Hilpeitä aikoja

Vänrikinmäki, 19.12.2018.
Suljettu. Mukaan @Inna P.

Joulu. Mitä se mulle tarkoitti? Hevosille paria liikutusvapaata päivää, työntekijöille vapaita, itselle kaikkia tallitöitä. Kotona oli kuusi, mutta se odotti yhä koristeluaan. Mä olin tilannut jouluruoat pitopalvelusta tietäen, ettei meillä tehtäisi tänä vuonna mitään itse. Mulla ei aikaa, jos kohta ei hirveästi intressiäkään, eikä Lynn vaikuttanut yhtään sen innostuneemmalta.

Sentään se asui taas kotona. Sentään mä saisin viettää tyttäreni ensimmäisen joulun koko perheen voimin vähän niin kuin mikään ei olisi vialla. Me käytäisiin mutsin luona aattovierailulla - en tiennyt, tulisiko Lynn mukaan, mutta ainakin mä ja Lilian mentäisiin - ja...

Ensin jouluajatukset olivat keskeyttäneet mun rehutilauksen teon, ja nyt koputus toimiston ovella keskeytti ne ajatukset. Kohotin hajamielisenä katseeni Paakkasen Innaan, joka kurkisti ovensuusta sisään. Mä en kyennyt muistamaan, pitikö sen edes olla tänään täällä, enkä mä myöskään muistanut, milloin se olisi tuolla tavalla varovasti ja harkiten koputtanut oveen sen sijaan, että olisi vaan marssinut sisään piittaamatta siitä, keskeyttäisikö jotakin.

"Hmm. No?" kysäisin kulmat koholla ja vilkaisin termospannua, jossa pitäisi olla vielä kahvia. "Otatko kahvia? Ja pitäisikö sun edes olla täällä tänään?"

Astuin peremmälle Danielin toimistoon. ”Joo mielelläni”, vastasin ensin kahvitarjoiluun.
Otin käsiini pöydällä olevan mukin ja täytin sen termarista kahvilla. ”Ei oikeastaan pitäisi”, totesin sitten ja istahdin alas mukini kanssa.

Laskin hetkeksi mukini Danielin työpöydälle ja avasin puuteriroosan värisen toppatakkini vetoketjun. Sen taskussa poltteli paperi, jossa oli mustaa valkoisella. Katsoessani pomoni väsyneitä kasvoja, olisin halunnut vain repiä sen tuhansiksi palasiksi. Halusta huolimatta, avasin taskun vetoketjun ja otin paperin sieltä käsiini.

”Mä kävin lääkärissä tänään”, ilmoitin samalla, kun taittelin paperin avonaiseksi käsissäni. ”Ja se määräs mut saikulle.”
Työnsin lääkärin kirjoittaman paperin pomoni nenän eteen. Mä en tykännyt siitä lapusta. Ehkä se ei olisi niin paha, jos kyseessä olisi vain murtunut käsi tai jokin muu telottu ruuminosa. Se lappu kuitenkin kertoi yliväsyneen pomolle kuinka tämän työntekijä itse oli yliväsynyt.

Mä olin lähtenyt tänään Murronmaan yksityiselle hakemaan vakiolääkäriltäni ainoastaan reseptiä parempiin unilääkkeisiin. Sen sijaan Katri Mänkelä oli ilmoittanut mun olevan burn outissa, kun se oli ensin udellut mun viikkorytmeistä. Väitin sille ensin vastaan, koska en tuntenut itseäni burn outiseksi. Mä olin vain väsynyt huonojen unien takia.

Otin kahvimukin pöydältä käsiini ja hörppäsin siitä kitkerää kahvia.

Katsoin paperia, jonka mukaan mun pitäisi pärjätä ilman Innaa kuukauden verran.

Kuukauden.

Kylmä kauhu puristi sisuskaluja. Ensinnäkin siksi, ettei kuukauden saikkulappusia jaeltu tuosta noin vaan. Jokin oli pahasti pielessä.

"Okei. Hyvä kun toit tän nyt heti... Joo. Tästä selvitään", sanoin ja mietin, kuka selviäisi ja mistä. Toivottavasti kaikki omista haasteistaan. Katselin mietteliäänä Innaa, jonka kasvoilta löysin yhtäkkiä samat väsymyksen merkit kuin omasta peilikuvastani.

