?

”Hmm”, mä sain äännähdettyä. ”Ai te tunnette Isabellan kanssa…”

Se ei ollut mikään ihme, kaikkihan tunsivat Merenheimot, samalta ja viereiseltä kylältä. Tarinoita oli liikkunut ja liikkui kai vieläkin tietyissä piireissä, vaikka mä jos joku olin niitä etteivät tarinat kantautuneet mun korviin, kun harvoin kantautui muukaan puhe.

”Joo, mulla oli täällä hevonen”, mä sanoin ja huomasin että se kuulosti oudolta, joten mä jatkoin: ”Ja on mulla nytkin, tai siis ei oma vaan ylläpidossa, sellainen kirjava viisivuotias, se tuli mulle nyt viime marraskuussa kun Lara sai jännevamman ja se astutettiin ja niin…”

Ja sitten mä huomasin selitteleväni, joten vaikenin ja kallistin vähän päätäni.

Märtaa ärsytti Rasmuksen neutraalius. Niinkö vähän Märtalla oli väliä, ettei se edes saanut Rasmusta tuntemaan mitään. Katkeruus hiipi esiin pimeästä luolastaan ja nauroi päin naamaa: Märta tunsi niin paljon, sillä oli valtava kirjo tunteita kun puhuttiin Rasmus Alsilasta, ja samaan aikaan Rasmus Alsila puhui Märtalle kuin se olisi joku puolituttu tallikaveria.

"Joo", tyttö sanoi, ja sen äänessä oli sekoitus uhmaa ja omia kynsiään tarkastelevaa ylemmyyttä. Totta kai Märta tunsi Isabellan. Ja Michael ei katsellut kaikkien tallityttöjen pyllyjä, ja lehmät lensivät, ja niin edelleen. Märta tunsi Isabellan niin hyvin, ettei edes ollut varma sen puhelinnumerosta tai siviilisäädystä.

Sitten se melkein livahti Märtan suusta. Mä tiedän, mutta viime sekunneilla tyttö sai sen nielaistua auki valahtaneilta huuliltaan ja takaisin sinne mistä se oli tullutkin.

Märta hymähti, toivoi ettei Rasmus ollut huomannut sen aukeavaa ja sulkeutuvaa suuta, Märtaa kuivalla maalla. Tosin, eipä Rasmus Alsilaa ollut kiinnostanut Märtan huulet silloin, miksi nytkään? Tyttö hymähti uudelleen, nyt huvittunena typerälle ajatustenjuoksulleen, ja katsoi sitten taas Rasmusta.

Se oli kallistanut päätään, ja Märtan sisäelimet eivät tahtoneet mitään muuta kuin kietoutua tuhannen solmuun. Pähkinäsilmä oli edelleenkin pähkinäsilmä, ei siitä päässyt yli eikä ympäri.

"Kiva", Märta vastasi. "Taisin nähdäkin sen. Hieno."

Keskustelu tuntui vaivalloiselta, ja Märta pyöritti tallikäytävän pölyä päkiänsä alla kunnes sen päähän pälkähti jotain: "Mutta eikö se asu päätallissa? Tämähän on... No, tammatalli. Vai oletko sä niin taitava, että ratsastat myös Isabellan ja Amandan hevosia? En ole kuullut niiden puhuvan susta."

Vähän outo Märta oli edelleen. Nytkin se hymähteli puoliääneen ja mä olisin halunnut kovasti tietää, mitä sen päässä liikkui, mutta mä en osannut lukea sen naamaa niin hyvin että olisin tiennyt edes auttavasti. Joko en ollut osannut koskaan tai vähintäänkin se taito oli vuosien saatossa kadonnut. Kauanko siitä edes oli kun me oltiin viimeksi nähty? Kolme vuotta vai neljä? Enemmänkö?

Sitten mä huomasin miettiväni, että Märtassa oli jotain samaa kuin Josefinassa, ja että ne varmaan voisivat tulla hyvin toimeen, jos tutustuisivat. Molemmat vähän erikoisia, mutta Märta tietysti ihan omassa luokassaan, ja ehkä mäkin olin vähän erikoinen.

Ja se tietysti niitä erotti, että Josefinasta mä pidin sillä tavalla, ja Märtasta en ollut koskaan edes ajatellut niin, ja se oli varmaan johtanut siihen ettei me oltu enää missään tekemisissä.

”Kiitti”, mä vastasin, kun Märta kehui Brania. ”Tai siis eihän se tosiaan mun ole, mutta niin.”

Mä olin vähän olettanut että keskustelu olisi ollut sillä erää siinä, mutta Märta jatkoi ja kuulosti taas ehkä vähän oudolta. Mä tunsin punastuvani, kun puheeksi tuli mun taidot. Kyllähän mä ratsastin Cavaa, mutta ei se nyt ollut mitään ”Isabellan ja Amandan hevosia” monikossa, eikä sillä nyt ollut taitojen kanssa paljoakaan tekemistä.

