Hallelujah, my ass (avoin)

3.1., torstai-iltapäivä @ tallipiha

Oli rapsakka keli, sitä Märta ei voinut kieltää kopistelessaan muutaman päivänä aikana tutuksi käynyttä reittiä kohti tammatallia. Vaikka se oli käynyt Auburnissa vain hassut kaksi, kolme kertaa, se halusi uskoa tuntevansa tämän paikan kuin omat taskunsa. Todellisuudessa se tiesi, että tässä on tammatalli, tässä on Minan karsina ja tuolla se ulkoilee.

Se myös tiesi, että se lehmännäköinen pentele päätallissa on pähkinäsilmän hevonen ja että Josefina Rosengårdilla ei ollut hevosta täällä, kunhan vain pyöri paikan päällä aivan paikallisena kuten juuri tuollaiset oikeastin suomenruotsalaiset kartanonperijättäret pyörivät. Menisi kotiinsa sinne jonnekin, Märta puhisi kaulaliinaansa, ja Minan vanhan roosan värinen riimunnaru käsissään vaelsi tallautuneita ja/tai aurattuja polkuja tamma tarhalle. Siellä pönötti hevonen jos toinenkin--tarkalleen ottaen kolme.

Se, miten päästiin tästä rauhallisesta skenaariosta, jossa Märta Merenheimo, pipo päässään ja kaulaliina tiukasti nenään asti vedettynä, katseli rauhallisesti kolmen kimpassa tarhailevia tammoja, siihen toiseen, vähemmän rauhalliseen skenaarion, jossa Märta Merenheimo raahautui pinkkiloimisen hoitohevosensa perässä pitkin lumisia maita ja mantuja talvitakki korvissa ja selkä paljaana, oli vaikea selittää.

Mutta siellä se viiletti, vauhkosti sivuaskelin ravaava Mina etunenässä ja riimunnarusta kynsin ja hampain kiinni pitävä Märta perässä tiukassa sivuluisussa.

Mä olin just tullu tallille, käynyt kurkkimassa joko Lefa oli haettu ja lopulta päätynyt talsimaan kohti ruunan tarhaa. Lumi rapisi mukavasti mustien tallikenkien alla ja muutaman askeleen ulkosalla otettuani ymmärsin, että nyt olisi täydellinen selfievalo. Olin aloittanut vloggaamisen hieman ennen matkaa Latviaan ja pidin itseni mielelläni pinnalla ja muiden mielessä selfieillä sekä täydellisellä instafeedillä. Pöyhin hieman vaaleita hiuksiani, suoristelin villakangastakkia ja nyppäisin muutaman irtokarvan harmaasta takista. Valkoinen villahuivi ja villakangastakki sopivat sangen huonosti yhteen, vaikka näyttivätkin hyvältä. Räpyttelin muutamaan otteeseen viuhkamaisia ripsiäni ja väläytin selfiehymyn naamalleni. Lähes huomaamattomasti täytetyt huulet olivat tarkalleen oikean pinkit ja valkoiset hampaat loistivat sievästi huulien välistä. Katselin itseäni tyytyväisenä, olihan tähän naamaan uponnut rahaa, mutta näytinpä sentään hyvältä. Lähetin snäppiä muutamalle uudelle tuttavuudelle, joita olin tavannut Gaalaillassa. Olis varmaan pitänyt bongata sieltä itselle joku superrikas tai edes supersöpö.

Rauhallisen selfiehetken keskeytti tammatallin takaa kuuluva ylimääräinen mekkala. Mä päätin tehdä pienen koukkauksen ja kurkistella olisiko kenties Penna ongelmissa. Sitä mä en tasan auttais, vaikka se ois kenen hampaissa, ehkä salakuvaisin korkeintaan. Se oli kunnon moukka, aina neuvomassa turhanpäiväisyyksissä. Viimeksi se oli väittänyt, että mä saattaisin vahingossa raapia Lefaa mun akryylikynsillä. Se raukka ei varmaan tiennyt, että mulla oli ollut käytännössä aina jonkinlaiset rakennekynnet. Enkä mä ollut koskaan raapinut niillä ketään, ainakaan vahingossa.