"Mulla on rekry nyt muutenkin päällä", kerroin, ja sitten puraisin vähän kieltäni. "Siis ei siksi että olisin ketään korvaamassa, mutta... lisäkäsiä. Vielä Anmarin lisäksi."

Se rekry ei etenisi kovin nopeasti, sillä nyt oli vaatimustaso kaakossa. Mun piti saada hommaan mukaan toinen suunnilleen tasoiseni ratsastaja. Joku sellainen, johon mä luottaisin niin paljon, että voisin olla itse poissa.

Koska mun olisi vaan pakko olla poissa, se oli fakta. Ei sitä tähänkään asti ollut ikinä raha estänyt, vaan halu tehdä kaikki itse ja viimeisen päälle.

"Pärjäiletsä?" mä kysyin vähän kulmiani kurtistaen Innalta, ja olisin saattanut yrittää hymyillä rohkaisevasti, ellei se olisi ollut mulle niin vieras tapa toimia. Inna tunsi mut tarpeeksi hyvin säikähtääkseen, jos mä nyt yhtäkkiä alkaisin hymyillä ja taputella sen päätä. "Ja onko jotain mitä mä voin tehdä sun hyväksi?"

Ristin jalkani ja nojauduin tuolin selkänojaa vasten. Mua kadutti todella paljon, että jätin Danielin juuri nyt pulaan. Varsinkin kun pomoni kertoi, että tästä selvitään. En mä ollut typerä ja tiesin kaiken mitä Kivitallissa tapahtui. Kuinka kiireistä oli Danielilla ja mulla, kuinka harjoittelijana toimiva Hanne paiski jo töitä tai Anmari.

Hörpin nopsaan kahvimukini tyhjäksi ja kurotin laskemaan sen työpöydälle. Mä en oikein tiennyt mitä sanoa. Pitäisikö pahoitella vai selitellä?
”Rekry on hyvä”, sain tokaistua. ”Ehkä sun kannattais pyytää taas Pihlaa apuun”, ehdotin, koska tiesin Danielin luottavan mun sanoihin. ”Se on hyvä kouluratsastaja.”

Kahvikupin lähdettyä sormistani, en keksinyt niille enää mitään järkevää tekemistä, joten nypläsin toppatakkini vetoketjua. Daniel esittäessä viimeisimmän kysymyksen, mä jopa naurahdin hieman.
”Kyllä mä pärjään”, vastasin, vaikka en kyllä tiennyt oliko se totta. ”Enkä mä usko, että susta paljon olis apua missään”, kerroin vielä ja rapsutin samalla kutiavaa nenääni.

”Ömm, Dani.. siellä papereissa lukee, että mä oon väsyny”, kerroin hyvin varovasti. ”Ja se mun lääkäri kehotti mua miettiin tän saikun aikana olisko mulle parempi vaihtaa työpaikkaa.”

Sen lisäksi olin saanut kehotuksen mennä puhumaan ulkopuoliselle, mutta tuon sanominen Danielille oli kaikista pahinta.
”Mä rakastan kyllä tätä työtä”, henkäisin.

"No, jos se väsymys johtuu tästä työstä, mä veikkaan, ettei kenestäkään muusta ole tässä niin paljon apua kuin musta", töksäytin suorasukaisesti. "Me voidaan katsoa työnkuva ja tuntimäärät uusiksi, mutta mun pitää vaan tietää, missä mennään ja mitä sä tarviit."

Mun kädet tärisi vähän, mutta toivoin, ettei Inna kiinnittäisi siihen huomiota. Sen saikkuasiaa me oltiin tässä puimassa. Mun sotkuinen perhe-elämä ja väsymykseni ei kuulunut nyt tähän.

Mutta Inna kertoi rakastavansa työtään. Mä pureskelin huultani, mitä en normaalisti tehnyt.

Joskus ennen olisin saattanut kysyä, mikä siinä sitten niin väsytti, mutta nykyään mä tiesin. Työstään saattoi tykätä vaikka kuinka paljon, ja silti väsyä. Lopulta uupumus, niin kuin elämä muutenkin, oli niin pirun monen asian summa.

"Sitten me tehdään tästä työstä sellaista, että sä pystyt sitä tekemään... jos sä haluat", sanoin hiljaa. "Tietysti, jos se sun koko paletin kannalta on järkevintä, etsit jotakin muuta."

