Löytösalaisuuslaatikko

Kaajapuroilla 28.12.2019, suljettu. @Inna P. @Heidi N.

Mä puhkuin tarmoa. Mä! Josefina Hissukka Rosengård, kaamosapeudesta ja luunmurtumista selviämäisilläni.

Ei kestäisi kauan, niin mä pääsisin oman hevoseni selkään.

Nyt mä pelmahdin Purtsilaan kuolainlastin kanssa. Sekä isä että Isabella olivat puhuneet Grannin kuolainkokeiluista, ja ne mä aloittaisin heti kun voisin taas ratsastaa. Aliisa heitti mut matkallaan Auburniin ja me oltiin sovittu Heidin kanssa, että saisin siltä kyydin kotiinpäin.

Arvelin, että Heidi oli vielä ratsastamassa Cariadilla, sillä talli oli tyhjä. Satulahuone sen sijaan ei ollut. Inna siellä lämmitteli napsahtelevan vanhan sähköpatterin luona sormiaan.

”... hei?” mä tervehdin ominaisvarovaiseen tyyliini. En ollut odottanut tapaavani Innaa täällä. Se oli antanut hevosensa, jolla mäkin olin ratsastanut ja kisannutkin, mun veljen matkaan Ruotsiin saakka.

Mä en ihan ymmärtänyt miksi, vaikka Alexander oli tietysti taitava.

Tiina tarjosi mulle niin maittavan annoksen lasagnea, että olin joutunut käytännössä pyörittämään itseni talliin. Maha piukeana olin sitten käpertynyt sähköpatterin viereen, kun huomasin poikaystäväni olevan vielä maastossa. Verneri oli jättänyt mut Tiinan huomaan – jossa kyllä viihdyin erittäin paljon – lähtiessään ite Loven kanssa maastoileen.

Olisin jäänyt kuitenkin ehdottomasti odottamaan Verkkua sisälle lämpimään rintamamiestaloon, jos olisin tiennyt kuinka kylmä Purtsilan talli oli! Sormeni jäätyivät nanosekunnissa, eikä sähköpatterista ollut ihan niin paljon hyötyä kuin olin toivonut.

Suunnittelin juuri lähteväni hakemaan autosta nahkalapasia, kun ovi aukeni ja kohtasin Jusun yllättyneen katseen.
”Moi”, tervehdin iloisesti.

Kiinnitin huomiota Jusun huomattavasti paksumpaan tumppuun, joka ei pidellyt muovikassia. Olikohan sillä vielä kipsi kädessä? Olin varsinaisesti vain juorujen kautta kuullut Jusun murtaneen kätensä. Tai siis Verneri oli alkuperäinen lähteeni sen verran, mitä se muiden yksityiselämästä suppeasti juorusi. Mä olin meistä se paljonpaljon pahempi.
”Onko sun käsi parantunu hyvin?” kysyin.

Cariad oli ollut herkkähipiäinen lumen peittämällä kentällä, olin saanut ratsastaa sitä pitkään ennen, kun se oli vihdoin luovuttanut ja alkanut rentoutua. Toki asiaan saattoi vaikuttaa se, että olin lähiaikoina ollut enemmän tai vähemmän omissa ajatuksissani. Cariad höyrysi ja minä höyrysin, sillä toppatakin alla ratsastaessa ei tarvinnut paljoa tehdä, että tuli lämmin.

Enkkuviltin peittämä tamma seurasi askeleissani, kun kävelimme takaisin tallille. Cariad seisahtui käytävälle, johon jätin sen ilman kiinnilaittoa odottamaan varusteiden riisumista. Kävelin satula kädessäni varustehuoneeseen, jossa olikin jo ihmisiä enemmän, kuin pieneen tilaan olisi ehkä mahtunutkaan.
"Ai moi", suustani lipsahti nähdessäni Innan. Jusulle soin lämpimän hymyn, kun nostin satulan peitteeksi suojan ja työnsin sen telineeseen. Mun pitäisi ehkä harjoitella vähän ulosantiani sellaisten ihmisten seurassa, joista en niinkään välittänyt.