Harmikseni en nähnytkään Pennaa vaan jonkun minulle tuntemattoman tytön, joka roikkui kiinni Minan narussa tamman pöllöillessä miten sattuu.
"Hei tarviksä apua?" Huudahdin päästyäni tarpeeksi lähelle ja livahdin portista tarhan sisälle.
Salaa mielessäni olin tyytyväinen siitä, että muillakin oli kuunokaunoja nelijalkaisia pyydystettävänä. Vaikka en mä oikeasti koskaan Lefaa uskaltais sanoa kuunokaunoksi, Amandahan hirttäis mut. Toivottavasti tuo mysteeridaami oli tullut jäädäkseen, mä ainakin symppaisin sitä tästälähtien vaikka ihan vaan tän härdellin vuoksi.

Yhtäkkiä Mina pysähtyi kuin seinään. Koska se tapahtui keskellä Märtan nyt sinä senkin dumskalle pysähdyt tai-- murinaa, piponsa metrejä sitten menettänyt tyttö oli varmasti vilautellut piileviä hevoskuiskaajan kykyjään. Mina korskahti ja jäätyi niille sijoilleen, ja kun lumenkohina korvissa loppui, Märtakin kuuli lumella narskuvat askeleet.

Kunpa se ei ehtinyt nähdä mitään, ajattelin Märta, vaikkakin samalla täysin tiedosti vain muutaman hassun metrin etäisyyden tulijaan. Sitten sen jotenkin siisti ja puhtoinen ääni kysyi, tarvitsiko Märta apua.

Tyllerö (siis Märta) yksi lunta suustaan ja nousi sen verran ylös hangesta, että takinkin helma valahti takaisin lähelle normaaliasemiaan siinä lantion seudulla. Se toinen tyttö oli vaaleahiuksinen, ja sillä oli villakangastakki. Märta katseli takkia epäuskoisena--eikö tallipuuhissa juurikin likaantunut? Toisaalta, tämä jos mikä talli olisi sellainen, jolla ei likaantuisi, ja nyt kun Märta oikein asiaa mietti, eihän täällä mikään ollut likaista.

Sinihiuksinen räpäytti silmiään ja palasi takaisin todellisuuteen, jossa se istui perse märkänä hangessa Mina hongankolistajan jalkoineen vaarallisen lähellä ja jossa sille puhui todella ystävällisellä ja vilpittömän huolestuneella sävyllä joku kartanon hienostomimmi.

"Eääh", Märta sanoi. "En mä. Kai." Ylös se ei kuitenkaan noussut. "Tai oikeastaan", se jatkoi ja nosti riimunnarusta tiukasti pidelleen kätösensä kohti tuntematonta tytteliä, "jos voisit ottaa tästä hetkeksi kiinni. Mulla on lunta ehkä joka paikassa." Siinä ylösnousemustaan harkitessa se huomasi sivummalla tapittavat kaksi tammaa--oliko ne nyt Effy ja joku, mikä se oli, Armi?--oleskelemassa ihan muina miehinä. Märta nyökkäsi niiden suuntaan ja katsahti tyttöön: "Onko jompi kumpi noista toljottajista sun?"

Se tyttö paljastui sinihiuksiseksi ja ehkä mun ikäiseksi. Mina oli antanut sen nähdä vaivaa itsensä kanssa ja sinihiuksinen näytti lievästi räjähtäneeltä, nätti hän oli kyllä silti. Mä olin aina ihaillut luonnonkauniita ihmisiä, jos mäkin olisin sellainen mun ei tarvitsisi käyttää päivittäiseen kauneudenhoitoon niin paljoa aikaa. Tyttö ojensi Minan riimunnarun minulle ja silitin vaaleanrautiaan kaulaa. Samalla sinitukka kyseli oliko Armi tai Effi mun. Vitsit näytinkö mä siltä, että mä voisin omistaa hevosen tällaisessa paikassa.

"Ei mulla oo enää omaa hevosta ollenkaan", totesin yllättävän neutraalisti. "Mä hoidan Lefaa, Amandan ruuna. Sen tarha on tuollapäin."
Oli yllättävän neutraalia puhua hevosettomuudestaan. Lefan kanssa oli pääsääntöisesti supermukavaa, enkä mä enää ajatellut, että tekisin Mikille jotenkin väärin kun nautin elämästäni jonkun muun hevosen kanssa.

"Mä oon muuten Adelina", sanoin hetken kuluttua.
Ei vitsit, mä en tajunnu edes esittäytyä heti. Toivottavasti sinitukka ei pitäis mua ihan jäätävän epäkohteliaana. Toisaalta, siihen se oli varmaan tottunut jo Auburnissa, mikäli oli viettänyt täällä minuuttiakaan pidempään.