Se oli hankala asia sanottavaksi. Jokainen lähtevä työntekijä tarkoitti uuden etsimistä ja perehdyttämistä. Innasta mä en halunnut luopua. Koko ajatus sai mut silloin voimaan vähän pahoin, koska mun elämäni summa oli nyt vähän liikaa ylipäänsä.

"Tiedät varmaan, että mä olen ollut sun työpanokseen tosi tyytyväinen", varmistin vielä, ja yhtäkkiä mun kurkkua kuristi vähän omituisesti. Se oli erikoinen kehontuntemus.

En mä halunnut etsiä mitään muuta. Daniel Susineva oli vajaa vuosi sitten tarjonnut mulle hyvää työpaikkaa, jossa pääsin työskentelemään kaikenlaisten hevosten parissa. Sain paljon vastuuta, jota en uskonut saavani missään muualla. Enkä mä oikeastaan tehnyt tätä edes rahasta. Mä pärjäisin ilman työpaikkaa, vaikka se oli niin sanotusti hätävara.

”Ehkä lyhyempiä päiviä tai viikkoja”, sanoin pohdiskelevasti. ”Ajomatka on niin pitkä..” lisäsin vielä hiljaa.

Hymyilin Danielille, kun se kehui mun työpanosta. Totta kai jokainen järkevä ihminen tykkäsi siitä, kun tekemää työtä arvostettiin. Ei kukaan jaksanut pomoja, jotka aina haukkuivat tai keksivät valittamisen aihetta. Mulla ei oikeastaan ollut paljon työkokemusta mistään.

”Kiitos”, mä vastasin puolittain hymyillen. ”Säkin oot ollu hyvä pomo.”
Mun järkevien lauseiden arkku oli sinetöity hyvin tarkasti kiinni tällä hetkellä. Oli vaikea sanoa Danielille yhtään mitään. Daniel ei kuitenkaan ollut mikään tunteellisten höpötyksien osaaja tai vastaanottaja.

Nyökkäsin, kun Inna mainitsi pitkän matkan. Mitähän se mahtoi käyttää työmatkoihin, yli tunnin suunta? Kävisihän sen puisevaksi. Mä sentään vaan kävelin muutamassa minuutissa kotiovelta talliin saakka.

Puolensa tosin siinäkin. Sitten sitä oli koko ajan kiinni tässä hommassa.

Tosin niin oli Innakin omassa tallissaan. Mun mieleen juolahti idea.

Otin kehut vastaan vähän jurona.

”No hyvä jos edes sen homman hallitsen”, tokaisin, ja luistin sitten muihin asioihin: ”Helpottaisiko se, jos saisit omassa tallissa kevennettyä vastuuta?”

Nousin ja nappasin yhden kapean mapin käsiini. Missä helvetin välissä musta oli tullut näin järjestelmällinen, mietin, ja miten kummassa mun elämä saattoi silti lipua niin pahasti pois hallinnasta?

”Mä oon saanut pari ihan hyvää hakemusta meinaan”, totesin. ”Muistaakseni ainakin yksi asui jossain sun suunnalla. Mun arvioni mukaan ihan järkevä, voisin haastatella itsekin mutta tarjottu ja toivottu tuntimäärä ei kohtaa.”

Löysin etsimäni; olin printannut hakemuksen ja sen oheen liitetyn CV:n. Olipa mukana suosituskirjekin,

”Jos haluat, voin kysyä häneltä, jos sopisi yhteystietojen luovutus sulle”, ehdotin näyttäen listausta osa-aikaista työtä hakevan aiemmasta työkokemuksesta. Nainen halusi pienen tuntimäärän, mutta Innalla ei täysipäiväisen tekijän tarvettakaan kai ollut.

Mä en ollut oikeastaan edes ajatellut tarvitsevani pienelle viiden hevosen tallilleni muita apukäsiä kuin Eevin, joka teki satunnaisesti pari vuoroa viikossa Hanin tallivuokran edestä. Siksi tuli yllätyksenä, kun Daniel nousi pöytänsä äärestä hakemaan yhden hakijansa työhakemusta. Suoristauduin tuolilla.
”Niin, no en mä varsinaisesti oo ajatellu asiaa. Kyllä mulla lomittaja on joskus käyny”, pohdiskelin.

Otin vastaan Danielin ojentaman paperin, joka kertoi hakijan työkokemuksesta. Se oli ihan mukava paperi. Paljon erilaisia työpaikkoja, osan talleista jopa tiesin nimeltä. Kokemusta löytyi. Vilkaisin suosituskirjettä, jossa hakijaa kehuttiin positiiviseksi ja ahkeraksi.
”Voithan sä”, myönnyin Danielin ehdotukseen.
Ei siinä mitään kukaan menettäisi.