Musta oli hassua, miten Inna reagoi muhun. Vähän niin kuin se olisi ilahtunut! En mä tietysti arvellutkaan sen inhoavan mua tai mitään semmoista, mutta mun sydän hypähti aina vähäsen hämillään, kun joku tervehti mua sillä tavalla iloisesti kuin Inna.

Sitten se kysyi mun kädestä, niin kuin se olisi kovinkin kiinnostavaa ja vähän niin kuin olisi toivottavaa, että mä paranisin nopeasti. Mä olin siitä aika mielissäni ja hymyilin ujosti.

”Juu, ihan hyvin!” vastasin. ”Pääsen heti alkuvuodesta takaisin ratsaille. Ja töihin. Ja tekemään kaikkea.”

Mä olin niin iloinen siitä, että se asia vaan pulppusi mun suusta. En mä oikein tiennyt, mitä sellaista kaikkea mä tekisin, mutta oli mitä oli, mä voisin. Koska mun käsi oli toipunut hyvin.

Heidi liittyi seuraan, ja mä vilkaisin välittömästi sen keskivartaloa, vaikka mä olin sataan kertaan luvannut itselleni, etten tekisi niin. Punehduin vähän, mutta ei sitä kukaan täällä suunnilleen pakastavassa satulahuoneessa varmaankaan huomaisi.

Vastasin Heidin hymyyn niin luontevasti kuin osasin. Sitten käännyin vielä Innan puoleen:
”Mitäs sä täällä satulapakastimessa muuten edes teet? Siis ei sillä, ettetkö saisi olla täällä, mutta... ei tämä kovin viihtyisä ajanviettopaikka ole...”

”Sehän on kiva. Sulla on varmasti ollu kamalaa, kun et oo päässy hepan selkään. Tiedän kokemuksesta.”

Sit mun hyväntuulisen keskustelun Jusun kanssa pilasi Näyhö. Tietysti sen piti ilmestyä juuri nyt paikalle. Mä en varsinaisesti enää vihannut sitä tai tuntenut inhoa. Olihan se Vernerin ystävä. Ei se kuitenkaan sitä tarkoittanut, että olisin nauttinut sen seurasta. Välillä kyllä mietin, että pitäisi rikkoa hieman jäätä meidän väliltä.
"Ai moi", Heidi tervehti mua, vaikkakaan ei yhtä lämpimästi kuin se hymyili Jusulle heti perään.
”Moi”, mutisin vastaukseni naiselle ja siirsin vihreät silmäni takaisin Jusuun.

Naurahdin hieman. ”En olis täällä pakastimessa, jos olisin tienny miten kylmä täällä on”, myönsin. ”Verkun pitäis pian tulla maastosta, tulin kattoon sitä. Olisin kylläkin pysytelly Tiinan hoidossa, jos olisin tosiaan tiennyt tän arkkupakastimen lämpötilan”, vitsailin.

Nyökkäsin kohti Jusun käsissä olevaa muovikassia.
”Toiko joulupukki Grannille lahjan?” utelin, vaikka S-Marketin muovikassi ei ollut kovin juhlava.

Näin katseen, joka viipyili mun mahanseudulla ja asian huomaaminen sai hymyn nousemaan huulilleni. Innakin tervehti, josta yllätyin kyllä hieman. Kaksikko jatkoi juttelemista kylmyydestä ja siitä, että Verneri oli maastoilemassa. Olin tainnut keskittyä niin kovin Cariadin kanssa tappeluun, etten ollut edes nähnyt maastoon lähtenyttä miestä.
Ei Love kuitenkaan ollut mikään hiljaisin mahdollinen ratsuvaihtoehto.