Siinä yhtäkkisen enkelimäistä Minaa pidellen se kertoi, kuinka sillä ei ollut enää omaa hevosta. Sen puheessa ei ollut tippaakaa dramatiikkaa tai surua tai mitään muutakaan tunnetta, vaan se kertoi se kuin Märta olisi juuri kysynyt päivän säätä tai kellonaikaa. Sen sijaan se mainitsin Lefan, joka ei ollut Märtalle ollenkaan tuttu nimi, ja Amandan, jonka Märta oli nähnyt kirjaimellisesti ohimennen--siis oikeasti ohi mennen.

Märta kuitenkin vaistosi, että omahevoisuudella tai sen mainitsemisella--ja vielä täysin turhaa, eihän Märta ollut kysynyt onko sillä omaa hevosta, vaan että oliko jompi kumpi niistä sivustaseuraajamoukista, jotka eivät voineet tarhailuseuraansa ojentaa, sen--kalasteltiin lisäkysymyksiä, joten se tahallaan jätti mitään kysymättä. Ei sitä kiinnostanut. Tai, no, kiinnosti, tietenkin Märta Merenheimoa kiinnosti!

Neiti Villakangas esitteli itsensä Adelinaksi eikä yhtään huomannut Märtan kriisiä siinä valintojen risteyksessä: kysyäkö jatkokysymys siitä Omasta Hevosesta ja tyydyttää uteliaisuus, vai ollako kysymättä yhtään mitään ja olla tyydyttämättä toisen kalasteluodotusta? Pakkohan se oli kalastella, miksi se muuten olisi maininut.

"Märta", nimen kantaja murisi hangesta itseään ylös pusertaessa. "Tämän tahvon hoitaja." Ja olisin varmasti pärjännyt yksinkin jäi sanomatta siinä kun se kahisteli enimpiä lumia vaatteistaan ja veti rintoihin asti hinautunutta pitkähihaista takin alta paikoilleen.

"Kuka on Lefa?" tyttö kysyi sen sijaan. "Päätallissa ilmeisesti. En tiedä kuin nuo kaksi... avutonta toljottajaa ja--" se pyöräytti silmiään, makusteli hetken mitä aikoi sanoa ja lopulta melkein myrkyllisesti sylkäisi nimen ulos: "Branin."

Märta kertoi tietävänsä Minan lisäksi ainoastaan Armin, Effin ja Branin. En yrittänytkään peitellä ihmetystäni Branista, lehmänvärinen Trakehner nimittäin tarhasi täysin toisella puolella pihaa. Toisaalta saattoihan Märta olla Rasmuksen.. joku? Ei ainakaan tyttöystävä, sillä Rasmus seurusteli sen Kaajapurolaisen kanssa, jolla oli kadehdittavan suuret silmät. Märta ei ollut millään tasolla tuttu minulle, vaikka pyrin olemaan mahdollisimman perillä juoruista kuin juoruista.

"Juu päätallista se on. Lefa on ööö.. neljätoistavuotias, sirkushevoseksikin haukuttu ruunikko. Ihan näppärä sekä esteillä, että koulussa, mutta perseilee jatkuvasti jotain", kerroin virnuillen. "Se tarhaa tuolla lantalan ja heinävaraston viereisessä tarhassa parin blondin kanssa."

Paloin halusta kysellä enemmänkin Rasmuksen ja Märtan väleistä. Bran ilmeisesti ainakin oli astunut Märtan varpaille päätellen siitä, miten tyttö oli nimen sylkäissyt suustaan.
"Ootko sä käyny pitkäänki täällä? En oo nähny sua ennen", kysäisin.

Ojensin Minan riimunnarun takaisin Märtalle.

Perkele, se oli mukava. Märta yritti pitää perushappaman naamansa pH-arvon kohdillaan, mutta toisen vilpittömyys ja se, ettei se tuntunut haluavan Märtalle mitään pahaa, tekivät siitä harvinaisen vaikeaa. Adelina kertoi pyytäessä hoitohevosestaan ja sen kasvoilla oli huvittunut virne, ja se melkein tarttui Märtaankin, mutta vain melkein.

Sitten se hiljeni, katsoen yhä etäisesti ehkä sinne, missä sen hoitohevonen sitten kai tarhasi, ja näytti mietteliäältä. Sitten sen katse palasin Märtaan ja se näytti vähän aikaa siltä kuin haluasi kysyä jotain. Ja sitten se kysyi.