”Onkohan sen odotukset kuitenkin paljon suuremmat, kuin mitä mulla on tarjota?” pohdin Danielille. ”Se on kuitenkin hakenu tänne isolle tallille, kun mulla on tarjolla viiden hevosen mesta”, naureskelin.
Kivitalli ja mun pieni tönö eivät kohdanneet. Ehkä hakija halusi paljon enemmän haasteita. Mulla ei ollut kuitenkaan tarjota mitään suuria haasteita työelämään.

Silmäilin vielä toistamisiin CV:tä ja luin suosituskirjeen lävitse. Ainakaan pyydetty viikkotuntimäärä ei ollut kovin suuri. Täysiviikkoiseen määrään mulla ei ollut edes töitä tarpeeksi.

"Niin no, kysymällähän se selviää, mitä se odottaa", sanoin olkiani kohauttaen, mutta kerroin sitten, mitä mieltä mä itse olin: "Ei se kyllä uutta elämäntyötä etsi. Sillä on kuulemma pieni lapsi, ja se tarvitsee jotakin, mitä tehdä parina päivänä viikossa järjissään pysyäkseen."

Sen saatoin ymmärtää, en aivan oman kantapääni kautta, mutta... lähikokemuksella.

"Eiköhän se sitten palaa päivätyöhönsä", tökkäsin sormellani viimeisintä, yhä jatkuvaa työsuhdetta jossakin muun alan yrityksessä.

Ja mun ajatukset hairahtuivat siihen, kuinka Lynn oli mun äitini palkkalistoilla. Mahtaisiko se haluta palata takaisin, kun aika koittaisi? Mä en tiennyt. Enhän mä näinä päivinä edes tiennyt, mitä sille kuului. Meidän juttutuokiot olivat niin pintapuolisia, että mä livautin juuri parhaillaan käymäni keskustelun heittämällä viikon syvällisimmän paikalle.

"Sulla tuskin on tarvetta ja sillä pienen lapsen äitinä ei varmasti ole resursseja täysipäiväiselle työsuhteelle. Jos mä oikein ymmärrän, sä tarvitset jonkun keventävän muutoksen elämääsi ja se... omaa aikaansa ja ehkä pientä lisätuloa."

Kohautin olkiani. Huokaisin syvään. Voisinpa loihtia ratkaisuja myös omaan elämääni tällä tavalla jonkun mapin kätköistä.

”Aa, no sit”, mutisin katse yhä papereissa, kun Daniel kertoi pienestä muksusta.
Se kyllä hankaloittaisi, jos tarvitsisin äkillistä apua. Muksuja oli vaikea saada hoitoon, ellei ollut hyvissä väleissä perheen kanssa tai tietenkin, jos kuvioissa oli myös toinen vanhempi. Mutristin pohtivasti suutani. Tämä olisi kyllä sopiva kevennys, enkä mä menettäisi mitään.

”Ei kyllä ole”, myönsin. ”Ransukin lähtee Ruotsiin, joten mulla ei oo paljon hevosia kotona”, naurahdin ja jatkoin pohdiskelevasti. ”Ehkä voisin ottaa jonkun ratsutettavan.”
Ajatus muuttui heti naurettavaksi. Tässä oltiin jäämässä sairaslomalle vakiduunista ja pomon nenän edessä suunnittelen lisätöitä kotiin.
”Tai ehkä mä lusin saikkuni ensin, ennen kuin lisään töitä”, naurahdin. ”Mutta kiitos Daniel, jos viitsit soittaa ja kysellä. Kerro, että voi aloittaa niin pian kuin haluaa. Tietty, jos sitä edes kiinnostaa.”

Okei, mä saatoin hieman höpötellä turhia. Ehkä ajatus kuitenkin hermostutti mua hieman. Meinasin jatkaa höpöttelyä, kun kuulin toimiston ovelta ääniä ja käänsin katseeni ovea kohti, joka raottui.

Mä en ole ihan varma, mitä mun ilmeelle tapahtui, kun Inna pohdiskeli ratsutettavan ottamista. Oli hyvin mahdollista, ettei se tiukentunut, koska mun perusilmeeni oli jo melko jäyhä, mutta yhtä hyvin suupielet saattoi hitusen kiristyä ja silmäkulmat siristyä.