Cariad odotti vapaana käytävällä, se sai mun jalkoihin hiukan vipinää, eikä kyllä muutenkaan haluttanut jäädä vaihtelemaan kuulumisia satulahuoneeseen.
"Pääsenkö sun taakse kaapille?" kysyin Innalta, joka oli jäänyt seisomaan juuri sen eteen. Mun teki vähän mieli jättää Cariadin kuivausloimi laittamatta, mutta kai piti ruveta vähän aikuistumaan pikkuhiljaa.

Mulla oli tapana seurailla herkeämättä muiden eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä, jotta mä voisin tulkita milloin mä tein jotakin väärin ja kävin muiden hermoille. Usein mä tein muitakin tulkintoja, ja yhtä usein mun tulkinnat tapasi olla pielessä.

Nyt mä ihmettelin sitä päättäväisen etäistä viileyden ja jähmeyden aavistusta, joka viipyili kahden aikuisen naisen eleissä tai eleettömyydessä. Se ei ollut mitään voimalla päällehyökyvää, mutta musta tuntui että se oli siellä huoneessa meidän kanssa.

Siinä, kuinka Inna mutisi Heidille, mutta puhui reippaasti mulle. Siinä hyvin pienessä, ehkä ärtyneessä suupielen kiristymisessä juuri ennen kuin Heidi pyysi Innaa väistämään.

Mutta mulla oli vilkas mielikuvitus ja mä etsin jatkuvasti syitä hätääntymiselle, joten ehkä tämä oli sitä. Etsimistä ja keksimistä.

”Granni ei ehkä pidä lahjastaan”, mumahdin yhä tarkkaillen, mutta voimatta tehdä sen enempää. ”Kokeilen kuolaimia. Tulinkin oikeastaan vaan tuomaan nämä nyt kun muistin... siihen viereiseen kaappiin.”

Naurahdin anteeksipyytävästi. Inna oli nyt mun tielläni, ja mä en mielelläni huomauttanut, jos ihmiset sattui seisomaan mun reitilläni. Mä vaihdoin reittiä, jos se suinkin oli mahdollista.

Kohotin katseeni Heidiin, joka pyysi mua väistymään. En tiiä miks mulla kesti niin pitkään miettiä nousisinko. Toisaalta olisi kutkuttavaa olla hieman pirullinen ja todeta en mä tiedä pääsetkö. Sit mä kuitenkin muistin, että Heidi oli kova tyttö juoruamaan Verkulle ja mähän yritin rikkoa jäätä mun ja Heidin välillä. Ainakin teoriassa.

Mut sai lopulta nostamaan ahterini ylös tuolilta, jossa lämmittelin sähköpatterin vieressä, Jusun sanat. Hymyilin hieman teennäisesti Heidille, kun nousin ylös.
”Toki”, vastasin sille ja siirryin muutaman askeleen kauemmas.
Patterin menetettyäni, työnsin käteni toppatakin taskuihin, jotka olivat täynnä tavaraa. Mä en ollut käsilaukkutyttöjä. Kaikki tarpeellinen kulki takin taskuissa.

”Ugh, sopivan kuolaimen löytäminen voi olla hankalaa”, sanoin Jusulle. ”Mä yhessä vaiheessa etin Ransulle sopivaa ties kuinka kauan.”
Naurahdin sitten, kun mietin mitä mieltä Alexander mahtoi olla kouluratsastajan kuolaimen valinnasta.
”En tosin tiiä, mitä mieltä sun veljes mun valinnoista on. Se lähetti mulle just yks päivä kauheen ostoslistan uusista varusteita.”

Yhtäkkiä mun teki vähän mieli piikitellä Innaa, mutta sain pidettyä suuni supussa ja lähdin kaivamaan viininpunaista villaloimea Cariadin kaapista naisen väistettyä.
Innan sanat Alexanderista sai mut hiukan jännittymään, mutta ilmeeni peitin taitavasti kaapin sisätiloihin.