"No", Märta aloitti vähän kangerrellen ja katsoi lumisia kengänkärkiään, ottaen hoitohevosensa riimunnarun vastaan kuuliaisesti nyt kun oli saanut itseään vähän enemmän ihmisen näköiseksi. "Tämä taitaa olla neljäs päivä. Tai viides. En kovin pitkään." Sitten ne sanat pulpahtivat ulos ennen kuin Märta ehti edes ajatella niiden pysäyttämistä: "Oikeastaan mä en ole ikinä kunnolla käynyt millään tallilla."

Mina korskahti tyytymättömänä seiskoskeluun ja Märtakin havahtui sanomisiinsa. "Tai, siis, niin", se sanoi, ja tajusi, ettei mitään ollut pelastettavissa, ja vaihtoi aihetta lennosta: "Mutta jos sun hevonen tarhaa tuolla jossain, miten eksyit tänne?"

Kiittäähän ei voinut, ei vaikka se olisi ollut paikallaan. Sen sijaan Märta haki katseellaan jonnekin matkan varrelle unohtunutta pipoaan. Se olisi varmasti ihan hyvä jos sitä vähän pöyhisi lumesta.

Nyökkäsin Märtan kertoessa saapuneensa vasta Auburniin. Tämän jälkeen Märta paljasti, tai pitäisikö sanoa lipsautti, ettei ollut ennen juurikaan talleillut. Mietiskelin mielessäni miten Märta oli tuolla hevoshistorialla päätynyt Auburniin, mutta todennäköisesti hän todella oli Rasmuksen ystäviä tai jotain.

Minan korskahtaessa ja tympiintyessä odottelemaan lähdimme kävelemään kohti porttia. Matkalla Märta kyseli miten mä olin eksynyt tirkistelemään tammatallin läheisyyteen ja punnitsin paljastaisinko olevani häpeilemättömän utelias vai valehtelisinko jotain suhteellisen sujuvaa.

"No siis.. Mä kuulin täältä jotain mekkalaa ku olin menossa hakeen Lefaa ja salaa toivoin näkeväni täällä Pennan pulassa. Se on se tallityöntekijä jos et oo aiemmin nähny, ihan hullun rasittava!" Kerroin ja toivoin lujasti, ettei Märta ollut Pennan bestiksiä. "Me ei olla oikein väleissä sen kanssa, se on aina neuvomassa jotain turhuuksia. Ihan kun mä en jotain pinteleitä osais kääriä, hevosta varustaa und so weiter."

Matkalta löysin ilmeisesti Märtalle kuuluvan pipon ja ojensin sen tytölle. Avasin portin ja päästin kaksikon kävelemään ulos siitä.
"Mutta aina voi kysyä jos jossain tarvii apua. En mäkään täällä oo kauaa käyny, aloin hoitaan Lefaa marraskuussa. Muuten oon kyllä harrastanut ihan kakarasta asti", kerroin hymyille.
Ei vitsit, mähän vaikutin jopa mukavalta. Kyllä äiti ois ylpeä.

Adelina otti pari epävarmaa askelta kohti tallia, ja kun Mina automaattisesti lähti liikkumaan toisen tytön perässä, Märtakin liittyi tallia kohti kulkijoiden iloiseen joukkoo. Adelina höpötti iloisesti ja mainitsi Pennan. Pennan! Märtahan tiesi sen!

"En yhtään ihmettele", se vastasi nirppanokka hienoisessa kurtussa. "En välitä siitä myöskään."

Ja yhtäkkiä Adelina, Lefan hoitaja, Neiti Villakangas, alkoi vaikuttaa vähän potentiaalisemmalta tyypiltä. Märta ignoorasi sen vieraskielisen humble bragin, eikä tietenkään vain siksi, ettei itse osannut mitään sen hienompia kieliä kuin englanti ja muutaman hassun lausahduksen toisella kotimaisella. Mutta se varmasti sanoi jotain hienoa, ja Märta vain hymähti.

"Penna yritti heittää mut pihalle pari päivää sitten", sinitukka sanoi vähän tarinaa värittäen, "koska en kuulunut tänne eikä ollut vierailuaika. Että rasittava on lievä ilmaisu", se hymähti ja jostain syystä sen teki mieli lisätä perään korealla brittiaksentilla I suppose, mutta se puri kieltään ja jätti sen lipsauttamatta.