”Niin, ehkä tän saikun tarkoitus on parantaa asioita ja miettiä ja toteuttaa tarvittavia muutoksia”, lausuin sangen neutraalisti. Helpottaisivatko lisäduunit kenenkään yleistä jaksamista?

Sen enempää en kerennyt sanoa, sillä toimiston ovi kävi. Jälleen tyyli oli varovaisempi kuin olisin suonut. Äh, mistä lähtien sekä mun työntekijät että vaimo olivat ruvenneet hiipimään täällä?

Lynnin vihreät silmät olivat varautuneet, kun se katseli meitä.

”Hei”, se tervehti kollektiivisesti. ”Keskeytänkö? Toisn vain Lilianin.”
”Eikun tuo vaan, niin pääset ratsastamaan”, sanoin, hymyilin varovasti ja nousin seisomaan. Astuin peremmälle toimistoon käyvää vaimoani vastaan ja nappasin tältä tyttären otteeseeni.

Jostakin käsittämättömästä syystä mä sujautin samalla suukon Lynnin poskelle. Oli vaikea arvioida, kuka yllättyi eniten. Todennäköisesti mä itse, tai ehkä Lynn, joka nytkäytti suupieltään nopeaan, väkinäiseen hymyyn ja katsoi mua sen näköisenä, että ajatteli noin kymmenentuhatta ajatusta sen ohikiitävän hetken aikana.

”Hmm... toivottavasti sun hevoset voivat hyvin”, Lynn suuntasi kohteliaat sanansa Innalle ja naurahti sitten hämillisenä. ”Ja tietysti sä itse.”

Mä pitelin vasta heräilleen oloista Liliania sylissä iloisena siitä, että se oli siinä. Istahdin alas ja katselin ymmyrkäisiä pieniä silmiä, jotka kirkastuivat vähitellen. Kohta alkaisi elämöinti.

”... pitänyt niin kiireisenä, että enhän mä tiedä kenenkään kuulumisia enää”, Lynnin pahoitteleva sävy lipui mun tajuntaan. Vauvako? Vai typerä aviomies? Eroajatukset? Perhe-elämä? Se mitä siitä nyt oli jäljellä.

Tulija oli Lynn, joka piteli Liliania käsivarsillaan. Vitsit se muksu oli söpö. Hymyilin kaksikolle.
”Hei”, heitin tervehdykseni kuin ohimennen.
Mua hieman harmitti, että keväinen väärinkäsitys oli vienyt mun ja Lynnin kaverisuhteen suohon. Olin huomannut, että se oli osasyy siihen, ettei Lynniä näkynyt paljoa tallilla. En sen tarkemmin tiennyt mikä pariskunnan suhdetta oli hiertänyt tai hiersi yhä, eikä asia varsinaisesti kuulunut mulle.

”Aa, joo, voivat ne”, vastasin Lynnille. ”Ransu itse asiassa lähtee ylihuomenna Ruotsiin Alexander Rosengårdin mukana. Se pääsee vähän parempiin puitteisiin opetteleen”, kerroin, kun muistin Lynnin aikanaan ratsastaneen Ransua ruunan ollessa vielä Pirittan omistuksessa.

”Kiirettä se pitää jokaisella”, sanoin hymyillen. ”Mä jouduin itse asiassa tuomaan Danille sairaslomapaperin. Ikävä kyllä joudun tuottaan sille vielä enemmän töitä”, kerroin pahoittelevasti.

Lynn ei voinut olla tyytyväinen miehensä työmäärään. Tiesin varsin hyvin kuinka paljon Daniel vietti aikaansa tallissa hevosten parissa. Puhumattakaan kisatapahtumista tai muista messuista ja klinikoista.

Katsoin hymyillen Liliania, joka näytti nuokkuvan isänsä sylissä. Tyttö näytti kyllä todella paljon isältään. Kuinka vanha se jo olikaan? Ei vielä ainakaan vuotta. Kenties syntynyt huhtikuussa? Vai Toukokuussa?
”Meidän pitäis mennä joskus kahville”, heitin Lynnille. ”Jutella kuulumisia ja sen sellaista.”

Haluaisin todella paikata välejämme, mutta en tiennyt oliko tunne molemminpuolinen. Varsinaisesti en ollut tehnyt mitään väärää, mutta pystyin kuvittelemaan miltä Lynnista tuntui. Epäilyt miehen pettämisestä eivät varsinaisesti voineet tuntua hyvältä.