En ihan ruvennut liittymään kaksikon kuolainkeskusteluun, joten suljin vain kaapin loimi käsissäni ja luovin tieni takaisin tallin puolelle. Satulahuone oli ihan tarpeeksi kylmä ilman Innan lisävaikutusta huoneen lämpötilaan.
Cariad oli pysynyt paikoillaan ja harjasin sen pikaisesti läpi magic brushilla, jonka jälkeen heitin fullneck villaloimen sen päälle. Talutin tamman sen karsinaan ja riisuin suitset, Cariad saisi hetken kuivatella sisätiloissa ennen ulospääsyä.
Huokaisten putsasin kuolaimet tamman vesikupissa ja lähdin viemään niitä ja harjoja takaisin varustehuoneeseen.

Jotakin omituista tässä oli.

Kerrankin se jokin omituinen piili enemmän muissa kuin mussa.

Inna, joka oli niin ystävällinen ja rupattelevainen, käyttäytyi melkein niin kuin Heidiä ei olisi ollutkaan. Heidi, joka oli varmaan vielä Innaakin ystävällisempi, ei ollut sen kohteliaampi. Jokin hiersi näiden kahden välejä, tai sitten mä olin tosi huono tulkitsemaan ihmisten käytöstä.

”Niin, joo, no... Alexanderilla on paljon mielipiteitä”, sanoin yhtäkkiä vähän levottomana.

Katsoin hätääntyneenä paikalle saapunutta Heidiä.

Viime aikoina se oli suunnilleen juossut tallikäynnit, sen mitä mä nyt olin ollut paikalla näkemässä. Oliko se vilkuillut vähän olkansa ylikin?

Mä olin ajatellut, että se oli kiireinen, mutta...

Mä olin katsonut Heidiä niin pitkään, että se odotti mun sanovan jotakin itselleen, mutta mulla löi täysin tyhjää.

”Mitä sulle kuuluu?” mä kirahdin sitten typerästi, vaikka olisin voinut kysyä vaikka moneltako se halusi lähteä tai sujuiko sen matkavalmistelut gaalaa varten hyvin tai mitä tahansa muuta täsmällisempää.

”Mm, siinä oot kyllä oikeessa”, vastasin.
Alexander Rosengård oli yhtä mielipidettä koko mies.

Mun teki mieli palata takaisin patterin lämpöön, kun Heidi paukkasi takaisin tallin puolelle. En kuitenkaan kerinnyt kuin vasta suunnitteluvaiheeseen, kun se jo tuli takaisin. Nyt en viitsisi ainakaan palata, etten joutuisi pian taas siirtymään Heidin takia yhtään mihinkään.

Jusun kysyessä mitä Heidille kuului, mä taisin taas pilata päivän. Tiedättekö sen tunteen, kun ette kaikesta rypistelystä huolimatta osaa pitää suutanne kii? Varsinkaan silloin, kun edes yritätte olla pahentamatta tilannetta?

”Niin, mitä kuuluu?” esitin samaisen kysymyksen (joka tässä tapauksessa ei ollut se paha asia). ”Joko oot myöntäny itelles, että oot pihkassa Verkkuun?”

Vitun kiva, Inna, vitun kiva! Jospa vain murjottaisit siellä patterin vieressä, ettei sun tarvis odottaa seuraavaa hirttäjäispäivää, jossa rakas poikaystäväsi on vetämässä vivusta!

Ehkä olisi paras vain korjata heti tilanne.
”Niin, no älä vastaa.”

Olin vastaamassa Jusulle sen perus hyvää, kun Inna avasi sanaisen arkkunsa ja sai mun suun loksahtamaan hiukan auki. Hetkeksi mä jäin sanattomaksi, kun Inna ryhtyi jo korjaamaan tilannetta.

"Sehän on vuoden polttavin puheenaihe", vastasin siristäen silmiäni naiselle. Mä uskoin, ettei mun tarvinnut enää selitellä tekemisiäni, varsinkaan, jos kerran olin päätynyt sänkyyn Jessen kanssa ja kannoin miehen lasta edelleenkin. Ei ollut Verneri käynyt ihan kovin usein mielessä viime aikoina.