Adelina poimi matkalta pipon ja ojensi sen uudelle tuttavuudelleen. Jostain ketjuliikkeestä aikoinaan ostettu peruspipo oli luminen ja märkä, joten pienen puistelun jälkeen Märta luovutti ja tyytyi retuuttamaan sitä vain mukanaan pää nyt paljaana.

Adelina oli mukava, sellainen avoin ja ulospäinsuuntautunut. Ennakkoluuloton, Märta ajatteli ja sen suunpieli jopa nytkähti vähän ylöspäin kun Adelina hymyili sille.

"Pistän korvan taakse", se vastasi ja mietti realistisesti, että tallikaverista, joka selkeästi tiesi hevosista vähän enemmän kuin Märta, voisi olla ihan konkreettista hyötyä.

"Missä se sun hevonen asui, jos ei täällä? Kallassa kuitenkin?" Märta kysyi kun uteliaisuus tytön sanojen myötä äityi liian suureksi. Tietenkin jo Kallassa oli pari muutakin hevosenpitopaikkaa kuin Auburn, mutta ne eivät tuntuneet... No, ne eivät tuntuneet Adelinan näköisen ihmisen arvoisilta paikoilta.

Mä melkein tirskahdin Märtan kuvailulle Pennasta, joka oli ollut heittämässä häntä ulos. Penna oli kyllä harvinaisen raivostuttava tapaus. Jos sillä ois joskus oma talli, mä en koskaan kävis siellä päinkään, se sais olla mun kolmas uudenvuodenlupaus.

Märta kysyi missä mun hevonen oli asunut. Aivan, mähän olin sanonut, ettei mulla ollut enää omaa. Mielikuva puoliveriruunasta tulvahti mieleeni ja hymyilin hieman vaisusti.
"Se asui ensin Suomessa ja sitten me oltiin paluumuuttajia ja muutettiin Saksaan. Tai mä olin paluumuuttaja, Mikki oli syntynyt Suomessa. Mut siitä on jo kauan", kerroin Märtalle.

Olikohan Märta täältä vai jostain muualta? Ja mistä ihmeestä se oikein tunsi Rasmuksen. Se oli kysynyt ensin, joten mä kysyisin nyt.
"Ootko sä Rasmuksen.. Kavereita?" Kysyin Märtalta ja käänsin katseeni häntä kohti.

Märta nyökytteli kovin asiantuntevasti Adelinan sanoille, mutta sen pää huusi vain kaikkia muita juttuja. Kuten anna sen olla, se on joku rikas snobi ja eikä mikä tahansa snobi, vaan ulkomailla asunut snobi. Toisaalta, itsepähän Märta oli kysynyt. Voi, mikä ristiriita, saada nyt haluamansa ja sitten se haluttu, jonka oli saanut, olikin vähän ärsyttävää!

Ennen kuin Märta ehti saada ajatustensa rivakoita askelia hallintaan, Adelina sanoi sen nimen. Sitten se vielä katsoi Märtaa. Ja Märta katsoi, tietenkin, takaisin. Se katsoi ensin Adelinan toista silmää ja sitten toista--ne olivat siniset, mutta täysin erilaiset kuin Märtan omat, yhtä lailla siniset silmät. Adelinan silmissä oli erilaista syvyyttä, ja siinä ne nyt odottivat vastausta siihen, oliko Märta Rasmuksen... kaveri.

"Kenen Rasmuksen?" Märta kysyi räpyttäen silmiään, ja alkoi sitten jaaritella. "En ole tavannut kuin sen typerän Pennan, oikeastaan. Isabellaa pari sekuntia, Amandaa vielä vähemmän. Miksi kysyt?"

Mun päässä raksutti jättisuuret hammasrattaat, jotka oli jälleen kerran pysähtyneet. Märta ei siis tuntenutkaan Rasmusta. Vai tunsi, muttei kertonut? Jos sinitukka tunsi Rasmuksen ja valehteli minulle, se oli ihan superhyvä. Saatoin toki olla turhan epäluuloinen, tylsistynyt mieli kun kehitteli kaikenlaisia suhdekuvioita ihmisten välille, usein ihan ilman syytäkin.
"Ai okei! Mä vaan aattelin kun sanoit tietäväs Branin", vastasin Märtalle kepeästi.
Pitikin mennä kuvittelemaan liikoja Märtan ja Rasmuksen välille, vaikka olisihan se ollut jo skuupin arvoinen juttu, että Rasmuksen exä tai kadonnut siskopuoli olisi yhtäkkiä pamahtanut Auburniin. Mä taisin todella lukea liikaa hömppää.