Mä en käsittänyt, mitä Innalla oikein liikkui päässä, kun se lähti ehdottelemaan Lynnille yhteisiä kahvitteluja. Mä en ollut jutellut Hepanholma-keissistä Lynnin kanssa aikoihin, en tietenkään, mutta kyllä mulla vaan lähti hälytysvalot välkkymään päässä, kun ajattelinkin, keiden kahden kanssa olin samaan aikaan samassa tilassa.

Mutta Lynn hymyili. Hymy oli vähän hajamielisen näköinen, mutta yhtä kaikki jotain ihan muuta kuin mitä mä olin odottanut.

"Hmm, niin, ehkä meidän tosiaan pitäisi", mun vaimo sanoi harkiten ja hymyili taas. "Olisi kiva kuulla Ransusta enemmän."

Mä olin yhä varuillani, mutta mitään pahaa ei sitten tapahtunutkaan. Lynn vilkaisi kelloaan.

"Ai mutta, mun täytyy kyllä nyt lähteä satuloimaan Sheila kiireenvilkkaa. Oli kiva nähdä! Heippa. Ja nähdään kotona."

Lynn vilkutti vielä ovensuusta, ja mä olin hetken aikaa hämilläni lämpimästä äänensävystä ja iloisesta vilkutuksesta. Sitten mä oivalsin, että Lilianillehan ne oli osoitettu.

Nauraa pärskähdin. Se oli hämmennystä purkava reaktio. Se sai myös Lilianin vastaamaan jotakin naurahduksen tapaista. Kovasti tyttö jo jotakin tavuja tapaili, vaikka pitkä matka oli vielä puheeseen.

"Vai että kahvilla", tuumasin, ja oikeastaan sitä tarkoittamatta jatkoin lopunkin ääneen: "Pitäisiköhän meidänkin joskus."

Se vaati tarkennusta, vaikka se tarkentaminen nyt sitten tuntuikin vähän paskalta.
"Siis mun ja Lynnin."

Hymyilin Lynnille ja sanoin nopeat heipat perään sekä heilautin kättäni ennen kuin nainen poistui toimistosta. Hyvä, Lynn oli suostunut lähtemään kahville. Siirsin katseeni takaisin Danieliin, kun tämän vaimo oli poistunut. Sen huulilta pääsi naurahdus, joka vahvisti epäilykset.

”Ai, mun kahviseura ei kelpaa”, naurahdin, kun Daniel tarkensi sanomisiaan.
Sitten katsoin hetken arvioivasti Danielia ja saatoin ylittää jonkin rajan, johon en varsinaisesti edes uskonut saavani vastausta.
”Meneekö teillä huonosti sen Hepanholma-keissin takia?” kysyin. ”Mikä oli kyllä sun osalta kauhean naurettavaa edes luulla meidän paneskeleen.”

Okei, ehkä mun ei pitäisi puhua paneskelusta lapsen kuullen, eikä varsinkaan silloin, kun se lapsi oli isänsä sylissä. Vielä sellaisen isän sylissä, joka varmaan säikähtäisi utelujani ja heittäisi haalariin käärityn vauvan ilmoihin. Tai sitten Daniel suuttuisi kysymystäni.
”Ehkä sitku mä palaan saikulta, niin olis sun vuoros”, ilmoitin vakavampana ja nousin ylös tuolilta. ”Otat pari viikkoa hevosetonta vapaata ja keskityt muuhun.”

Tiesin kyllä, että yrittäjää ei koskaan saisi varsinaisesti lomalle.
”Ja se lääkäri kehotti mua puhuun jollekin ulkopuoliselle”, kerroin samalla, kun vedin toppatakkini vetoketjua kiinni. ”Ehkä se toimis sullekin.”
Kohautin olkiani.

Mä en tiennyt mitä sanoa Innan kahviseura-juttuun. Johan me kerran oltiin oltu juomaseuraa, ja millä seurauksilla.

”Joinhan mä nytkin sun kanssa kahvia”, jurotin, koska en halunnut ottaa sitä Hepanholman juttua esille (taas ja/tai enää).

Sitten sen piti mennä kysymään, menikö meillä Lynnin kanssa huonosti sen nimenomaisen tapauksen vuoksi.