”Ööh joo, mä etsin Isabellaa… Liikuttelen välillä yhtä sen hevosista, sitä täysiveristä, Cavaa, niin siihen liittyen…” mä mumisin vähän vaikeana. ”Et säkään ole nähnyt sitä äskettäin? Isabellaa? Onko se menossa ratsastamaan, vai meetkö sä?”

"Minalla on vapaa", Märta keksi päästään--eihän sillä ollut harmainta hajuakaan Minan viikkorutiineista tai siitä oliko sillä edes sellaisia. Hetkessä se kuitenkin tajusi virheensä: mitä jos Rasmus tietäisi Minan päivärytmeistä enemmän kuin Märta?

Riski oli otettava, koska eihän Märta voinut kertoa, ettei yksinkertaisesti uskaltanut ratsastaa hoitotammallaan vaikka tilaisuus tulisikin. Tietenkään ei sellaisenaan ei ollut hyväksyttävä vastaus ja, äh--Märta päätti lisätä lauseensa perään vakaan katseen ja välinpitämättömän olankohautuksen.

"Cava? Sitä hoitaa se... Aliisa?" ja nimen myötä tytön kasvot vääristyivät vähän. Se muisteli Michaelin järkyttynyttä puhelua ja vahingossa tirskahti ääneen. Sitten se katsoi Rasmusta, lyhyestä ilosta yhä humaltuneena, hymynpuolikas kasvoillaan: "Se traumatisoi Michaelin yksi päivä."

Sitten Märta-rukan päähän pulahti epämukava ajatus. Se katsoi jalkoihinsa. "Siis Michael, mun veli. Jos muistat."

Mä nyökäytin päätäni. Märta ei kyllä vastannut mun kysymykseen siitä, oliko se nähnyt Isabellaa, mutta ilmeisesti sitten ei.

Märta oli TOTTAKAI tavannut jo Aliisan. Kukapa sitä nyt ei tapaisi jokaisessa mahdollisessa käänteessä, varsinkaan kun sitä ei voinut olla huomaamatta, jos se sattui tallilla olemaan. Mäkään en ollut onnistunut välttelemään Aliisaa enää kovin hyvin viime aikoina ja vaikka se todellakin sai mun olon epämukavaksi, ehkä siihen oli jotenkin… tottunut.

Mikä oli toki hyvä, koska me pyörittiin saman hevosen ympärillä ja sitten vielä samassa asunnossa, kun me oltiin Josefinan kanssa niillä niin paljon.

Mutta kyllä, mä osasin hyvin kuvitella sen traumatisoimassa Michaelia, ja kyllä mä myös Michaelin muistin.

”Muistan”, mä vastasin ja naurahdinkin vähän ja kepeästi, ”Voin kuvitella. Aliisa on…”

Mä olin sanomassa, että Josefinan kämppis, mutta sitten mä tajusin ettei Märta välttämättä tiennyt Josefinasta mitään ja äkkiä tuntui huonolta ajatukselta alkaa nyt puhua tyttöystävistä.

”…sellainen”, mä jatkoin lauseen loppuun nopeasti ja päätin sitten vaihtaa aihetta, mutta mitään luontevaa kysymystä ei tullut mieleen, joten mä vain pukahdin: ”Miten sulla on mennyt?”

Rasmuksen kasvoilla kävi hymynkaltainen kun se naurahti, ja Märtan kasvot pehmenivät. Hetken ajan se ei muistanut miksi olikaan ikinä ajautunut eri teille tämän Rasmus Alsilan kanssa. Sen, joka englannin tunneilla lipsautteli välillä saksankielisiä termejä, ja sen, joka antoi Märtan piirrellä hevosia sen matikanvihkon marginaaleihin.

Sitten Märta muisti sen vääristyneet kasvot, puolutusasemissa olevat kädet ja ympärillä nauravat kaverit. Sekavan olon ja ihastuksesta kuplineen vatsanpohjan.

Märtan kasvot kovettuivat.

Miten sulla on mennyt, Rasmus kysyi, ja Märta naurahti. Se oli lyhyt, katkera ääni, joka tuli jostain niin syvältä ja niin nopeasti, ettei Märta ehtinyt saada sitä kuriin, tai edes verhottua huumorilla. Ei, se oli sitä itseään.

"Miten mulla on mennyt", Märta toisti.

Eihän Rasmus ollut ikinä sitä kiusannut, mutta sinihiuksen muistikuvissa pähkinäsilmäinen poika oli nauranut muiden mukana, osoitellut ja kuiskinut siinä missä muutkin.