Mua kyllä harmitti, etten ollut omien elämäntilanteiden ja välirikon myötä enää puhunut miehen kanssa kunnolla. Verneri ei vaikuttanut olevan ihan täysin kunnossa, vaikka hymyilikin aina, kun ehdin nähdä sen ja teki tallissa töitä ihan normaaliin tapaansa. Hyvä ystävä minäkin olin, ajattelin, kun niputin Cariadin vaaleanruskeita suitsia käsissäni, vältellen Innan ja Jusun katseita.

Mun mieli oli usein vähän hidas, mutta kun oli aika hypellä johtopäätöksiin...

Jehna.

Vernerikö oli Heidin mystinen mies?

Verneri, joka valmensi mua ja Grannia.

Tai siis, eihän se ollut olennaista. Se oli, että Verneri seurusteli Innan kanssa.

Tiesikö Inna, että Heidi oli raskaana? Kaikesta päätellen ei. Mä loin siihen pahoittelevan katseen, mutta tajusin nopeasti, että se se vasta oli epäilyttävää, kun Inna ei tiennyt, mistä mä olin pahoillani.

Tallin puolelta kuului kopinaa.

”Se taitaa olla Verneri”, mä sanoin syvästi kiusaantuneena ja uskalsin nippa nappa vilkaista Heidiä, jolle mä en tasan rohkenisi kertoa ratkaisseeni sen mystisen siittäjän henkilöllisyyden. Se ei ollut kertonut sitä mulle. Se ei halunnut mun tietävän.

”Ollaankohan me, öö, kohta valmiita lähtemään?”

Lopulta mua ei ehkä ärsyttänytkään niin paljon oma kysymykseni, kun huomasin Heidin huvittavan silmien siristelyn.
”En mä nyt polttavimmaks sitä sanois”, kohautin olkiani. ”Eikä siitä sen enempää.”

Sen enempää mulla ei edes ollut asiasta sanottavaa.

Kurtistin kulmiani, kun siirsin katseeni takaisin Jusuun. Se näytti jusumaisenpelästyneeltä vai pahoittelevalta? Vai molemmilta? Mä just meinasin kysyä siltä, mikä sillä oli hätänä, kun se kuuli tallista kavion askeleita.
”Aa, niin varmaan onkin”, myönsin hieman varovasti, koska mua kiinnosti miks Jusu oli tuon näköinen.

”No, mutta oli kiva nähä”, sanoin ja osoitin sanani täysin Jusulle. ”Poiketaan joskus vaikka kahville.”
Osoitin sanani yhä Jusulle, vaikka ei me varsinaisesti oltu mitään kahvittelukavereita.

”Mä meen nyt kattoon sitä Verkkua”, kerroin vielä ja poistuin paikalta.

Mua inhotti se, miten Inna oli ottanut asian taas kerran esille. Pohdin miten nainen kuvitteli edelleen, että mulla olisi ollut jotain tunteita Verneriä kohtaan, vaikka asia oli mielestäni loppuunkäsitelty jo. Sain vain toivoa, että tämä olisi viimeinen kerta, kun asiasta puhuttaisiin. Jos en ollut käynyt Verneriin käsiksi tänä aikana, mitä olin miehen tallissa ollut, niin tuskin alkaisin sitä tekemään nytkään.

Mietin myös mahtoiko miehen korvia kuumottaa, sillä äänistä päätellen tämä saapui paikalle. Inna karkasi samantien ulos satulahuoneesta ja minä huokaisin syvään.

"Joo, mun pitää vielä pukea Cariad ja viedä se ulos, muuten olen ihan valmis", vastasin naiselle hieroen kädelläni kasvojani. Liukenin tallin puolelle ja tervehdin sinne saapunutta Verneriä hymyillen, kun kävelin kaksikon ohitse. Minun olisi ihan turha kiukutella miehelle tämän naisen käytöstavoista.
Cariad oli jo kuivunut kiitos klippauksen ja sain nopeasti puettua sen loimien alle ja vietyä ulos, jotta pääsimme Jusun kanssa lähtemään.