Puhdistin olematonta likatahraa mun glitterinpeittämästä kynnestä.
"Oliko teillä Minan kanssa kummempia suunnitelmia? Mä ajattelin viedä Lefan kävelylle, lähdettekö mukaan?" Kysäisin Märtalta.
Salaisesti toivoin, että Märta kieltäytyisi, sillä pahimmillaan tekisin itsestäni täyden pellen, mikäli Lefa päättäisi leikkiä typerystä. Toisaalta taas, seura ei koskaan olisi pahitteeksi, mulla oli Auburnissa ihan liian vähän tuttuja.

Se tiesi. Märtan silmät menivät viiruiksi kun Adelinan katse siirtyi hetkeksi menosuuntaan ja sen äänensävy muuttui kiinnostuneesta yhtäkkiä kevyen välinpitämättömäksi, aivan kuin sitä ei olisikaan oikeastaan yhtään kiinnostanut Märtan ja Rasmuksen suhde. Ehkä sitä ei kiinnostanutkaan.

Tai. TAI.

Sitten se tajusi, että Märta oli puijannut sitä. Sen äänensävy oli just eikä melkein sellainen no, ihan sama, tiedän asiasta jo tai eipä sillä väliä, otan asiasta selvyyden. Märta ei tiennyt kumpaa se sen sävy enteili, ja hätäisesti sinitukan päässä sinkoili ajatus sinne ja ajatus tänne, ja tuntui kuin siellä olisi yhtäkkiä ollut enää kaksi aivosolua, jotka näyttivät, no, siltä meemiltä.

Huolettomana Adelina katsoi kynsiään--Märtakin vilkaisi, ja toivoi heti, ettei olisi vilkaissut, ja vaistomaisesti veti omat kätensä nyrkkiin vaikka sillä olikin lapaset kädessä--ja sitten se kysyi halusiko Märta lähteä niiden kanssa kävelemään.

"Äööm", Märta vastasi ja mietti kuumeisesti. "Ehkä, ehkä on parempi, että ei. Me ei olla vielä oikein harrastettu sellaista kävelemistä?"

Sitten se harkitsi ja mietti, olisiko sen arvoista nöyryyttää itseään. Toisaalta, vaihtoehtona olisi ties KUINKA pitkä kävelytuokio Adelinan ja sen hoitohevosen kanssa, ja se voisi kysellä vaivihkaa ties mitä, ja sitten se saisi Märtan kiinni valheesta verekseltään, ja sitten Mina varmasti taas yrittäisi ottaa lähtöpassit ja--

"Näithän mitä kävi hetki sitten. Joten ehkä me ei... Ehkä me ei kuitenkaan lähdetä", se lopulta sai sanottua, naama niin pahoittelevana kuin Märta Merenheimo vain osasi olla. "Mutta musta on kiva, kun kutsuit. Kuten sanoin, oon tavannut vain Pennan täällä."

Sitten se tarttuikin jo tammatallin ulko-oven kahvaan, valmiina poistumaan tukalasta tilanteesta.

Märta kieltäytyi kohteliaasti lähtemästä kävelemään ja salaisesti huokaisin helpotuksesta. Nyt voisin hyvillä mielin talutella Lefaa vaikka kentällä. Kävelin Märtan ja Minan kanssa tammatallin kulmille saakka ja hymyilin.
"Mä lähden noutaan sen sirkusponin, nähdään!" Sanoin ja heilautin kättäni.

Samalla mä niiiiin toivoin, etten enää koskaan sanoisi Lefaa sirkusponiksi. Penna saattaisi vaania missä vain ja epäilin suuresti, että se oli yksi Amandan kätyreistä. Virnuilin painellessani Lefan tarhaa kohti, ehkä mä todella luin liikaa hömppää jos mä kuvittelin Pennan vakoilevan ihmisiä ja juoruilevan Amandalle. Toisaalta jos mä taas olin oikeassa, tässä ois katastrofin ainekset käsissä. Naurahdin vaimeasti ja toivoin, ettei Märta kuullut. Mä en nimittäin todellakaan kehtaisi selittää sille, että mä nauroin mielikuvalle Pennasta hiippailemassa ympäri tallialuetta ja salakuuntelemassa kaikkien touhuja.