Kannetaanko vielä kaunoja

Meidhir-perkele seisoi käytävällä hikisenä ja vihdoinkin rauhallisena, kun mä koitin riisua sitä varusteista purkamatta siihen hommaan mun vitutusta. Onneksi maanantai aamupäivä oli rauhallinen, eikä työntekijöitä lukuunottamatta ollut vielä ketään muu tullut vastaan. Jo tarhasta hakiessa oli ori ollut helvetinmoinen perse, joka oli pomppinut mun ympärillä kiskoen suuhun tungetussa riimunnarussa mua sinne sun tänne. Ratsastuksen aikana sama homma oli jatkunut ikuisuuden kestävän juoksutuksen jälkeenkin. Mä olin tippunutkin kerran ja nyt jomotti vasemmassa persposkessa joka oli ottanut osumaa maneesin keskelle raijatusta jakkarasta.

Kävin nopeasti orin läpi harjalla ja tarkistin kintut ja heitin sitten pinkin loimen sen niskaan ja hetkeksi karsinaan. Jos mua ei vituttanut vielä tarpeeksi se, että tänään oli kaikken mennyt päin persettä niin sain sen lisäksi vielä ootella mammaa tunnin ennen kuin se tulisi hakemaan mua Auburnista. Mun autoperkele oli huollossa ja olin toistaiseksi riippuvainen muista, jos jonnekin halusin.

Joten minnekä muualle sitä tällä menisi tappamaan aikaa kuin tallitupaan, joka oli tyhjä ja muista siellä olleista jäljellä oli vain kahvin tuoksu. Mä en juonut kahvia, joten nappasin vain lasiin vettä ja käperryin sohvalle puhelin kädessä naama norsunvitulla. Ois tehnyt mieli suklaata ja nachoksia ja kebabbia ihan kuin viikonlopun känni olisi vielä ollut päällä.

"Olisitko ehtiny juoksuttaa Cocon kun meet? Mulla menee myöhään tänään. Kiitos hirveesti!" Tilda oli viestittänyt. Ehtisinhän minä. Viettäisin koko päivän mielelläni tallilla, jotta en ehtisi ahdistua huomisesta perehdytysvuorosta. Bravo, tuleva kassapoika, kyllä tästä ura urkenee. Tuntui että kaikki olemassaollut luovuus oli jo ottanut hatkat. Ehkä olin kesällä krapulaoksennellut sen ulos mietin synkeänä. Kassapojan ura olisi vain piste i:n päälle.

Valkea joulu oli uhattuna kun taivaalta alkoi matkalla sataa räntäisiä märkiä rättejä. Coco seisoo korvat tyytymättömässä takakenossa tarhanportin pielessä kun saavun. Kuningatar ei pitäny minua enempää räntäkelistä. Huokaan, miksi en ottanut sadetakkia.

Haron hiuksia, joiden päälle märät hiutaleet ovat kerääntyneet hunnuksi ja sulavat kovaa vauhtia valuen noroina pitkin otsaa. Cocochanel parka saisi vielä hetken odottaa että kävisin keräämässä varusteet valmiiksi karsinalle. Liina on sotkuisena vyyhtinä naulassa Tildan jäljiltä ja naksautan kieltäni paheksuvasti. Se todellakin tarvitsi minua. Käytännöllinen Tilda kuitenkin oli ja kaapista löytyisi varmasti sadetakki, jotta välttyisin enemmältä uittamiselta.

Loungesta löytyy kuitenkin sadetakin lisäksi turhan tutun näköinen puhkiblondattu pää. Ei ollut todellista. Ellen Nylund, se porukan lellipennuin penska. Miten oli voinut mennä ohi, että sekin harrasti hevosia?

"Fy fan. Älä vaan sano et iskä makso sulle hevosen, darling", irvailen happamasti hymyillen kun saan epäuskoisen yllätyksen hävitettyä naamaltani, ja käännyn kaivamaan Tildan kaapista sadetakkia.

Sentään tästä porukasta olin kuvitellut päässeeni eroon, mutta ilmeisesti ainakaan Ellen ei ollut päässyt kotikylää pidemmälle.  En osannut päättääkö olinko siitä syystä enemmän vahingoniloinen vai nolona, koska tässähän minäkin seisoin, valitettavasti. Mutristan tyytymättömänä suutani kun kaivan kaapista helmastaa kuraisen sadetakin, tämäkin vielä. Rajansa boheemilla epäjärjestykselläkin.

Mä ehdin tarpeeksi kauan olla yksin tallituvassa, kun kuulin oven ulkopuolelta askelia ja sitten ovi avautui ja sisälle astui varsin tuttu kinkeri. Meinasin jättää sen kommentin omaan arvoonsa, mutta rehellisyys maan perii niin se vaan on.