”Ei se mikään ongelmien alku ollut”, mä sanoin niukasti, mutta jatkoin totuudenmukaisesti: ”Mutta ehkä joku kulminaatiopiste. Oli eripuraa ennen sitä ja ei se sitten sen jälkeen entiselleen palannut.”

Sitten nipistin suuni kiinni. Mitä kenellekään kuului mun avioliittoni ja ongelmani? Olin keskittyvinäni Lilianiin, kunnes Inna nousi ja rupesi ehdottamaan mulle saikkua ja... terapiaa? Sitäkö se arveli mun tarvitsevan? Mä selvittäisin kyllä sotkuni itse. Mun oli pakko kyetä siihen.

”Niin. Lomaa pitää joskus ottaa ja aikaa perheelle, mutta ei mulla tässä mitään hätää ole”, sanoin jäyhästi. ”Jospa sä huolehdit ennen kaikkea itsesi kuntoon, ja mietitään sitten, mitä sun töille tehdään. Tämä pulju ei kaadu sun poissaoloon, mutta toki mä arvostan sun työpanosta ja mielelläni pidän sen - tai niin ison osan siitä kuin on mahdollista.”

Oli vähän vaikea palauttaa keskustelua henkilökohtaiselta tasolta silkkaan bisnekseen, kun maailman henkilökohtaisin asia - oma lapsi - nökötti sylissä. Tein niin silti. Niin hyvin kuin osasin.

Mä yllätyin jopa positiivisesti, kun Daniel kertoi jotain yksityiselämästään. Susineva ei ollut niitä persoonia, jotka noin vain paljastivat yhtään mitään elämästään. Sen huomasi myös selkeästi siitä kuinka Daniel siirsi huomionsa heti tyttäreensä sanojensa perään. Daniel ei ollut puhemiehiä ja se oli merkki mulle jättää utelut siihen.

Ihan niin hyvin se ei näyttänyt ottavan mun jutteluehdotusta, mutta ymmärsin sen hyvin. Lääkärin ehdottaessa mulle samaa asiaa, en ottanut sitä kovin positiivisin ajatuksin vastaan. Harkitse oli lopulta ollut meidän välinen kompromissi.

Lomaa ja aikaa perheelle, niillä näköjään pelastettiin Danielin pääkoppa. Daniel siirsi puheenaiheen kasuaalisti takaisin muhun.
”Niin”, totesin vain miehen sanoille, koska mulla ei ollut oikein mitään sanottavaa.

Muistutus siitä, ettei Kivitalli kaatuisi mihinkään ilman mua, ei piristänyt. Danielilla oli nykyisin Anmari, joka pystyi hyvin hoitamaan myös mun työt. Ehkä Daniel ei tarvitsisi mua pian ollenkaan?
”No, mutta mä taidan lähteä ajelemaan kotia kohti”, ilmoitin ja nostin hymyn kasvoilleni. ”Ollaan yhteyksissä sit ens vuonna.”

Hetken musta tuntui, ettei Inna vaikuttanut hirveän tyytyväiseltä mun rauhoitteluyritykseeni. Se oli varmaan vaan taas yksi merkki siitä, etten mä osannut puhua naisille niin kuin ne halusivat että niille puhuttiin. Mistä noista nyt sitten ikinä tiesi, mikä niitä lohdutti ja mikä sai ne kiehahtamaan raivosta?

Lilianin pikkuiset sormet hapuilivat mun kasvoja, ja mä muistin, että siitäkin kasvaisi vielä yksi mahdollisesti oikukas ja vaikeasti ymmärrettävä palanen lisää mun elämääni.

Sitä mä en katunut kyllä lainkaan.

"Aja turvallisesti", toivotin hajamielisesti Innalle ja irrotin katseeni pieneksi hetkeksi tyttäresäni vilkaistakseni työntekijääni, jota en toden totta näkisi aikoihin. "Ja... paranemisia. Tai mitä se nyt sitten onkaan, muutosta?"

Hitostako mä tiesin, mitä Innalle piti toivottaa.

"Mukavaa joulun aikaa nyt kuitenkin", sanoin lopulta, ja sitten Inna meni menojaan.

Me jäätiin Lilianin kanssa kaksin tuijottelemaan toisiamme ja pyörittelemään mielessämme elämän suuria kysymyksiä. Mä olin kyllä melko varma, että alle 1-vuotiaan elämän suuret kysymykset oli aika paljon pienempiä kuin mun, ja hyvä niin.