"Miksi se kiinnostaisi sua?" Märta kysyi, ja sitten se hoksasi: "Ah. Ei varmana kiinnostakaan. Kunhan olet kohtelias. Kuten aina." Sanat sihisivät sen suusta käärmemäisesti, ja Märtaan sattui. Sattui kuinka Rasmus kehtasi esittää kiinnostunutta, nyt, teeskenneltyään vuosia, ettei Märta Merenheimoa ollut edes olemassa.

"Isabella on katsomassa Ankan varusteita", se sanoi lopulta, äänensävy tylppä ja väritön, ja se puristi Minan riimunnarua rystyset valkeina.

Mun näkökulmasta katsottuna Märta alkoi sähistä ihan yhtäkkiä, ja mä kalpenin ainakin henkisesti maitoakin valkeammaksi.

Voi helvetti. Ei me oltukaan sujut, eikä kaikki ollut niin kuin ennen, ja mä olin ilmiselvästi loukannut Märtaa. Mutta nyt oli tietenkin myöhäistä alkaa pyydellä anteeksi, vaikka olisin osannutkin. Mitä mä osaisin sanoa?

Mä tuijotin sinihiuksia epäilemättä tyhmä ilme kasvoillani ja räpytin silmiä pari kertaa hitaasti.

”Tietty kiinnostaa”, mä sitten vastasin hiljaa ja kuulostin laimealta jopa omissa korvissani, ja sitten mua alkoi jostain syystä vähän hävettää.

Mun pitäisi varmaan ottaa hevoseni ja viedä se pois Auburnista pikimmiten, sillä mitään hyvää tästä – Märtasta - ei voisi seurata.

”Okei, kiitti”, mä sitten jatkoin ja hymyilinkin vähän varovasti ja pahoitellen, vaikka se nyt ei varmastikaan ollut hyvä idea. ”Tota… mä lähden sitten etsimään. Varmaan törmäillään…”

Mä en kuitenkaan ottanut vielä askeltakaan, kai Märtan kylmä katse oli jotenkin jähmettänyt mut paikoilleen, tai mä toivoin että se naurahtaisi ja äskeinen unohtuisi, eikä mun ja Branin tarvitsisikaan muuttaa.

Tietty kiinnostaa.

Märta räpäytti silmiään epäuskoisena. Se ei löytänyt mitään sanottavaa. Ei, ei Rasmus ollut tosissaan, jokainen solu tytössä huusi ja kertakaikkiaan kieltäytyi uskomasta sen puheita. Rasmus ei vaan halunnut tilanteesta kiusallista, se ei halunnut ottaa vastuuta siitä pahasta olosta mitä se oli joskus aiheuttanut. Eihän se ikinä ollut ottanut. Kunhan oli joskus katsonut Märtaa kun oli kulkenut parin luokkakaverin kanssa ohi.

Mina kuopsautti käytävää kaviollaan ja Märta hätkähti äkillistä ääntä. Se säikähti niin, että sana lipsahti sen huulilta: "Niin."

Ei se halunnut törmäillä Rasmuksen kanssa.

Vai halusiko? Jokin sairas uteliaisuus oli kuitenkin tuonut sen Auburniin asti pähkinäsilmäisen pojan perässä, mutta edes Märta ei tainnut tietää perimmäisiä syitä siihen, miksi Märta Merenheimo oli siellä missä Rasmus Alsila.

"Niin", se toisti ja kääntyi ympäri, vallaton hiuspilvi kiepsahtaen ja lähti ripein askelin hevonen rinnallaan vastakkaiseen suuntaan, pois, kauas Rasmuksesta.

Be still, my heart, se käski nurkan takana itseään ja yritti saada hengityksenstään taas otetta. Helvetin Alsila ja sen pähkinäiset silmät.

Kunpa Märta olisi allerginen pähkinöille.

Märta sanoi kahdesti ”niin” ja sitten se lähti.

Noin vain, kääntyi ympäri ja lähti Mina vierellään poispäin.

Mä katsoin sen menoa ja tunsin oloni kurjaksi, vaikka en ollut ihan varma miksi. Ihan ensisijaisesti mä tietysti olin ajatellut, etten koskaan enää törmäisi Märtaan missään, mutta jos törmäisin, ehkä mä olin luullut ettei se olisi mennyt ihan näin.

Mutta niin se meni, ja tässä me nyt sitten oltiin, samalla tallilla kunnes toinen lähtisi. Vähän niin kuin me oltiin oltu samassa koulussa, kunnes toinen lähti.

”Moikka”, mä yritin vielä sanoa Märtan selälle, mutta se oli jo aika kaukana, enkä mä tiennyt kuuliko se edes. Ja jos kuulikin, ei se kääntynyt.