"Joo kyllä, pappa betalar", hymyilen sille silmiä siristäen. "Mutta mitä kinkeri itte täällä porvaritallilla, tulitko sieluasi etsimään? Täältä se tuskin löytyy."

Krister meni kaivelemaan jonkun kaappia etsien sieltä jotakin ja mä koitin pitää ajatukset sen yllättävästä ulkonäöllisestä parannuksesta loitolla, mutta kyllä mä vähän kyyläsin. Ja ajattelin sitten kauhistuttavien ajatusten päälle sitä mitä meidän kaveriporukoitten välillä oli käynyt, ne syytti meitä ja me niitä, kunnes kaikkien tiet eros lukion päätyttyä ja suurin osa lähti muualle Kristerkin, mutta jotenkin se oli vaan takaisin Kallassa ja mulla ei ollut tullut ikävä.

"Mä kun luulin ettei tää päivä enää tästä voi huonommaksi mennä, mutta ilmeisesti voi", tuntui tyhmälle olla vaan hiljaa. "Aattelin ettei sua tarvii enää lukion jälkeen nähdä mutta tässä sitä ollaan saatana. Haha."

Minä se vasta olinkin oikea paholaisen lapsi. Ei minulla ollut tapana vihata ketään, mutta noh, kolmen vuoden aikana ehtii sitäkin tunnetta ruokkia ja melkein unohtaa mistä se kaikki roihahti. Sitäpaitsi, Ellen porukoineen oli kasa itseään täynnä olevia snobikakaroita, joita piti periaatteestakin vähän karsastaa ja se oli vääryys mitä se yksi niistä bimboista teki Eliakselle.

Olisin voinut vain napata sadetakin ja kääntyä kannoillani, mutta vitkastelin ja puistelin vaatekappaletta verkkaisesti. Kiinnosti minkä valtakunnan hevonen Ellenillä oikein oli. Osasiko blondi jotain vai oliko sille vain kustannettu kallis hevonen, joka osasi senkin puolesta. Laskostan hitain liikkein sadetakin käsivarrelleni ja käännyn uhmakkaan näköistä Elleniä kohti nuivasti hymyillen.

”Mikäpä pahan pois ajais, darling. No, kerro nyt sit minkälaisen hevosen saa isäpapan rahoilla? Sano nyt vielä, että sun laji on esteratsastus.”

Oli se kumma kun ei se jo lähtenyt. Naputin kynnellä pöytää ja katselin Kristeriä kärsimättömästi. Se vaan seisoskeli kaapin edustalla tekemättä mitään tai lähtemättä pois taukotuvasta. Sitten se kääntyi mua kohti takki viikattuna ja puhui. Äänessä oli selkeesti ivaa.

''Hah'', naurahdin sille kuivasti ja pyöräytin silmiä. ''Mitä sitä muka muutakaan kuin esteitä? Toki oon tietty aatellu et pitäs ens kaudelle pari maastoestevalkkaa käydä ja ehkä jos sitä sitten viittis maastoesteille Meikun kanssa. Meikku siis on mun muhku, sen kyllä erottaa muista hepoista täällä, kun se ei puokki ole'', hymyilin.

''Isäpapan rahoilla ois saanu vaikka minkä hepan ei se siitä oo kyse, miksei mulla oo puokkia kuten muilla. Jotenki Meikussa vaan iski kaikki sillon kun me sitä Englannissa käytiin kattomassa. Nyt siitä on tullut jonkinmoinen kusipää, mutta ehkä sä sitten voit siihen samaistua?''

Ellen ei vaivautunut vittuiluaan piilottamaan. Tunnen naisen pitkien kynsien naputuksen voimistuvan ja muuttuvan raivostuttavan monotoniseksi surinaksi pään sisällä. Siinä me pahaiset teinit nahistelimme äänettömästi reviiristä, joka oli ehkä kuitenkin ollut ensin Ellenin, mutta sillähän ei tarvinnut olla mitään merkitystä.

Ellenin terävä ääni sulaa hetkeksi sen puhuessa suunnitelmistaan muhkunsa kanssa. Yhtä nopeasti se tajuaa kenelle on puhumassa ja päättää lyhyen monologinsa vielä yhdellä kusipää -kuitilla. Kling, kummalle oli mennyt enemmän pisteitä? Pyyhkäisten hiuksia olkansa yli ja kohottamalla vähän leukaansa blondi tekee selväksi, että tämä oli sen valtakunta eikä se antaisi tälläisen kinkerikusipään tulla pilaamaan sitä.

”Onnea sit vaan kusipäiden kanssa”, tyydyn toteamaan kuivasti hymyillen ja marssin ulos loungesta ryhtiäni korjaten. Kyllä minä yhden Ellen Nylundin sietäisin, jos oli pakko. CocoChanel, pidä minut pinnalla.

Loppu.